keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Sisällä on lämmin: puhdas flanellinen yöpaita odottaa ihoani. Kampaan taskupeilin kautta hiukseni ja kierrän papiljotit. Käärin Aroma-sätkän ja avaan vielä oven pakkaselle. Istun portailla raukeana. Poltan sätkääni hiljalleen ja annan myrkkyjen rohista keuhkoissani. Revontulet tanssivat taivaalla. Ne vaihtavat paikkaansa ja leimuavat taas. Pakkanen kovettaa hiukseni. Kampaan ne sisällä varovasti auki ja juon kupin kahvia.

Arviot laahaavat tällä hetkellä pahasti lukutahtini jäljessä. Tälläkin hetkellä on kolme kirjaa luettuna ja arvioimatta ja saman verran vielä kesken. Mutta en ota tästä stressiä, kirjoittelen tänne höpinöitäni kunhan ehdin... :)

Yksi tämän vuoden lukutavoitteistani oli yrittää lukea enemmän novelleja. Hanna Haurun uusimman novellikokoelman olisin kyllä varmaan lukenut muutenkin. Hauru taitaa olla niitä harvoja suomalaisia nykykirjailijoita, joiden tuotannon olen lukenut kokonaan. En osaa sanoa mikä Haurussa viehättää, mutta jokin runollinen raadollisuus tai suorastaan haurumainen tunnelma hänen teoksistaan jää mieleen.

Novellikokoelmista Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002), Raaka punainen marja (2004) ja Muuttoliike (2006) en ehkä innostunut ihan yhtä paljon. Ehkä tämä johtuu yleisestä kyvyttömyydestäni lukea ja käsitellä novelleja järkevästi. Sen sijaan pienoisromaanit Tyhjien sielujen saari (2005) ja Utopia eli erään kylän tarina (2008) olivat suorastaan järisyttävän hyviä. Tyhjien sielujen saari kertoo muusta maailmasta eristettyjen spitaalisten asuttamasta karusta saaresta. Utopia taas kuvailee unohdetun maalaiskylän viimeisen jäljellejääneen perheen kurjuutta. Kaikkia Haurun tekstejä leimaa kielen aistillisuus, groteskit ja inhorealistiset mielikuvat sekä vinoutunut, ironinen huumori.

Liian pienet sandaalit ehkä poikkeaa tästä aiemmasta tuotannosta siten, että sillä on hyvin selkeä teema ja rakenne, eivätkä sen kuvaukset ole aivan yhtä dystooppisia tai synkkiä. Novelleja oli myös helpompi lähestyä ja käsitellä, koska ne olivat arkisempia ja ylimääräisen kielellisen kikkailun on korvannut tunteiden ja arkisten kokemusten kuvailu.

Novellikokoelma antaa äänen naisille, jotka kamppailevat median ja ympäröivän maailman asettamien ulkonäköpaineiden kanssa. Jokaisessa novellissa kertojana on nainen, joka ei jollain tavalla istu muottiin ja joutuu häpeämään omaa itseään. On naisia, jotka laihduttavat zumbaamalla ja naisia, jotka ihannoivat lihavuutta. On naisia pitkillä hiuksilla ja naisia, joilta syöpä on vienyt viimeisetkin karvat. On naisia ilman rintoja ja naisia, jotka saavat kärsiä rinnoistaan jo ala-asteella. On naisia, joilla on ulkona huivi aina päässä, naisia, joilla on liian isot jalat, naisia, jotka eivät haluaisi pitää vaatteita ollenkaan. On hikoilevia naisia, synnyttäviä lestadiolaisnaisia, äitiään hoivaavia naisia, saunanraikkaita naisia - ja myös kuolevia naisia.

Naiseuden mysteeristä ja ulkonäköpaineista on kirjoitettu varmaan liiaksi asti, mutta Haurun kokoelma on silti ihan lukemisen arvoinen erikoisuus. Yksittäiset kuvat naisena olemisesta on maalattu hämmästyttävän niukkasanaisesti ja suorasukaisesti. Haurun kielessä on jotain koskettavaa, raadollista, vaikeasti määriteltävää.

Haurun teoksia ei ole hirveästi käsitelty muissa kirjablogeissa. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja mielipiteitä näistä, jos olette lukeneet...

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like. 2010.

