tiistai 20. marraskuuta 2018

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Olen 42-vuotias. Olen miehetön, lapseton ja työtön. Olen myynyt asuntoni, olen saanut valmiiksi ensimmäisen kirjani ja irtisanoutunut entisestä työstäni lopullisesti. Olen astunut valkoiseen sumuun - olen vapaa ja täydellisen irti.
Mutta sumu vaikuttaa olevan pahinta mahdollista laatua, enkä todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minne menisin? Ketä seuraisin? Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä? 

En ole vielä lukenut Mia Kankimäen hehkutettua esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013), mutta nyt siihen on pakko tarttua, koska minusta taisi tulla Mia Kankimäki -fani. Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

Postauksen alun lainauksessa kuvaillun haahuiluvaiheen jälkeen Kankimäki saa hurjan idean: hän päättää tutustua 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin ja lähteä heidän jalanjäljissään matkustelemaan ympäri maailmaa. Tuloksena on tämä kirja, joka on kiehtova sekoitus henkilökohtaista matkapäiväkirjaa ja historiallista tietokirjaa. Teokseen on lopulta päätynyt kymmenen rajoja rikkovaa, inspiroivaa "yönaista", eli naista, joita ajattelemalla voi yön pimeinä hetkinä saada voimaa.

Karen Blixenin tarina vie leijonanosan (pun intended) kirjasta. Suurelle yleisölle (myös minulle) Karen lienee tuttu lähinnä Minun Afrikkani -elokuvasta, jossa tätä näyttelee Meryl Streep. Kankimäki rakentaa Karenista huomattavasti monipuolisemman kuvan.

Tanskalainen Karen Blixen alkoi viljellä paronimiehensä kanssa kahvia maatilalla nykyisessä Keniassa. Erottuaan miehestään Karen jäi yksin hoitamaan kituvaa tilaa, kamppailemaan rahahuolien kanssa ja kärsimään toistuvista masennusjaksoista. Karen sinnitteli lopulta Afrikassa lähes 18 vuotta, usein yksinäisenä, rahattomana ja sairaana, kunnes palasi Tanskaan vuonna 1931 kaiken menettäneenä. Hän saattoi olla sinnikäs, itsevarma, itsenäinen ja rohkea, mutta kenties myös itsekäs, epätasapainoinen, ylpeä ja jääräpäinen. Kankimäki siteeraa Karenin kirjettä sukulaistädille:
"Olen päätynyt siihen, että kyse on valinnasta, ja ainakin niiden jotka suunnittelevat avioliittoa, pitäisi tehdä itselleen selväksi, valitsevatko he leijonat vai avioelämän. - - Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapaasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä."
Mia Kankimäki lähtee Karenin hengessä safarille Afrikkaan. Kuvaukset Tansanian luonnonpuistojen väreistä, hajuista, eläimistä ja maisemista ovat aivan uskomattomia; Kankimäen teksti tekee kaikesta jotenkin elävää. Että jossain päin maailmaa on noin suurenmoista, ihmeellistä kauneutta!


Pidin siitä, miten avoimesti ja rehellisesti Kankimäki pohtii myös omaa identiteettiään tarkkailijana, kertojana, kirjoittajana. Kuinka hän voi (vai voiko edes) tavoittaa enää 1800-luvun maailmanmatkaajanaisten hengen, kun maailma on nykyään niin kovin erilainen? Sitten on tietysti myös tämä:
Olen koko ajan kiusallisen tietoinen kaikesta siitä, mikä minut paikallisista erottaa: ihonväristäni, vaatteistani, lompakostani, hygieniakäsityksistäni, safarihaaveistani, absurdista Karen Blixen -projektistani. Katson kaikkea kiinnostuneena, haluan nähdä kaiken ja ymmärtää kaiken, mutta miten voisin? Edes valokuvien ottaminen ei tunnu oikealta. Saanko ylipäätään kirjoittaa tästä, ja jos niin miten? Haluan kirjoittaa siitä, miltä keski-ikäisestä suomalaisesta naisesta tuntuu, kun hän saapuu ummikkona Karenin perässä Afrikkaan, mutten tiedä, voiko tehtävästä mitenkään suoriutua tyylipuhtain paperein, ilman pahamaineista eksotisointia (kaikki on minulle eksoottista) tai kolonialisoivaa katsetta (olen väistämättä valkoinen ja tulen länsimaisesta maailmasta, enkä voi mitenkään ymmärtää paikallista kulttuuria). Mutta jotenkinhan tästä on kirjoitettava, kun kerran olen tälle matkalle lähtenyt.
Karenista Kankimäki siirtyy muihin 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin, ja millaisia naisia arkistojen kätköistä löytyykään! Himalajan ylittäjiä, maailmanympärimatkaajia, suljettuun Japaniin uskaltautuvia, karttojen valkoisten alueiden värittäjiä, unohdettuja taitelijoita...

En voi olla samastumatta myös Kankimäkeen, hiljaiseen, introverttiin tarkkailijaan, joka tunnollisesti kirjoittaa joka ilta muistiin päivän aikana näkemäänsä ja kokemaansa, perehtyy antaumuksella kirjoihin ja tutkimuksiin, yksityiskohtiin ja anekdootteihin. Lumoutuu, pelkää, väsyy, innostuu, turhautuu, ihmettelee. Ei viljele muka-hauskoja nokkeluuksia, ei turhaan kaunistele tai vähättele asioita, ei kuulosta tippaakaan teennäiseltä.

On synti ja häpeä, että Naiset joita ajattelen öisin ei ollut tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa! Tämä on kuitenkin varma valinta esim. pukinkonttiin kaikille matkailijoille ja seikkailijoille, haaveilijoille ja feministeille. Jos kaipaatte lisävahvistusta, niin käykääpä lukemassa esim. Kirjaluotsin tai Sateenkaarenmaalarin postaukset kirjasta. :)

Yönaisten käännösoikeudet on jo myyty Alankomaihin, Saksaan ja Pohjois-Amerikkaan, joten nämä naiset herättävät pian matkakuumetta ympäri maailmaa! :)

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava. 2018. 447 sivua.

Otava: Naiset joita ajattelen öisin 
Otava: Mia Kankimäki
HS: "Esikuvallisten naisten jäljillä"

maanantai 5. marraskuuta 2018

Kirjabloggaaja teatterissa: Suurenmoista!

Florence (Virpi Rautsiala) ja Cosmé McMoon (Tapio Nykänen). Kuva ja kuvankäsittely: Antti Karppinen
Yksi Kuopion kaupunginteatterin syksyn ohjelmiston uutuuksista on teatterinjohtaja Pekka Laasosen ohjaama Suurenmoista!, joka sai ensi-iltansa vajaa viikko sitten. Näytelmä kertoo Florence Foster Jenkinsistä, jonka tarina on monelle tuttu ainakin elokuvasta Florence, jonka pääosassa on Meryl Streep. Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten menin katsomaan näytelmän ilman sen kummempia ennakko-odotuksia tai mielikuvia Florencesta.

Florence Foster Jenkins oli amerikkalainen seurapiirijulkkis ja amatöörisopraano, joka tuli tunnetuksi laulutaidostaan - tai siis lähinnä sen puutteesta. Armoton arvostelu ja pilkka ei estänyt Florencea pukeutumasta pröystäileviin esiintymisasuihin ja laulamasta oopperaa ja aarioita yleisön edessä. Omalaatuisesta ja itsevarmasta esiintyjästä tuli eräänlainen kulttihahmo, jonka laulajanuraa tukivat - joko vakavissaan tai vitsillä - monet silmäätekevät ja muusikot 1900-luvun alun New Yorkissa.

Maria-näyttämön lavalle kepin kanssa kumarassa köpöttelevä Florence saattaa näyttää fyysisesti hauraalta, mutta naisen suusta pursuileva puhe on sellaista tykitystä, että sitä kuunnellessa ihan hengästyy. Suurenmoista!-näytelmässä Florencena nähdään Virpi Rautsiala, joka teki minuun ison vaikutuksen Frida-näytelmässä viime vuoden puolella. Joitain yhtäläisyyksiä olen huomaavinani Florencen ja Fridan rooleissa: kumpikin nainen suhtautuu intohimoisesti omaan taiteenlajiinsa, mutta on samalla kehonsa vanki. Toinen vain kenties taisi olla toista huomattavasti lahjakkaampi...

