perjantai 27. marraskuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika

Ulkoasu: Camilla Pentti
Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.

Finlandia-palkinto myönnettiin eilen Laura Lindstedtin Oneironille. Säästelen tuota herkkupalaa joululomalle, mutta ehdin sentään lukea yhden muista Finlandia-ehdokkaista, nimittäin Pertti Lassilan Armain aika -romaanin.

Heti ensimmäisillä sivuilla käy selväksi, että Lassila on taitava kuvailemaan miljöötä ja viipyilee verkkaisessa ympäristö- ja luontokuvauksessa mielellään. Kesäisistä perinnemaisemista tuli välillä Anni Kytömäen Kultarinta mieleen, mutta Lassila on aavistuksen arkisempi luontokuvauksessaan. Hän luettelee kukkapenkin kukat ja kuvailee rantakallion nuotiopaikkaa. Ilmassa leijailevat kukkien tuoksut, kaikkialla liikehtivät hyönteiset, taivaalla kirkuvat tervapääskyt.

Kun aloin lukea romaania, kolmevuotias tytär kömpi viereen ja kysyi: "Äiti, mitä siinä lukee?" Aloinpa sitten lukea kirjaa ääneen ensimmäiseltä sivulta lähtien. :) Lapsi jaksoi kuunnella pari sivua ihmeen keskittyneenä. Hiljaisen lumoutuneisuuden keskeytti vain yksi hämmentynyt kysymys. Kun luin, että "kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudessa", vierestä kuului: "Mitä se tarkoittaa?" - "Että lintu laulaa", vastasi laiska äiti. :)

Armain aika kertoo kolmen sukupolven yhteisestä kesästä huvilassa meren rannalla. Kimmo viettää lapsuuden huoletonta, idyllistä kesää. Hänellä on piilopaikka vanhassa ruuhessa, siipirikkolokki, jolle pitää onkia kaloja, poskessa pihkaa, suupielessä ahomansikan punaa ja hiuksissa männynneulasia.

Kimmon äiti, Eila, ja täti, Kerttu, istuvat ja puhuvat menneistä. Sodan synkät muistot lankeavat varjona aurinkoisen huvilan ylle. Sota on vienyt Eilan molemmat aviomiehet eivätkä Kertun elämän palaset ole järjestyneet aivan odotetusti. Eilan isä ja Kimmon isoisä, Kaarlo, muistelee uraansa pankkialalla, 1920-luvun nousukiitoa, avioliittoa, joka meni peruuttamattomasti rikki ja Anni-vaimoa, joka sairastui syöpään. Menneet vaiheet rinnastuvat nykyhetkeen, loputtoman helteiseen Suomen suveen.

Lapsilla on kadehdittava kyky elää, nauttia ja ottaa kaikki ilo irti nykyhetkestä murehtimatta menneitä tai tulevia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa muistella mennyttä aikaa ja suunnitella tulevaa. Kimmon kesässä tapahtuu vähän, mutta silti se on täynnä kokemuksia, tuoksuja, ääniä ja muita aistihavaintoja. Ehkä eräs tapahtuma kuitenkin muistuttaa elämän rajallisuudesta eikä sen kohdannut lapsi ole enää niin viaton ja huoleton kuin aiemmin. Ja kun lapsi kysyy mitä kuolema on, isoisä ei osaakaan vastata. Kuoleman sattumanvaraisuus ja sitä seuraava paikka tai tyhjyys - uskomuksista riippuen - on liian käsittämätön selitettäväksi. Suvi, armas aika, tulee vielä monta kertaa, isoisä lohduttaa.

En yhtään ihmettele, että Armain aika nousi kuuden Finlandia-finalistin joukkoon. Pieneen kirjaan mahtuu suuria teemoja ja tunteita. Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Kesäkirjahan tämä on; se pitäisi lukea heinäkuun helteiden aikaan mökillä, mutta kyllä se piristää myös synkkää marraskuuta.

Pertti Lassila: Armain aika. Teos. 2015. 148 sivua.

