tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun luetut

Puunhalaajat
Alkuvuoden hitaanvarma lukutahti jatkuu maaliskuussa. Kuukauden aikana aikamatkailin ensin 1900-luvun alun Intiaan, Peshawarin kapeille kujille ja arkeologisille kaivauksille. Sieltä tein aikamoisen harppauksen 1800-luvun Jamaikalle, sokeriruokoplantaaseilla raatavien orjien pariin. Lopuksi palasin nykyaikaan ja Afganistaniin, "vaietun vastarinnan jäljille", kuten tietokirjan alaotsikko kuuluu.

Maaliskuun luetut:
Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä
Andrea Levy: Pitkä laulu
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus 

Kesken ovat yhä tuorein englanninkielinen Granta, joka käsittelee intialaista nykykirjallisuutta, sekä Tin Housen vastikään ilmestynyt numero, jonka teemana on "Rejection".

Seuraavaksi ajattelin tarttua Anu Holopaisen Ihon alaiset -romaaniin, jonka moni bloggaaja on jo ehtinyt lukea.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Kun elämä laitetaan risaiseksi, se muuttuu keskivertoa mukavammaksi. Mutta kun elämä on risainen, on se loppujen lopuksi kaukana ehjästä ja mukavasta. Eli ensin on helvetin hauskaa, sitten alkaa vähän kerrassaan rasittaa.

Tunnustan: en ollut aluksi lainkaan kiinnostunut  Juice-elämäkerrasta, joka ilmestyi viime syksynä, sai paljon kehuja ja on siitä lähtien pojottanut myyntitilastojen ja kirjaston varatuimpien kirjojen kärjessä. Kirjabloggaajatkin valitsivat sen toiseksi parhaaksi viime vuonna julkaistuksi tietokirjaksi.

En ole mikään Juice-fani ja tunnen miehen tuotantoa hävettävän huonosti (En edes tiennyt, että "Rakkauden haudalla" -biisi on alun perin Juicen käsialaa!). Luulisi, että syntyperä velvoittaisi tutustumaan mieheen: isäni on myös kotoisin Juankoskelta ja oli Juicen koulukavereita. Mutta ei... Se, että lopulta luin elämäkerran, on täysin Antti Heikkisen ansiota.

Selailin opusta vanhempieni luona kahvipöydässä ja jäin siihen niin totaalisesti koukkuun, että kiikutin sen kotiin ja tahkosin sen vähitellen loppuun asti. Heikkisen kyky kuljettaa tarinaa eteenpäin ja höystää sitä hauskoilla yksityiskohdilla ja savon murteella tekee kirjasta todella viihdyttävää luettavaa. Kirjailijan innostus Juicen elämän pienimpiäkin yksityiskohtia kohtaan on tarttuvaa, ja Juice ja suomirockin historia alkaa pakostakin kiehtoa, vaikka genre ei muuten minuun uppoakaan.

Tytär Juicen patsaalla Juankosken torilla. Heikkisen kirjan mukaan Leskinen itse kaipasi pronssipatsaalle kultaista korvarengasta.
Heikkinen on tehnyt valtavan, aivan uskomattoman määrän taustatyötä kirjaa varten: haastatteluja, analyysiä, tutkimusta... Tuntuu, että mitään ei ole karsittu pois - toisaalta, miksi olisikaan? Kansien väliin, vajaaseen 500 sivuun mahtuu huikea määrä nippelitietoa Juicen elämän varrelta, otteita sadoista haastatteluista, valokuvia, laulunsanoja ja jopa tupakannatsoja!

Senkin opin, että lempinimi "Juice" liittyy itse asiassa erääseen käsivoiteeseen. Nimi keksittiin ilmeisesti hetken mielikohteesta jalkapallopelin tiimellyksessä, kun eräs Juicen kavereista muisti lehtimainoksen, jossa oli Lemon Juice & Glycerine -rasvaa.