Rautsialan Florence täyttää persoonallaan koko lavan. Hän on omahyväinen ja itsevarma, anteeksipyytelemättömän hävytön, impulsiivinen ja pitelemätön, dramaattinen ja tunteikas. Näytelmä alkaa siitä, kun Florencen luo saapuu tämän säestäjäksi pyrkivä pianisti, Cosmé McMoon (huikea Tapio Nykänen). Florence ihastuu kohteliaaseen nuoreen mieheen, joka ei alussa aavista, mihin on kroonisessa rahapulassaan lupautumassa.

Yleisökin saa odottaa melko pitkään ennen kuin näytelmässä kuullaan Florencen surullisenkuuluisaa laulua. Kun tämä vihdoin päättää esitellä laulutaitojaan, tunnelma sähköistyy. Kaikki tuntuvat höristävän korviaan ja arvioivan, miten mikäkin nuotti osuu kohdalleen ja kuinka pielessä rytmi on. Ja onhan se. Yleisöstä kuuluu tukahtuneita naurunpyrskähdyksiä, kun hienostoleidi kiekuu lavalla ja piinaa pianistiparkaa.

Cosmé McMoon (Tapio Nykänen) ja Florence (Virpi Rautsiala). Kuva: Sami Tirkkonen
Väliajalla juttelin muutaman muun katsojan kanssa ja totesimme, että vaatii melkoista taitoa myös laulaa juuri sopivasti väärin - ei liian räikeästi, mutta sopivasti niin, että tällainen sävelkorvaton taviskatsojakin kuulee, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ja väärin laulaminen varmasti vaatii näyttelijältä taitoa erityisesti silloin, jos oikeasti osaa laulaa ja varsinkin jos säestäjänä on taitava pianisti, joka ei takuulla soita väärin. Toki pianistillekin on haaste yrittää säestää laulajaa, jonka sävelet ja rytmi heittelevät miten sattuu.

Näytelmän nimikkoleivoksissa on mustaherukkaa ja valkosuklaata. Suurenmoinen yhdistelmä. :)
Suurenmoista! sai hymyilemään ja myös nauramaan ääneen, mutta koomisen ulkokuoren alle Florencen hahmoon oli saatu myös syvyyttä. Yksi näytelmän koskettavimmista hetkistä on Florencen yritys soittaa pianoa; oikea Florence Foster Jenkins oli lapsena ja nuorena lahjakas pianisti, jonka lupaava ura päättyi käden vammautumiseen onnettomuudessa. Rakkaus musiikkiin kuitenkin säilyi. Kaikesta hillittömästä teatraalisuudesta huolimatta jokin Florencessa vetoaa; vaikka nainen on tavallaan koominen hahmo, niin hänessä on myös vakava, inhimillinen puoli. Hän suhtautui intohimoisesti musiikkiin ja halusi esiintyä, vaikkei ollut selvästikään kovin hyvä. Onko se nyt niin kamalaa? Pikemminkin rohkeaa - tai sitten tyhmänrohkeaa.

Suurenmoista!-näytelmän yleisö värvätään nokkelalla tavalla osaksi esitystä. Kun Florencen unelma toteutuu ja hän pääsee laulamaan loppuunmyydylle Carnegie Hallille, me katsojat saamme tietenkin kuvitella olevamme tuon kuuluisan konserttisalin yleisö. Ja vaikka Florence astuu eteemme järkyttävän kokoisiin enkelinsiipiin sonnustautuneena ja laulaa ihan miten sattuu, niin silti huomaa kaiken huvittuneen hymyilyn lomassa tsemppaavansa häntä täysillä! Go Florence! Yleisö on mukana juonessa ja tuntuu solmivan keskenään sanattoman sopimuksen: onhan tuo nainen naurettava, mutta sallitaan tuolle hurmaavalle hupsulle hullutuksensa ja tehdään hänelle mieliksi. Laulun päätyttyä teatteriyleisö antaa Florencelle tietenkin raikuvat aplodit, ja liikuttunut laulaja heittelee meille ruusuja. Ihanaa!

Florence (Virpi Rautsiala) Carnegie Hallissa. Kuva: Sami Tirkkonen.
Alun perin Peter Quilterin kirjoittama Glorious!-näytelmä sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 2005 ja on sittemmin nähty yli 40 maassa 27 eri kielellä! Näytelmän on suomentanut Pentti Järvinen. Lavastuksen on luonut Maija Louhio ja upean puvustuksen takana on Anu Ihatsu. Äänisuunnittelusta vastaa Timo Pönni ja valosuunnittelusta Juho Itkonen. Muissa rooleissa nähdään Ari-Kyösti Seppo, Seija Pitkänen, Johanna Kuuva ja Ritva Grönberg. Näytelmän traileri löytyy YouTubesta:


Suurenmoista!
Kuopion kaupunginteatteri 31.10 - 31.12.2018
Ensi-ilta 31.10 Maria-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

perjantai 2. marraskuuta 2018

Sarah Winman: Tin Man

I'd never felt more myself. Or more in tune to what I was and what I was capable of. A moment of authenticity when fate and blueprint collide and everything is not only possible, but within arm's reach. And I fell in love.

It's been almost six years since I read Sarah Winman's debut novel When God Was a Rabbit (Kani nimeltä jumala in Finnish), just on the basis of the front cover and the description on the back. A year ago I read her second novel, A Year of Marvellous Ways (Merenneidon vuosi). Both were OK, but no more than OK, so I wasn't expecting much more from Winman's third novel, Tin Man.

In fact, I was so unexcited about the novel that, after borrowing it from the library with the intention of reading it, I kept moving it lower and lower down in my pile of TBR books until finally the inevitable day came when I had renewed the loan six times (the maximum!), i.e. selfishly kept the book - still unread - in my pile for more than half a year! So it was clearly time to read it, pronto, and then sheepishly return it to the library for others to enjoy. :)

And what a treasure had been waiting between the covers within arm's reach without me knowing about it! Tin Man reminded me of David Nicholls' One Day and Hanya Yanagihara's A Little Life, both of which I loved.

The novel tells the story of Ellis and Michael, two boys who meet at the age of 12 and become inseparable. Their friendship lasts through their teenage years and on into adulthood, gradually evolving into something that could be, might be, maybe. Then something happens on a nine-day trip to France and there is another version of the future up for grabs...

Afterwards, the past becomes a secret that the men keep from everyone, even from one other because we don't know what to do about the thing we were. So we stay away from it and don't touch it, in case it stings. Avoidance is a dock leaf.

(I had to google dock leaf - it's the leaf that is used to soothe nettle stings!)

Then along comes Annie and changes everything, because she is the key to unlock one of the men. This love and friendship triad forms of the heart of the novel, but is in no way a traditional love triangle of jealousy and bitterness. In a way, both men love Annie, but differently, and they love each other, but differently. And that is the beauty and tragedy of it all.

Who were we, Ellis, me and Annie? I've tried to explain us many times but I've always failed. We were everything and then we broke.

I don't want to say much about the story itself, because I don't want to spoil anything. There is no chronological plotline; the narrative moves between the past and the present with various dates mentioned in the beginning of some chapters and major events (fall of the Berlin Wall, the AIDS epidemic) revealing the time.


Tin Man is a story about first love, which sounds cheesy and overly romantic, but despite its lyrical, achingly beautiful language, the book does not portray love or relationships as perfect, but realistic - with all the longing and sadness and loneliness that may be involved. And that's what makes it all the more touching.

Tin Man is a story about love and loss, but also about Vincent van Gogh's "Sunflowers" and Walt Whitman's poem "O Captain! My Captain!" And also about The Wizard of Oz! Funny coincidence (or the author's intention?): when I reviewed When God Was a Rabbit in 2013, I mentioned that the ruby red slippers on the cover reminded me of The Wizard of Oz. Now, "Tin Man" is clearly a reference to The Wizard of Oz and the Tin Man, looking for a heart to make him whole!

Sarah Winman: Tin Man. Tinder Press. 2017. 197 pages.