Teos: Armain aika
Kirja.fi: Armain aika

torstai 19. marraskuuta 2015

Luiz Ruffato: Tekokukkia

Aika - tuo byrokraattinen ja sydämetön tuntikirjuri - on tuhonnut elämää varten huolellisesti tekemäni suunnitelmat: se on harmaannuttanut hiukseni, taivuttanut selkäni kumaraan, rypistänyt ihoni, ruostuttanut niveleni, pyyhkinyt pois unelmani. Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta, ettei minulla ole paikkaa mihin pääni kallistaa...

Jos joku pyytäisi minua nimeämään yhden brasilialaiskirjailijan, niin täytyy tunnustaa, että vastauksena olisi pitkä hiljaisuus. Sitten kysyjä saattaisi kaikkitietävästi huomauttaa, että kai minä nyt Paolo Coelhon tunnen! Tietenkin tunnen, vastaisin. Tai siis en kyllä ole lukenut Coelholta yhtäkään teosta, mutta suhtaudun häneen silti huvittuneen kriittisesti, koska niin vain kuuluu tehdä. Ai, onko Coelho siis brasilialainen? Kaikkea sitä oppii!

Mutta nyt voin sanoa tuntevani Coelhon lisäksi ainakin yhden muun brasilialaiskirjailijan ja tältä herralta olen jopa lukenutkin jotain! Eikä tämä Luiz Ruffato (jonka nimi ei kieltämättä sanonut minulle yhtään mitään ennen kuin nappasin kirjan käteeni kirjaston hyllystä) ole mikä tahansa nevöhööd-kaveri vaan kannen mukaan "Brasilian kuuluisin nykykirjailija". Jes! Nyt päästiin asiaan! Ja kun takakannessa lukee, että "Tekokukkia on kirja kirjan sisällä" ja että "yhteen punoutuvat totuus ja fiktio", niin kiikutan kirjan oitis kirjaston lainausautomaatille. Lainauksenjälkeinen pikagooglettelu paljastaa myös sen, että Ruffaton edellinen suomennettu teos, miljoonakaupungin slummista kertova Rutosti hevosia (2014), oli kiitelty ja palkittu ympäri maailmaa, myös Suomessa: Jyrki Lappi-Seppälän suomennos oli ehdolla vuoden parhaaksi käännöskirjaksi. Sama suomentaja on asialla myös Tekokukissa.

Romaanissa kaikki alkaa kirjeestä, jonka kirjailija (siis Ruffato itse) saa ikääntyneeltä pankin virkamieheltä. Mies on matkustellut ympäri maailmaa ja tavannut matkoillaan mitä eriskummallisempia ihmisiä. Satunnaiset vastaantulijat, ventovieraat ja laitapuolenkulkijat ovat syystä tai toisesta avautuneet miehelle ja kertoneet tälle elämäntarinansa. Mies on kirjoittanut tarinat muistiin ja antaa nyt kirjailijalle vapaat kädet käyttää, muokata ja julkaista niitä. Tuloksena on tämä kirja, Tekokukkia.


Ruffato tarjoaa lukijalle todellisen kirjallisen kukkakimpun, joka on värikäs, yllätyksellinen, konstailematon ja runsas. Baarissa juttusille ryhtyvällä epämääräisellä brittimiehellä on uskomaton menneisyys palkkasoturina Angolassa. Vihreäsilmäinen nainen kertoo hullusta rakkaudestaan tangoon. Poika lähtee aikuisena etsimään vuosikymmeniä aiemmin perheensä jättänyttä isää. Saksalainen täysihoitolan pitäjä kertoo, kuinka hänestä tuli rampa. Moni tarinansa kertoja etsii yhä omaa paikkaansa maailmassa. Moni pakenee muistojaan, potee yksinäisyyttä ja tavoittelee unelmiaan.