Linkit:
Like: Liian pienet sandaalit
Like: Hanna Hauru
Parnasson kritiikit: "Naisruumiin vapautustarina"
HS kirjat: "Groteskeja selviytymistarinoita"

maanantai 21. helmikuuta 2011

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Suomessa penseyttä oli muutenkin joka paikassa. Ei tarvinnut kuin avata lehti tai kulkea kadulla niin kuuli napinaa. Poliitikot sitä ja maatalous tätä ja Nato sitä ja terveydenhuollon kriisi tätä. Valitus johtui Suomen pitkästä talvesta ja lyhyestä historiasta. Ja silti: jos ajatteli esimerkiksi arkkitehtuuria ja muotoilua, Suomi oli maailmankartalla. Sarpaneva. Aalto. Miksei kukaan ollut ylpeämpi muotoilusta? Tai jos ajatteli musiikkia. Sibelius. Silola. Miksei kukaan ollut ylpeämpi Launosta? Miksei kukaan ollut iloisempi?

Luin Miina Supisen esikoisromaanin muissa kirjablogeissa lukemieni arvioiden innoittamana (kiitoksia vain anni.m ja marjis!). Myös kirjailijan loistavan Sokeripala-blogin löysin vasta nyt, käykääpä vilkaisemassa! Nyt kun Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on palauttanut uskoni siihen, että huumori suomalaisessa nykykirjallisuudessa voi olla oikeasti hauskaa eikä vain kökköä tai vaivaannuttavaa, Supisen kirjaan tarttuminen tuntui helpommalta.

Lempeä taiteilijasielu, kapellimestari Launo Silola ja hänen täydellinen katalogivaimonsa, sisustussuunnittelija Katriina, viettävät kulturellia yläluokkaista taiteilijaelämää. Perheen esikoinen, 22-vuotias Astra, harrastaa S/M seksiä tuntemattomien miesten kanssa. Teini-ikäinen Silmu puolestaan yrittää tavoitella parempaa itsetuntoa kurittamalla lihaksiaan kuntosalilla. Perheen iltatähti, pikkuinen Pelegia, levittelee samettieläimiään ympäri kotia. Menneisyyden hairahdukset, ihmissuhteet ja identiteetit, seksi ja steroidit törmäävät lopulta katastrofaalisesti yhteen farssimaisia piirteitä saavilla seurapiiri-illallisilla...

Liha tottelee kuria onnistui olemaan hauska, viihdyttävä ja yllättävä yhtäaikaa. Silolan täydellisen perheen kulissit murenevat vähitellen kappaleiksi, kun kukin perheenjäsen joutuu omalta osaltaan toteamaan karun totuuden: liha useimmiten ei tottele kuria. Kuva perheestä rakentuu vähitellen, kunkin perheenjäsenen silmien kautta. Vähitellen lukijakin tajuaa, miten totaalisesti perhe on onnistunut sotkemaan asiansa.

Se täytyy vielä sanoa, että kirjassa minut yllätti seksikohtausten härskiys. Huumoriin painottuvassa, muuten suht kepeässä kirjassa en ehkä odottanut ihan näin ronskia tekstiä. Mutta eipä se suoranaisesti häirinnyt, yllätti ehkä vain...

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. WSOY. 2007.

Linkit:
WSOY: Liha tottelee kuria
Kirjavinkit: Liha tottelee kuria
HS kirjat: "Hirveän hauskaa kurin palvontaa"
HS kirjat: "Nousukkaat putoavat parempaan elämään"

lauantai 19. helmikuuta 2011

Jon J. Muth: M

First I have to say that I'm not an expert in comics or graphic novels of any kind. Far from it. My experiences with comics are mainly limited to Donald Duck, Tintin, Asterix etc. But I also enjoy reading Alison Bechdel's cartoons and I recently read Marjane Satrapi's graphic novel Persepolis. And I was in the library one day, wandered over to the comics section and chose something completely different to try out.

M is a graphic novel by Jon J. Muth that is based on a film by Fritz Lang. Of course, neither of the names meant anything to me beforehand. I mainly chose the book, because the style of the drawings looked completely different from anything that I've read before and I wanted to try something new.

The basic storyline of the graphic novel is based on Lang's film from as early as 1931. In the introduction to the book, the film is described as "the originator of the serial killer movie and the police procedural, the forefather of film noir". I'm not familiar with the original film, but at least the graphic novel seems very "film-like", with the black-and-white images and realistic drawings.

