keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian.

Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä.

Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuuden kentän romaanillaan, koska hänen mukaansa "Suomessa tehdään paljon realistisia romaaneja, sellaisia yksinhuoltajaäitijuttuja. Väritöntä ja totista."

Lapset auringon alla on ainakin kaikkea muuta kuin väritön - kirjaimellisestikin. Kansilehtien alta paljastuu keltaistakin keltaisempi kirja, mutta kansien välissä oleva tarina, noh, se ei minusta ihan syystäkään yltänyt sinne Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, minne Liukkonen itse sen ennusti päätyvän.

Jonas Auer on isänsä perintörahoilla elelevä keski-ikäinen mies, joka harrastaa keltaista väriä. Keltaisuuden ympärille on muodostunut eräänlainen kansanliike tai lahko, jonka jäsenet kutsuvat itseään uuszeniläisiksi. He uskovat keltaisen värin pelastavaan voimaan ja järjestävät sen tiimoilta jopa kansainvälisiä konferensseja.

Kirjan toisessa osassa siirrytään seuraamaan Jonasin poikaa Henryä, joka on vakava ja hiljainen lapsi, neuroottinen ja ajoittain pakonomaisen väkivaltainen. Henry osoittautuu kuitenkin musikaalisesti lahjakkaaksi ja löytää musiikista keinon purkaa tunteitaan. Henrylle rock-musiikki tuo mieleen nukkuvan laiskiaisen jossain autobahnin reunamilla ja hiphop lämpimän samppanjapullon [...] pallomeressä nautittuna mustavalkotelevisioiden ympäröimänä. Jazz on Henryn suosikki, koska sen luomat tilat ja näyt salpasivat hänen hengityksensä.

Välillä kirjan tapahtumat ja tyyli on oudon banaalia enkä osaa päättää onko se pitkästyttävää tajunnanvirtaa vai omaleimaisen erikoista. Toisaalta tyylissä on jotain lapsekkaan riemukasta, mutta toisaalta kaikki on tavallisen arkista, hämmentävää ja hankalasti määriteltävää. Kun olen lukenut 300 sivua ja edessä on vielä n. 150, taisteluväsymys iskee. En vain saa kirjasta otettu enkä tajua sen pointtia lainkaan.

Teos olisi kaivannut reilusti tiivistämistä. Teksti tuntui vyöryvän ja purskahtelevan kirjailijan mielestä, mutta luomisvimmaisen raivoisa ja rönsyilevä kerronta ei ole kovin lukijaystävällistä. Lukeminen oli välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui samalta kuin se, kun joku kertoo yöllä näkemästään unesta: hassua ja absurdia, joo, mutta hemmetin tylsää kuunneltavaa se silti jostain syystä on.

Välillä kirjassa oli myös outoja pieniä virheitä, jotka pistivät silmään. Yhdessä kohdassa pohditaan asunnon ostamista Helsingin laidalta, koska siellä vuokrat ovat halvempia. Henry taas painoi otsansa vasten viileää tuulilasia, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon, että hän istui kyseisessä kohdassa auton takapenkillä.

Väriä kirjassa kyllä oli, jopa liikaa. Oliko aivan pakko kertoa kaikkien seinien värit, ikkunoiden koko, mattojen sävyt, kuviot ja jopa nukan pituus joka kerta, kun astutaan uuteen huoneeseen? Varmasti kirjailijalla on selkeä mielikuva paikoista päässään, mutta jotain voisi jättää lukijankin kuviteltavaksi - varsinkin kun moiset yksityiskohdat olivat pääosin irrelevantteja. Väri on toki tärkeä elementti kirjassa, mutta kaikkien esineiden ja ympäristön värien jatkuva kuvailu aiheutti sen, että ydinajatus hukkui väriähkyn alle. Muu tuntui jäävän taka-alalle, kun piti aina selittää, että hotellihuoneen tapetit ovat nimenomaan vaaleankeltaiset, verhot helmenharmaat ja kokolattiamatto turkoosi.

Ottaen huomioon miten pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti jokainen tapahtumapaikka ja juonenkäänne kirjassa selitettiin ja kuvailtiin, loppu oli liiankin avoin ja turhauttavan arvoituksellinen. Se jätti auki kysymyksiä antamatta minkäänlaista vihjettä vastauksista.

Haaste on siis korkattu, mutta tämä kirja saa kyllä lähteä lämmittämään jonkun muun hyllyä. :)

Moni muu on lämmennyt kirjalle paljon paremmin. Hesarin Jukka Petäjä oli aivan myyty. Liisan mielestä kirja oli hyvällä tavalla kummallinen. Myös Habanera ja Sanna pitivät kirjasta.

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla. WSOY. 2013. 445 sivua.

