tiistai 20. marraskuuta 2012

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Pöytäni ääressä avasin Koraanin ja aloin taas opetella ulkoa säkeitä siitä kohdasta, johon olin jäänyt. Koivikossa olin tajunnut, että minun pitäisi opiskella hafiziksi. Silloin vanhempani pelastuisivat. Niin Mina oli sanonut. Jokainen hafiz saa paikan paratiisista itsensä lisäksi myös vanhemmilleen.
Isä pelastuisi juomisesta ja rakastajattarista riippumatta.

Pistin Ayad Akhtarin esikoisromaanin nimen korvan taakse muistiin jo keväällä, kun bongasin sen Otavan katalogista. Ulkomaisissa blogeissakin hehkutettu kirja kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka toisaalta aihe on melko loppuun kaluttu: näitä Yhdysvaltoihin sijoittuvia maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kasvu- ja sopeutumistarinoita on pilvin pimein.

Appelsiininkuorten katu on osa tätä amerikkalaista maahanmuuttajakirjallisuutta, jossa kulttuurit ja uskonnot törmäilevät yhteen niin että ryskyy. Romaani on kasvukertomus nuoresta Hayatista, jonka pakistanilaistaustainen perhe elää amerikkalaisessa lähiössä. Kymmenvuotias Hayat etsii omaa identiteettiään, uskoaan ja seksuaalisuuttaan. Lisämaustetta soppaan tuo se, että Hayatin vanhempien avioliitto rakoilee, kun äidin perinteet ja uskonnollisuus eivät sovi yhteen isän maallisemman elämäntavan kanssa. Perheen kotiin muuttaa äidin sisar, Mina, jonka kauneus ja älykkyys lumoavat Hayatin:

Huomasin jo kaukaa, että Mina näytti erilaiselta. Terävämmältä. Entistä lumoavammalta. Hän katsoi minua silmiin, ja vatsaani kouristi. Hän oli vieras minulle ja minun piti jotenkin ylittää kuilu, tehdä hänet taas omakseni.
En ymmärtänyt, mistä oli kyse. 

Mina-täti opettaa pojalle Koraanin saloja, mutta löytää samalla itse yllättävän, kielletyn rakkauden uudesta kotimaastaan. Hayat päättää yrittää tehdä vaikutuksen Minaan opettelemalla Koraanin ulkoa, jolloin hänestä tulisi islamin oppien mukaisesti hafiz. Samalla hän yrittää pelastaa vanhempiensa avioliiton.

Vaikka romaani oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa, siitä jäi aika mitäänsanomaton, jopa hiukan tylsä kuva. Tuntui siltä, että vastaavanlaisia kasvukertomuksia ja "itsensälöytämistarinoita" on tullut luettua kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Ainoa asia, mikä tässä kirjassa oli positiivisella tavalla erilaista, oli uskonnon nivoutuminen tiiviisti osaksi tarinaa ja Hayatin elämää. Usein muslimiperheitä kuvaillaan romaaneissa vain erilaisten stereotypioiden ja kärjistysten kautta, mutta Akhtarin romaanissa uskonto oli hiukan moniulotteisempaa sekä jotenkin arkisempaa ja luontevampaa. Onkohan kirjailijan tarkoituksena ollut myös sivistää hiukan lukijaa? Ainakin romaaniin oli ripoteltu melko runsaasti kaikenlaisia faktoja islamista ja Koraanista; siinä mielessä kirjan lukeminen oli myös opettavainen kokemus. ;) Toisaalta romaanissa kuitenkin annetaan lopulta ymmärtää, että uskonto voi myös johtaa harhaan, ja uskonnollisuuden nimissä voi tehdä myös harkitsemattomia, peruuttamattomia tekoja...

Appelsiininkuorten kadulla on vieraillut myös mm. Hanna, joka kuvailee kirjaa hyvin rullaavaksi lukuromaaniksi; Mari A., jonka mielestä kirja oli nopealukuinen ja jopa yllättävä; ja Sanna, jonka tarina vei mennessään.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Otava. 2012. 352 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: American Dervish
Suomentaja: Katariina Kaila

AyadAkhtar.com
Otava: Appelsiininkuorten katu

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (3/3 suoritettu) ja Modern Men Writers (2/5 suoritettu) **

tiistai 13. marraskuuta 2012

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä & Viisikko ja salakuljettajat

Nostalgian sävyttämä paluu lapsuuden suosikkikirjasarjani pariin jatkuu. Sarjan ensimmäisen ja toisen osan jälkeen matka jatkui loogisesti kolmannella ja neljännellä kirjalla.

