lauantai 30. huhtikuuta 2011

Päivä 29 & 30 - Kirja, josta itse pidin mutta muut eivät, ja kaikkien aikojen suosikki

Viimeistä haastepäivää viedään. Eilisen ja tämän päivän kysymys tuleekin tässä samalla.

Voisin itse asiassa myös vastata saman kirjan molempiin kysymyksiin. Olen kehunut tätä kirjaa aiemminkin useaan otteeseen, joten ainakaan säännölliselle blogini seuraajalle tämä on jo vanha juttu. :)

Kaikkien aikojen suosikkikirjani ja samalla kirja, josta muut eivät ole yleensä innostuneet yhtä paljon kuin minä, on Arundhati Royn Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997). Romaani jakaa mielipiteitä aika vahvasti. Monet lukijat pitävät sitä ainakin ensimmäisellä lukukerralla sekavana kielikuvien viidakkona, josta loogista juonta saa etsiä urakalla. Romaani aiheutti eripuraa myös Booker-palkintoraadissa (vaikka voittikin lopulta palkinnon): yksi raatilaisista piti kirjaa yksinkertaisesti surkeana.

Romaani sai kovaa kritiikkiä osakseen myös Royn kotimaassa Intiassa; ei niinkään sen kielen, vaan teemojen takia. Romaanin kuvaus ylempään kastiin kuuluvan naisen ja kastittomiin kuuluvan miehen välisestä seksisuhteesta toi jopa siveettömyyssyytteen kirjailijaa vastaan! Kastien väliset suhteet ovat Intiassa edelleen hyvin pitkälti tabu.

Minä kuitenkin pidän kirjasta, vaikka pääseminen sen "sisälle" kesti useamman lukukerran. Pidän siitä, miten kerronta rakentuu pienille yksityiskohdille. Pidän siitä, miten lasten näkökulma ei näy pelkästään siinä mitä kerrotaan vaan myös siinä miten asiat kerrotaan. Pidän siitä, miten romaani käsittelee vaikeita ja suuria teemoja, kuten kastilaitosta, patriarkaattia ja politiikkaa, yksilöiden kautta ja häpeämättömän ideologisesti. Pidän siitä, miten yksittäisten henkilöiden muistot sekä yhteisön ja kansakunnan historia kilpailevat romaanissa keskenään siitä, kenen totuus lopulta tulee esiin ja kerrotuksi lukijalle.

Aurinkoista ja serpentiinistä vappua kaikille! :)

torstai 28. huhtikuuta 2011

Päivä 28 - Paras kirjan nimi

Haruki Murakamin kirjoilla on usein hienoja nimiä. Suosikkejani ovat Hard-boiled Wonderland and the End of the World (sananmukaisesti "Kovaksikeitetty ihmemaa ja maailmanloppu") sekä The Wind-Up Bird Chronicle ("Vedettävän linnun kronikka").

Jostain syystä pidän muutenkin pitkistä ja kummallisista kirjan nimistä. Sylvia Plathin Johnny Panic and the Bible of Dreams -novellikokoelmaan taisin tarttua pelkästään hauskan nimen perusteella. Samoin Yukio Mishiman The Sailor Who Fell From Grace With the Sea ("Merimies, joka joutui epäsuosioon meren kanssa") kiinnosti aluksi nimen takia.

Iris Murdochin The Sea, the Sea (suom. Meri, meri) -romaanilla taas on hieno, runollinen nimi. Ja tietenkin J. R. R. Tolkienin Silmarillion suorastaan rullaa kielen päällä. :)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Riikka Pulkkinen: Totta

- Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta, niin Eeva joskus sanoi. Hän sanoi: "Yksikään vallankumous ei siihen pysty." Oliko se lapsellista? En tiedä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luin tämän kirjan yhtä aikaa Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanin kanssa. Sillä oli sekä hyviä että huonoja puolia: samankaltaiset kirjat uhkasivat mennä välillä sekaisin päässä, mutta toisaalta niitä oli mielenkiintoista vertailla keskenään. Paljain käsin veti tässä vertailussa tyylinsä ja kielensä puolesta pidemmän korren; Totta -romaanin tyyli tuntui liian "valmiilta", jotenkin varovaiselta ja konservatiiviselta Tammimaan kielileikkiin verrattuna.

Mutta, mutta... Ei Totta mikään huono kirja ollut. Arvion kirjoittaminen kirjasta on vain jostain syystä tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Ensin en halunnut kirjoittaa mitään, koska romaania piti pohtia jälkeenpäin eri näkökulmista ja tiettyjä kohtia lukea uudestaan. Sitten se jäikin äkkiä jo taka-alalle muiden kirjojen alta ja nyt huomaan, etten oikein enää edes muista juonen yksityiskohtia tai kaikkien henkilöiden nimiä!

En siis ruodi juonta tai henkilöitä; niistä löytyy etsivälle varmasti tietoa muualtakin. Sen sijaan ajattelin palata vielä hetkeksi romaanin peruslähtökohtaan tai kantavaan teemaan: muistojen luotettavuuteen. Varoituksen sanana niille, jotka eivät ole romaania vielä lukeneet: seuraavassa voi olla myös spoilereita.

Kirjaa lukiessa en oikein vielä tajunnut tätä, mutta jälkeenpäin jäin miettimään, että kuinka suuri osa romaanista oli oikeasti vain Annan kuvitelmaa? Annalla on kuitenkin romaanissa vilkas mielikuvitus ja hän keksii huvikseen tarinoita tuntemattomista ihmisistä; miksei sitten myös isovanhemmistaan ja lapsenvahti Eevasta. Anna ei ole edes koskaan tavannut Eevaa, mutta silti tästä muodostuu Annalle outo pakkomielle. Jotenkin tuntui siltä, että Eevan tarina oli enimmäkseen Annan mielikuvituksen tuotetta, vaikka se kerrotaan lähestulkoon kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Naisten elämäntarinoissa oli myös jänniä yhtymäkohtia, aivan kuin osa "kertojasta", eli Annasta, olisi siirtynyt Eevan tarinaan. Tämä taas linkittyy kirjan nimeen: kuinka suuri osa tarinasta on todellakin totta?

Ja jos todella on niin, että suuren osan romaanista annetaan ymmärtää olevan yhden henkilöhahmon mielikuvituksen tuotetta, niin Totta on varmaankin hienoin esimerkki kotimaisesta metafiktiivisestä kirjallisuudesta, jonka olen lukenut. Lukija pistetään arvuuttelemaan, kuinka suuri osa tarinasta on romaanin fiktiivisessä maailmassa "totta" - mikä voidaan pistää kirjailijan piikkiin ja mikä taas on implisiittisesti henkilöhahmon, Annan, "keksimää". Hesarin arvion mukaan "On epäolennaista, mikä tässä tarinamaailmassa on totta ja missä kulkee kuvittelun raja." Ehkäpä, mutta onhan se nyt kiehtovaa pohtia, että missä määrin kuvitteellisen maailman sisäpuolella on kuvitteellinen tarina!

Tähän liittyy myös se, että ainakin minusta romaanissa oli joitakin osia, joissa kieli oli erityisen kömpelöä tai jotenkin keinotekoista (esimerkiksi sitaatissa yllä ollaan jo aika mahtipontisia!). Voisiko olla jopa niin, että Pulkkinen on tehnyt tämän(kin) tahallaan? Eli että tyyli ei ole niinkään Pulkkisen kirjoitustyyliä vaan Annan kertojanäänen tyyli, jossa on - Annan vilkkaalle mielikuvitukselle tyypillisesti - jo vähän liian paljon yritystä ja ylidramaattisuutta.

Innostuin sittenkin analysoimaan, vaikka ensin en osannut kirjoittaa tästä mitään... :) Jäittekö te muut kirjan lukeneet pohtimaan sitä, kuinka suuri osa Annan tarinasta kirjassa on "totta"?

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava. 2010.