Mielenkiintoista oli myös se, että Juice muutti nuorena Juankoskelta Tampereelle opiskelemaan käännösalaa. Hänestä piti tulla englannin ja saksan kääntäjä, mutta jälkimmäinen kieli tuotti nuorelle miehelle niin paljon harmia, että valmistuminen jäi ja kääntäjän ura vaihtui muusikon uraksi. Ties minkälaisen kielenkäyttövirtuoosin käännöskirjallisuuden ala Juicessa menetti, mutta musiikkipiirit saivat kyllä sitäkin paremman biisintekijän. Ja ovathan monet Juicen laulunsanoista käännöksiä englanninkielisistä kappaleista.

Heikkinen kertoo esipuheessaan pyrkineensä lähestymään Juicea ennen kaikkea fanin ja tavallisen ihmisen näkökulmasta, ei niinkään tietokirjailijana. Vaikka tuloksena onkin perusteellinen, faktapainotteinen ja kronologisesti etenevä (siinä mielessä hyvin perinteinen) tietokirja, niin rivien välistä huokuu myös lämpöä ja ymmärrystä Juicea kohtaan sekä henkilökohtaisia tulkintoja ja mielipiteitä. Heikkinen ei pelkää kommentoida tapahtumia omista näkökulmistaan, esittää arvailuja siitä, miten Juice asiat koki, ja täyttää tarinaan jääviä aukkoja. Subjektiivinen ote tekee kirjasta persoonallisen ja helposti lähestyttävän.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala. 2014. 478 sivua.

Siltala: Risainen elämä
HS: "Juice Leskinen oli aikuinen vain lauluissaan"
SS: "Heikkinen vaalii perinteistä nero-myyttiä"

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Kansi: Elina Warsta
Pohjois-Suomi, 30-luvun puutteenperä ja faskismin nousu. Irga Villilintu suksii pitkin Veräisen jäätä ajokoirat kintereillään. Ollaan viiden kilometrin päässä Neuvosto-Venäjän rajasta. Hankinäyttämö on silattu täyteen pörröisiä pajunkissoja, aurinkoräähkässä narskahtelevia ikihonkia, gallenkallelamaista, vanhakantaista mutta samalla suksenliukastavaa laturomantiikkaa, kirssihameen rahinaa, ryskykuiskeista jäänpirskahtelua, ja takaa-ajajien huutoa.

Viime vuoden syyskuussa nurisin heti tuoreeltaan suomalaisen Grantan erikoisnumeron ilmestymisen jälkeen siitä, ketkä olisi pitänyt laskea mukaan "parhaisiin nuoriin suomalaisiin kirjailijoihin". Erityisesti Maija Muinosen, Inka Nousiaisen ja Hanna Haurun jääminen "parhaimmiston" ulkopuolelle harmitti. Granta 3 piti kuitenkin lukea, enkä paria poikkeusta lukuun ottamatta todellakaan pettynyt mukaan valittuihin teksteihin.

Päätoimittaja Aleksi Pöyryn kirjoittaman esipuheen mukaan erikoisnumero tarjoaa vastauksia kysymyksiin: "missä suomalainen kirjallisuus on juuri nyt ja mihin se kenties on matkalla". Vastaus on, että tietyt tyylilajit nousevat yhä muita enemmän esiin - myös tässä julkaisussa - mutta monipuolisempaan ja moniäänisempään suuntaan ollaan kaiken kaikkiaan menossa.

Yhtenä painopisteenä erottuu viime vuosina uuteen suosioon noussut historiallinen kerronta, jota Granta 3:ssa edustavat mm. Sofi Oksanen, Katja Kettu, Leena Parkkinen, Emma Juslin ja Jenni Linturi.

Toinen maailmalle vientituotteena ponnistava suomalaiserikoisuus on ns. uuskumma tai suomikumma, Finnish weird, jota tässä numerossa esittelevät Jaakko Yli-Juonikas, Taina Latvala ja Kaj Korkea-aho. Tieteiskirjallisuuden ja spekulatiivisen fiktion piirteitä löytyy myös Laura Gustafssonin ja Emmi Itärannan teksteistä.