The afterward at the end of the book explains how Muth drew the comic. He recruited friends and relatives, dressed them up into the appropriate clothing and then made them pose and act out the story in various surroundings. He took photographs of them and then used these photos to draw the panels of the graphic novel. Some of the photographs were blurry - and this meant that the copied drawings would also be blurry. Others were sharp and clear and this can also be seen in the pictures of the book: some panels are incredibly realistic and look more like actual photographs than drawings.

I wasn't very impressed with the actual plot of the graphic novel: a police thriller about catching a serial killer. But the boundaries between the "good" and "bad" guys were nicely blurred and the ending was quite unexpected and interesting. To me, the actual style of the drawings and the dark, blurry atmosphere of the city was the most interesting aspect. Each drawing was like a small piece of art and especially the detailed, realistic expressions on the characters' faces were carefully drawn. An interesting reading experience overall!

Jon J. Muth: M. A graphic novel based on the film by Fritz Lang. Abrams, 2008.

Links:
Graphic Novel Reporter: M
Wikipedia: Jon J. Muth
Buy M from The Book Depository

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Aurinkoa, unta, leikkiä. Kesä oli vain meitä varten ja me sitä varten. Niin kauan kuin meillä oli toisemme, meillä oli kaikkea. Villihunajaan kastettuja heinäsirkkoja, kotoa salakuljetettuja ruoantähteitä. Me joimme sadevesitynnyristä, kävimme suihkussa kaatosadekuuroissa. Me nukuimme. Enemmän kuin mitään muuta me nukuimme, salaista unta, Lucas ei koskaan saanut tarpeekseen. Minun oli opeteltava pitämään siitäkin, tai ainakin olemaan hänen kanssaan kärsivällinen. [...] Me uskoimme olevamme turvassa kun heittäydyimme kaikkeen täysin valmistautumattomina, kuljimme lähellä rajaa mutta ylittämättä sitä, työnsimme sitä vain edessämme, ei ei eikä eikä.

Tämän luettuna ensimmäinen ajatukseni oli 'apua, en osaa kirjoittaa tästä varmasti mitään'. Reilu viikko on vierähtänyt siitä, kun suljin kirjan kannet ja nyt tuntuu edelleen vaikealta yrittää pukea kokemusta sanoiksi. Muut ovat toki jo yrittäneet ja onnistuneet: kirjan koskettavan kauniin tunnelman on tavoittanut hienosti Ilse, sen sijaan Kirjasiepon mielestä romaani on jopa ärsyttävyyteen asti täydellinen. Hesarin arviossa povataan romaanista Pohjoismaista kulttiteosta.

Romaania lukiessa päätyi jotenkin toisenlaiseen ajatusmaailmaan, hidastempoiselle maaseudulle jossain päin Skoonea. Kesän kuumuudessa kuivat pellot syttyvät palamaan ja 7-vuotias Lo perheineen syöksyy sammuttamaan uhkaavaa paloa. Savun ja tulen keskeltä Lo löytää Lukasin, Unkarista isänsä kanssa Ruotsiin muuttaneen 13-vuotiaan pojan. Perheidensä kauhuksi Lo ja Lukas eivät pelkästään ystävysty, vaan heidän suhteensa syvenee joka tasolla. Omassa suljetussa maailmassaan Lo ja Lukas luovat yhteyden, jota mikään ei pysty rikkomaan. He ovat kuin sieluiltaan siamilaiset kaksoset, erottamattomat tavalla, jota muu maailma ei tunnu ymmärtävän. He kasvavat yhdessä aikuisuuteen, Lukas ensin ja Lo perässä. Sitten asiat vääjäämättä mutkistuvat:

Niin kauan kuin pysyttelisin lapsen vartalossa, voisimme jatkaa ystävinä, mutta entä sitten kun päästäisin siitä otteeni? Joskushan senkin on tapahduttava, mutta kaikki muuttuisi paljon monimutkaisemmaksi, kun en enää voisi kutsua itseäni lapseksi. Lukas tuntui odottavan sitä.