Linkit:
HS kirjat: "Teräväpiirtokuva ihmismielen toiminnasta"
Savon Sanomat: Totta
Otava: Totta
Otava: Riikka Pulkkinen


P. S. Kirjanurkkauksella on jo 50 lukijaa! Tervetuloa kaikille uusille lukijoille ja kommentoijille! :)

Päivä 26 & 27 - Mielipidevaikuttajia ja yllättäviä käänteitä

Eilisen haastekysymyksenä oli keksiä kirja, joka olisi muuttanut mielipiteeni jostain asiasta. Tähän en ihan oikeasti keksi yhtään mitään! Ainoa mieleen tuleva kirja on Alison Bechdelin Hautuukoti - tragikoominen perheeni, joka ehkä jossain määrin muutti asenteitani sarjakuvia kohtaan. Sen ansiosta olen alkanut viime aikoina hitaasti ja varovaisesti tutustua sarjakuvien ihmeelliseen ja tuntemattomaan maailmaan.

Tämän päivän kysymyksessä taas tiedustellaan yllättävintä juonenkäännettä tai loppuratkaisua. Tähän onkin helpompi vastata: Dan Rhodesin Kulta. Kirja onnistui tuudittamaan minut mukavaa, huvittuneen rentoutuneeseen mielentilaan - kunnes pari sivua ennen loppua se yllätti täysin.

Myös Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli täynnä kutkuttavan jännittäviä juonenkäänteitä. Samoin Sarah Waters osaa ripotella romaaneihinsa juuri sopivia "koukkuja", joiden takia kirjoja on lähes mahdoton laskea käsistään.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Päivä 25 - Henkilöhahmo, johon samastun

Hyvän romaanin tunnusmerkkeihin kuuluu mielestäni se, että henkilöihin pystyy edes jossain määrin samastumaan tai ainakin elämään mukana, eläytymään. Joissakin kirjoissa henkilöihin samastuu pelkästään sen takia, että heillä on niin samanlaiset tunteet, ajatukset tai vaikkapa elämäntilanne kuin itsellä on sillä hetkellä. Henkilöt tuntuvat kumman tutuilta ja heidän kanssaan on tavallaan samalla aallonpituudella...

Tällaisia henkilöitä löytyy ainakin Inka Nousiaisen kirjoista. Kun luin Nousiaisen Kaksi kevättä -romaania reilu pari vuotta sitten, niin päähenkilö Saran ja oman elämäni yhtäläisyyksien määrästä tuli melkein aavemainen olo. Minäkin kirosin juuri silloin äänne- ja muoto-opin kurssin vaikeutta ja raaputin keittiön vanhoista kaakeleista entisten asukkaiden kukkatarroja!

Myös Nousiaisen Arvaa ketä ajattelen -romaanin päähenkilö Anni tuntui hyvin tutulta; vähän kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan päähenkilö Rahelin suomalaiselta vastineelta. :)

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Päivä 23 & 24 - Kirjoja joita itse - tai muiden - pitäisi lukea

23. päivän haastekysymyksenä on kirja, joka on ollut jo pitkään lukulistalla. "TBR-lista" on kasvanut pitkäksi eikä kovin nopeasti lyhene - eikä se nyt ole tarkoituskaan. :) Mukaan mahtuu ikuisuusprojekteja (Uppiniskaisuuden kronikka) sekä yleissivistykseen kuuluvaa settiä (Lolita ja Anna Karenina).

Lähiaikoina luettavien kirjojen kärkipäässä on varmaankin Markus Nummen Karkkipäivä, Helen Mosterin Hylky, Miina Supisen Apatosauruksen maa ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Näistä kaikista olen lukenut ja kuullut niin paljon kehuja, että olisi jo korkea lukea ne itse.

Tämän päivän haastekysymyksenä on kirja, jonka toivoisin useamman ihmisen lukevan. Näitäkin riittää, mutta yksi kirjailija ansaitsisi mielestäni enemmän blogi- ja muitakin savuja: Torgrim Eggen. Olen lukenut Eggenin kolmesta suomennetusta teoksesta kaksi, Sisustajan ja Kaksoset, joista molemmat olivat omalla tavallaan vaikuttavia kirjoja. Erityisesti jälkimmäinen, Castron Kuubaan sijoittuva romaani, ansaitsisi enemmän lukijoita ja näkyvyyttä.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Päivä 22 - Oman kirjahyllyn suosikkeja

Kaikenlaisia kirjoja on tullut vuosien aikana haalittua omaan kirjahyllyyn asti ja vähän turhan moni hyllyn asukeista on vielä lukematta. LibraryThingin mukaan hyllyistä löytyy 266 kirjaa, joista peräti 90 on vielä luettavien listalla. Sarjassamme turhaa, mutta kummallisen kiehtovaa triviaa: jos kirjani pinottaisiin yhteen pinoon, siitä tulisi yhtä korkea kuin Stonehenge, eli n. 7,5 m korkea pino. Tämänkin tiedon tarjoaa LibraryThing. :)

Suosikkeja mahtuu joukkoon useitakin, mutta esittelen kuitenkin tässä kolme erikoisempaa ja minulle henkilökohtaisesti tärkeää kirjaa. 

Ensimmäinen on Steve McCurryn The Unguarded Moment. Kyseessä on oikeastaan valokuvakokoelma, joissa on McCurryn ottamia kuvia ympäri maailmaa, erityisesti Kaakkois-Aasiasta. McCurryn valokuvat ovat todella vaikuttavia ja hätkähdyttäviä - tunnetuin on varmastikin afgaanityttöä esittävä The Afghan Girl. Kirja on minulle tärkeä myös sen vuoksi, että olen saanut sen lahjaksi tyttöystävältäni (josta tulee viikon päästä virallisesti vaimoni!). :)

Toinen tärkeä ja ehkä kirjahyllyni luetuin ja rähjäisin kirja on J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Ostin kirjan vuonna 2001, kun olin käynyt katomassa Sormuksen ritarit -elokuvan. Opuksen pienenpientä pränttiä tuli sitten tihrustettua useampaan kertaan ja Keski-Maan karttaakin on aikoinaan piirrelty, kuten kuvan taustalla näkyy... :)

Kolmas erikoisuus on J. K. Rowlingin Harry Potter and the Goblet of Fire. Ei siksi, että kirja nyt olisi jokin harvinaisuus lukutoukkien kirjahyllyissä (ei varmasti ole!) tai siksi, että se olisi suosikkini Potter-sarjasta, vaan siksi, että kyseessä on outo piraattikopio! Teksti on painettu jollekin WC-paperia vain hieman paksummalle paperille, kappaleet ovat siellä täällä vinossa ja sanoja on jäänyt sivureunojen ulkopuolelle. Ja ennen kuin pöyristytte ja syytätte minua piratismin kannattajaksi niin puolustaudun sanomalla, että se on hankittu eräästä nimeltämainitsemattomasta aasialaisesta maasta, jossa niitä aitoja ja oikeita Pottereita oli vaikea löytää ja kiusaus ostaa edes joku Potter ylitti muut moraaliset kysymykset... :)

Kirjan ilmestyessä vuonna 2000 olin 9. luokalla enkä ollut lukenut vielä yhtäkään Potteria. Kaverini oli kuitenkin löytänyt tällaisen kappaleen Goblet of Firestä ja suositteli sitä. Ensimmäinen Potterini oli siis tämä, sarjan 4. osa, ja vieläpä juuri tämä piraattipokkari. Loistava tarina jätti kirjan epämääräisen ulkoasun ja vieläkin epämääräisemmän alkuperän varjoonsa ja sarjan alkuosat piti sitten tietenkin löytää mahdollisimman pian. Ne tosin taisivat olla ihan virallisia painoksia, mutta piraatti-Potter on jäänyt kuriositeettina hyllyyn.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Päivä 21 - Lapsuuden suosikkikirja

Aah, näitä on monta. Olin lapsena hirveä lukutoukka ja lähikirjaston suurkuluttaja. Elämäni ensimmäisen oman kirjastokortin saaminen oli Iso Juttu.

Mutta ajanpuutteen vuoksi (kiireellinen kiirastorstain ilta!) en höpise nostalgisista lapsuusmuistoista sen enempää vaan nostan vain yhden lapsuuden ja nuoruuden kirjasarjan ylitse muiden, eli Enid Blytonin Viisikko -sarjan.