Erikoisnumeron päätavoitteena on edistää kotimaisen kirjallisuuden vientiä, ja eräänlaiselta mainosesitteeltä Granta 3 välillä vaikuttaakin. Esimerkiksi otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista on suhteellisen paljon, kenties eräänlaisina "tärppeinä" ulkomaisille kustantamoille. Granta 3:n englanninkielinen erikoispainos julkaistiin viime vuoden Frankfurtin kansainvälisillä kirjamessuilla.

Itse luin tekstejä myös kääntäjän näkökulmasta ja välillä ei kyllä tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa englannin kääntäjän puolesta. Googlettelusta huolimatta en löytänyt kääntäjän/kääntäjien nimeä, mutta kaikki kunnia hänelle/heille: urakka ei ole ollut helppo!

Varsinkin Mikko Rimminen on varmasti aiheuttanut päänvaivaa (tai sitten mahdollistanut luovien murre- ja uudissanojen käytön!). "U2"-nimisessä otteessa Rimmisen tulevasta romaanista on härmeisiä murikoita, sade jytyyttää peltejä ja maisema peittyy valotuhnuun, kun juna jölkähtelee asemalle. Tekstissä esiintyy myös ihania yhdyssanahirviöitä, kuten pysähtyneisyydenajanteline ja kuvainraastajamainen. Helpolla ei myöskään Katja Kettu päästä kääntäjäänsä tai ei-suomalaista lukijaansa, kuten yllä olevasta sitaatista käy ilmi.


Kaiken kaikkiaan Granta 3 teki minuun suuren vaikutuksen. Vau, kyllä Suomessa osataan kirjoittaa yllätyksellistä, laadukasta ja persoonallista kaunokirjallisuutta! Tätä kelpaa varmasti esitellä muissakin maissa. :)

Kolme tekstiä erottui selvästi edukseen. "Paha kirja" oli kutkuttavan jännittävä, mukaansatempaava ja karvat pystyyn nostattava ote Kaj Korkea-ahon tulevasta romaanista. "Huomispäivän aave", ote Leena Parkkisen tulevasta romaanista, oli intensiivinen ja häiritsevä. Emmi Itärannan "Kudottujen kujien kaupungin" perusteella odotan paljon Itärannan saman nimiseltä romaanilta, joka ilmestynee loppuvuodesta. Itärannan kirjan käännösoikeudet onkin jo nyt myyty Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin.

Muut bloggaajat ovat suhtautuneet erikoisnumeroon vähemmän innostuneesti. Liisan mielestä kokoelma oli hajanainen ja laimea. Jonna olisi toivonut vetävämpää kokonaisuutta. Myös Jenni piti Grantaa sekavana ja laimeana.

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. (toim. Aleksi Pöyry) Otava. 2014. 304 sivua.

Katso myös nämä:

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

...ajattelin että meidän välillämme on... sopimus, siis intialaisten ja englantilaisten välillä. Me kunnioitamme heidän urhoollisuuttaan samoin kuin kunnioittaisimme englantilaissotilaan urhoollisuutta, ja vastavuoroisesti he taistelevat meidän sodissamme yhtä raivokkaasti kuin kuka hyvänsä englantilainen.

Aloin lukea Kamila Shamsien tämän kevään käännösuutuutta ristiriitaisin tuntein; ja ristiriitaisin tuntein myös suljin lopulta kirjan kannet. Shamsie on minulle yksi niistä kirjailijoista, jonka kirjoja odotan aina innolla, mutta joka on nyt jo kolme kertaa tuottanut minulle pienen pettymyksen. Silti annan hänelle aina vain uuden mahdollisuuden. :)

Shamsien Burnt Shadows -läpimurtoteoksesta (suom. Poltetut varjot, 2010) kirjoitin, että lupaavasti alkaneen romaanin loppupuoli oli niin sekava ja loppuratkaisu niin epäuskottava, että se vei pohjan koko kirjalta. Kartanpiirtäjä (2011) oli minusta parempi, mutta Karachin kaupunki jäi kirjassa kovin etäiseksi.

