Kirjanurkkaus

Timoleon Vieta kuului koiraroduista hienoimpaan. Se oli sekarotuinen. [...] Siinä oli vielä muutakin merkillepantavaa - jotakin, jonka vuoksi se oli erityisen epätavallinen ja erosi jopa muista vahingossa hyvään kotiin törmänneistä kulkukoirista. Sillä vaikka Timoleon Vieta oli kulkukoira, sen silmät olivat kauniit kuin pikkutytöllä. Jostain syystä haluan armeliaasti antaa aina vaan Dan Rhodesille uuden mahdollisuuden. Mikähän ilmiö sekin on, että joskus fiksoituu johonkin kirjailijaan ja saa päähänsä - vaikkapa vain yhden teoksen perusteella - että hän on ainutlaatuisen loistava nero. Huolimatta siitä, että muut hänen teoksensa ovat lähinnä hämmentäviä tai ihan vaan ok , jostain syystä sitä ainakin haluaisi pitää hänestä ja kehua hänen tuotantoaan. Outoa...  Kulta oli minulle SE Rhodesin teos, joka sai jonkin naksahtamaan päässäni ja hullaantumaan kirjailijan tyylistä. Antropologia ja sata muuta tarinaa hämmensi, mutta viihdytti sopivasti. Pieni valkoinen autokin piristi...

Eilisen haastekysymyksenä oli keksiä kirja, joka olisi muuttanut mielipiteeni jostain asiasta. Tähän en ihan oikeasti keksi yhtään mitään! Ainoa mieleen tuleva kirja on Alison Bechdelin Hautuukoti - tragikoominen perheeni , joka ehkä jossain määrin muutti asenteitani sarjakuvia kohtaan. Sen ansiosta olen alkanut viime aikoina hitaasti ja varovaisesti tutustua sarjakuvien ihmeelliseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tämän päivän kysymyksessä taas tiedustellaan yllättävintä juonenkäännettä tai loppuratkaisua. Tähän onkin helpompi vastata: Dan Rhodesin Kulta . Kirja onnistui tuudittamaan minut mukavaa, huvittuneen rentoutuneeseen mielentilaan - kunnes pari sivua ennen loppua se yllätti täysin. Myös Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli täynnä kutkuttavan jännittäviä juonenkäänteitä. Samoin Sarah Waters osaa ripotella romaaneihinsa juuri sopivia "koukkuja", joiden takia kirjoja on lähes mahdoton laskea käsistään.

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt. "Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan." Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin. Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valk...

Hän katseli kun mies vääntelehti hitaasti ympäriinsä. [...] tämä ei ollut koskaan elämässään ottanut yhtäkään tai chi -tuntia ja oli oppinut kaikki liikkeensä kauan sitten palautetusta kirjaston kirjasta. Miyukin oli vaikeaa rinnastaa näkemäänsä jaloon ikiaikaiseen harjoitukseen. Mies näytti harjaavan näkymättömien lasten hiuksia, napauttavan läpinäkyviä munia rikki ja kokeilevan toistuvasti rengaspainetta polkupyörästä, jonka vain itse näki. Tämä kirja onnistui yllättämään minut. Täysin. Ensinnäkin se imaisi minut mukaansa vastoin kaikki odotuksia, vaikka siinä ei oikeastaan tapahtunut paljon mitään. Ja kun pari sivua ennen loppua ehdin jo ajatella, että 'olipa ihan kiva, leppoisan mukava tarina', niin yllättävä loppuratkaisu veti maton jalkojeni alta ja jätti järkyttyneen jälkimaun. En ole aiemmin tajunnut, miksi Dan Rhodesia pidetään niin ihmeellisenä kirjailijana (no, en olekaan aiemmin lukenut Rhodesilta muuta kuin kummallisen tarinakokelman ), mutta Kulta oli vaikuttav...

Haaksirikon jälkeen olin sekasorron vallassa ja itkin monta viikkoa. Selviydyttyäni surustani ymmärsin, että tyttöystäväni kuoleman ei tarvitsisi olla minun loppuni. Löysin yhtä viehättävän ja mukavan ihmisen ja lopulta pyysin hänet rantalomalle. Vanha tyttöystäväni huuhtoutui maihin. Hän oli viettänyt neljätoista kuukautta lankkuun ripustautuneena, elänyt raa'alla kalalla, sadevedellä ja minua kohtaan tuntemallaan rakkaudella. Minun oli tehtävä valinta. Uusi tyttöni voitti, koska vanha oli laiha ja rähjäinen, ja sitä paitsi vesi oli tehnyt hänet kamalan ryppyiseksi. Yllä on yksi Dan Rhodesin tarinakokoelman "mikronovelleista" kokonaisuudessaan. "Haaksirikko"-niminen tarina kuvaa melko hyvin kokoelman tyyliä ja tunnelmaa. Rhodesin tarinat rakkaudesta ja parisuhteesta sisältävät usein absurdia mustaa huumoria, hulvattomia kärjistyksiä ja tragikoomisuutta. Antropologia ja sata muuta tarinaa on Rhodesin esikoisjulkaisu ja sisältää nimensä mukaisesti 101 tarin...