Luin Viisikkoja ala-asteen ensimmäisistä luokista lähtien ja luultavasti ainakin melkein koko sarja tuli kahlattua läpi. Suosikkini oli sarjan ensimmäinen osa, Viisikko aarresaarella, joka oli niiiiin jännittävä! Pidin myös siitä, että yksi Viisikosta oli koira, koska kärsin myös koirahulluudesta. Ja jotenkin samastuin poikatyttö Pauliin, joka halusi, että häntä kutsutaan pojan nimellä. :)

Onpa retron ja tutun näköinen tuo sinireunainen kansi!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Päivä 20 - Suosikkiromanssi

En oikeastaan lue ollenkaan harlekiinikirjoja tai ns. hömppää, mutta romantiikkaa löytyy toki muistakin kirjoista. :)

Suosikkiniparini löytyy Emily Brontën Humisevasta harjusta (Wuthering Heights), joka on Brontë/Austen -kastiin kuuluvista kirjoista minulle se ykkönen. Synkän ja arvaamattoman Heathcliffin ja Cathyn mahdoton rakkaus oli paljon vaikuttavampi kuin useampien muiden kirjojen 'vaikeuksien-kautta-naimisiin' -juonet ja se ylionnellinen loppu.

(Ja onpa muuten hieno kansi tuossa Penguinin pokkariversiossa!)

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Hengitän siskojeni basilleja tunkkaisessa lastenhuoneessa, kun valot on sammutettu ja ovenraosta pimeää viilaa kellervä kiila. Sokeuttaa silmät hetkeksi ja virittää korvat kuulemaan tarkemmin. Mitä ne kuulevat? Yläsängyssä huulet painautuvat toisiinsa ja erilleen, kun unien kohtaukset syytävät tukkoista pihinää. Äidin ja isän makuuhuoneesta kuuluu mureita ääniä, heidän juttelussaan on hermotuttavan käpäkkä poljento. Kerrossänky nitkahtaa ja kohtaa pienikukkaisen seinätapetin kuin laiva laiturin.

Yllä oleva sitaatti on hyvä esimerkki siitä, mikä tekee Essi Tammimaan romaanista hienon: kieli. Uudissanoja, murteellisuuksia ja epätavallisia yhdyssanoja vilahtelee tekstissä vähän väliä ja alussa tästä tulikin mieleen Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Mutta Rimmisen kirja oli vieläkin kyllästetympi uudissanoilla kuin tämä. Siinä kieleen jo ehkä turtui jossain vaiheessa; Tammimaan romaanissa niin ei ehdi tapahtua. Välillä kuluu montakin sivua ilman mitään ihmeteltävää ja sitten taas papat ja mummut kärisevät, nousuhumalassa hapustellaan ja lammen pohjalla on jalkoja ärsyttäviä liukkaita rietoksia. Kaikkien uudissanojen merkitys ei ihan aukene edes kontekstissa: minua, kuten Hesarin kriitikkoakin, mietitytti, että minkälainen on synnytyssairaalasta vaimoaan kotona odotteleva kemakka mies. 

Romaanin takakannessa on selitys sen nimelle ja pääteemalle: "Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja." Tätä elämänohjetta yrittävät toteuttaa - vaihtelevalla menestyksellä - kolme sisarusta. Varpu on vanhusten lähihoitaja ja kirjan minäkertoja (lähes kaikkitietävä sellainen!). Inari yrittää olla itsenäinen, mutta huomaa rakastuneensa Varattuun Mieheen. Virva on taidemaalari, jonka avioliitto Tanelin kanssa uhkaa hajota lapsettomuuden takia.

Ja sitten on äiti. Ja äidinäiti, Aila, joka lähti ja jätti lapsensa ja perheensä. On myös Anni-mummo, eli Ailan äiti, ja väkivaltainen Tuure-vaari. Sekä isä, joka lähti Kakkosen matkaan. Kirjan juoni poukkoilee ajassa eteen- ja taaksepäin kun eri sukupolvien naisten tarinoita kerrotaan vuorotellen. Välillä annetaan Varpun kertoa lapsuudestaan aina kohdusta lähtien. Sitten palataan jo Varpun äidin lapsuuteen tai Ailan sodanaikaiseen lapsuuteen.

Luin Tammimaan romaania yhtaikaa Riikka Pulkkisen Totta-romaanin kanssa (josta lisää myöhemmin). Tämä oli sikäli ehkä virhe, että kirjat ovat hyvinkin samankaltaisia (seurataan kolmen sukupolven naisia - mukaan mahtuu salaisuuksia, pettämistä, kuolemaa...) ja välillä menin jo sekaisin siitä, mitkä tapahtumat kuuluivat mihinkin kirjaan! Toisaalta romaaneja oli myös jännä vertailla samalla kun niitä luki ja niiden erot tulivat myös hyvin esiin. Pulkkisen romaanin kieli oli toki kaunista, mutta jotenkin siloteltua ja varovaista Tammimaan kokeellisempaan, räväkkään tyyliin verrattuna. Kokonaisuutena pidin muutenkin Tammimaan romaanista enemmän, vaikka jälkeenpäin on vaikea sanoa miksi.

Luin Tammimaan, eli silloisen Henrikssonin, esikoisromaanin Ilmestyksen vuosia sitten ja pidin siitä todella paljon. Romaani kertoo kahden naisen välisestä suhteesta ja toisen intohimoisesta tanssiharrastuksesta. Huomasin muuten juuri, että Ilmestystä on aikoinaan verrattu Pulkkisen Rajaan! Silloinkin Ilmestyksen särmikkyys ja kielikuvien kekseliäisyys on saanut positiivista palautetta verrattuna Rajan "maltillisiin" lauseisiin. Mikään ei ole ilmeisesti muuttunut näiden kirjallisten kilpailijoiden välillä, kun julkaisutahti ja kritiikki pysyy suht samana... :)

Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus. 2011.

Linkit:
aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Gummerus: Paljain käsin
Gummerus: Essi Tammimaa
Kiiltomato: "Rakkaudettomuuden perintö"
HS kirjat: "Aurinko kiertääkin kohtua"

Päivä 19 - Suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Tuijotin luettujen kirjojen listaani ja yritin löytää jonkin suomalaisen kirjan, josta olisi tehty elokuva. Kumman harvassa ne tuntuvat olevan, lukuun ottamatta tietenkään jotain Seitsemän veljestä -tyyppistä klassikkoa.

Englanninkielisen ja käännöskirjallisuuden puolelta löytyy sitten useampikin elokuvaksi sovitettu kirja. Suosikkeihin kuuluvat ainakin Sarah Watersin Fingersmith (Silmänkääntäjä), Jeffrey Eugenidesin The Virgin Suicides (Kauniina kuolleet) sekä Anthony Burgessin A Clockwork Orange (Kellopeliappelsiini), jotka olen kaikki itse asiassa lukenut vasta ko. kirjasta tehdyn elokuvan innoittamana.

Viime aikoina suosikeiksi ovat nousseet Vikas Swarupin Q and A (Tyhjentävä vastaus/Slummien miljonääri), vaikka tämän kohdalla elokuva taisi jopa voittaa kirjan vertailussa. Äskettäin ilmestynyt Never Let Me Go (Ole luonani aina) on myös katsomisen arvoinen, mutta tässä tapauksessa Kazuo Ishiguron kirja taas päihitti leffan.