Myös Jumala joka kivessä kuulosti etukäteen todella kiehtovalta: romaani kertoo nuoresta englantilaisnaisesta, joka ei kestä sotasairaanhoitajan työtä ensimmäisessä maailmansodassa vaan palaa rakkaan arkeologiansa pariin Peshawariin, silloiseen Intiaan, nykyiseen Pakistaniin. Hänen haaveensa on löytää Skylaksin, muinaisen tutkimusmatkailijan ja valloittajan, legendaarinen viikunakruunu.

Samaan aikaan Intian pataanisotilaat, heidän joukossaan Qayyum Gulin, osallistuvat mm. Ypresin taisteluun Britannian tukijoukoissa. Myöhemmin Intiassa alkaa itsenäistymisliikehdintä Britannian siirtomaavaltaa vastaan. Brittisotilaat avaavat tulen väkivaltaa vastustavia mielenosoittajia vastaan, ja moni intialainen saa surmansa Tarinankertojien kadun verilöylynä tunnetussa historiallisessa tapahtumassa. Vivianin, Qayyumin ja tämän pikkuveljen, Najibin, tiet risteävät mullistusten keskellä.

Mietin romaania lukiessa, miksi minulla oli sellainen tunne kuin olisin lukenut tämän ennenkin. Sitten välähti: yksi luku juuri tästä kyseisestä romaanista esiteltiin englanninkielisessä Granta-aikakauskirjassa ja luin sen noin vuosi sitten. Silloin kirjoitin: "Kamila Shamsie's 'Vipers', for example, is an excerpt from a forthcoming novel that I definitely want to read." No, nyt tuli luettua. :)

Samoin kuin Kartanpiirtäjän kohdalla, luin tästä romaanista erityisen huolella kaikki ympäristöä ja kaupunkia kuvaavat kohdat. Shamsien 1900-luvun alun Peshawar huokuu Tuhannen ja yhden yön satujen mystiikkaa. Vanhassa kaupungissa on muinaista taikaa, Tarinankertojien kadulla kuulee lauluja ja ikivanhoja legendoja, basaareissa on vilskettä ja hälinää, mehevät mangot tahmaavat kädet ja kaskaat sirittävät puutarhoissa öisin. Minullakin on - ehkä vähän vähemmän eksoottisia - muistoja Peshawarista: olin 9-vuotias, kun perheeni muutti sinne vuodeksi asumaan vanhempieni opiskellessa maan kieltä. Muistan suuren, punaruskean linnoituksen kaupungin laidalla; vilkkaan Saddar-ostoskadun; Honey Bakerin, josta sai maailman mehevintä hedelmäkakkua joulun alla; ja kotimme lähellä olevan puiston, jonka nimesimme Ruusupuistoksi sen lukemattomien eriväristen ruusupensaiden takia. :)

Peshawariin sijoittuva kirja ja Peshawarista viime vuosituhannen puolella ostetut tossut
Jokin kuitenkin tökki tätä(kin) kirjaa lukiessa. Vivianin ystävystyminen juna-asemalla 12-vuotiaan pataanipojan kanssa tuntuu vielä juuri ja juuri uskottavalta, mutta kirjoja ahmiva köyhä poika, joka ei käy koulua, mutta osoittaa yllättäen ja odottamatta valtavaa mielenkiintoa muinaishistoriaa ja arkeologiaa kohtaan, tuntuu minusta epätodennäköiseltä kirjan maailmassa.