Romaanissa seurataan myös aikuisen Lon elämää, hänen päämäärättömiä matkojaan ympäri maailmaa, rakkauden etsimistä miesten sängyistä ja kaiken sen tekemistä, mistä äiti häntä lapsena varoitti. Takataskussaan Lo kuljettaa viimeistä kirjettään Lukasilta, kirjettä jota hän ei uskalla avata. Lon ja Lukasin suhteesta välillä mieleen Ronja ryövärintytär, välillä taas yhdistin Lon persoonan hyvin vahvasti Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -romaanin Irikseen.

Kustantaja kuvailee kirjaa sensaatioksi Ruotsissa ja väittää, että romaani on "nuoren naisen älyllinen ja aistillinen odysseia täynnä vaaran tuntua". Noh... en kyllä kadehdi tässä tapauksessa kustantamon työtä; tätä kirjaa on varmasti vaikea yrittää tiivistää lyhyeen mainoskuvaukseen. Vaaran tuntu on kuitenkin jotenkin kaukaa haettua; romaanissa on enimmäkseen salailua, odottelua, pelkoa tulevaisuudesta. Yritystä tarkastella sitä, mikä kahden ihmisen suhteessa on syvintä ja haurainta. Miten rakkaus voi olla arkista ja tukahduttavaa yhtä aikaa. Kirja ei siis ole mikään teiniromanssi tai perinteinen kehitysromaani lapsesta aikuiseksi.

Ja nyt kun olen kirjoittanut tämän kaiken, tuntuu, etten kuitenkaan ole osannut kuvailla romaania kunnolla. Ehkä pitäisi vain sanoa että lukekaa itse!

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon. Otava. 2011. 328 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Till sista andetaget
Suomentaja: Katriina Huttunen

Otava: Viimeiseen hengenvetoon
HS kirjat: "Neito etsii itseään miesten sylistä"
HS kulttuuri: "Kirjailija tarvitsee vapautta"
Kirjavinkit.fi: Viimeiseen hengenvetoon
MeNaiset: Viimeiseen hengenvetoon

lauantai 12. helmikuuta 2011

Michel Tournier: Perjantai

Hän seurasi juuri huvittuneena pientä hullunrohkeata rapua joka kohotteli häntä kohti kaksia eripituisia saksiaan niin kuin kaksintaistelija kalpaansa ja miekkaansa, kun jäi siihen kuin salaman lyömänä tuijottamaan paljaan jalan jälkeä. Yhtä hämmästyksen lyömä hän olisi ollut jos olisi keksinyt oman jalanjälkensä hiekasta tai liejusta, varsinkin kun oli jo aikaa sitten lakannut kävelemästä muuten kuin saappaat jalassa. Mutta hänen silmäinsä alla oleva jälki oli painunut kallioon itseensä. Oliko kyseessä toisen ihmisen jalanjälki?

Michel Tournierin romaani Perjantai on uusi versio Robinson Crusoen tarinasta. Romaani seuraa perinteistä haaksirikko- ja selviytymistarinaa pääpiirteittäin heti alusta lähtien.

Englantilainen Robinson Crusoe jää ainoana eloon Virginia-laivan haaksirikkoutuessa myrskyssä. Autiolle saarelle pelastautunut Robinson antaa uudelle kodilleen nimen Speranza, "Toivo". Tournierin luomassa Robinsonissa on kuitenkin jotain hyvin erilaista kuin Daniel Defoen romaanin lähes yli-inhimillisessä monitaituri-selviytyjässä. Tournierin Robinsonkin toki haluaa selviytyä ja paeta saarelta, mutta hän on melko passiivinen ja alistunut kohtaloonsa. Sen sijaan, että hän täyttäisi päivänsä työnteolla ja selviytymistaistelulla, Tournierin Robinson rypee mutalammikoissa, meditoi hiljaa itsekseen ja yrittää paitsi hallita ympäröivää luontoa myös löytää siihen jonkinlaisen yhteyden.

Itse saarella on romaanissa symbolinen merkitys. Siinä missä Defoen Robinson kolonisoi saaren ja hallitsee sitä yksinvaltiaana, Tournierin Robinson etsii saaresta kumppania ja lohtua yksinäisyyteen. Saari toimii milloin Robinsonin äitinä, milloin rakastajattarena. Robinson esimerkiksi kaivautuu syvälle saaren keskellä olevan pimeän luolan uumeniin ja kuvittelee palaavansa äitinsä kohtuun turvaan. Lisäksi hän -  kirjaimellisesti - yrittää rakastella saarensa kanssa ja kuvittelee maasta nousevien kukkien olevan hänen lapsiaan.