Kirja.fi: Lapset auringon alla
HS kirjat: "Haiku-humala kieppuvan avaruuden alla"
Savon Sanomat: Lapset auringon alla

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo

Makaan selälläni joen pohjassa. Tiedän, että on talvi, koska joen pinta on jäässä. Ilma on tummumassa, mutta vielä ei ole pimeää. Ylitseni virtaava vesi on painanut minut pohjaan keskelle sinne uponneita jätteitä ja romuja. Veden täytyy olla kylmää, mutta en tunne sitä lainkaan; sen sijaan minulla on lämmin ja mukava olo. En hengitä - minun ei tarvitse.

"Nostalginen, yllättävä, aavemainen" - nämä kolme adjektiivia on valittu takakanteen kuvailemaan Heikki Hietalan novellilajitelmaa. Hietalan esikoisromaani Hotelli Tulagi oli positiivinen yllätys: kertomus entisestä toisen maailmansodan hävittäjälentäjästä oli sekä viihdyttävän toiminnallinen että haikean nostalginen. Odotukset novelleita kohtaan olivat siis jo valmiiksi korkealla.

Suomalaiset lukijat saavat nauttia Hietalan tuotoksista hieman jälkijunassa, koska kirjailija kirjoittaa Hannu Rajaniemen tavoin englanniksi, ja teokset pitää siis suomentaa. Tässä tapauksessa välissä ehti kulua viitisen vuotta: alkuperäinen Filtered Light & Other Stories julkaistiin Yhdysvalloissa 2012.

Kokoelmaan tai "novellilajitelmaan", kuten kannessa lukee, kuuluu 19 novellia ja kolme osaa: "Maa", "Tuuli" ja "Tuli". Kaikkia yhdistää jollain tavalla valo: edesmenneen ihmisen kuvajaisen yliluonnollinen kajastus, vanhanaikaisen kameran sokaiseva salamavalo tai vaikkapa yötaivaalla loistavat tähdet.

Ensimmäinen novelli, "Huvila", ei vielä vakuuta, mutta toinen, "Kissankultaa", on jo hyvällä tavalla häiritsevä. Spefiä ja suomikummaa näistä vinksahtaneista tarinoista ainakin löytyy.

Eniten pidin pidemmistä novelleista. "Hiilipohjainen"-nimisessä tarinassa pikkavanhalla koulupojalla on mielikuvitusystävä ulkoavaruudesta, joka on pojan äidin mielestä vähän liiankin karmivan todellisen oloinen. "Kissankultaa" kertoo oululaisesta opettajasta, joka tapaa teerimetsällä oudon valokuvaajan. "Sillan yli"-novellissa eläkkeelle jäänyt historian professori etsii Euroopasta eräässä maalauksessa esiintyvää kaarisiltaa samoihin aikoihin, kun Hitler on nousemassa valtaan. Jälkimmäisessä novellissa oli jo melkein murakamimainen tunnelma, kun aika vääristyy ja rinnakkaistodellisuus tai tuonpuoleinen ilmaantuu esiin.

Suosikkini oli kuitenkin "Hän sokaisi minut tieteellä", jossa neuvostoliittolaiskolhoosiin laskeutuu Maksim Gorki -propagandalentokone Siperian-kiertueellaan. Kolhoosin asukkaat ovat ihmeissään valtavasta peltilinnusta valokuvauslaboratorioineen ja kirjapainoineen, mutta yhden asukkaan silmät aukeavat vierailun seurauksena uudella tavalla. Myös "Takku"-nimisen novellin avausasetelma on herkullinen: minäkertoja saa kesätöitä Lumotun peikkometsän satuhahmona. Peikkopuvussa koikkelehtiminen lasten iloksi kuulostaa mahtavan absurdilta, mutta novellin juoni sortuu lopussa epäuskottavuuteen.

Valo oli viistoa myös kirjaa lukiessa. :)
Toisista novelleista siis pidin, joistakin en, ja kokonaisuutena minulle jäi kokoelmasta hieman epätasainen fiilis. Osa tarinoista tuntui viimeistellymmiltä, melkein jo romaanin aihioilta, osalle taas en lämmennyt lainkaan. Välillä kielen raskaus häiritsi lukukokemusta. Esimerkiksi tällaiset virkkeet ovat uuvuttavia: Mutta astuessani peremmälle ja keihästyessäni parvekkeen avoimesta ovesta sisään virtaaviin auringon viime säteisiin näin hänet.

Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille spekulatiivisen fiktion ja suomikumman ystäville. Nämä novellit olivat viihdyttäviä, yllätyksellisiä ja hyvällä tavalla häiritseviä.

Bloggaajista myös Henna ja Krista ovat lukeneet kokoelman.

Heikki Hietala: Viisto valo. Sitruuna. 2017. 230 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Filtered Light - Other Stories
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Sitruuna Kustannus: Viisto valo
Sitruuna Kustannus: Heikki Hietala