Goodreads: Tin Man (P.S. The Goodreads community seems to agree that this is better than Winman's previous novels: the rating is currently 4.01, better than the ratings of her other two books!)
Tinder Press: Tin Man
The Guardian: "Tin Man by Sarah Winman review - an exquisitely crafted tale of love and loss"

maanantai 22. lokakuuta 2018

Tärpit Helsingin kirjamessuille 2018


Helsingin kirjamessuihin on enää kolme yötä aikaa ja viimeistään nyt on aika nostaa blogissakin esille muutama tärppi tämän vuoden messuohjelmasta. Kirjamessut ovat uudistuneet jonkin verran uuden ohjelmajohtaja Ronja Salmen myötä ja mm. lavat on nimetty uusiksi. Katsotaan, miten paljon eksynyttä haahuilua tästä vielä aiheutuu. ;) Messujen teemamaa on Yhdysvallat, ja Yhdysvaltain suurlähetystön messuosastolla aion ainakin vierailla: siellä on "50 States, 50 Books"-näyttely, johon on kerätty eri osavaltioista kertovia tai niitä ilmentäviä kirjoja. Kuulostaa kiinnostavalta! Messuilla on myös tuttuun tapaan lukupiirejä sekä samaan aikaan Messukeskuksessa järjestettävä Viini ja Ruoka -tapahtuma.

Viikonloppu tuo mukanaan myös muuta juhlaa, koska Kirjanurkkaus täyttää lauantaina 27.10 pyöreitä vuosia! Ensimmäisestä blogipostauksesta (Johanna Sinisalon Linnunaivot) tulee silloin kuluneeksi 10 vuotta. Katsotaan, jos kirjamessuhumun keskellä ehdin tehdä jonkin virallisen blogisynttäripostauksen... Lisäksi täytän itse sunnuntaina vuosia ja pääsen samana päivänä tutustumaan myös suvun uuteen tulokkaaseen: minusta tuli aivan äskettäin täti. :)

Seikkailen tällä kertaa messuilla aina torstaista lauantaihin, ja osa ajasta mennään lapsen ehdoilla, joten minut voi hyvinkin todennäköisesti bongata ainakin uudistuneelta lasten alueelta (Kumpula- ja Toukola-lavat).

Tässä muutamia tärppejä messuille. Lasten ja lastenmielisten tärpit on koottu erilliseen listaan postauksen loppuun.

Torstai 25.10

12.30 - 13.00, Hakaniemi
Anthony Beevor: Kohtalokas silta 
Toinen maailmansota ja varsinkin Normandian maihinnousuun liittyvät tapahtumat ovat jostain syystä aina kiehtoneet minua ja Beevor on kirjoittanut aiheesta monta kirjaa. Tätä viimeisintä en tosin ole (vielä) lukenut.

13.30 - 14.00, Hakaniemi
Livepodcast: Mitä Simone sanoisi?
Ihanan Sivumennen-kirjapodcastin livelähetys, jossa pohditaan sitä, mitä Toisen sukupuolen kirjoittaja Simone de Beauvoir sanoisi nykyajan feminismistä ja #metoo-liikkeestä. Mukana myös Laura Gustafsson ja Eveliina Talvitie.

15.30 - 16.00, Töölö
Suomennos-slam
Yksi viime vuoden kirjamessujen kohokohdista oli suomennos-slam, jossa kääntäjälegendat olivat suomentaneet etukäteen saman tekstin ja ottivat sitten mittaa toisistaan pohtien eri käännösratkaisuja ja merkityksiä. Tänä vuonna mukana ovat kääntäjät Heikki Karjalainen ja Tuomas Nevanlinna

16.30 - 17.00, Punavuori
Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Isomäen faktaa ja fiktiota sekoittava tarinakokoelma suomalaisten alkuperästä on lukulistallani.


18.00 - 18.30, Punavuori
Esko Valtaoja: Maailmanloppu peruttu
Satuin kävelemään muutama viikko sitten Turun kirjamessuilla lavan ohi juuri, kun Valtaoja oli puhumassa kirjastaan, ja oli aivan pakko jäädä kuuntelemaan. Kiehtova puhuja, kiinnostava kirja.

Perjantai 26.10

11.30 - 12.00, Kallio
Jenni Holma ym. tekijät: Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä
Yksi vuoden tärkeimmistä ja ajankohtaisimmista tietokirjoista muunsukupuolisuudesta. Arvioni kirjasta löytyy täältä 

12.00 - 12.30, Hakaniemi
Aki Ollikainen: Pastoraali
Ollikaisen symbolinen pienoisromaani hämmensi ja lumosi. Arvio täällä.  

13.00 - 13.30, Senaatintori
Minna Rytisalo: Rouva C.
Rytisalo veti lavan edustan täpötäyteen jo Turun kirjamessuilla ja ennustan samaa Helsinkiin. Luin Rouva C:n loppuun ihan äskettäin ja veikkaisin, että se nousee ehkä vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi ainakin omilla listoillani. :) 

15.00 - 15.30, Senaatintori
Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Clement on minulle ennestään tuntematon tuttavuus, mutta Rakkaudesta aseisiin olisi tarkoitus lukea vielä ennen messuja. Viimeistään siis junassa matkalla Helsinkiin. ;)

16.30 - 17.00, Esplanadi
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Kankimäen 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista kertova teos on minulla juuri kesken. Uskomaton määrä kiehtovia historiallisia yksityiskohtia, pohdintaa elämästä ja naisen roolista sekä matkakuumetta herättäviä kuvauksia eri puolilta maailmaa!


17.30 - 18.00, Kallio
Maiju Ristkari: Sukupuolena ihminen
Tietokirjakilpailun voittajateos on ensimmäinen nuorille suunnattu tietopaketti sukupuolen moninaisuudesta.

Lauantai 27.10 

13.30 - 14.00, Kallio
Essi Ihonen: Ainoa taivas
Kirja, josta olen kuullut ja lukenut paljon kehuja ja joka kiinnostaa jo aiheensakin perusteella: romaani on uskonnollisessa yhteisössä kasvavan nuoren kasvutarina.

15.30 - 16.00, Senaatintori
HS-Tähtihetki: Westerosin kirjeenvaihtaja. Salaisuuksia & spekulaatiota. 
Game of Thrones -sarjan ympärillä pyörii hurja spekulaatiomylly (totta kai! se on osa koko GoTin lumousta!), ja aiheesta on nyt tehty kirjakin. 


16.00 - 16.30, Senaatintori
Tommi Kinnunen: Pintti
Pintti ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Kinnusen aiemmat romaanit, mutta kirjan taustoista ja kirjoittamisesta olisi mukava kuulla lisää.

18.30 - 19.00, Hakaniemi
Ina Westman: Henkien saari
Tämäkin kirja on päätynyt lukulistalle suositusten perusteella. 

Sunnuntai 28.10 

12.30 - 13.30, Senaatintori
#Metoo - mitä nyt?  
Seksuaalisesta väkivallasta suomalaisessa kulttuurissa on ilmestynyt pari tuoretta tietokirjaa. Sofi Oksasen johdolla keskustelemassa Emma Kari, Maaret Launis ja Heidi Lindén.

14.00 - 15.00, Senaatintori
HS Esikoiset   
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat esittelyssä.

16.00 - 16.30, Töölö
Valeuutisia vai vihapuhetta?
Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet on silmät avaava sarjakuvateos vihapuheesta. Keskustelemassa myös Tuija Välipakka



TÄRPIT LAPSILLE

Torstai 25.10

12.00 - 12.30, Kumpula
Pikkulin laululeikkishow

14.30 - 15.00, Toukola
Sanna Mander: Prinsessakirja 
Todellisia prinsessoja ja prinsessojen askartelusalonki. :)


15.00 - 15.30, Toukola
Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Prinsessa-teema jatkuu.

15.30 - 16.00, Toukola
Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut
Hieman erilainen prinsessa ja astetta paremmat prinsessasadut. Näille on naurettu meidän iltasatuhetkissä kyyneleet silmissä. :)

16.30 - 17.00, Toukola
Marjatta Levanto & Julia Vuori: Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja 
Jos prinsessat alkavat tässä vaiheessa tulla korvista ulos, niin tässä on vastapainoksi kirja hirviöistä, paholaisista ja muista pelottelijoista kautta aikojen. 