Kuten romaanin nimi paljastaa, kirjassa ei ole kyse vain Robinsonista, vaan saarelle päätyvä Perjantai on myös suuressa roolissa. Tämä Perjantai osoittautuu kuitenkin haastavaksi tapaukseksi Robinsonille, joka ei oikein osaa suhtautua mieheen, joka yllättäen kieltäytyy noudattamasta isäntä/orja-jakoa. Robinsonin mielestä "villi ei täydessä mielessä ole inhimillinen olento", mutta Perjantai hämmentää Robinsonia omalla itsenäisyydellään ja sisäisellä rauhallaan. Vähitellen miesten välille muodostuu omituinen viha-rakkaus-suhde.

Tournier kirjoittaa syvällisesti, ja romaani on täynnä symboliikkaa. Kirja ei kuitenkaan ole raskas lukea. Robinsonin omat henkilökohtaiset päiväkirjamerkinnät ja mietelmät rytmittävät tekstiä mukavasti. Lukiessa oli jännä löytää sekä yhtymäkohtia alkuperäiseen Robinsonin tarinaan että outoja eroavaisuuksia ja kritiikkiä.

Michel Tournier: Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli. Tammi. 2000.
Ranskankielinen alkuteos: Vendredi ou les limbes du Pacifique
Suomentaja: Eila Kostamo

Kepa: Perjantai
Wikipedia: Michel Tournier
Parkkinen: "Erakon uudet vaatteet"

Katso myös nämä:

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Murakamin maraton

Fanit ovat tottuneet siihen, että Haruki Murakamilta ilmestyy aina noin parin vuoden välein jotakin - oli se sitten novellikokoelma, romaani tai vaikkapa muistelmateos maratonjuoksusta. Alun perin vuonna 2004 julkaistun lyhyen After Dark -romaanin jälkeen seurasi kuitenkin Murakamin julkaisutahdissa pitkä, viiden vuoden hiljaisuus ennen uutta romaania. Tuona aikana Murakami oli kuitenkin salaa työstänyt maratonpituista romaania. Salaperäisesti nimetty järkäle 1Q84 (japaniksi ichi-kyu-hachi-yon) julkaistiin japaniksi kolmessa osassa vuosina 2009-2010.

Murakami itse on kuulemma ärsyyntynyt siihen, miten hänen teostensa yksityiskohtaiset juonet vuotavat aina jo etukäteen julkisuuteen, ja taitaapa itse teoksiakin löytyä netistä piraattiversioina. Niinpä 1Q84:sta ei kerrottu etukäteen medialle ja faneille juuri mitään. Salaperäisyydestä huolimatta (tai juuri sen takia!) romaania varattiin jo ennakkoon huikeita määriä. Japanilaiset kriitikot ovat tykänneet ja 1Q84 on jo ehditty nimetä Murakamin kirjallisen uran pääteokseksi!

Nyt kun japania taitavat lukijat ovat saaneet tutustua kirjaan, olisi tietysti meidän muiden, kielitaidoiltamme rajoittuneempien vuoro. Lähes tuhatsivuisen, yhdessä osassa julkaistavan romaanin englanninkielistä käännöstä saa kuitenkin odotella kiltisti vielä tämän vuoden lokakuun loppupuolelle. Ja suomenkielistä... en tiedä onko sitä tulossakaan. Kafka rannalla sai kyllä Suomessakin hyvän vastaanoton, mutta muuten Murakamia on suomennettu aika nihkeästi. Vain kaksi teosta, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik-rakastettuni, ovat päässeet suomalaisten kustantamojen käännöskirjaseulasta läpi.