Sarjan kolmannessa osassa Paulin äiti joutuu sairaalaan ja Viisikko jää Kirrin Bayn taloon ilkeän keittäjättären, rouva Stickin, sekä tämän miehen ja Rollo-pojan kanssa. Stickin perhe on kaikkea muuta kuin mukava, ja erityisesti heidän koiransa ottaa jatkuvasti yhteen Tim-koiran kanssa. Rouva Stick yrittää pitää lapsia kurissa kieltämällä heiltä pääsyn ruokakomerolle, mikä on Viisikon ruoanhimon tuntien pahin mahdollinen rangaistus... :) Neuvokkaat lapset päättävät varastaa ruokakaapin avaimen:

- Ah, huokaisi Dick silmät loistaen. - Keittoa, lihaa, hedelmiä, maitopulveria, sardiineja, voita, keksejä, vihanneksia. Täällähän on kaikkea mitä voi toivoa.
- Erinomaista, mutisi Leo tyytyväisenä. - Otetaan niin paljon kuin jaksetaan kantaa.

Ah, maitopulveri: mitä muuta lapsi voisikaan toivoa! :P

Kun Stickin perhe lopulta uhkaa Timin henkeä, lapset päättävät karata kotoa ja leiriytyä Kirrin-saarelle siksi aikaa, kunnes Paulin vanhemmat palaavat takaisin kotiin. Lasten varustautumista ja saarelle leiriytymistä kuvaillaan yksityiskohtaisen tarkasti kuin mitäkin partiolaisten retkeä. Ruoalla on jälleen tärkeä rooli:

Ensin avattiin säilykelihatölkki ja voideltiin paksuja voileipiä. Sitten avattiin ananastölkki ja syötiin mehukkaat, makeat viipaleet suoraan tölkistä. Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vielä olevan vähän nälkä, ja siksi avattiin pari rasiaa sardiineja, jotka syötiin keksien kanssa. Se oli tukeva ateria.

Kirjan tunnelma muuttuu jännittävämmäksi, kun Viisikolle paljastuu, että Stickin perhe on sekaantunut jonkinlaiseen rikolliseen toimintaan. Brittiläiset luokkaerot nousivat jälleen häiritsevän selvästi esiin, kun kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että väkivalta on "kunniallisille", ylempiin luokkiin kuuluville ihmisille (lapsille!) sallittua ja oikeutettua, mutta muille ei:

Rollo päästi kauhun huudon ja yritti päästä pakoon, mutta Leo iski häntä rajusti nyrkillä, niin että hän kaatui huoneen lattialle. 
- Tämä on ainoa tapa opettaa sinun ja vanhempiesi tapaiset ihmiset tietämään huutia, hän sanoi karskisti. - Ja olkoon se sinulle myös pieneksi rangaistukseksi. Sinunlaisesi eivät ymmärrä mitään ystävällisyydestä - teidän mielestänne se on vain typeryyttä.

Ei taida Leokaan ymmärtää mitään ystävällisyydestä... Nuorta lukijaa saattaa hieman hämmentää tämä Leon oppitunti siitä, kuinka väkivalta on "ainoa tapa" suhtautua tietynlaisiin ihmisiin. Vähintäänkin arvelluttavaa arvomaailmaa siis tässä Viisikossa esitellään...

Tämänkin Viisikon on lukenut myös Villasukka kirjahyllyssä.

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä (Viisikko-sarja #3). Tammi. 2004. 167 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five Run Away Together

-------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan neljännessä osassa Viisikko lähtee lomanviettoon koulukaverinsa Pikin luo. Pikin perhe asuu synkässä, sokkeloisessa kartanossa jyrkän kukkulan laella, keskellä upottavaa suota. Tim-koira tuottaa jälleen päänvaivaa, koska sitä joudutaan piilottelemaan talon koiria vihaavalta isännältä. Koiravihaajan lisäksi lapsia epäilyttää myös kuuro miespalvelija Block, joka käyttäytyy oudosti.