Perjantai 26.10

 11.30 - 12.00, Toukola
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna!
Luin Rytisalon Rouva C:n ja siitä inspiroituneena heti perään 6-vuotiaalle tämän Minna Canthista kertovan lasten tietokirjan. Minna heräsi eloon kummassakin teoksessa ihan uudella tavalla.

 
16.00 - 16.30, Kumpula
Paula Noronen: Supermarsu
Supermarsu ja kirjailija esiintyvät lavalla.

Lisäksi perjantaina ja lauantaina Kumpula-lavalla on Pikku Kakkosen satuhetkiä aina parin tunnin välein klo 10.30 alkaen. Myös Lukukoira Börje on tavattavissa Toukolassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina klo 12 ja 14.

Lauantai 27.10

10.30 - 11.00, Toukola
Sanna Mander: Toivoisin että asuisin kuussa 
Työpaja lapsille, jossa piirretään kuvittaja Sanna Manderin kanssa Marjatta Kurenniemen satujen inspiroimia kuvia.

 
11.30 - 12.00, Kumpula
Iltasatuja kapinallisille tytöille 2
Näyttelijä Minna Mustakallio lukee ääneen satuja suositun kirjan jatko-osasta.

13.30 - 14.00, Kumpula
Millaisia otuksia on maassa ja merellä?
Lena Frölander-Ulfin Isä, minä ja meri sekä Linda Bondestamin ja Sanna Sofia Vuoren Muna ovat ainakin kuvituksensa puolesta kiehtovimpia vuoden lastenkirjauutuuksia. Kirjojen tekijät ovat paikalla piirtämässä otuksia.

16.00 - 16.30, Kumpula
Muumimamman yllätysjuhlat
Muumihahmojen esitys Kumpula-lavalla.

16.00 - 16.30, Toukola
Maija Hurme: Varjostajat
Kirjailija pitää lapsille olio-vastaanoton, jossa saa kertoa kuvittajalle, miltä oma olio näyttäisi.

16.30 - 17.00, Toukola 
Siri Kolu: Me Rosvolat - tarinataistelu
Kuulijat saavat osallistua rosvotarinan luomiseen kirjailijan kanssa.

Sunnuntai 28.10

11.30 - 12.00, Kumpula
Juhani Känkänen: Aurinko paistaa, Apo Apponen
Apo Apposesta kertovat kirjat ovat olleet meillä suosittuja. Kirjailija kuvittaa paikan päällä tarinahetkeä. 

 
13.00 - 13.30, Kumpula
Tatu ja Patu
Outolalainen kaksikko vierailee lasten alueella.       

Nähdään messuilla! :)

tiistai 9. lokakuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämässä mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti on tietenkin yksi kirjasyksyn suurista tapauksista, ja minäkin liityin kiltisti hyvissä ajoin kirjaston ylipitkään varausjonoon. Sekä esikoisteos Neljäntienristeys (2014) että Lopotti (2016) tekivät ison vaikutuksen.

Täytyy myöntää, että Pintti ei aivan täyttänyt odotuksia.

Pintti on kolmenpäivänromaani, johon mahtuu muistojen ja takaumien kautta paljon muutakin kuin vain nuo kolme päivää. Keskiössä on kylä, joka elää ja hengittää lasitehtaan tahdissa. Romaanin kolme päivää sijoittuvat kesäkuuhun 1949, tammikuuhun 1950 ja syyskuuhun 1951. Kinnusen aiempien romaanien tavoin tapahtumat on kerrottu saman perheen eri jäsenten näkökulmia vaihdellen.

Kirja ei imaissut heti alusta asti mukaansa samalla tavalla kuin Kinnusen aiemmat romaanit. Jo ennen puoltaväliä keskittymiseni herpaantui täysin, ja luin välissä Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa -romaanin (täysin erilainen, mutta paljon koukuttavampi!).

Jälkimakukin on lievästi pettynyt, ja yritin pohtia, mistä tämä johtui. Jokin jännite kirjasta puuttuu; puolessavälissä en ollut vielä täysin vakuuttunut siitä, että romaanissa on mitään varsinaista tarinaa. Kinnunen kuvaa kylän arkea ja lasinvalmistusta toki hienosti. Lasitehtaan työvaiheiden kuvauksista näkee, että taustatyötä on tehty runsaasti, ja oli kiinnostavaa lukea esim. miten ikkunalasia puhalletaan (kuulostaa edelleen käsittämättömältä). Mutta jotenkin henkilöt jäivät tehtaan varjoon.


Se olikin ehkä romaanin suurin ongelma minun silmissäni. Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa oli niin koskettavia, ihon alle meneviä henkilöitä (ikimuistoinen Onni! ihailtavan rohkea Helena!), että odotin ilman muuta samaa Pintiltä. Romaanin sisarukset, Jussi, Helmi ja Raili, ovat kukin omalla tavallaan kiinnostavia, mutta eivät tulleet kovin läheisiksi.

Jussilla on kenties jokin autismikirjon häiriö tai kehitysvamma, ja hän kokee maailman herkemmin kuin muut. Helmiä painaa raskas suru, ja hän kipuilee äitiytensä kanssa. Raili on palannut Helsingistä mukanaan huonon naisen maine sekä anteeksipyytelemätön elämänasenne, joka kelpaisi vaikka self help -kirjaan:

Hedelmättömintä maailmassa on pohtia sellaisia, mille ei mitään mahda. Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa. Siksi on parempi ottaa elämä sellaisena kuin se tulee, nauttia pakkaspäivistäkin eikä kaivata sitä säätä, mitä muistelee lapsuuden kesinä olleen. Ei elämästä tule tämän enempää. Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kinnusen kieltä oli ilo lukea, kuten ennenkin, ja muutama kaunis ja pakahduttava hetki romaanista jäi mieleen (Jussin isältä saamien kirjeiden alkuperä, romaanin loppukohtaus) ja eräälle Railin tempaukselle saunan lauteilla oli pakko nauraa ääneen. Silti jäin kaipaamaan jotain.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. 291 sivua.

WSOY: Pintti
Kirsin Book Club: Pintti - kolme päivää lasitehtaan varjossa
Kirjavinkit: Pintti
HS: "Tommi Kinnunen kutsuu lukijan ymmärtämään"
Aamulehti: "Kun heikoimmankin piti osallistua lasitehtaan ehdoilla pyörivään elämään"

maanantai 24. syyskuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali

Niemenkärjen saunamökissä mykkä karitsa nuuski lattialla lojuvaa tyhjää jaloviinapulloa. Se haistoi saman hajun kamarin senkin päällä makaavan miehen hengityksessä. Mykkä luontokappale asteli ulos avoimesta ovesta. Portailla istui vanha nainen märkä villatakki yllään. Nainen kaivoi pusakkansa taskusta kullatun taskukellon ja sitoi kellon perät pienen eläimen kaulan ympärille.
"Karitsa", vanha nainen sanoi.

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, Blogistanian Finlandia-palkinnon sekä Finlandia-palkintoehdokkuuden vuonna 2012. Se on jostain kumman syystä minulla edelleen lukematta. Ollikaisen toinen teos, Musta satu (2015) on myös lukulistalla. Niiden sijaan nappasin Hesarin hehkutuksen innoittamana kirjastosta kirjailijan tuoreimman pienoisromaanin Pastoraalin.

Pastoraali kuvaa nimensä mukaisesti eräänlaista paimenidylliä, yhtä kesäpäivää siinä. Kirja alkaa aamuöisestä kohtaamisesta usvaisella pihatiellä miehen ja keltasilmäisen suden välillä ja loppuu vanhan naisen ja lempeän karitsan kohtaamiseen. Teos on läpikotaisin symboliikan kyllästämä, enkä minä ainakaan hoksannut kaikkia tasoja ja merkityksiä vielä ensimmäisellä lukukerralla.

Kirjassa on kolme sukupolvea, pari talollista väkeä. Vanhoja asujia, kesävieraita ja maallemuuttajia. Kerronta on kiireetöntä kuin suvinen luonto. Kokonainen luku on omistettu nousevalle auringolle, toinen kaislikossa saalistavalle kymmenkiloiselle hauelle.