Ykkössuosikiksi en voi kuitenkaan nostaa mitään muuta kuin J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta, josta Peter Jackson teki uskomattoman hienon elokuvatrilogian. Tolkien-fanikauteni alussa kirja ja elokuva kulkivat sulassa sovussa käsi kädessä: kävin nimittäin katsomassa Sormuksen ritarit ennen kuin olin lukenut trilogiasta sanaakaan ja vasta elokuvan ansiosta "löysin" Tolkienin fantasiamaailman. Kahden tornin ilmestyessä leffateattereihin olin jo ehtinyt valmistautua lukemalla ahneesti melkein kaiken mahdollisen Tolkienin kirjoittaman. Ja kolmanteen osaan, Kuninkaan paluuseen, mennessä minä kuuluin jo niihin friikkeihin, jotka kävivät haltiaviitta päällä katsomassa elokuvan hyvin, hyvin, hyvin monta kertaa. :)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Päivä 18 - Kirja johon petyin

Pettymyksen määrä on varmaan suoraan verrannollinen kirjaa tai kirjailijaa kohtaan asetettuihin ennakko-odotuksiin. Ehkä suurin kirjallinen pettymykseni viime vuosina on ollut Marina Lewyckan We are All Made of Glue. Suomennos, Meidät kaikki on tehty liimasta, ilmestyy parin viikon päästä (aika tylyä muuten haukkua juuri ilmestyvää kirjaa... mutta teen sen silti!). :)

Lewyckan esikoisromaani Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli aikoinaan hauskinta, mitä olin lukenut pitkään aikaan. Tragikoomiset henkilöhahmot ja hersyvä brittihuumori kolahtivat kovaa, vaikka muuten en ole suuri huumorikirjallisuuden ystävä. Muu  maa mansikka? oli ehkä vieläkin viihdyttävämpi lukukokemus. Siinä seurataan Itä-Euroopasta mansikanpoimijoiksi Englantiin rahdattua ryhmää (vrt. Suomen marjoja poimivat aasialaiset), joka elää asuntovaunuissa ja yrittää tulla toimeen vieraassa kulttuurissa.

Odotukset olivat siis mielestäni perustellusti korkeat myös Lewyckan kolmannelle romaanille, joka jatkaa 'maahanmuuttajat Englannissa' -teemaa; tällä kertaa vanhemman juutalaisen naisen, rouva Shapiron, ja tämän hyväntahtoisen brittinaapurin, Georgien, kautta. Romaanin takakannessakin vakuuteltiin, että se saa lukijan nauramaan ääneen! Mutta, mutta... Romaani ei ollut hauska, ei edes huvittava. Sitä lukiessa tuntui samalta kuin olisi katsonut todella huonoa komediaa tv:stä: vitsit menivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja aiheuttivat sillä välillä lähinnä vaivautunutta tylsistymistä. Huumorin paras terä - se aiempien kirjojen vähän ilkeä, tabuja rikkova sävy - oli kadonnut. Ei naurattanut, ei. Ei edes oikein hymyilyttänyt. Eikä tarina säväyttänyt muutenkaan.

Mitä tästä opimme? Ei pidä luottaa sokeasti niiden takakansien mainostekstien lupauksiin! :)

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Päivä 17 - Suosikkilainaus

Arundhati Royn Joutavuuksien jumalasta voisi poimia lainauksia melkein joka sivulta. Romaani on täynnä toistuvia kielikuvia, lauseita ja sanaleikkejä, joita ei voi muuta kuin ihastella ja makustella mielessään.

Yksi hienoimmista kohdista on lähellä romaanin alkua, jossa on perustellaan syytä sille, miksi romaanin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi:

Ehkä on totta, että kaikki voi muuttua yhdessä päivässä. Että muutamat kymmenet tunnit voivat määrätä ihmisen koko loppuelämän. Ja kun niin tapahtuu, nuo muutamat kymmenet tunnit, kuin palaneesta talosta pelastetut tavarat - hiiltynyt kello, kärventynyt valokuva, korventuneet huonekalut - pitää kaivaa raunioista ja tutkia tarkoin. Säilyttää. Selvittää. 
Pienet tapahtumat, arkiset asiat lyödään rikki ja kootaan uudelleen. Ladataan uudella merkityksellä. Ja äkkiä niistä tulee kertomuksen valkoinen luuranko.

Vaikka Hanna Tarkan käännös kirjasta onkin hieno, sama kohta on jotenkin vielä runollisempi alkukielellä englanniksi:

Perhaps it's true that things can change in a day. That a few dozen hours can affect the outcome of whole lifetimes. And that when they do, those few dozen hours, like the salvaged remains of a burned house - the charred clock, the singed photograph, the scorched furniture - must be resurrected from the ruins and examined. Preserved. Accounted for. 
Little events, ordinary things, smashed and reconstituted. Imbued with new meaning. Suddenly they become the bleached bones of a story.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Päivä 15 & 16 - Suosikkimies- ja naishahmot

Vastaan eilisen ja tämän päivän haastekysymykseen samalla, kun en eilen muilta tohinoilta ehtinyt tätä pähkäilemään.

En ehkä osaa valita yhtä ylivoimaista suosikkia, mutta yksi parhaista mies(puolisista)hahmoista on Yann Martelin Piin elämän päähenkilö, eli poika nimeltä Piscine Molitor Patel, joka tunnetaan nimellä Pii. Romaani kertoo siitä, kuinka eläintarhan eläimiä kuljettava laiva uppoaa keskellä merta ja ainoat eloonjääjät, Pii ja bengalintiikeri nimeltä Richard Parker, joutuvat jakamaan keskenään pienen pelastusveneen ja selviytymään hengissä useita kymmeniä päiviä. Piin elämä on muutenkin yksi lempikirjoistani ja Piin pikkuvanha nokkeluus on jäänyt mieleen.

Suosikkinaishahmoksi valitsen Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon Stephenin. Romaanissa seurataan Stephenin etuoikeutettua lapsuutta, yksinäistä nuoruutta ja identiteetin etsintää maailmassa, jossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat olivat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, ulkopuolelle suljettuja kummajaisia. Vaikka romaanissa oli myös melkoista melodramaattisuutta, Stephenin hahmo todella realistinen oloinen ja helposti lähestyttävä.

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Äiti voi olla kuka vaan. Äiti voi olla irtokarkkinainen tai Karrin äiti tai uimakoulun opettaja. Sellainen joka tulee kotiin ja jää sinne. Sellainen nainen joka hoitaa Vitaa. Tuntee kellon. Sanoo milloin pitää syödä ja mitä vaikka itse ei haluaisi. Sellainen joka leikkii vaikka sen ei ehkä ole ihan pakko. Äiti on sellainen joka nukkuu isän kanssa samassa sängyssä ja saa isän hymyilemään. Äiti laittaa ruokaa ja lukee iltasadun. Äiti ei huuda. Äiti on aina kotona. Äiti keksii kaikenlaista. Äiti kutsuu kavereita kylään ja vie Vitan niille. Vitan äiti on Sirre. Se tuli niiden perheeseen kun piti.

Kreetta Onkeli on minulle uusi kirjailijatuttavuus. Kutsumus-romaania luettiin ahkerasti monessa blogissa viime vuoden puolella; siitä ovat kirjoittaneet ainakin JoriJenni, anni.m, ja Hanna. Kotirouvasta ei montaa mainintaa ole, mutta löysin kuitenkin Sallan lehtiarvostelun kirjasta. Myös Hesarilla ja Kiiltomadolla on ollut kirjasta sanottavaa.

Tartuin Kotirouvaan vähän epäillen. Kuten sanoin, minulla ei ollut juuri mitään ennakkokäsityksiä tai -odotuksia kirjailijasta, mutta kirjan nimilehden alaotsikko, "Rakkausromaani", aiheutti pientä hälytyskellojen kilinää.

Lukiessa kävi kuitenkin ilmi, että alaotsikkoa ei oltu tarkoitettu aivan kirjaimellisesti. Satiirisessa romaanissa todellinen rakkaus on koko ajan jossain henkilöiden tavoittamattomissa. Elämän tarkoitusta etsivä keski-ikäinen Sirre löytää yöllä rapultaan kylmettyneen Vita-tytön ja soittaa poliisille. Viranomaisten kautta Sirre tutustuu tytön kiireiseen liikemies-isään, Assar Eloon, ja päätyy ensin Vitan lapsenvahdiksi ja parissa viikossa äidiksi ja kotirouvaksi. Edustusvaimon elämä ei kuitenkaan vastaa täysin odotuksia eikä äitinä oleminen ole aina helppoa. Vähitellen myös Assarin todellinen luonne paljastuu: mies on väkivaltainen työnarkomaani, jonka tulemisiin ja menemisiin Sirrellä ja Vitalla ei ole mitään vaikutusta:

Maanantaina hän unelmoi miehensä kanssa talonpoikaismarkkinoiden karitsapaistista. Tiistaina Assar tienasi enemmän kuin tangokuningas. Keskiviikkona hänellä ei ollut käteistä. Torstaina hän huusi hurraa. Perjantaina hän jäi työpaikalle nukkumaan. Lauantaina hän oli kauhean väsynyt. Sunnuntaina perhe oli hänelle tärkein. He menivät pyytämättä pois uuden television edestä. Onneksi se oli taulumallia ja kiinnitetty korkealle.