Tarinat imevät mukaansa, ja suomennos on taidokas, kieli soljuvaa. Päällimmäisenä jää mieleen kirjan lempeä inhimillisyys, armollinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin kaikkine heikkouksineen ja virheineen. Jokaisen ihmisen elämä kulkee omaa polkuaan, mutta yhdistää meitä kaikkia sentään jokin: halu kuulua johonkin, löytää jokin menetetty ja koota identiteetin palaset yhteen.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan tähän, jos ainut brasilialainen kirjailija, jonka mahdollisesti tunnet (tai sitten et) on Coelho. :) Ruffatoa tekisi mieli lukea lisää, joten onneksi Rutosti hevosia on vielä edessä.

Bloggaajista myös Maaria, Kaisa Reetta, Hannele ja Takkutukka ovat ottaneet vastaan Ruffaton ojentaman tekokukkakimpun.

Luiz Ruffato: Tekokukkia. Into. 2015. 176 sivua.
Portugalinkielinen alkuteos: Flores artificiais
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Into: Tekokukkia
HS: "Kotimaataan sättinyt brasilialaiskirjailija kirjoittaa tiheätunnelmaisia tarinoita yksinäisyydestä"
Keskisuomalainen: Tekokukkia

tiistai 17. marraskuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta
Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä tai suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua!

Olen lukenut Leena Krohnilta aiemmin vain Tainaronin, klassikon, joka teki vaikutuksen jo pelkästään sillä, etten ollut lukenut mitään vastaavaa ennen sitä enkä oikeastaan sen jälkeenkään. Paitsi nyt: Erehdyksestä tuli Tainaron taas elävästi mieleen. Myös tämän tarinakokoelman/romaanin kehyskertomuksen sisällä on useita tarinoita, joissa on kaikenlaista kummallista, fantasiamaista ja tietenkin myös niitä hyönteisiä.

Kirjailija E. saapuu vierailulle pieneen sivukirjastoon lukemaan yleisölle otteita teoksistaan. Tilaisuus menee alusta asti pieleen ja ilmapiirissä on jotain vinksahtanutta, pahaenteistä ja uhkaavaakin. Kirjaston henkilökunta suhtautuu E:hen väheksyvästi ja tylysti. Kuulijat ovat - jos nyt eivät suoranaisen vihamielisiä - niin ainakin täysin välinpitämättömiä.

E. lukee tarinoita pelosta ja epäluulosta, muistoista ja identiteetistä, varjojen valokuvaamisesta, lentomuurahaisista ja joukkohysteriasta, divarin edessä katoavasta naisesta... Oma suosikkini on tarina "retroterapeutista", ihmisestä, joka työkseen muokkaa asiakkaiden huonoja muistoja uusiksi:

Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.

Krohn kommentoi nyky-yhteiskuntaa kriittisesti näennäisen yksinkertaisten tarinoiden kautta. Onko ihmiskunnalla yksi kollektiivinen historia (ja kuka sen kirjoittaa muistiin?) vai onko menneisyys todella olemassa vain ihmisten subjektiivisissa ja erehtyväisissä muistoissa? Entä kenen todellisuuta kirjailija peilaa ja mitä näkymätöntä hän voi tehdä näkyväksi?

Näissä oudoissa, karmivissa, symbolisissa tarinoissa Krohn todella loistaa, mutta samalla väistämätön paluu vetävän tarinan maailmasta aina vain uudestaan takaisin "maan pinnalle", eli E:n ankeaan yleisötilaisuuteen, tuntuu karulta. Moni mukaansatempaava tarina jää avoimeksi, ikään kuin kesken, kun lukija vedetään vähän väliä pois niiden imusta takaisin kirjaston auditorion painostavaan ilmapiiriin.

