keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa.

"Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio. Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa, jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :)

Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, kanelinmakuista teetä ja vaaleanpunaisia hyasintteja napinlävessä...

Teoksen päähenkilö on Apple Cinnamon, itsevarma ja taitava miehiä palveleva mieskurtisaani, joka iskee silmänsä Strawberryyn, konservatiivisen pankkiiri Edward Burken poikaan. Rinnakkaisjuonessa katolisen poikakodin pojat yrittävät paeta hyväksikäyttäjiään.


Kirjan rohkeaa, omaäänistä kieltä täytyy kehua. Se on päähenkilön tavoin sekä leikittelevän flirttailevaa että röyhkeän itsevarmaa. Väistämättä tulee mieleen Tom of Finlandin teosten asenne: suoraa vihjailua pilke silmäkulmassa, miesruumiin ihailua ja palvontaa. Omenatarhan erotiikka on ronskia, rivoa ja kinkyä, ei siveyden sipuleille. ;)

Näennäisen pinnallisessa Omenatarhassa on myös vakavampi taso. Houkuttelevan omenan kiiltävän kuoren alta voikin löytyä mätä sisus. Romaanissa kommentoidaan pintaa syvemmällä tasolla mm. hyväksikäyttöä ja riistoa mm. eri yhteiskuntaluokkien välillä ja jopa siirtomaapolitiikassa. Kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden rikkaruohot rehottavat eikä maailma todellakaan ole reilu.

Mitään tällaista - ainakaan kotimaisen kirjallisuuden saralla - en ole aiemmin lukenut. Joku - en muista missä - oli verrannut tätä markiisi de Saden teoksiin. Minulle tulivat mieleen myös yhdysvaltalaisen Poppy Z. Briten kauhuromaanit ja -novellit.

Vaikka pidin kirjan omalaatuisesta tyylistä ja tasoista, niin loppujen lopuksi en kuitenkin täysin lämmennyt tälle. Jäin kaipaamaan täyteläisempää tarinaa ja uskottavampaa romanssia eräiden henkilöiden välille. Tai ehkä luin kirjaa väärin: tässä on kuitenkin paljon pulp-kirjallisuuden piirteitä eli uskottavuus ja juonen kehittely saavatkin jäädä viihdyttävyyden ja yllättävien käänteiden varjoon.

Omenatarhassa on vierailtu mm. Todella vaiheessa, Paperiaaveet, SusuPetal ja Vinttikamarin ikkunasta -blogeissa.

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä. Kustantamo Helmivyö. 2017. 260 sivua. 

Kustantamo Helmivyö: Omenatarha
ArtemisKelosaari.com: Omenatarha
Lukufiilis: "Oudot ja häiritsevät asiat kiehtovat kirjailija Kelosaarta"
Osuuskumma: Artemis Kelosaari

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään.

Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vain sanahelinää, ohimenevä muoti-ilmiö vai tapahtuuko muutosta parempaan myös konkreettisella tasolla? Kyllä ja ei.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme feminismistä tänä päivänä? Miksi siihen liitetään yhä edelleen negatiivisia stereotypioita miehiä vihaavista naisista? Tätä pohtivat kirjassaan Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie.

Kirjan idea on yksinkertainen: feminismiin liitetyt myytit ja uskomukset asetetaan ensin kontekstiin ja niiden alkuperä selvitetään ja selitetään. Sitten nuo myytit järjestelmällisesti murretaan, poltetaan kuin 1960-luvun feministit polttivat rintaliivinsä (myytti sekin!).

Noin 10 myyttiä feminismistä on kirjoitettu dialogin muodossa. Abdulkarim ja Talvitie lähestyvät myyttejä hieman eri näkökulmista ja lähtökohdista, toisiaan täydentäen ja kommentoiden. Kirja toimisi varmaan hyvin äänikirjana, koska siinä on melko jutusteleva sävy. Välillä teksti on turhankin rönsyilevää ja sekavaa. Olisin kaivannut napakampaa argumentointia. Kummallakin tekijällä on selvästi paljon asiantuntemusta ja sanottavaa aiheesta ja sen ympäriltä, mutta keskustelu rönsyilee välillä liiankin vapaasti. Väliin on ripoteltu lyhyitä sitaatteja kaunokirjallisuudesta Maria Jotunista Marja-Liisa Vartioon ja Minna Canthista Sofi Oksaseen. Kirjaviittaukset ilahduttavat tietysti aina, mutta näitä olisi voinut kommentoida laajemmin myös varsinaisessa tekstissä. Toisaalta oli hätkähdyttävää tajuta, että esim. Minna Canthin kommentit naisten asemassa yhteiskunnassa ovat yhä valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Kirja olisi toiminut ehkä paremmin podcastina - itse asiassa jokaisesta luvusta saisi hyvän podcast-jakson! Olisi ehkä tuntunut luontevammalta kuunnella dialogia kuin lukea sitä.

Kaksikko nostaa esiin hyviä pointteja, mutta ei hirveän paljon mitään uutta tai yllättävää. Miesvihamielisyyden leima istuu feminismissä tiukasti, vaikka kuinka yritetään toitottaa, että feminismi ei vastusta miehiä vaan epätasa-arvoa, sortoa ja syrjintää. Feminismin virheellinen määrittely on tavallaan keino yrittää kaapata käsite ja määritellä se vastaamaan (patriarkaalista) maailmankuvaa, jotta valta-asetelma säilyy ennallaan. Feminismiin liittyvien myyttien pönkittämisellä yritetään hiljentää aitoa keskustelua, kyseenalaistamista ja sen myötä tapahtuvaa muutosta.

Abdulkarim ja Talvitie peräänkuuluttavatkin laajempaa keskustelua ja ennen kaikkea a little less conversation, a little more action, eli toimia sortavia rakenteita vastaan. Sen sijaan, että jumiudutaan mies/nais-tasa-arvoproblematiikkaan, näkökulmaa pitäisi laajentaa kokonaisvaltaisempaan yhdenvertaisuuteen. Talvitie määrittelee feminismin tavoitteen hienosti haastattelussa: "pyritään maailmaan, jossa sorto ei juhli".

Vaikka en päässytkään täysin sinuiksi kirjan tyylin ja rakenteen kanssa, niin haluaisin silti suositella tätä jo aiheen tärkeyden vuoksi kaikille, ennen kaikkea ja varsinkin ihmisille, jotka kenties vielä epäröivät sitä, voivatko tai haluavatko he kutsua itseään feministeiksi.

Keskustelu jatkuu. Maryan Abdulkarim mm. vetää feministisen talk show'n Ruisrockissa noin kuukauden päästä osana Ruskeat Tytöt -mediaa.

Myös muutamat bloggaajat ovat lukeneet kirjan. Laura murtaa kirjan innoittamana vielä kaksi myyttiä lisää ja kirja herätti paljon mielipiteitä myös Ompussa.

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. 2018. 177 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SKS: Noin 10 myyttiä feminismistä
Ruskeat Tytöt: Kirja-arvio: Noin 10 myyttiä feminismistä
Yle X: Vieraana Eveliina Talvitie ja Maryan Abdulkarim: Feministit vihaavat miehiä -myytti on aikamoinen keskusteluntappaja