Pidin Onkelin tyylistä: lyhyistä, yksinkertaisista päälauserykelmistä, joista ei pilkkuja juuri näkynyt. Lukeminen vaati ehkä tavallista enemmän keskittymiskykyä, koska koko romaani oli samanlaista lausetykitystä ilman turhia jaaritteluja tai "suvantovaiheita". Yksinkertaisten lauseiden takana piilee kuitenkin suuria tunteita ja rivien väliin jää runsaasti tilaa lukijalle tehdä omia tulkintoja. Pidin myös siitä, että kirjassa keskitytään niin vahvasti Sirren henkilökohtaiseen näkökulmaan. Vita pääsee myös välillä ääneen, mutta Assar taas nähdään vain ja ainoastaan perheen naisten näkökulmasta. Ihanan kärjistettyä ja subjektiivista. :)

Jäin vielä miettimään sitä, että mikähän symboliikka kätkeytyy perheen tyttären, Vita Elon, nimeen? Molemmat sanat viittaavat elämään... Olisiko Vita ainoa henkilö, joka alkaa oikeasti elää omaa elämäänsä romaanissa, kun Assar ja Sirre vain junnaavat paikoillaan omissa, yksityisissä vankiloissaan?

Kreetta Onkeli: Kotirouva. Sammakko. 2007.

Linkit:
Sammakko: Kreetta Onkeli
HS kirjat: "Kreetta Onkelin Kotirouva kertoo yksinäisyydestä ja rakkauden kaipuusta"
Kiiltomato: "Onko kaikki valta väkivaltaa?"

torstai 14. huhtikuuta 2011

Päivä 14 - Suosikkikirjailijani suosikkikirja

Tähän taisin itse asiassa vastata jo eilen nostamalla esiin kaksi Murakami-suosikkiani. Kafka rannalla ja Sputnik - rakastettuni kuuluvat molemmat lempikirjoihini. Kafkassa 15-vuotias päähenkilö oli nuoresta iästään huolimatta helppo samastumisen kohde, erikoinen kirjastonhoitaja Oshima jäi mieleen ja kissojen kanssa keskusteleva Herra Nakata oli sympaattinen tapaus. Maailmojen välillä olevan kynnyskiven symboliikka oli ihmeen kaunista.

Sputnikissa taas minua kiehtoi erityisesti yksi kirjan päähenkilöistä, kirjailijan urasta unelmoiva eksentrinen Sumire. Kirjan kertoja, joka tunnetaan vain nimellä K., on salaa ihastunut Sumireen, mutta Sumirella on muut mielessä. Hän rakastuu vanhempaan Miu-nimiseen naiseen ja he lähtevät yhdessä lomalle Kreikkaan. Kreikan saaristossa Sumirelle kuitenkin tapahtuu jotain outoa. Hän katoaa ja Miu pyytää K:ta auttamaan etsinnöissä. Tässäkin romaanissa liikutaan eri maailmojen välillä, tavataan alter egoja ja yritetään vaalia niitä hauraita säikeitä ihmisten välillä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Päivä 13 - Suosikkikirjailijani

Tähän voisi vastata Arundhati Roy, mutta hän on toisaalta julkaissut vain yhden romaanin, joka nyt sattuu olemaan suosikkikirjani... Joutavuuksien jumalaa olen kuitenkin hehkuttanut jo aiemmin, eli valitsen suosikikseni toisen kirjailijan. Hän puolestaan on julkaissut lukuisia romaaneja ja novellikokoelmia, joita on muuten suomennettu häpeällisen vähän!

Kyseessä on japanilainen Haruki Murakami, johon tutustuin ensimmäisen kerran lukioikäisenä Suuren lammasseikkailun muodossa. Tähtikuvioisten lampaiden jälkeen siirryin Kreikan saaristoon hellyttävän Sumiren kanssa (Sputnik - rakastettuni). Matka uhkasi tyssätä tähän, kun muita suomennoksia ei ollut saatavilla, mutta onneksi on keksitty japanilaista kirjallisuutta haalivat ystävät ja ulkomaiset kirjakaupat. Hard-boiled Wonderland and the End of the World (kaikessa absurdissa mielikuvituksellisuudessaan nimensä veroinen romaani!) ja The Wind-Up Bird Chronicle (kaunis ja surullinen) jäivät erityisesti mieleen muiden romaanien ja novellikokoelmien ohella.

Allekirjoittaneen Murakamit esittäytyvät
Kafka rannalla suomennettiin onneksi vuonna 2009 ja se on Sputnikin ohella varmasti suosikkini Murakamien kirjojen joukossa. Ja juuri äskettäin ilmestyi suomennos Murakamin muistelmateoksesta, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (What I Talk About When I Talk About Running). Viimeisimmäksi olen lukenut lyhyen After Dark -romaanin, jossa seurataan yhden yön mystisiä tapahtumia Tokiossa.

Murakami nousee suosikiksi erityisesti siksi, että en ole vielä kertaakaan joutunut pettymään kirjailijan teoksiin. Niiden pariin palaaminen tuntuu aina tutulta ja turvalliselta, mutta silti nissä on aina myös jotain yllätyksellistä, joka menee kutkuttavan ärsyttävästi yli ymmärryksen. 

Eikä tässä vielä kaikki! Murakamin pääteokseksi jo tituleerattu, lähes tuhatsivuinen 1Q84 ilmestyy englanniksi tämän vuoden lokakuussa. Sitä odotellessa... :)

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Päivä 12 - Kirja josta pidit ennen mutta et pidä enää

Pidin lapsena C. S. Lewisin Narnia-sarjasta - myös niistä vanhoista elokuvista, joissa Aslan-leijona ei ollut vielä tietokoneanimaatiota nähnytkään ja liikkui sen vuoksi ehkä hieman kankeasti. ;)

Jossain vaiheessa kasvoin ulos Narnian maailmasta. Tajusin, että Tolkien loi paljon paremman fantasiamaailman. :)

Lewisin teosten uudet leffaversiot on selvästi suunnattu minua nuoremmille eivätkä kirjatkaan enää ihastuta. Myös Lewisin kirjojen ei-niin-piilo-uskonnollisuus ärsyttää.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Päivä 11 - Kirja jota vihasin

Vihata, inhota... melko vahvoja sanoja. On monia kirjoja, joista en ole pitänyt, ja nykyään osaan onneksi jäättää niitä myös kesken. Tuntuu vähän epäreilulta teilata kirjaa, jota en ole edes lukenut loppuun asti, joten valitaan kirja, jonka olen lukenut loppuun ja jota inhosin silti:

James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani.

Luin romaanin englanniksi muutama vuosi sitten ja se on jäänyt mieleen ehkä vastenmielisimpänä lukukokemuksena pitkään aikaan. Tälle on tietenkin perustellut ja täysin puolueelliset syynsä. ;)

Ensinnäkin romaani on uskomattoman tylsä. Puolet ajasta kuvaillaan koukeroisin sanakääntein villiä erämaata (joka ei ole kovin villi) ja selvitetään seikkaperäisesti kymmenien täysin epäolennaisten sivuhenkilöiden tädin koiran kaiman vaiheita viiden sukupolven päähän (vain lievästi kärjistettynä...). Toinen puoli ajasta yritettään saada lukija vakuuttuneeksi siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat ihan oikeasti ihmisiä, vaikka kirjassa heidän puheensa koostuukin lähinnä 'ugh'-sanoista... Ok, myönnetään - kirja julkaistiin 1800-luvun alkupuolella ja heijastelee varmasti sen ajan maailmankuvaa, mutta ei näin tylsää kirjaa viitsi edes rasistisena kuriositeettina lukea.