Vaikea sanoa, miksi en pitänyt kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Juoni ei vain etene johdonmukaisesti - enkä tarkoita tällä mitään hyppyjä ajassa eteen- ja taaksepäin (niitä kyllä riittää) - vaan tapahtumat itsessään vaikuttavat epäloogisilta ja kehnosti pohjustetuilta. Eräässä kohdassa väkivaltaiseksi yltyvää mielenosoitusta kauhun vallassa pakeneva mies löytää itsensä prostituoitujen luota, rauhoittuu välittömästi, unohtaa ulkona vallitsevan kaaoksen ja alkaa kuvailla näkemiään naisia. Minä ainakin hämmennyin ja mietin, mikä nyt meni taas ohi, kun en tajua henkilöiden motiiveja lainkaan.

En tiedä, onko käsikirjoitusta karsittu liian kovalla kädellä vai eikö Shamsie vain ole halunnut luoda eheää, loogista kokonaisuutta. Romaanin rakenne on kuin palapeli, mutta sen kokoamisen jälkeenkin tuntuu siltä, että palat eivät sovi täydellisesti yhteen eivätkä ainakaan muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Toisaalta ehkä historia on sellaista: palojen keräämistä ja yhteen sovittamista, eikä lopputuloksena ole välttämättä kovin ehjä kuva tapahtumista. Epätyydyttävä olo tästä silti jäi.

Moni muukin bloggaaja on ehtinyt jo lukea kirjan. Annika K:kin mainitsee kirjan sekavan vaikutelman; Anneli piti kirjan runsaista yksityiskohdista ja lopun trillerimäisyydestä; Tuijatan mielestä kirja oli runsas, vaikka henkilöt jäivät hieman etäisiksi; Nanna olisi halunnut uppoutua kirjaan paremmin.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä. Gummerus. 2015. 385 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A God in Every Stone
Suomentaja: Raimo Salminen

Gummerus: Jumala joka kivessä
Kirjavinkit: Jumala joka kivessä

Katso myös nämä:

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Kansi: Eevaliina Rusanen

Kysyn Henneriltä, mitä hän tekisi, jos joku paljastaa meidät. Hän sanoo, että silloin minun pitäisi tulla hänen luokseen kokonaan. Ja jatkaa, että ennemmin tai myöhemmin minun pitää joka tapauksessa tehdä päätökseni, viimeistään sitten kun täytän kahdeksantoista. Olen nyt ihan viininhuuruissa ja lumoudun hänen sanoistaan, jotka vakuuttavat minulle yhä uudelleen: sinä olet se jonka minä haluan, sinä, eikä kukaan muu.

Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin päähenkilö on kirjan alussa vasta 16-vuotias Maria, joka elelee varsin huoletonta teinitytön elämää valokuvaamisesta innostuneen poikaystävänsä kanssa DDR:ssä. On vuosi 1990, Berliinin muuri on murtunut edellisenä vuonna ja Saksan jälleenyhdistyminen lähestyy. Itäsaksalaisella maatilalla vuosi voisi yhtä hyvin olla vaikka 1950. Lehmät on lypsettävä ja tilan työt hoidettava entiseen tapaan, vaikka ympärillä oleva maa muuttaa hiljalleen muotoaan.

Maria ei ole kiinnostunut poliittisista mullistuksista vaan ennemminkin 40-vuotiaasta, erakoituneesta naapurin isännästä, Henneristä, jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Epäsovinnaisessa, kiihkeässä suhteessa on kaikuja toisaalta Vladimir Nabokovin Lolitasta, toisaalta myös D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan riistanvartijan ja yläluokkaisen naisen suhteesta. Jokin alkukantainen tarve tuntuu ajavan Marian ja Hennerin yhteen. Vaikka ikäero tekee heistä epätodennäköisen, jopa rikollisen, parin, heitä yhdistää myös rakkaus kirjallisuuteen, itsenäisyyden kaipuu ja elämän tarkoituksen etsiminen:

Mieleeni hiipii hienoinen raskasmielisyys, kun kesä kääntyy syksyn puolelle ja syntymäpäiväni on ovella. Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotakin merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän.