Luontokuvauksesta minulle tuli mieleen Pertti Lassilan teokset, mutta ihan samanlaista viipyilevän runollista tunnelmaa Ollikaisen tekstissä ei ole.

Mukana on mytologisia olentoja eläinhahmoissaan. Hurja hauki syö poikasiaan kuten esikuvansa Kronos kreikkalaisessa mytologiassa. Mykkä karitsa Pan on metsän, laidunten, paimenten ja hedelmällisyyden jumala, jota halutaan hoivata, mutta kenties myös uhrata. Odinin korpit Hugin ja Munin (Ajatus ja Muisti) skandinaavisesta mytologiasta esittävät oman roolinsa erään henkilön kohtalossa. On myös luonnon omia voimia: villi susi ja karhu, joka ei anna armoa.

Romaanissa on melko vähän sivuja, mutta paljon kauniita, pieniä hetkiä ja merkityksiä. Yksi suosikeistani on kohta, jossa muistisairas Sirkka uittaa taskukelloa keitossa. "Hämmensi aikaa kesäkurpitsakeitossa. Poltti pohjaan," eräs henkilöistä selittää toiselle. Mikä mainio tapa kertoa ihmisen ajantajusta!

Pastoraalin paimenidylli merkitsee ehkä kaikille kirjan henkilöille hieman eri asiaa. Osa on sitä paossa, osa siihen uppoutunut. Osa uhmaa, osa vasta tavoittelee. Nuoret Kaius ja Meri elävät elämänsä aamua, kun taas vanhan avioparin, Viljon ja Sirkan, kesäpäivä on jo edennyt linnunmaitoiseen iltaan. Yksi kirjan koskettavimmista kohdista on se, kun Viljo pesee hellästi vaimonsa saunassa, pukeutuu pyhäpukuunsa ja tanssii tämän kanssa tuvassa heidän häävalssinsa.

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala. 2018. 138 sivua.

Siltala: Pastoraali
Kirjavinkit: Pastoraali
HS: Aki Ollikainen kerää HS:n kriitikolta ylistyksiä: "Hän kykenee kirjoittamaan ihan mitä tahansa"

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

André Simon & Susanna Olkinuora: Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki

Ugu Ugu oli yksinäinen yksisarvinen. Hän oli lähtenyt kotikaupungistaan löytääkseen itselleen ystävän.

Pitkästä aikaa blogiesittelyssä vuorossa lastenkirja, André Simonin ja Susanna Olkinuoran Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki.

Meillä eletään eskarilaisen kanssa lukemisen suhteen pientä välivaihetta. Lapsi osaa jo jonkin verran lukea ja haluaa välillä lukea itse (erityisesti Aku Ankkoja), mutta useimmiten mieluummin yhä kuuntelee, kun hänelle luetaan ääneen. Kirjastosta ollaan lainattu viime aikoina myös helppolukuisia kirjoja juuri lukemaan oppineille, mutta monet niistä ovat vielä aavistuksen liian pitkiä tai hankalia. Mikä ei toisaalta haittaa - eipä tuota lukutaidon kanssa tarvitse vielä sen kummemmin kiiruhtaa ja saan lukea toivon mukaan lapselle vielä kauan senkin jälkeen, kun hän jo osaa lukea sujuvasti. :) Toisaalta on mahtavaa seurata, miten kirjojen maailma vähitellen laajenee lukutaidon myötä.

Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki on itse asiassa juuri sopivaa kieltä ja juuri sopivan pituinen myös juuri lukemaan opettelevan tavattavaksi. Kirjassa on n. 30 sivua, puolet kuvasivuja, eikä tekstiä ole liikaa. Lisäksi tarina on juuri sopivan jännittävä, outo ja yllätyksellinen, jotta mielenkiinto säilyy.

Ugu Ugu on yksisarvinen, joka löytää kaupungin täynnä värikkäiden kummitusten näköisiä olentoja. Olennot ovat ystävällisiä, mutta myös surullisia, koska ne eivät pysty puhumaan.

"Äiti, nuo on vähän niin kuin värikkäitä hattivatteja."
Ugu Ugu kerää rohkeutensa ja lähtee kaupungin lähellä olevaan linnaan selvittämään, kuka on taikonut olennot hiljaisiksi ja miksi.

Kirjassa lukee: Linna näytti synkältä ja pelottavalta. Kriittinen lukija, 6 v: "Eihän näytä! Vaan värikkäältä!"
Linnassa Ugu Ugu kohtaa vihaisen, yksinäisen velhon, Silencion, joka on hiljentänyt kaupungin, koska ei voi sietää ääniä. Velhon vihan takaa löytyy kuitenkin syvää surua, ja Ugu Ugu keksii lopulta ratkaisun velhon pulmaan.


Yksinkertainen, mutta kaunis tarina kertoo ystävyydestä ja myötätunnosta, kauniiden sanojen merkityksestä ja anteeksiannosta. Pidän paljon kuvituksen tyylistä: pelkistettyjä, selkeitä muotoja ja hillittyjä, murrettuja värejä.

Kuusivuotiaan lukijan oma arvio:
Sopivan jännä. Ei liian jännä. Siinä seikkailee yksisarvinen. Siinä on hiljainen kaupunki ja aika värikkäät värit.

Myös Lue meille äitikulta -lastenkirjablogissa on vierailtu Hiljaisuuden kaupungissa.

André Simon & Susanna Olkinuora: Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki. Mini Kustannus. 2018. 32 sivua.

Mini Kustannus: Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon (toim. Tiina Raevaara)

Propagandaa, totuuden piilottelua, valehtelua sekä valikoitujen totuusrusinoiden poimimista tiedon pullasta on harjoitettu myös edellisillä vuosikymmenillä, -sadoilla ja -tuhansilla. Joka tapauksessa populismi on nyt pinnalla politiikassa, ja tunteisiin vetoavat tarinat ohittavat monesti tieteellisen tiedon.

Tietoa on nykyään saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta tieto ei itsessään ole välttämättä todenmukaista. Tiedon ja tieteen rinnalla kulkee pseudotieteeseen perustuvia väittämiä, villejä salaliittoteorioita ja somen voimalla hurjasti leviäviä suoranaisia valheita. Tämä "ilmiö", jota totuudenjälkeiseksi ajaksikin kutsutaan, ei kuitenkaan ole mikään uusi juttu. Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? on kuitenkin erittäin ajankohtainen teos siitä, millaisella huuhaalla meitä tällä hetkellä pommitetaan ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Raevaara itse on kirjoittanut kirjaan superkiinnostavat alkusanat, joissa hän käsittelee mm. median murrosta ja some-kuplia, joihin samanmieliset joukkiot (sekä hyvässä että pahassa!) eristäytyvät taputtelemaan toisiaan selkään ja lietsomaan yhteistä vastarintaa muunmielisiä kohtaan. Kannattaa myös katsoa Raevaaran esitelmä, jonka hän on pitänyt kirjan julkaisun tiimoilta.

Kirjassa käsitellään mm. magneettirannekkeita, enkeleitä, homeopatiaa, paranormaaleja ilmiöitä, enneunia ja syöpäseulontoja - aiheita laidasta laitaan. Mikä tärkeintä, jokaista käsittelee oikeasti jotain aiheesta tietävä, siis asiantuntija. Kirjassa nimittäin kritisoidaan myös sitä, miten nykymedia usein asettaa samalle viivalle asiantuntijat ja amatöörit, itseoppineet harrastelijat:

Televisiossa tieteentekijä pannaan kiistelemään rokotteista homeopaatin kanssa, tai iltapäivälehden haastattelussa ravitsemusaihetta on tutkijan rinnalla tasavertaisesti kommentoimassa itseoppinut ruokabloggari. 

Kun populismi on tosiaan vallalla - muuallakin kuin politiikassa - se, kenellä on luotettavin tieto hallussaan on usein toissijaista sille, kuka osaa ilmaista itseään ja esiintyä luontevammin, siis voittaa yleisön luottamuksen puolelleen! Näinhän tämän ei pitäisi mennä: tutkijan ja tieteentekijän pitäisi tietenkin olla luotettavampi tiedonlähde kuin "kokemusasiantuntijan" eli amatöörin, joka perustaa väitteensä subjektiiviselle kokemukselle ja mielipiteille.