Joka tapauksessa odottelen jo englanninkielistä käännöstä innolla! Murakamin novellit ovat novellien parhaimmistoa ja romaanit koukuttavia taidonnäytteitä, joten täytyyhän tuhatsivuisen, outonimisen tiiliskivenkin olla odottamisen arvoinen! :)

Lisää aiheesta täällä:
The New Dork Review of Books: "Who Is This Haruki Murakami Fella?"
Wikipedia: 1Q84

maanantai 7. helmikuuta 2011

Seija Vilén: Mangopuun alla

En osannut poimia kultaa jäteläjästä, hyvää vaimoa huonosta perheestä tai viisaita sanoja typeryksen suusta. Otin koko paketin, herätyskellon pirinän kolmelta yöllä ilman kahvintuoksuista lupausta tuoreesta aamusta. Ja nautinhan minä höyryävästä kukkakaalimuhennoksesta, sahraminkeltaisista kankaista, santelipuujauheesta ja kardemummariisistä. Nautin sanoista, jotka soljuivat viiden tuhannen vuoden takaa korviini kuin Ganges ja suustani ulos kuin valmiiksi pureksittu sellofaaniruoka.

Mangopuun alla taitaa olla niitä romaaneja, jolle asetin etukäteen todella korkeat odotukset lähinnä muissa blogeissa olleiden arvioiden perusteella. Ahkerasti tätä onkin blogimaailmassa luettu ja Seija Vilén on, itsekin ahkerana bloggaana, osallistunut mahtavalla tavalla keskusteluihin kirjasta. Olin siis lukenut sen verran monta näkökulmaa romaanista jo etukäteen, että tiesin sen pääkohdat ja olin muodostanut siitä melko tarkan kuvan - ehkä vähän liiankin tarkan...

Niille, joille se ei ole vielä käynyt muualta selväksi, kerrottakoon, että omaelämäkerrallinen romaani kertoo nuoren suomalaisen naisen elämästä Hare Krishna -liikkeessä. Päähenkilö matkaa liikkeen mukana ympäri maailmaa, intialaisen aviomiehen mukana Intiassa, Kanadassa, Tanskassa ja Suomessa. Uskonnollisen liikkeen elämänarvot rajoittavat ja määrittävät arkea hyvinkin pitkälle ja vähitellen herää tarve löytää oma itsensä sen kaiken ulkopuolelta. Ero aviomiehestä ja irrottautuminen liikkeestä on samalla eräänlainen kulttuurishokki: siirtyminen uudenlaiseen maailman tuttujen sfäärien ulkopuolella. Erityisesti tämä vaihe oli mielestäni todella hienosti kuvattu: miten niinkin yksinkertainen asia kuin kahvinkeitto voi tuntua vieraalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta ensikertalaiselle.

Romaanissa minua kuitenkin häiritsi hieman kerronnan poukkoilevuus, mikä teki juonen seuraamisesta ajoittain melko haastavaa. Samaa on aiemmin kommentoinut ainakin Susa. Toisaalta muistoihin tukeutuva kerronta on varmasti pakostakin jossain määrin pirstaleista ja ajassa/paikassa hyppelevää - kuten muistotkin. Kirjan kieleen suhtauduin myös melko ristiriitaisin tuntein. Se oli toisaalta runsasta, värikästä, eksoottista ja herkullista - erityisesti Intian värit, hajut ja maut elivät kirjan sivuilla. Mutta jotenkin metaforien tulva tuntui välillä jopa tukahduttavalta, kun melkein joka lauseeseen sisältyi jokin kielikuva, symboli tai mielikuvia herättävä yllättävä yhdyssana tai adjektiivi. Runollisten kielikuvien runsaus tuntui välillä jo vähän yliampuvalta ja romaania oli raskas lukea. Itse kaipasin jotain yksinkertaisempaa väliin. Tämä on tietenkin makuasia - toiset pitävät tällaisesta tyylistä, toiset eivät.

Kirjan kantta täytyy vielä kehua: sen kirkkaat, lämpimät värit sopivat loistavasti kirjan tunnelmaan. Kannen maalaus on Seija Vilénin käsialaa.

Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain. 2010.

Linkit:
Avain: Mangopuun alla
Parnasson kritiikit: "Jossakin on koti"
HS kirjat: "Krisha-uskovaisen syvä tilitys"
Savon Sanomat: Mangopuun alla

torstai 3. helmikuuta 2011

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

"Me kuolemme aamulla ja minä haluan tietää rakkaudesta", sanoi Nora. "Kohta minä olen siellä ihanassa puutarhassa, minä luulen niin. En ole tehnyt mitään pahaa, en mitään kovin pahaa, ja minä toivon että minä pääsen äidin luokse Paratiisiin puiden keskelle."
[...]
"Mutta sinä saat olla onnellinen", sanoi Kamil.
"Minusta ei tule koskaan naista", keskeytti Nora. "Siksi minä haluan, että sinä kerrot. Kerro millaista on kun mies rakastaa naista. Kerro minulle millaista on rakkaus maan päällä!"