Yleisön kommentit E:lle ovat lähinnä tragikoomisia ja absurdeja, osa ei liity juuri luettuun pätkään mitenkään ja eräs herra haukkuu E:n lyttyyn. Voi vain toivoa, että tämä kuvaus ei perustu Krohnin omakohtaisiin kokemuksiin. Eräs nuori nainen sentään kysyy neuvoa tyttärensä johdattamiseksi kirjailijan uralle. E:n mieleen tuleva vastaus on paljonpuhuva: Hän tiesi, että varsin monien kirjailijoiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat menehtyneet heidän lapsuusaikanaan. Ei mikään kirjoituskurssi, palkinto tai kannustus anna niin tehokasta ja kauaskantavaa potkua kirjailijan ammattiin kuin keskenkasvuisen suurimman pelon toteutuminen: orpous.

Kokonaisuutena Erehdys on taidokas, viisas ja monitasoinen romaani, jonka tunnelma ja yksittäiset tarinat jäävät mieleen, vaikka monimutkainen symboliikka ja filosofia meni ainakin minulta välillä ohi. En yhtään ihmettele, että kirja vilahteli Finlandia-ehdokasveikkailuissa, mutta ehkä se on teoksena liian haastava tai vaikeasti lähestyttävä, useamman lukukerran ja analyysin vaativa, eikä välttämättä kaikkien mieleen.

Sellainen pieni tunnustus täytyy vielä tehdä, että yleensä suomen kielen ihanan sukupuolineutraali hän ei aiheuta lukiessa tai muutenkaan mitään hämmennystä, mutta jostain syystä tässä kirjassa tajusin vasta sivulla 94, siis reilusti yli puolivälin, että E. on mies! Hävettää vähän, että oletin automaattisesti, että naiskirjailijan kirjassa esiintyvä mahdollinen alter ego -kirjailija on tietenkin myös nainen... Tuskinpa päähenkilön sukupuolella oli mitään väliä, mutta en enää onnistunut muuttamaan mielikuvaani toiseksi vaikka miten yritin ja kuvittelin koko loppuromaanin ajan E:n naiseksi. :)

Leena Krohn: Erehdys. Teos. 2015. 155 sivua.

Teos: Erehdys
Kirja.fi: Erehdys
HS: "Leena Krohn on jälleen vaikuttavien ajatusten äärellä"

torstai 5. marraskuuta 2015

Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat

Yksi parin viikon takaisten kirjamessujen kohokohdista perheemme 3-vuotiaan mielestä oli Elsa-kirjasarjan uuden kuvakirjan lukuhetki Tarinalaaksossa. Elsa ja Lauri matkustavat on sarjan kolmas kirja: viime vuonna ilmestyivät Elsa luistelemassa ja Elsa uimahallissa. Uudessa kirjassa 5-vuotiaan Elsan pikkuveli Lauri on päässyt näkyvämpään rooliin.

Aiemmatkin Elsa-kirjat ovat olleet perheessämme todella suosittuja ja ne on luettu moneen kertaan läpi. Luistelun oppiminen on vielä lapsella edessä, mutta uimahallissa tulee käytyä harva se viikko, joten uimahallikirjassa on paljon omasta arjesta tuttua - ja sehän on lastenkirjoissa parasta. Myös Elsa ja Lauri matkustavat osui aika sopivaan elämäntilanteeseen, kun lapsella on yksi ulkomaanmatka tuoreessa muistissa ja toinen edessä keväällä.


Kirjassa Elsa ja Lauri ovat lähdössä lomamatkalle Anna-tädin luo Espanjan Málagaan. Molempia jännittää, koska he eivät ole aiemmin matkustaneet lentokoneella. Yhdessä mietitään, mitä matkalle pakataan mukaan ja mitkä lelut mahtuvat reppuun.


Lentokentällä matkatavarat viedään tiskille, josta ne menevät ruumaan. Sitten mennään turvatarkastuksen läpi, mikä pelottaa Elsaa (ja taitaa pelottaa vähän 3-vuotiasta lukijaakin). Onneksi kone ei piippaa.