Väkivallan määrä yllätti tässäkin kirjassa. Esimerkiksi Block lyö jossain vaiheessa Leoa niin lujaa, että tämä vierii portaita alas. Leo ei kuitenkaan ole tästä moksiskaan vaan ihmettelee vain, kuinka Block on "inhottava", mutta toisaalta "vahva kuin hevonen"! Myöhemmin Leo myös päättelee, että Block on hyvin älykäs, kavala ja petollinen kanalja. Kanalja-sana ei kuulukaan ihan joka lapsen sanavarastoon... ;)

Kuten jo kirjan suomenkielisestä nimestä voi päätellä (toisin kuin alkukielisestä!), kirjassa esiintyy salakuljettajia. Jännänä kuriositeettina mainittakoon, ettei tarinan missään vaiheessa paljastu, mitä salakuljettajat itse asiassa kuljettavat. Puhutaan vain laivalla maihin tuotavasta "tavarasta", joka "sijoitetaan". Muutenkin salakuljetus esitetään kirjassa jotenkin salaperäisenä ja vanhanaikaisena, menneisyyteen kuuluvana rikollisuuden muotona. Kirjan salakuljettajaa pidetään "hiukan hulluna", koska hän oli aina tuntenut nautintoa siitä, että oli maineikas salakuljettaja aikana, jolloin salakuljetus oli jo häviämässä. [...] Hän nautti ajatellessaan, miten miehet vaelsivat kapeita, vaarallisia polkuja sovituille kohtauspaikoille ja toivat mukanaan salakuljetustavaraa.
- Teidän olisi pitänyt elää sata vuotta sitten, sanoi Piki, [...] - Ette te kuulu meidän aikaamme.

Tämä Viisikko oli mielestäni tähänastisista jännittävin ja kerronnallisesti ehein kokonaisuus: yllättävät käänteet ja mysteerit kasautuivat vähitellen loppua kohden. Aikuisemmalle lukijalle varsinainen arvoitus (kuka onkaan kirjan 'pahis'?) oli vähän liian ennalta-arvattava, mutta lapsena kirjan mysteeriä osasi varmasti arvostaa enemmän.

Villasukka kirjahyllyssä on kritisoinut myös kirjan kantta, jossa on selvä virhe: Pauli on pukeutunut mekkoon. Muutenkin kansikuva on omituinen: lapset hakkaavat hymyssä suin jonkinlaisen kankaan alla olevaa ihmistä. Kirjaa lukiessa kansikuvallekin löytyy selitys, mutta ensinäkemältä se on aika hämmentävä...

Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat (Viisikko-sarja #4). Tammi. 2004. 166 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five Go to Smuggler's Top

torstai 8. marraskuuta 2012

Lokakuun luetut ja merkkipaalut


Lokakuun luetut:
Sami Hilvo: Rouva S.
Eve Hietamies: Yösyöttö (uusintaluku)

Kuten yllä olevasta "listasta" voi päätellä, lokakuu oli kirjojen osalta aika hiljainen kuukausi. Vaikka luettuja kirjoja kertyi vain kaksi kappaletta, sitäkin useampi on ollut luettavana ja on vielä kesken. Sarah Winmanin valloittava Kani nimeltä jumala on viimeistä lukua vaille luettu ja eilen luin loppuun Guy Delislen uusimman sarjakuvan, Merkintöjä Jerusalemista. Emma Donoghuen novellikokoelma, The Woman Who Gave Birth to Rabbits, on myös edelleen kesken ja lukujonossa odottavat Hassan Blasimin Vapaudenaukion mielipuoli ja Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi.