Markus Nummen Finlandia-ehdokas, Karkkipäivä, odottelee vielä vuoroaan hyllyssäni, mutta luin nyt ensin Nummen varhaisemman romaanin, Kiinalaisen puutarhan. Kirjan reilu 500-sivuinen tiiliskiviolemus hiukan epäilytti etukäteen, mutta tiiliskiveltä tämä ei kyllä lukiessa tuntunut! Kirjan lukemiseen ei lopulta kulunut viikkoakaan - mikä on minun lukutahdillani aika nopea aika...

Romaani alkaa siitä, kun pieni Nora ja hänen setänsä Kamil ovat ylittämässä vuoristoa Kiinan ja Intian rajaseuduilla. He ovat lähteneet pakomatkalle kodistaan Kashgarista, nykyisen Kiinan alueella sijaitsevasta uiguurien kaupungista Silkkitien varrella. Kamilin ja Noran karavaanin kuitenkin yllättää rosvojoukko, joka ottaa matkalaiset vangeiksi ja aikoo tappaa heidät pian. Yöllä Nora pyytää, että Kamil kertoisi hänelle rakkaudesta - siitä, miten Kamil on joskus rakastanut Noran tätiä Rahilia, ja siitä, millaista rakkautta aikuisten maailmassa on. Kamil ottaa paitansa alta mustavalkoisen valokuvan ja alkaa kertoa. Kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Kamilin kertomus jatkuu syklisinä jaksoina eteenpäin - yrittäen pitkittää sitä aikaa, joka tarinankertojalla ja hänen nuorella kuulijallaan on vielä elettävänään.

Lukija viedään hetkessä toiseen maailmaan, ruotsalaiselle lähetysasemalle Kashgarin kaupunkiin. Ruotsalaissahibit ja heidän vaimonsa ovat paikallisten muslimien käsityksen mukaan "tulleet kaukaa, mutta eivät ole pahoja." Mitä nyt uskovat kolmipäiseen jumalaan ja yrittävät saada muutkin uskomaan moiseen kummallisuuteen. Ruotsalaiset tarjoavat myös seudun orpolapsille kodin, jossa Kamil, Rahila ja muut kirjan lukuisista lapsista asuvat.

Eräänä päivänä paikalle ratsastaa "Paroni Sahib". Lapset ihmettelevät kaukaa tullutta miestä, joka puhuu ruotsia ja ottaa valokuvia kylän ihmisistä. Lukijalle paljastuu pian, että kyseessä on, kukapa muukaan kuin sotamarsalkka Mannerheim, jonka tehtävä Venäjän vakoojana vei hänet mm. Kashgarin kaupunkiin, missä hän otti lukuisia valokuvia tutkimuksellisiin tarkoituksiin. Yksi näistä valokuvista, juuri ruotsalaisella lähetysasemalla otettu, toimii myös tämän romaanin tarinoiden inspiraationa. Nykyisin Museoviraston kokoelmiin kuuluva valokuva on painettu myös romaanin loppuun. Ja jos valokuvaa katsoo tarkemmin, voi nähdä siinä 12 aikuisen ja 2 lapsen lisäksi jotain muutakin...

Miten joku osaakin kirjoittaa näin ihmeellisen romaanin! Yksittäisten ihmisten ja erityisesti lasten kovat kohtalot vähitellen kärjistyvien poliittisten ja uskonnollisten väkivaltaisuuksien jaloissa on kerrottu kauniisti, mutta mitään sensuroimatta. Uskonnot itsessään eivät kuitenkaan ole romaanissa syypäitä vaan niiden nimissä julmuuksia toteuttavat aikuiset ihmiset. Romaanin monikulttuurisessa ja moniuskonnollisessa ympäristössä kasvavat suurperheelliset lapset ovat vielä paljon suvaitsevaisempia kuin aikuiset:

Pienen lapsen sydän on avara. Sinne mahtuu vaikka mitä: Armeliaisuuden ihana epäjumalataräiti, Jumalan rohkea Jeesus-poika ja Muhammad-setä, oikeamielinen ja jalo, kaksi isää ja vielä sitten Isä taivaan Mahtava.
Sitten lapsi kasvaa ja sydän pienenee. Ihmiset ympärillä painavat sen kokoon.