Välillä soditaan, kidnapataan avuttomia naisia, järjestetään monimutkaisia naistenpelastusoperaatioita.  Naisten hiusten värillä on kirjassa kummallinen symbolinen merkitys, jonka avulla naisten arvojärjestys rakentuu. Lopussa blondille naiselle käy hyvin, mutta tummatukkainen nainen kuolee. The end.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Päivä 10 - Suosikkiklassikkoni

Hui, tämä on paha! Kirjaklassikkoja on tullut luettua tasaiseen tahtiin vuosien varrella sekä koulu- ja opiskelujuttujen takia että muutenkin. Ja lastenkirjallisuuden klassikkoteokset ovat sitten asia erikseen. Koska en osaa valita vain yhtä, vastaan kolme eri suosikkia. ;)

Lapsena rakastin Pupu Tupuna ja Miina ja Manu -sarjoja. Otso-herra oli myös kova nimi. Ehkä rakkain lastenkirjallisuuden klassikko oli kuitenkin Oiva Paloheimon Tirlittan, jota minulle luettiin ensin ääneen ja jota luin vanhemmalla iällä itse. Tirlittanin tarinassa oli jotain maagista ja jopa pelottavaa. Romaanissa Tirlittanin koti hajoaa salamaniskussa niin, että vanhemmat ja sisarukset lentävät kaikki eri ilmansuuntiin ja Tirlittan jää yksin selviämään maailmassa pyjama päällään. Hän lähtee kulkemaan okariina kädessään ja etsii vanhempiaan. Muistan, että lapsena ei ymmärtänyt monia kirjan asioita - esimerkiksi erään tädin sairastama luuvalo kuulosti nimen perusteella kummalliselta sairaudelta.

Suomalaisista klassikoista ehkä suurimman vaikutuksen on tehnyt Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, jonka luin lukioikäisenä pariin kertaan. En silloin enkä vieläkään voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku suomalainen kirjailija voi kirjoittaa yhdessä kesässä muinaista Egyptiä yksityiskohtaisesti käsittelevän järkälemäisen opuksen käymättä ko. maassa kertaakaan! Kirjan henkilöt jäivät myös mieleen: Sinuhen lisäksi erityisesti uskollinen Kaptah sekä Nefernefernefer, oikea femme fatale.

Ei-suomalaisen suosikkiklassikon valitseminen onkin sitten vaikeampaa. Emily Brontën Humiseva harju ja Victor Hugon Kurjat ovat molemmat tehneet aikoinaan suuren vaikutuksen (myös leffoilla oli osuutensa asiaan, myönnetään). :) Valitsen kuitenkin suosikikseni Herman Melvillen Moby Dickin, johon jäin lukiessa täysin koukkuun. Pidin kaikenlaisista meriseikkailuista jo lapsena ja Moby Dick kuuluu tavallaan samaan genreen, vaikka sillä on myös symbolinen puoli. Kaikki varmaan tuntevat kirjan perusidean: valaanpyyntialuksen kapteeni Ahabilla on epätoivoinen pakkomielle pyydystää valkoinen valas, eli Moby Dick. Kertojana toimii Ahabin alukselle pestautunut "Ismael". Filosofisten pohdintojen lisäksi romaanissa on runsaasti yksityiskohtaista kuvausta valaanpyynnistä (ei heikkohermoisille), eikä huumoriakaan puutu. Jostain syystä mieleeni on piirtynyt erityisen tarkasti eräs romaanin kohtaus, jossa selitetään kuinka valaan kokonaisena nielaisema mies voidaan "synnyttää" valaan sisältä elävänä... :)

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Päivä 09 - Kirja jota vastoin ennakko-odotuksia päädyin rakastamaan

Tähän voisi vastata vaikkapa José Saramagon Luolan, koska se on jostain syystä ainoa Saramagon kirja, joka ei ole jäänyt minulta kesken vaativan kerrontatyylin takia ja josta olen jopa pitänyt! Tai Andreï Makinen romaanit, joihin suhtauduin jostain syystä etukäteen skeptisesti, mutta joista yhden päädyin jo nostamaan viime vuoden parhaimmaksi.

Suurimman yllätyksen viime aikoina on ehkä kuitenkin tarjonnut Peter Franzénin Tumman veden päällä, johon suhtauduin etukäteen suurella varauksella Franzénin näyttelijänuran ja julkisuuskuvan takia (aika epäreilua, tiedän...). Pelkäsin kaikista positiivisista arvosteluista huolimatta, että kirja on vain itsesääliä tihkuva omaelämäkerrallinen tilitys julkkiksen vaikeasta lapsuudesta. No, omaelämäkerrallisuutta ja vaikeaa lapsuutta tästä löytyy, mutta millaista! Minusta Tumman veden päällä lyö helposti laudalta muut poikakuvaukset menneiltä vuosikymmeniltä (Olli Jalosen ja Hannu Väisäsen romaanit ainakin).

Anita Brookner: Rantahotelli

Ensimmäisen kerran ikimuistoisiin aikoihin kaikki vieraat joivat yhdessä kahvia salongissa. Seurue ei ollut oikein homogeeninen, mutta rouva Pusey, jonka huulipuna oli hieman sotkeutunut yleisessä tohinassa, ei näyttänyt panevan sitä pahakseen. Mme de Bonneuil, joka ei kuullut mitään ja oli tottunut tekemään velvollisuutensa, tai ehkä vain tekemään niin kuin häneltä odotettiin, istui urheana mukana, hymyili aika ajoin rouva Puseylle ja nyökkäili herttaisesti Jenniferille.

En ole täysin unohtanut vuoden alussa itselleni asettamaa Booker-haastetta, eli tavoitetta lukea Booker-palkinnon voittaneita romaaneja. :) Anita Brooknerin Rantahotelli kuuluu vähän vanhempaan voittajakastiin; sen palkinto on vuodelta 1984.

Romaani itsessään on siis jo hiukan vanhempi ja myös kirjoitettu sellaisella vähän vanhanaikaisella, rönsyilevällä kerrontatyylillä, kuten tuosta sitaatista varmaan huomaa. Kirjassa oli kuitenkin omituisinta se, että en osannut sijoittaa sen tapahtumia mihinkään aikaan. Välillä tuntuu siltä, että tässä ollaan 1900-luvun alkupuolen tai vieläkin varhemmissa tunnelmissa: sveitsiläisessä hienostohotellissa asuvat (nais)vieraat rauhoittelevat hermojaan iltapäiväkävelyillä puutarhassa, pukeutuvat illalliselle erikseen ja ovat hyvin tarkkoja oikeasta protokollasta. Puhutaan "kauden" päättymisestä, kun ylhäisö siirtyy eurooppalaisista lomahuviloistaan kotikartanoihinsa...

Välillä taas vihjataan modernimpaan maailmaan: kaukaa kuuluu liikenteen ääniä ja päähenkilö, kirjailija Edith Hope, keskustelee kustantajansa kanssa mahdollisuudesta sijoittaa rakkausromaaneihinsa samastumisen kohteita Cosmopolitania lukeville "moniorgasmitytöille johtajansalkkuineen". Eli ei ehkä eletä enää mitään 1800-lukua... Brookner itse on viime vuosisadan alkupuolen kasvatteja ja oli jo päälle viidenkymmenen kun hänen esikoisromaaninsa A Start in Life julkaistiin 1981.

Rantahotelli oli oikeastaan yllättävän kevyt ja jotenkin höttöinen. Tämä olisi sopinut paljon paremmin kevyeksi kesäkirjaksi, luettavaksi terassilla, auringossa, palmujen katveessa - kuten kirjan kannessa. Päähenkilö Edith on aiheuttanut kotikaupungissaan Englannissa skandaalin, jonka todellinen luonne paljastuu kirjassa vasta vähitellen. Perhe ja ystävät ovat lähettäneet Edithin kaikessa hiljaisuudessa sveitsiläiseen hienostohotelliin "toipumaan". Hotellissa Edithin on myös tarkoitus paneutua uusimman harlekiiniromaaninsa kirjoittamiseen, mutta muut hotellivieraat - erityisesti erikoinen äiti-tytär-pari rouva Pusey ja Jennifer - kutkuttavat Edithin mielikuvitusta paljon enemmän.

