Kirjanurkkaus

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi

Kansi: Emma Strömberg Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan. Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla. "Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sit

Menneitä ovat lapsuuteni päivät, jolloin tuntemani aikuiset tekivät kolmea työtä: toimivat opettajana osa-aikaisesti, eläinlääkärinä viikonloppuisin, suuhygienistinä vuoropäivin. Nykyään voi vaikka kaivaa nöyhtää navastaan, kirjoittaa siitä blogiin ja kas vain saa toimiston ja kolmen hengen henkilökunnan, koska on maan parhaiten palkattu "navankaiveluguru". Olen seurannut australialaisen näyttelijä-koomikko Celeste Barberin Instagram-tiliä jo jonkin aikaa. Barberista on tullut somevaikuttaja erityisesti malleja ja julkkiksia parodioivien kuviensa ansiosta. Tilillään (jolla on 7,1 miljoonaa seuraajaa) Barber matkii usein julkkisten julkaisemia somekuvia ja -videoita ja paljastaa samalla poseerausten naurettavuuden ja teennäisyyden. Samalla hän toimii kehopositiivisuuden puolestapuhujana nostamalla esiin "normaalimman" näköisen naisvartalon tiimalasimallien rinnalle. Barberin äskettäin suomennettu kirja Tämä on haaste oli tietenkin pakko hankkia. Monta muuta k

Googlasin elämälleni suuntaa. Löysin uudeksi profiilikuvakseni tekstin Please don't talk to me, I fall in love so easily ja sen jälkeen kurssin, jolla opeteltiin elämän tärkeintä rakkaussuhdetta eli rakkautta itseään kohtaan. Emmi-Liia Sjöholmin esikoisromaani ilmestyi tammikuussa ja aiheutti heti pienimuotoisen kohun kirjamaailmassa. Kustantamon kuvauksen mukaan "Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin." Pitkä lista isoja teemoja. Kun mukaan soppaan heitetään vielä teoksen omakohtaisuus eli trendikäs autofiktiivisyys, niin houkutteleva keitos on valmis. Sjöholmin kirja herättää keskustelua ja jakaa mielipiteitä sekä aiheidensa että tyylinsä osalta. Kirjaa on kritisoitu liiankin seksi- ja eritekeskeiseksi, oman navan ja erityisesti sen alla ole

Vuonna 2019 luin monta hyvää kirjaa, mutta blogini oli enemmän tai vähemmän tauolla, erityisesti loppuvuodesta. Kirjanurkkauksen Instagram oli hieman aktiivisempi, mutta katsotaan, jos blogikin lähtisi tästä vähitellen elpymään. Tässä kuitenkin Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden 2019 parhaiksi kirjoiksi Blogistanian palkintojen eri kategorioissa. Mukana on myös pieni lainaus blogiarviostani. Blogistanian Finlandia 3 pistettä: Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY ) Nousiainen osaa kirjoittaa juuri sopivan herkästi ja kauniisti, yhtaikaa tiiviisti ja ilmavasti, sekä kuvailevasti että yksittäisiin hetkiin tarkentaen. 2 pistettä: Pertti Lassila: Kovassa valossa (Teos)   Tästäkin teoksesta löytyy Lassilan aiemmista romaaneista tuttu tyyli kuvailla arkisia asioita kirkkaasti ja herkän tyylikkäästi. Tekstin rauhallinen rytmi saa lukemaan hitaasti nautiskellen, mutta samalla tekee mieli ahmia kirja yhdeltä istumalta loppuun. Blogistanian Globalia 3 pistettä: Hassan Blas

Minua taas riivaa kirjoittamisen pakkomielle: se nostaa päätään päivin ja öin. Saneleva, käskevä pakkomielle, josta en pysty pyristelemään eroon. Ja se vain paisuu entisestään aina kun hauraaseen tomumajaani iskee milloin mikäkin kuume, joka jälleen lähettää kirjoituskärpäsen lentoon.  Allah99 on Suomessa asuvan irakilaislähtöisen Hassan Blasimin ensimmäinen romaani palkittujen novellikokoelmien ( Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus ) jälkeen. Vaikka teos onkin luokiteltu romaaniksi, se on oikeastaan eräänlainen tarinakokoelma, joka viis veisaa perinteisen romaanin muodosta ja säännöistä. Suomentaja Sampsa Peltonen kuvailee teosta esipuheessaan näin: Teosta on tituleerattu romaaniksi, mutta oikeastaan sen genre on yhtä holtiton kuin sisältökin. Kirjassa on kehysjuoni, mutta sisäkkäiset kertomukset huitelevat reippaasti kehyksen ulkopuolella, kun maailmanpoliittiset olosuhteet kietoutuvat henkilöhahmojen yksityiselämään usein absurdilla tavalla. Pelkäsin etukäteen,

Me tarvitsemme mahdollisimman paljon erilaisia ja ihanteista riisuttuja kertomuksia äitiydestä, jotta voimme lakata ajattelemasta että on olemassa yksi ainoa äitiys, jotta voimme päästää irti syyllisyydestä ja suorittamisesta. Tarvitsemme kertomuksia rakkaudesta, raivosta, katumuksesta, ilosta, väsymyksestä, pelosta, yksinäisyydestä ja onnesta. Sillä jos olet äiti ja tunnistat näistä tunteista yhdenkin: et ole yksin. Luin Helmi Kekkosen teoksen Olipa kerran äiti juuri sopivassa elämäntilanteessa, viimeisellä raskauskolmanneksellani viime vuoden puolella. Vuosien varrella on tullut luettua jos jonkinlaista kuvausta, muistelmaa ja pohdintaa vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä, mutta Kekkosen teos meni kaikista muista heittämällä ohi. Äitiydestä puhutaan ja kirjoitetaan julkisessa keskustelussa nyt paljon, kenties osittain syntyvyyskriiseilyn takia, mutta varmasti myös autofiktiobuumin ja erityisesti naisten arjesta kertovien kirjojen esiinmarssin myötä. Myös erilaisia äitiysaih

päällys: Martti Ruokonen Mitä tapahtui? Pahinta on, ettei tiedä. Kaiken on käynyt mielessä läpi moneen kertaan ja jokainen vaihtoehto särkee sydämen. Se että sä olisit hypännyt tahallasi. Se että joku toinen olisi tehnyt sulle jotain. Se että sä päädyit mereen. Se että sä et olisikaan päätynyt mereen vaan poistunut laivasta vaikka autokannen kautta, muusta kuin omasta tahdostasi.  Inka Nousiainen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ollut jo yli kymmenen vuotta, mutta vasta viime syksynä pääsin näkemään kirjailijan livenä Helsingin kirjamessuilla. Siellä hän kertoi Mustarastas -romaanin synnystä yhdessä näyttelijä Eeva Soivion kanssa, jonka elämään ja KOM-teatterissa esitettyyn monologinäytelmään romaani pohjautuu. Nousiaisen mukaan ajatus muokata Soivion näytelmästä romaani tuli alun perin kustantajalta. Mustarastaan kirjoittaminen poikkesi siis paljon aiempien romaanien kirjoitusprosessista, koska tällä kertaa aihe tuli annettuna ja tarina oli jo valmis. Soivio puolest