(En viitsi tässä kohdassa avata Pandoran lipasta nimeltä "Kirjallisuuskriitikot vastaan kirjabloggaajat - kumpi on asiantuntija ja luotettavampi tiedon lähde" ihan siitä syystä, että vastakkainasettelu kirja-arvioiden kohdalla on minusta turhaa. Kirjabloggaajien arviot ja mielipiteet ovat tietenkin subjektiivisia lukukokemuksia, kuten kenen tahansa tulkinta kulttuurin ja taiteen tuotoksista. Kyse ei siis ole kyse kovista tieteistä, joissa faktat pannaan vastakkain humpuukin kanssa.) :)


Opettaja Arno Kotro kirjoittaa tieteellisen maailmankuvan ja kriittisen ajattelun opettamisesta kouluissa ja tuomitsee melko jyrkästi oppilaita "indoktrinoivan" uskonnonopetuksen. Terveydenhuollon tohtori Markku Myllykangas arvostelee kovin sanoin omaa alaansa: lääkäreiden harjoittamaa ylidiagnostiikkaa sekä turhia, jopa haitallisia hoitoja ja käytäntöjä (Iris Pasternack kirjoitti tästä muutama vuosi sitten loistavan tietokirjan Tautitehdas). Kemikaalikimara-blogin kirjoittaja Anja Nystén ruotii kemikaaleihin liittyviä väärinkäsityksiä ja niiden leviämistä.

Jos haluaa yhä uskoa (pun intended) tieteeseen ja järjen voittoon tässä järjettömän hyväuskoisessa ihmiskunnassa, kannattaa lukea tämä kirja.

Ursa: Voiko se olla totta?
Kemikaalikimara: Voiko se olla totta? 

Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. (toim. Tiina Raevaara) Ursa (julkaisija Skepsis ry). 2017. 227 sivua.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Maggie Nelson: Argonautit

Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan "maskuliinisemmaksi" ja minun aina vain "naisellisemmaksi". Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Sattumalta luin lähes peräkkäin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston ja Maggie Nelsonin Argonautit, kaksi autofiktioksikin kutsuttua, lähes samanikäisten amerikkalaisnaisten kirjoittamaa romaania parisuhteesta, äitiydestä ja kirjoittamisen rajoista. Sivumennen-podcastissakin puitiin kirjoja samassa jaksossa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tyylillisesti Nelsonin teos on paljon teoreettisempi ja analyyttisempi kuin Offillin.

Argonauteissa Nelson pohtii omaa äitiyttään, sukupuolta ja identiteetin joustavuutta. Hänestä tulee ensin puolisonsa lapsen äitipuoli, sitten raskaana oleva ja synnyttävä äiti. Samaan aikaan hänen puolisonsa Harry käy läpi omaa prosessiaan yhä maskuliinisempaan suuntaan hormonihoitojen myötä.

Argonautit toi välillä mieleen sukupuolentutkimuksen (silloisen naistutkimuksen) luennot yliopistossa. Kirja vilisee sitaatteja Judith Butlerilta, Eve Kosofsky Sedgwickiltä ja aina yhtä briljantin oloiselta, mutta käsittämättömältä Luce Irigaraylta, unohtamatta Julia Kristevaa ja Michel Foucalt'a.

Filosofien ja teoreetikkojen lisäksi Nelson viittaa kirjassa lukuisiin taiteilijoihin ja taideteoksiin. Hän kuvailee taideteoksia, installaatioita ja taide-elokuvia, jotka käsittelevät sukupuolta, naiseutta ja äitiyttä. 

Löytyvätkö vastaukset äitiyden ja sukupuolen perimmäisiin kysymyksiin tieteestä vai taiteesta? No, mikään ei tietenkään ole niin helppoa ja mustavalkoista, ja hyvä niin.


Nelson käsittelee puolisonsa Harryn kautta muun muassa binääristä sukupuolikäsitystä. Vaikka romaanin takakannessakin halutaan välttämättä lokeroida Harry muunsukupuoliseksi, niin romaanissa ei näin tehdä. Päinvastoin: Nelson tiedostaa ihmisten aristoteelisen, kenties evolutiivisen tarpeen kategorioida kaikki mahdollinen, mutta myös vastustaa pakkomielteistä lokerointia. Harry identifioi itsensä testosteronia käytäväksi butchiksi, joka ei halua tai kaipaa sen enempää naisen kuin miehenkään sukupuoli-identiteettiä. Paitsi välillä hän ehkä haluaa olla nainen ja välillä mies ja sekin on ihan ok. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? Nelson kysyy kirjassa turhautuneena.

Sukupuolen lisäksi Nelson murtaa virkistävällä tavalla vastakkainasettelua queerin ja kaiken muun välillä, sateenkaariväen ja heteronormatiivisten parisuhteiden ja perheiden välillä. Hän kirjoittaa myös homonormatiivisuudesta, queerin tulosta osaksi valtavirtaa. Tämä sivuaa myös Helsinki Priden yhteydessä tänä kesänä käytyä keskustelua tapahtuman kaupallisuudesta, kun moni yritys lanseerasi erilaisia sateenkaarituotteita Priden aikaan. Jotkut pitivät tätä ns. "pinkkipesuna" eli puhtaasti yritysten imagon kiillottamisena tapahtuman varjolla.

Nelsonin kirja herätti paljon ajatuksia eikä päästänyt helpolla. Teksti on älykästä ja napakkaa kuin tietokirjassa, mutta samalla täysin villiä ja vapaata, yllättävän rivoakin. Tulee tunne, että kirjoittaja on vain antanut mennä, ei ole pidätellyt lainkaan itseään, luomisvoimaansa tai tunteitaan. Sellaista heittäytymiskykyä ei voi kuin ihailla.

Maggie Nelson: Argonautit. S&S. 2018. 205 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Argonauts
Suomentaja: Kaijamari Sivill

S&S: Argonautit
S&S: Maggie Nelson

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Choo WaiHong: Naisten valtakunta: Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma

Mosuotyttöä eivät kahlitse mitkään kulttuurilliset tai yhteiskunnalliset rajoitukset: hänellä on vapaus juhlia, nauraa, toimia johtajana, käydä töissä ja rakastaa niin kuin parhaaksi katsoo. Hänen ei tarvitse taistella vallasta, sillä hänellä on valta jo syntyessään. Hänen tietään on ollut viitoittamassa vahvojen äitien, isoäitien ja näiden esiäitien jatkumo.

Viime vuosisadan alun feministinen kirjailija ja aktivisti Charlotte Perkins Gilman julkaisi kuuluisan feministisen utopiaromaaninsa Herland vuonna 1915 (suomennos Savukeitaan kustantamana 2009). Siinä kolmen miehen retkikunta löytää Amazonin viidakosta naisten kansoittaman utopiayhteiskunnan, jossa ei ole miehiä lainkaan. Suvun jatkaminenkin hoituu naisvoimin.

Myös esimerkiksi tieteiskirjailija Sheri S. Tepper on kirjoittanut utopistisesta Naisten maasta romaanissa Portti naisten maahan (A Gate to Women's Country, 1988, suom. 1990). Tepperin synkässä kirjassa miehet on karkotettu tai alistettu eräänlaisiksi orjiksi.

Choo WaiHongin Naisten valtakunta ei kuitenkaan ole utopistinen romaani tai scifiä vaan tietokirjallisuutta. "Mikäli maailmasta olisi mahdollista löytää feministinen utopia", hän kirjoittaa esipuheessa, "Naisten valtakunta olisi etsimämme paikka."

WaiHong on singaporelainen huippujuristi, joka elää hektistä, hulppeaa elämää Porcheineen ja Michelin-ravintolassa syötyine illallisineen. Työ täyttää koko elämän, kunnes WaiHong saa tarpeekseen oravanpyörästä, irtisanoutuu työstään ja alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen.