Romaanista on kirjoittanut blogissaan myös Erja.

Anita Brookner: Rantahotelli. Otava. 1985.
Englanninkielinen alkuteos: Hotel du Lac
Suomentaja: Eva Siikarla

Linkit:
Wikipedia: Anita Brookner

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Päivä 08 - Yliarvostetuin kirja

Jostain syystä minulla on ollut suuria vaikeuksia keksiä tähän mitään kirjaa, vaikka monet teistä muista bloggareista ovat sanoneet, että yliarvostetuimman kirjan valinta oli helppo!

No, mainitsen yhden klassikon, joka oli minulle suuri pettymys: Evelyn Waughin Brideshead Revisited (suom. Mennyt maailma). En tiedä oliko kyseessä liian korkeat ennakko-odotukset vai se, että lukemassani painoksessa sattui olemaan niin räikeän ruma kansi (kuvassa) että silmiin sattui, mutta en pitänyt tästä yhtään. Liian lattea juoni, mitäänsanomattomat henkilöt ja vanhanaikaista kielen kanssa kiemurtelua.

(Yli)arvostusta silti löytyy: romaani on listattu ainakin Time-lehden sadan kaikkien aikojen parhaimpien romanien listalle. Kirjavinkeissäkin oli sattumalta juuri eilen tästä positiivinen arvio.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Päivä 07 - Aliarvostetuin kirja

Tämä onkin vaikeampi kysymys... Mietin ensin, olisiko jotain kirjaa, josta minä olen pitänyt vaikka muut eivät, mutta tähän kysymykseen vastataankin vasta päivän 29 kohdalla.

En siis vastaa mitään yhtä kirjaa, vaan yhden kirjailijan koko tuotannon, eli William Shakespearen näytelmät. Ehkä hieman outo valinta aliarvostetuimmaksi, koska Shakespearen nimen tuntevat varmasti kaikki ja moni on - jos ei lukenut hänen näytelmiään - niin ainakin nähnyt niitä näyttämöllä, elokuvana tai modernisoituina versioina. Mutta kuinka moni oikeasti lukee Shakespearen tuotantoa aktiivisesti, huvikseen?

Yläasteella ja lukiossa Shakespearen näytelmät olivat englannin tunnilla vähän sama kuin Kalevala ja Helkavirret äikän tunnilla: kai niissä jotain hienoa ja suurta aisti, mutta hirveää pakkopullaa oli kahlata niitä läpi siinä iässä. Yliopistossa tartuin alkukieliseen Shakespeareen uudestaan ja yllätin itsenikin innostumalla näytelmistä. Tuntui, että ensimmäisen kerran ylipäänsä tajusi niistä jotain ja pystyi analysoimaan niitä järkevästi kuin mitä tahansa kaunokirjallisuutta. Leffaversioita katsoessa pystyi samastumaan näyttelijöihin paremmin, nauttimaan komedioiden huumorista ja tragedioiden draamasta.

Esimerkiksi Romeo ja Julia muuttui mielenkiintoisemmaksi, kun rivien välistä pystyi lukemaan parin huimasta ikäerosta: Julia oli 13-vuotias ja Romeo ilmeisesti 20-jotain, mikä antaa maailman kuuluisimmaksi tituleeratulle rakkaustarinalle aika jännän sävyn. :) Hamletilla oli vähintäänkin outo äitisuhde 300 vuotta ennen Freudin oidipusteorioita ja vähemmän tunnettu, mutta sitäkin vaikuttavampi Titus Andronicus on ehkä verisin näytelmä, jonka olen koskaan lukenut/nähnyt (uskokaa pois: K-18 olisi tälle liian alhainen ikäraja!).

Yhteenvetona siis, että Shakespearen näytelmät ovat toki arvostettuja, mutta silti aliarvostettuja. Mutta niihin tutustumisen voi onneksi aloittaa helpostikin, vaikkapa Monty Pythonin versioiden avulla. :)

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Päivä 06 - Kirja joka tekee minut surulliseksi

Pohdin tätä jo eilen ja yksi lapsuuden ja nuoruuden kirja nousee esiin ylitse muiden: Gavril Trojepolskin Bim mustakorva. Luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja koin yhden lyhyen lapsenelämäni suurimmista järkytyksistä - ainakin mitä lukemiseen tulee. Koirahulluna odotin jotain Lassie-tyyppistä, feel-good koiratarinaa, mutta sainkin jotain aivan muuta. Romaanin perusasetelma on toki melko perinteinen: uskollinen koira etsii kadonnutta isäntäänsä. Kirjan loppu vain oli niin uskomattoman surullinen, että se musersi väliaikaisesti uskoni ihmisten hyvyyteen tai elämän oikeudenmukaisuuteen.

Ensijärkytyksestä selvittyäni palasin kirjaan myöhemmin uudelleen ja uudelleen - en tiedä mikä masokismi siihenkin ajoi. Luin erityisesti kirjan traagista käännekohtaa yhä uudestaan lähes pakkomielteisesti - kirjoitin sen itselleni paperille muistiin ja jopa käänsin sen englanniksi. (Se oli muuten ehkä elämäni ensimmäinen yritys kääntää pidempää tekstiä - ja työskentelen nykyisin kääntäjänä. Eli voisi sanoa, että tästä kaikki alkoi!)

Nyt en ole uskaltanut palata kirjan pariin enää, enkä toisaalta tunne siihen enää tarvettakaan. En tiedä, onko juuri tämä tietty lukukokemus jättänyt jonkin pysyvämmän jäljen, mutta en vieläkään haluaisi lukea/katsoa mitään, missä eläimiä rääkätään tai niille käy huonosti. Outoa, että ihmisten hädästä lukeminen tuntuu onnistuvan paljon helpommin kuin eläinten...

Olipas masentava päivitys! :) Onko kukaan muu lukenut Bimiä?

> EDIT: Myös Sara on valinnut Bimin surullisimmaksi kirjakseen.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Päivä 05 - Kirja joka tekee minut iloiseksi

DKirja joka tekee minut iloiseksi? Tähän voisi olla montakin vastausta, riippuen näkökulmasta. Monen kirjan lukeminen tekee minut iloiseksi, harvalle kuitenkaan nauran ääneen. Löytöjen tekeminen kirjakaupoista, antikvariaateista ja kirjastosta aiheuttaa myös ajoittaisia onnentunteita.

Nostan kuitenkin esille kirjan - tai oikeastaan sarjakuvan - jonka lukeminen on aina taattua viihdettä, nimittäin Don Rosan Sammon salaisuuden. En valitettavasti itse omista yhtään Don Rosan sarjakuvia, mutta kirjastosta ja kavereilta on tullut lainattua koottuja teoksia piirtäjän tarinoista - joista oikeastaan mikä tahansa kävisi vastaukseksi tämän päivän haastekysymykseen. Sammon salaisuus on kuitenkin Kalevala-aiheensa ja loistavan Suomi-huumorinsa takia ehdoton ykkönen. Pidän muutenkin Don Rosan tyylistä: yksityiskohtien paljoudesta, slap-stick huumorista ja yllättävästä syvyydestä, jota tarinoista usein löytyy.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Päivä 04 - Suosikkikirjani suosikkikirjasarjastani

Nightrunner -sarjan paras osa on varmaankin kakkonen, eli Stalking Darkness. Kirjan juoni jatkuu lähes saumattomasti siitä, mihin ensimmäinen osa päättyy, mutta toinen osa muodostaa silti jotenkin eheämmän ja jännittävämmän kokonaisuuden. Päähenkilöiden suhde syvenee ja saa outoja jännitteitä, avainhenkilöitä kuolee sopivan traagisesti ja pahat voimat ovat juuri niin kutkuttavan pahoja kuin niiden kunnon fantasiassa kuuluukin olla.