Romaani on paitsi loistava lapsuuden kuva, myös yksityiskohtainen kuvaus alueen historiasta. Mannerheimin seikkailut Silkkitiellä ovat ainakin itselleni täysin tuntemattomia, mutta tämä kirja onnistui hienosti tuomaan noinkin kaukaisen paikan hyvin lähelle, koska Mannerheimin matka(t) Suomesta Kiinaan ja Intiaan veivät pakosta myös lukijan tavallaan mukanaan! Välillä tuli mieleen jopa Sinuhen kaltainen klassikko, jota lukiessa ei myöskään voinut kuin ihmetellä sitä taitoa ja perehtyneisyyttä, jolla tietty kulttuuri on saatu heräämään eloon. Tosin Mika Waltari kirjoitti romaaninsa yhdessä kesässä, kun taas Nummelta meni Kiinalaisen puutarhan kirjoittamiseen kunnioitettavat 10 vuotta.

Kokonaisuutena hieno lukukokemus, rankka ja koskettava, erilainen romaani. Tämä kannattaa lukea!

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha. Otava. 2004.

Kiiltomato: "Historiasta, uskonnoista ja sydämistä"
HS Kirjat: "Vekarat pensaissa ja Mannerheim. Valokuva vie Markus Nummen kuvaamaan lapsia terrorin kourissa"
TS: Kiinalainen puutarha
Otava: Markus Nummi
Wikipedia: Markus Nummi

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

7 kuvitettua asiaa

Sain Réalta ja Jossulta tunnustusta, kiitos! Samantapainen kysely on kierrellyt blogeja aiemminkin, mutta on aina mukavaa oppia toisista bloginpitäjistä uusia asioita - joskus yllättäviäkin! Huomaan, että ainakin itse vedän ihmisistä johtopäätöksiä aika pitkälti blogin kirjoitustyylin sekä blogiin valikoitujen kirjojen ja aiheiden perusteella. Oikea ihminen blogin takana voi varmasti poiketa tästä mielikuvasta paljonkin. :)

Kopioin tässä sumeilematta Jossun ideaa kertoa 7 asiaa kuvien avulla. Tässäpä siis melko sattumanvarainen elämääni sivuavien kuvien kokoelma:

1. Olen saanut asua lapsena näinkin kauniissa paikassa, Himalajan rinteillä. Vuoriakin voi ikävöidä.

2. Vaikka kuulunkin ennemmin kahvin- kuin teenjuojiin, olen jo useamman vuoden ajan kerännyt teepussilipukkeita (eli niitä pieniä neliöjuttuja, joista teepussia pidellään). Ei muuten ole niin harvinainen keräilykohde kuin voisi luulla... Suosikkiteeni on Earl Grey.

3. Olen surkea kokki. En osaa tehdä mitään ilman yksityiskohtaisia, rautalangasta väännettyjä ohjeita. Viimeksi eilen kävi ilmi, etten tiennyt, mitä leivittäminen tarkoittaa. Korvapuusteja sentään osaan leipoa, mutta en kyllä ilman reseptiä!

4. Menin viime vuonna kihloihin ja perustin yrityksen - samana päivänä! Se taisikin olla sitten se vuoden tuotteliain päivä...

5. Olen kiinnostunut politiikasta enemmän sen jälkeen, kun tajusin miten paljon tietyt epäoikeudenmukaisuudet voivat käytännössä vaikuttaa myös omaan elämääni. Kuva on toissa vuoden Helsinki Pridesta (ensimmäinen Prideni, muuten!)

6. Vietettyäni elämäni ensimmäiset 15 vuotta vain ja ainoastaan koirien parissa, käänsin teininä takkini ja olen nyt vannoutunut kissaihminen. Tietyissä tilanteissa (kuten kuvassa) tosin kyseenalaistan sisäkissan elämän luonnollisuuden, kun lasintakainen maailma on sille käytännössä saavuttamaton utopia. Noh, ainakin orava säästyy järkytykseltä... :)

7. Lopuksi esitän varovaisen toiveen: olisipa jo kesä...

Suurin osa seuraamistani blogeista on jo tainnut saada tämän tunnustuksen jotain kautta, eli en välitä tätä enää eteenpäin.