Matkustellessaan hän löytää keskeltä Kiinaa, Lugujärven kupeesta, Himalajan vuoriston itäreunalta mosuoiksi kutsutun heimon, joka on matrilineaarinen (äidinpuolen sukulinja määrää) ja matriarkaalinen (nainen on perheenpää). Pojat ja miehet elävät koko ikänsä äidinpuoleisen sukunsa kanssa. Heillä saattaa olla axia eli rakastaja, mutta he eivät mene kyseisen naisen kanssa naimisiin eivätkä millään lailla toimi isänä tämän mahdollisille lapsille.

Toisin kuin kirjan alaotsikon "salattu maailma" antaa ymmärtää, mosuot eivät elä eristyksissä muusta yhteiskunnasta vaan osana patriarkaalista Kiinaa, tiiviissä kanssakäymisessä muiden, samalla seudulla elävien (patriarkaalisten) heimojen kanssa. Turistejakin käy seudulla runsain määrin, sekä sen luonnonkauniin ympäristön että heimon poikkeuksellisen elämäntavan takia. Silti mosuot ovat onnistuneet säilyttämään oman kulttuurinsa ja ajatusmallinsa, ainakin viime aikoihin saakka. Tästä lisää myöhemmin.

Heimo kiehtoo WaiHongia siinä määrin, että jo muutaman vierailun jälkeen hän rakennuttaa itselleen hulppean kakkoskodin mosuotyyliin järven rannalle, omien sanojensa mukaan "seudun näyttävimmän ja parhaiten varustellun rakennuksen". WaiHong ei olekaan mikään vaatimaton vierailija tai harmiton, utelias turisti - eikä edes antropologi, vaikka tarkkaileekin heimoa kirjaa varten. Hän on jotain muuta, ja se tässä kirjassa häiritsi minua valtavasti.

Toisaalta WaiHongia kenties ajaa aito kiinnostus mosuoita kohtaan ja halu elää rauhassa luonnon keskellä. Ja mikäs sen parempaa kuin (näennäis)feministinen, luonnon antimilla elävä heimo modernille naiselle, joka haluaa hylätä urbaanin elämän sykkeen! Toisaalta WaiHong on "vain" varakas turisti, joka haluaa kokea "aitoa" paikallista elämää, mutta jää auttamatta ulkopuoliseksi. Hän ei taida itsekään tietää, mitkä hänen motiivinsa lopulta ovat, koska hän puhuu myös itsensä kanssa ristiin kirjan sivuilla: "...en yrittänytkään tietoisesti jäljitellä paikallisten asukkaiden elämäntapaa", hän vakuuttaa, mutta jo muutama rivi myöhemmin hän puhuu pyrkimyksestään "sulautua paikallisväestöön" ja "ujuttautua sisälle vanhoja perinteitään vaalivaan, suljettuun yhteisöön"! Hän osallistuu heimon juhliin ja yrittää ainakin jossain määrin matkia heidän elämäntapaansa, mutta jos jokin ei miellytä häntä, hän ratkaisee asian rahalla. Jonkinlainen lievästi kolonialistiseen ideologiaan ja kulttuuriseen omimiseen vivahtava paha maku tästä asetelmasta jäi suuhun.


Toinen ongelma kirjassa oli se, että mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi se kävi: mosuoiden heimo on kaikkea muuta kuin feministinen. Heimon ainoa erikoisuus lienee se, ettei avioliiton käsitettä tunneta ja että, toisin kuin Kiinassa yleensä, tyttövauvoja arvostetaan valtavasti, jopa enemmän kuin poikia. Mutta mitä tulee miesten ja naisten tasa-arvoon, niin sitähän matriarkaalinen yhteisö ei toteuta sen enempää kuin patriarkaalinenkaan.

Siinä mielessä perinteiset sukupuoliroolit ovat kääntyneet mosuoiden parissa päälaelleen, että naiset ovat päävastuussa kumppaninsa eli axian valinnasta ja aloitteiden tekemisestä. Miehet ovat naisten arvioivan katseen kohteena, ei toisinpäin. Naiset käyvät ulkona tavatakseen uusia axioita, ja ulkonäöllä on tässä tärkein merkitys: kumppania ei valita sen perusteella, kenestä saisi hyvän puolison tai kuka olisi hyvä isä lapsille, vaan mies on naisille käytännössä vain spermanluovuttaja, jolla täytyy olla hyvät geenit! WaiHong ei näe tässä mitään väärää eikä sanallakaan mainitse, mitä mieltä miehet itse ovat tästä asetelmasta ja siitä, että heillä ei ilmeisesti ole mitään sananvaltaa asiaan!

Mosuovauvat syntyvät väistämättä avioliiton ulkopuolella, koska avioliitto jo sinänsä on mosuoille käsittämätön ajatus. Vauvat syntyvät isättöminä, koska tässä yhteisössä lapsen isyydellä ei ole merkitystä.

Mosuoilla on kuitenkin hyvin selkeät ja eriytyneet sukupuoliroolit: miehet hoitavat esimerkiksi rakennustyöt ja eläinten teurastamisen ja naiset ruuanlaiton ja kaikki kotityöt. Sekä miesten että naisten roolit ovat erittäin kapeat ja joustamattomat. Nainen on kodin hengetär, jonka odotetaan synnyttävän lapsia. Lapsettomia naisia (kuten WaiHongia itseään) säälitään. (WaiHong haaliikin itselleen useita "kummilapsia" heimosta ja sponsoroi avokätisesti heidän koulutustaan.) Mies taas on ruumiillisen työn tekijä ja "siitosori", kuten WaiHong toteaa ja lisää, että tämä on miehen "merkittävin ja samalla myös miellyttävin rooli". Siis oikeasti! Mikä tässä asetelmassa nyt muka on tasa-arvoista tai feminististä?!

Machokulttuuri elää mosuoheimon parissa vahvana, koska miehillä on paineita korostaa maskuliinisuuttaan naisten huomion saamiseksi. Muunlaisia miehenä olemisen tapoja tai parinmuodostusta ei suvaita. Mosuomiehet suhtautuvat esimerkiksi homosuhteisiin naureskellen.

WaiHong viettää lopulta noin kuusi vuotta mosuoiden keskuudessa. Kirjan loppupuolella hän harmittelee sitä, miten mosuoista on tullut "turistibisneksen pelinappuloita". Eikä ihme: mosuot elävät luonnonkauniin vuoristojärven rannalla ja ottavat markkinoinnissaan ympäristön lisäksi kaiken irti myös heimonsa erikoispiirteistä. Onhan tarina "myyvä", WaiHong myöntää itsekin: heimon kotipaikkaa mainostetaan matkailijoille vapaan rakkauden ja seksin tyyssijana, eräänlaisena Kiinan omana hippiyhteisönä.

Siinä missä 1990-luvulla seudulle johti ainoastaan vaikeakulkuinen kärrytie, sinne pääsee nyt sekä moottoritietä pitkin että lentäen. Muutos on ollut valtava ja näkyy myös vanhojen tapojen ja arvojen hiipumisena ja korvautumisena uusilla. Esimerkiksi nuoremmat sukupolvet eivät enää jatka heimon festivaaliperinnettä, vaikka joitakin juhlia järjestetään yhä turistien viihdyttämiseksi. "Aito" kulttuuri on häviämässä. Mikä on WaiHongin ratkaisu? Hän rahoittaa omasta pussistaan heimon festivaaleja yrittäessään elvyttää perinnettä! Hän vastustaa turismin mukanaan tuomaa muutosta, mutta toimii mielestäni tekopyhästi: hänhän on itsekin saapunut ihmettelemään heimoa uteliaana turistina ja syytää rahaa ympärilleen aivan kuin se ratkaisisi asiat.

WaiHong valittelee myös, että mosuonuorilla on uusimmat kännykät ja yhä useammat lähtevät mukaan turistibisnekseen perinteisen maanviljelyn sijaan. Vanhanaikaisen agraariyhteiskunnan ihannointi on minusta hieman naiivia. WaiHong itsekin myöntää kirjassa, ettei pysty elämään ilman nykyajan mukavuuksia, ja suosittelee myös eräälle mosuonuorelle turismialaa ja lupaa rahoittaa tämän opinnot! Ristiriitaisten viestien nainen, tämä WaiHong.