Fangirl over and out. :)

Tuuve Aro: Merkki


Mutta Anna Holmkrona keräsi pöydältä ne hienot posliinit ja hopeat ja tyrkkäsi tilalle pienet lasikipot. Niistä ei kyllä piirakkaa syötäisi, mikä pettymys. Ja tosiaan, kippoihin valutettiin kohta helakanpunaista lientä ja sen päälle vaniljajäätelöä, aivan naurettavan pieni nokare. 
- Holmkruuna, sepä vinkeä nimi, mä sanoin lopulta. - Onko kyseessä pitkäkin suku.
Mä olin osoittanut ne sanat Nisselle, mutta ennen kuin se ehti vastata, Anna vinkaisi: - Ja, ja, kyllä on pitkä.
- Ihan Saarisia ollaan, sanoi Nisse. - Alun perin.

Vaikka yleensä vierastan novelleja, innostuin etsimään käsiini Tuuve Aron kokoelmia tykästyttyäni Sinikka Tammisen outo tyhjiö -novellikokoelmaan. Merkki oli ehkä vieläkin koukuttavampi ja vaikuttavampi kokoelma kuin tuo aiempi. Kaikissa kokoelman novelleissa hiivitään jossain mustan huumorin ja absurdin farssin rajamaastossa ja mukaan mahtuu sopivissa määrin huumoria, kurjuutta ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Minuun tämä sekoitus osui ja upposi täysin!

Yksi kokoelman helmistä on yllä siteerattu novelli "Grannarna", jossa tavalliset talliaiset Matti ja Marjatta saavat naapureikseen suomenruotsalaiset Anna ja Nisse Holmkronan, joiden olohuoneessa komeilee kristallikruunu ja seinillä roikkuu kummallisia tauluja. Holmkronat kutsuvat naapurinsa illalliselle, jolla kilistellään shampanjaa ja ihmetellään simpukoita liemessä. Mutta miksi pariskunnan tyttären valokuva on käännetty kirjahyllyssä takaseinään päin?

Pitkä niminovelli "Merkki" puolestaan kertoo omalaatuisesta tehdastyöläisestä, joka eräänä tammikuisena iltana löytää kerrostalonsa roskakatoksesta pienen sanomalehtimytyn, jonka sisältä paljastuu vauva. Kertojalla itsellään ei kuitenkaan ole kaikki henkisesti kunnossa ja lukija joutuu jännäämään, miten vauvan (ja kertojan) lopulta käy.

Ehkä rankin novelli on kuitenkin "Rumat, likaiset ja ilkeät", jossa seurataan yksinhuoltaja-alkoholistiäidin perheen kammottavaa arkea. Novellin kertojana toimii esikoistytär Reetta, joka joutuu yksin huolehtimaan sisaruksistaan, tekemään heille ruokaa, käymään kaupassa ja peittelemään nukkumaan. Välillä täytyy lepytellä humalaisena riehuvaa äitiä olutpullolla ja makkaraleivällä. Joskus Reetan tekisi mieli vain lukita äiti parvekkeelle, ulos perheestä. Mutta silloin saattaisi sosiaalitoimiston täti tulla taas käymään ja sitä Reetta ei myöskään halua...

Kokoelman novellit ovat hyvin erilaisia, mutta ehkä yksi yhdistävä tekijä on se, että monissa esiintyy lapsia - usein yksinäisiä, syrjittyjä tai jollain tavalla unohdettuja lapsia. Silti kyseessä ei ole mikään sydäntä raastavan surullinen kokoelma - jostain löytyy aina lopulta toivoa.

Tuuve Aro: Merkki ja muita novelleja. WSOY. 2006.

Linkit:
Kiiltomato: "Yksinäiset, avuttomat ja surkeat"
HS kirjat: "Kun sosiaaliset koodit törmäilevät"
WSOY: Merkki ja muita novelleja
WSOY: Tuuve Aro

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Päivä 03 - Suosikkikirjasarjani

Yritin tässä pohtia, että mitä kirjasarjoja sitä yleensä on tullut luettua ja tulin siihen tulokseen, että viime aikoina ei juuri mitään. Luin enemmän sarjoja nuorempana, teini-iässä, jolloin tuli luettua muutenkin enemmän esim. fantasiaa ja scifiä.

J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja on tietenkin luku sinänsä, samoin J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogia. Myös Douglas Adamsin Linnunrata -trilogia (joka on itse asiassa viisiosainen) ja Robin Hobbin loistava Näkijän taru -trilogia on tullut kahlattua läpi. Ja mukaan mahtuu myös vampyyrivaihe: olen lukenut Anne Ricen kymmenosaisesta Vampyyrikronikat -sarjasta seitsemän. Twilight ja muut nykyvampyyristoorit eivät jostain syystä enää kiinnosta...

Suosikkisarjakseni päätyy kuitenkin pitkällisen pohdinnan jälkeen Lynn Flewellingin Nightrunner -sarja, jota ei valitettavasti ole suomennettu. Luin lukioiässä sarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka ilmestyivät vuosina 1996 - 1999. Kyseessä on oikeastaan ihan perusfantasiasarja: miekkailua, taikuutta, velhoja, pahoja voimia... Päähenkilöt Alec ja Seregil ansaitsivat jonkinlaisen kulttistatuksen kouluaikojeni kaveripiirissä ja sankarien seikkailuja sekä erityisesti heidän keskinäistä suhdettaan (joka alkaa homoeroottisesta vihjailusta ja kehittyy sarjan edetessä parisuhteeksi) ruodittiin ja analysoitiin urakalla pienessä "fangirl"-piirissämme. :)


Nightrunner -sarja sai tässä parin kolmen viime vuoden aikana kaksi osaa lisää, Shadows Return ja The White Road, jotka luin viime vuonna ja joista kirjoitin myös tänne blogiin. Alecin ja Seregilin maailmaan palaaminen vuosien jälkeen oli oudon nostalginen kokemus, vaikka pahimmat ihkutusvuoteni ovat (toivottavasti) jo ohi. :)

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Päivä 02 - Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa

Lapsena tuli luettua kirjoja useampaan kertaan, nykyään harvemmin. Kuitenkin on tiettyjä lemppareita tai klassikkokirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen.

Aikuisiällä olen tainnut lukea yli kolme kertaa vain Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (joka tulee luultavasti mainittua myös jatkossa tämän haasteen tulevien päivien aikana...). Olen lukenut kirjan neljä kertaa englanniksi ja kerran suomeksi. Ensisijainen syy tähän on se, että tein tästä graduni, mutta pidän romaanista muutenkin kuin hullu puurosta. Kirja kestää hyvin useammankin lukukerran - tai jopa vaatii niitä, koska ensimmäisellä lukukerralla moni asia ei välttämättä aukene.

Muita vähintään kolme kertaa luettuja ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla sekä J. R. R. Tolkienin pääteokset Tolkien-fanikauteni ajoilta: ainakin Taru sormusten herrasta, Hobitti ja Silmarillion on kahlattu läpi antaumuksella useampaan kertaan.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Päivä 01 - Paras viime vuonna lukemani kirja

30 päivän haaste alkaa parhaan viime vuonna luetun kirjan seulomisella. Olen tainnut pariin otteeseen sen jo aiemmin mainitakin, mutta tehdään se nyt vielä näin virallisesti: eli paras viime vuonna lukemani kirja oli  

 Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä.

Luin kirjan itse asiassa vasta aivan vuoden lopussa, joulukuun viimeisillä viikoilla. Vaimoni on vannoutunut Makine-fani ja hyllystämme löytyy kaikki kirjailijan suomennetut teokset, mutta itse olen lukenut niistä vain muutaman. Vaimoa voin kuitenkin syyttää (tai siis kiittää) myös siitä, että tartuin lopulta tähänkin romaaniin.

Romaanissa oli jotain suurta ja syvällistä, oikein vanhan kunnon klassikkoromaanin ainesta, vaikka sen kehyskertomus sijoittuikin pääasiassa nykyajan Pietariin. Suurin osa romaanista koostuu kuitenkin vanhan Šutovin kertomista muistoista silloisen Leningradin piirityksestä, yksittäisistä selviytymistarinoista, kuolemasta ja rakkaudestakin. Loistava romaani, ei voi muuta sanoa!

Hyvänä kakkosena viime vuoden luetuista voisi tulla vaikkapa Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max tai Torgrim Eggenin Kaksoset. Sarjakuvien puolella suurimman vaikutuksen teki Alison Bechdelin Hautuukoti. Suomentamattomista paras oli varmaankin Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Close.