Niin paljon hyvää luettavaa, niin vähän aikaa! ;)

Lokakuu oli, jos ei luettujen kirjojen osalta, niin muuten melko kirjapainotteinen kuukausi. Helsingin kirjamessut olivat tietenkin kuukauden kohokohta ja sieltä tarttui mukaan "pakollisina" hankintoina mm. Riikka Pulkkisen ja Sofi Oksasen uusimmat romaanit signeerattuina. Muiden bloggaajien tapaamiseen en tällä kertaa ehtinyt, mutta taisin bongata teistä muutamia siinä esikoiskirjailijahaastattelussa, jossa oli myös Kirjavan kammarin Karoliina. :) (Minä seisoin siellä takana, heijasin vihreitä lastenvaunuja ja jouduin lähtemään kesken pois, kun vaunuissa makoileva tyyppi esitti melko kovaäänisiä vastalauseita...)

27. lokakuuta Kirjanurkkaus täytti neljä vuotta! Kaikkien aikojen luetuin blogipäivitys on (yllätys, yllätys) Sofi Oksasen Stalinin lehmien arvostelu, ja kakkosena tulee Baby Jane. Kolmanneksi suosituin on ollut Andreï Makinen Ranskalainen testamentti.

Täytin myös itse vuosia lokakuussa ja puolisoni osti minulle ehkä yhden parhaista kirjalahjoista ikinä, Ian McEwanin signeeraaman Sweet Tooth -romaanin! Lukupino sen kuin kasvaa. :)

torstai 1. marraskuuta 2012

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen
Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut.

Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin sanoa, että uusintapainokselle oli varmasti hyvät syyt: en muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, jossa on näin paljon kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohdassa eräs virke jää jopa kesken ja kokonainen kappale toistuu kahteen kertaan. Toivottavasti virheet on huomattu ja korjattu uusintapainokseen, koska ne välillä häiritsivät lukemista. Mutta virheiden lisäksi romaani itsessään on muutenkin niin erikoinen, että se ansaitsee kyllä uuden painoksen, jonka myötä se toivottavasti löytää myös muita uusia lukijoita kuin minut. :)

Veljeni Sebastian kuuluu niihin romaaneihin, joka perustuu ennemmin tunnelmaan, kieleen ja kerronnallisiin hetkiin kuin juoneen. Lukijan on turha etsiä tästä eheää tai johdonmukaisesti etenevää tarinaa. Päähenkilö ja minäkertoja, 11-vuotias Antti, on verbaalisesti lahjakas, erinomaisen päättelykyvyn omaava älykäs poika, joka elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Hänen mielestään koulunkäynti on turhaa ja turhauttavaa, mutta ei kotonakaan kovin kaksisesti suju: äidin lukuisat miesystävät joutuvat Antin kriittisen tarkastelun kohteeksi eikä äiti itsekään välty pojan manipulaatioyrityksiltä. Antti on pomo kotonaan ja pompottaa äitiään niin, että hän vaikuttaa välillä ennemminkin väkivaltaiselta aviomieheltä kuin pikkupojalta. Välillä hän taas kaipaa syliä ja läheisyyttä kuin lapsi.

Romaani ei täysin vastannut odotuksiani: odotin jotain selvästi lapsen näkökulmasta kirjoitettua, nimen perusteella sisarussuhteesta kertovaa romaania. Sen sijaan huomasin lukevani synkkää, vaikeatajuista ja pirstaleista tarinaa pikkupojasta; romaanin nimessä mainittu Sebastiankin ilmestyy kuvioihin vasta kirjan puolivälin jälkeen. Kirja ei kuitenkaan ollut mikään pettymys; sen outous ja kylmyys vain yllätti.

Muissa netistä löytämistäni arvosteluissa kuvaillaan toistuvasti romaania "ravistelevaksi" ja "kerrokselliseksi". Romaanin rakenne on kieltämättä haastava, ja kieli on karmaisevan tunteetonta, jopa psykopaattista. Idströmin kirjassa on jotain samaa kuin Doris Lessingin Viides lapsi -romaanissa, mutta tällä kertaa perhe-elämää ei seurata äidin silmin, vaan väkivaltaisen, manipuloivan lapsen näkökulmasta.

Idströmin romaanin ovat lukeneet myös Sanna, joka kuvailee kirjaa rankaksi; Minna, joka ei oikein saanut kirjasta otetta ja Luru, joka myös kuvitteli kirjan etukäteen toisenlaiseksi.

Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY. 1985. 169 sivua.

Wikipedia: Annika Idström