Kuten näkyy, kirja herätti paljon ajatuksia ja pääosin kriittisiä sellaisia. Aiheensa puolesta Naisten valtakunta kiinnosti, mutta karsastin kirjoittajan puolueellisuutta ja erikoista lähestymistapaa heimoon. Lisäksi minusta on vastuutonta ylläpitää virheellistä käsitystä siitä, että feminismi on yhtä kuin naisten ylivalta miehiin nähden. Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie tiivistävät ajatuksen hyvin kirjassaan Noin 10 myyttiä feminismistä: "Matriarkaatti olisi ihan yhtä epäfeministinen kuin patriarkaatti. Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa."

Joten valitettavasti Choo WaiHong on väärässä esipuheessaan: Naisten valtakunta ei ole feministinen utopia, kaukana siitä.

Kirja on luettu myös Kirjarouvan elämää -blogissa.

Choo WaiHong: Naisten valtakunta: Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma. Minerva. 2018. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Kingdom of Women: Life, Love and Death in China's Hidden Mountains
Suomentaja: Sirpa Saari

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Minerva: Naisten valtakunta
Iltalehti: "Tosielämän utopia"

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa.

"Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio. Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa, jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :)

Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, kanelinmakuista teetä ja vaaleanpunaisia hyasintteja napinlävessä...

Teoksen päähenkilö on Apple Cinnamon, itsevarma ja taitava miehiä palveleva mieskurtisaani, joka iskee silmänsä Strawberryyn, konservatiivisen pankkiiri Edward Burken poikaan. Rinnakkaisjuonessa katolisen poikakodin pojat yrittävät paeta hyväksikäyttäjiään.


Kirjan rohkeaa, omaäänistä kieltä täytyy kehua. Se on päähenkilön tavoin sekä leikittelevän flirttailevaa että röyhkeän itsevarmaa. Väistämättä tulee mieleen Tom of Finlandin teosten asenne: suoraa vihjailua pilke silmäkulmassa, miesruumiin ihailua ja palvontaa. Omenatarhan erotiikka on ronskia, rivoa ja kinkyä, ei siveyden sipuleille. ;)

Näennäisen pinnallisessa Omenatarhassa on myös vakavampi taso. Houkuttelevan omenan kiiltävän kuoren alta voikin löytyä mätä sisus. Romaanissa kommentoidaan pintaa syvemmällä tasolla mm. hyväksikäyttöä ja riistoa mm. eri yhteiskuntaluokkien välillä ja jopa siirtomaapolitiikassa. Kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden rikkaruohot rehottavat eikä maailma todellakaan ole reilu.

Mitään tällaista - ainakaan kotimaisen kirjallisuuden saralla - en ole aiemmin lukenut. Joku - en muista missä - oli verrannut tätä markiisi de Saden teoksiin. Minulle tulivat mieleen myös yhdysvaltalaisen Poppy Z. Briten kauhuromaanit ja -novellit.

Vaikka pidin kirjan omalaatuisesta tyylistä ja tasoista, niin loppujen lopuksi en kuitenkin täysin lämmennyt tälle. Jäin kaipaamaan täyteläisempää tarinaa ja uskottavampaa romanssia eräiden henkilöiden välille. Tai ehkä luin kirjaa väärin: tässä on kuitenkin paljon pulp-kirjallisuuden piirteitä eli uskottavuus ja juonen kehittely saavatkin jäädä viihdyttävyyden ja yllättävien käänteiden varjoon.

Omenatarhassa on vierailtu mm. Todella vaiheessa, Paperiaaveet, SusuPetal ja Vinttikamarin ikkunasta -blogeissa.

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä. Kustantamo Helmivyö. 2017. 260 sivua. 

Kustantamo Helmivyö: Omenatarha
ArtemisKelosaari.com: Omenatarha
Lukufiilis: "Oudot ja häiritsevät asiat kiehtovat kirjailija Kelosaarta"
Osuuskumma: Artemis Kelosaari

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään.

Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vain sanahelinää, ohimenevä muoti-ilmiö vai tapahtuuko muutosta parempaan myös konkreettisella tasolla? Kyllä ja ei.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme feminismistä tänä päivänä? Miksi siihen liitetään yhä edelleen negatiivisia stereotypioita miehiä vihaavista naisista? Tätä pohtivat kirjassaan Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie.

Kirjan idea on yksinkertainen: feminismiin liitetyt myytit ja uskomukset asetetaan ensin kontekstiin ja niiden alkuperä selvitetään ja selitetään. Sitten nuo myytit järjestelmällisesti murretaan, poltetaan kuin 1960-luvun feministit polttivat rintaliivinsä (myytti sekin!).

Noin 10 myyttiä feminismistä on kirjoitettu dialogin muodossa. Abdulkarim ja Talvitie lähestyvät myyttejä hieman eri näkökulmista ja lähtökohdista, toisiaan täydentäen ja kommentoiden. Kirja toimisi varmaan hyvin äänikirjana, koska siinä on melko jutusteleva sävy. Välillä teksti on turhankin rönsyilevää ja sekavaa. Olisin kaivannut napakampaa argumentointia. Kummallakin tekijällä on selvästi paljon asiantuntemusta ja sanottavaa aiheesta ja sen ympäriltä, mutta keskustelu rönsyilee välillä liiankin vapaasti. Väliin on ripoteltu lyhyitä sitaatteja kaunokirjallisuudesta Maria Jotunista Marja-Liisa Vartioon ja Minna Canthista Sofi Oksaseen. Kirjaviittaukset ilahduttavat tietysti aina, mutta näitä olisi voinut kommentoida laajemmin myös varsinaisessa tekstissä. Toisaalta oli hätkähdyttävää tajuta, että esim. Minna Canthin kommentit naisten asemassa yhteiskunnassa ovat yhä valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Kirja olisi toiminut ehkä paremmin podcastina - itse asiassa jokaisesta luvusta saisi hyvän podcast-jakson! Olisi ehkä tuntunut luontevammalta kuunnella dialogia kuin lukea sitä.

Kaksikko nostaa esiin hyviä pointteja, mutta ei hirveän paljon mitään uutta tai yllättävää. Miesvihamielisyyden leima istuu feminismissä tiukasti, vaikka kuinka yritetään toitottaa, että feminismi ei vastusta miehiä vaan epätasa-arvoa, sortoa ja syrjintää. Feminismin virheellinen määrittely on tavallaan keino yrittää kaapata käsite ja määritellä se vastaamaan (patriarkaalista) maailmankuvaa, jotta valta-asetelma säilyy ennallaan. Feminismiin liittyvien myyttien pönkittämisellä yritetään hiljentää aitoa keskustelua, kyseenalaistamista ja sen myötä tapahtuvaa muutosta.

Abdulkarim ja Talvitie peräänkuuluttavatkin laajempaa keskustelua ja ennen kaikkea a little less conversation, a little more action, eli toimia sortavia rakenteita vastaan. Sen sijaan, että jumiudutaan mies/nais-tasa-arvoproblematiikkaan, näkökulmaa pitäisi laajentaa kokonaisvaltaisempaan yhdenvertaisuuteen. Talvitie määrittelee feminismin tavoitteen hienosti haastattelussa: "pyritään maailmaan, jossa sorto ei juhli".

Vaikka en päässytkään täysin sinuiksi kirjan tyylin ja rakenteen kanssa, niin haluaisin silti suositella tätä jo aiheen tärkeyden vuoksi kaikille, ennen kaikkea ja varsinkin ihmisille, jotka kenties vielä epäröivät sitä, voivatko tai haluavatko he kutsua itseään feministeiksi.

Keskustelu jatkuu. Maryan Abdulkarim mm. vetää feministisen talk show'n Ruisrockissa noin kuukauden päästä osana Ruskeat Tytöt -mediaa.

Myös muutamat bloggaajat ovat lukeneet kirjan. Laura murtaa kirjan innoittamana vielä kaksi myyttiä lisää ja kirja herätti paljon mielipiteitä myös Ompussa.

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. 2018. 177 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SKS: Noin 10 myyttiä feminismistä
Ruskeat Tytöt: Kirja-arvio: Noin 10 myyttiä feminismistä
Yle X: Vieraana Eveliina Talvitie ja Maryan Abdulkarim: Feministit vihaavat miehiä -myytti on aikamoinen keskusteluntappaja