Essi Tammimaa: Paljain käsin

Hengitän siskojeni basilleja tunkkaisessa lastenhuoneessa, kun valot on sammutettu ja ovenraosta pimeää viilaa kellervä kiila. Sokeuttaa silmät hetkeksi ja virittää korvat kuulemaan tarkemmin. Mitä ne kuulevat? Yläsängyssä huulet painautuvat toisiinsa ja erilleen, kun unien kohtaukset syytävät tukkoista pihinää. Äidin ja isän makuuhuoneesta kuuluu mureita ääniä, heidän juttelussaan on hermotuttavan käpäkkä poljento. Kerrossänky nitkahtaa ja kohtaa pienikukkaisen seinätapetin kuin laiva laiturin.

Yllä oleva sitaatti on hyvä esimerkki siitä, mikä tekee Essi Tammimaan romaanista hienon: kieli. Uudissanoja, murteellisuuksia ja epätavallisia yhdyssanoja vilahtelee tekstissä vähän väliä ja alussa tästä tulikin mieleen Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Mutta Rimmisen kirja oli vieläkin kyllästetympi uudissanoilla kuin tämä. Siinä kieleen jo ehkä turtui jossain vaiheessa; Tammimaan romaanissa niin ei ehdi tapahtua. Välillä kuluu montakin sivua ilman mitään ihmeteltävää ja sitten taas papat ja mummut kärisevät, nousuhumalassa hapustellaan ja lammen pohjalla on jalkoja ärsyttäviä liukkaita rietoksia. Kaikkien uudissanojen merkitys ei ihan aukene edes kontekstissa: minua, kuten Hesarin kriitikkoakin, mietitytti, että minkälainen on synnytyssairaalasta vaimoaan kotona odotteleva kemakka mies. 

Romaanin takakannessa on selitys sen nimelle ja pääteemalle: "Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja." Tätä elämänohjetta yrittävät toteuttaa - vaihtelevalla menestyksellä - kolme sisarusta. Varpu on vanhusten lähihoitaja ja kirjan minäkertoja (lähes kaikkitietävä sellainen!). Inari yrittää olla itsenäinen, mutta huomaa rakastuneensa Varattuun Mieheen. Virva on taidemaalari, jonka avioliitto Tanelin kanssa uhkaa hajota lapsettomuuden takia.

Ja sitten on äiti. Ja äidinäiti, Aila, joka lähti ja jätti lapsensa ja perheensä. On myös Anni-mummo, eli Ailan äiti, ja väkivaltainen Tuure-vaari. Sekä isä, joka lähti Kakkosen matkaan. Kirjan juoni poukkoilee ajassa eteen- ja taaksepäin kun eri sukupolvien naisten tarinoita kerrotaan vuorotellen. Välillä annetaan Varpun kertoa lapsuudestaan aina kohdusta lähtien. Sitten palataan jo Varpun äidin lapsuuteen tai Ailan sodanaikaiseen lapsuuteen.

Luin Tammimaan romaania yhtaikaa Riikka Pulkkisen Totta-romaanin kanssa (josta lisää myöhemmin). Tämä oli sikäli ehkä virhe, että kirjat ovat hyvinkin samankaltaisia (seurataan kolmen sukupolven naisia - mukaan mahtuu salaisuuksia, pettämistä, kuolemaa...) ja välillä menin jo sekaisin siitä, mitkä tapahtumat kuuluivat mihinkin kirjaan! Toisaalta romaaneja oli myös jännä vertailla samalla kun niitä luki ja niiden erot tulivat myös hyvin esiin. Pulkkisen romaanin kieli oli toki kaunista, mutta jotenkin siloteltua ja varovaista Tammimaan kokeellisempaan, räväkkään tyyliin verrattuna. Kokonaisuutena pidin muutenkin Tammimaan romaanista enemmän, vaikka jälkeenpäin on vaikea sanoa miksi.

Luin Tammimaan, eli silloisen Henrikssonin, esikoisromaanin Ilmestyksen vuosia sitten ja pidin siitä todella paljon. Romaani kertoo kahden naisen välisestä suhteesta ja toisen intohimoisesta tanssiharrastuksesta. Huomasin muuten juuri, että Ilmestystä on aikoinaan verrattu Pulkkisen Rajaan! Silloinkin Ilmestyksen särmikkyys ja kielikuvien kekseliäisyys on saanut positiivista palautetta verrattuna Rajan "maltillisiin" lauseisiin. Mikään ei ole ilmeisesti muuttunut näiden kirjallisten kilpailijoiden välillä, kun julkaisutahti ja kritiikki pysyy suht samana... :)

Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus. 2011.

Linkit:
aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Gummerus: Paljain käsin
Gummerus: Essi Tammimaa
Kiiltomato: "Rakkaudettomuuden perintö"
HS kirjat: "Aurinko kiertääkin kohtua"