Saksan yhdistyessä ympärillä myös Henner ja Maria "yhdistyvät", aluksi arastellen ja sitten yhä kasvavan intohimon ja riippuvuuden vallassa. Rinnastin lukiessani Hennerin ja Marian suhteen Saksan jälleenyhdistymiseen, vaikka romaanin loppuratkaisu ei oikein istunut tähän allegoriaan...

Kiinnostavinta kirjassa olivat sen uskottavat kuvaukset siitä, mitä Saksan yhdistyminen merkitsi tavallisille ihmisille. Länsisaksalaiset sukulaiset saapuivat itään kauhistelemaan "maalaisjunttien" takaperoista elämää. Itäsaksalaiset taas suhtautuivat varovaisen innostuneesti lännen uusiin innovaatioihin ja mahdollisuuksiin. Vierailut muurin toiselle puolelle olivat jännittäviä seikkailuja.

Vielä joskus kerromme kaiken oli yllättävän mukaansatempaava teos, ja Ilona Nykyrin sujuvaa suomennosta oli helppo lukea. Välillä juoni uhkasi lipsahtaa epäuskottavan, romanttisen viihteen puolelle. Romaanin kannesta on muistaakseni ollut blogeissa keskustelua puolesta ja vastaan jo aiemmin. Itse kuulun niihin, joiden mielestä se ei oikein sovi romaanin tunnelmaan.

Moni bloggaaja on lukenut kirjan, mm. Elina, Hanna, Salla ja Erja.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus. 2014. 200 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Suomentaja: Ilona Nykyri 

Gummerus: Vielä joskus kerromme kaiken
Kirjavinkit: Vielä joskus kerromme kaiken

Katso myös nämä:

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Helmikuun luetut


Helmikuu hujahti ohi hetkessä ja sain tammikuun tavoin luettua vain kolme kirjaa. Bloggaaminenkin on jäänyt työkiireinen myötä taas vaihteeksi vähemmälle, kun kahdeksan tunnin tietokoneen ruudun tuijottamisen jälkeen ei aina jaksaisi tuijottaa samaa ruutua vapaa-ajallakin...

Helmikuun luetut:
Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Eimear McBride: A Girl is a Half-formed Thing

Helmikuun kirjoista Goethen romaanin luin klassikkohaastetta varten. Ei nyt mikään maailmoja mullistava ja sydämiä murskaava teos, mutta paikkasin ainakin yhden klassikon kokoisen aukon sivistyksessäni. :) Sain myös hyvän syyn kaupitella puolisolleni Mary Shelleyn Frankensteinia - päätimme nimittäin suositella toisillemme "kirjaa, joka pitäisi ehdottomasti lukea". Minä sain Goethen, hän Shelleyn.

Krienin romaani on roikkunut lukulistallani melkein vuoden, siis ilmestymisestään asti. Se olikin lopulta erittäin nopealukuinen.

Eimear McBriden teoksesta saan myös syyttää puolisoani. Hän ei yleensä uskalla ostaa minulle kirjoja, koska ei kuulemma tiedä, mistä pidän tai minkä olen jo lukenut (vääryyttä! minulle saa aina ostaa kirjoja!). McBriden romaanin hän toi sitten yllättäen Helsingin tuliaisina, koska kirja vaikutti kuulemma niin oudolle, että sitä täytyisi kokeilla. Aluksi olin skeptinen. Kun romaani alkaa näin: For you. You'll soon. You'll give her name. In the stitches of her skin she'll wear your say. Mammy me? Yes you. Bounce the bed, I'd say. - ja sama tyyli jatkuu yli 200 sivua, niin liikutaan todellakin oudon ja kokeellisen äärellä. Alun ihmetyksen jälkeen olin aivan myyty. Välillä en ymmärtänyt mitään; välillä koin yllättäen oppineeni aivan uuden kielen. Mutta ei siitä nyt sen enempää - haluan ehdottomasti kirjoittaa tästä kirjasta pidemmän arvion myöhemmin.