Lentokoneessa ihmetellään pieniä ikkunoita, koneen vauhtia ja laskutelineen kolinaa. Matkalla on aikaa syödä pientä purtavaa, lukea kirjaa ja pelata tabletilla. Myös lentokoneen katossa olevien nappuloiden merkitys pitää selvittää perin pohjin. Niin tuttua. :)

Kirjan lopussa on edellisten Elsa-kirjojen tapaan opettavaisempi tieto-osio. Viiteen aukeamaan mahtuu mm. pakkaajan muistilista, mitä saa ja ei saa tehdä kulkuvälineissä, mitä matkustusvälineitä on olemassa ja millaisia pelejä ja leikkejä matkan aikana voi pelata. 3-vuotiaan ehdoton suosikkiaukeama on kuitenkin komea maailmankartta. Käsitys etäisyyksistä ja maapallon koosta vain on vielä niin viattoman rajallinen, että kartan idea taitaa jäädä aika hämäräksi. Silti siitä riittää kysyttävää. (Äiti, missä mummo ja ukki asuu? Missä se-ja-se-päiväkodin-kaveri asuu? Mikä paikka tuo on? Missä sinä oot käyny? Pääseekö joulupukki tuon pandan luo? Voidaanko matkustaa joskus tuon mustekalan luo?) Plussaa on vielä kaiken lisäksi se, että kartasta erottuu myös pikkuruinen Sri Lankan saari Intian kupeessa (kevään matkakohteemme). :)


Elsa-kirjojen ikäsuositus on 3 - 8 vuotta, ja 3-vuotiaskin saa tosiaan näistä paljon irti. Nadja Sarellin kuvitus on selkeää ja värikästä, kirjan hahmot ovat hymyileviä ja ilmeikkäitä ja kuvissa riittää tutkittavaa. Tekstiä Kerttu Ruuskan kirjoittamassa tarinassa on juuri sopivasti, asiat selitetään selvästi ja lapsen tasoisesti - lukiessa mietin monesti, että juuri samoin sanoin voisin itsekin vastata oman lapsen kysymykseen tai ihmettelyyn!

Hienoa kirjassa on myös se, että siinä esiintyy paljon erinäköisiä ja eri-ikäisiä henkilöitä monikulttuurisuutta unohtamatta. Sukupuolistereotypioiden rikkomisesta annan myös isot pisteet: kirjan kulkuvälineitä esittelevällä aukeamalla vain kaksi viidestä ajoneuvon kuljettajasta on miehiä; autoa, linja-autoa ja lentokonettakin ohjaa tässä kirjassa nainen!


Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat. Sanoma Pro. Oppi&ilo. 2015. 32 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Oppi&ilo: Elsa ja Lauri matkustavat
Oppi&ilo: Kerttu Ruuska 
Oppi&ilo: Nadja Sarell
Nadja Sarellin blogi

tiistai 3. marraskuuta 2015

Lokakuun luetut

Sateenvarjoja kirjamessuilla
Lokakuussa kirjamessuillin, tapasin paljon blogi- ja muita tuttuja, juhlin pyöreitä vuosia Harjukaupungissa ja luin muutaman kirjankin jossain välissä. :)

Lokakuun luetut:
Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Carlos Maria Dominquez: Paperitalo
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Susan Abulhawa: Jeninin aamut 

Päätin myös osallistua marraskuun Lukuhaasteeseen 2015 , johon on Facebookissa ilmoittautunut jo yli 4 200 ihmistä! Viime vuonna koko haaste meni minulta täysin ohi, mutta tällä kertaa olin ajoissa liikkeellä. Tarkoituksena on siis lukea marraskuussa vähintään 30 sivua kirjallisuutta joka päivä, joko kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Ja se 30 sivua pitäisi saada täyteen joka ikinen päivä. Kuulostaa aluksi helpolta, mutta lukunopeus riippuu hyvin paljon kirjasta ja 30 sivuun voi joskus vierähtää yllättävän pitkä aika! Mutta marraskuun pimeys alentaa ainakin minun energiatasoani sen verran, että ihan mielelläni käperryn siihen kuuluisaan sohvannurkkaan kirjan kanssa vaikka päivittäin. Lukuhaasteen etenemistä voi seurata täältä tai klikkaamalla yläpalkissa olevaa sivua.