torstai 27. helmikuuta 2020

Hassan Blasim: Allah99

Minua taas riivaa kirjoittamisen pakkomielle: se nostaa päätään päivin ja öin. Saneleva, käskevä pakkomielle, josta en pysty pyristelemään eroon. Ja se vain paisuu entisestään aina kun hauraaseen tomumajaani iskee milloin mikäkin kuume, joka jälleen lähettää kirjoituskärpäsen lentoon. 

Allah99 on Suomessa asuvan irakilaislähtöisen Hassan Blasimin ensimmäinen romaani palkittujen novellikokoelmien (Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus) jälkeen. Vaikka teos onkin luokiteltu romaaniksi, se on oikeastaan eräänlainen tarinakokoelma, joka viis veisaa perinteisen romaanin muodosta ja säännöistä.

Suomentaja Sampsa Peltonen kuvailee teosta esipuheessaan näin: Teosta on tituleerattu romaaniksi, mutta oikeastaan sen genre on yhtä holtiton kuin sisältökin. Kirjassa on kehysjuoni, mutta sisäkkäiset kertomukset huitelevat reippaasti kehyksen ulkopuolella, kun maailmanpoliittiset olosuhteet kietoutuvat henkilöhahmojen yksityiselämään usein absurdilla tavalla.

Pelkäsin etukäteen, että Allah99 olisi liian vaativa ja vaikeasti lähestyttävä tai muuten vain sekava ja raskas lukea, mutta se ei ollut mitään näistä. Vaikka kerronta poukkoilee sinne tänne ja tarinat alkavat ja loppuvat ilman sen kummempaa selitystä ja taustoitusta, huomasin lukevani kirjaa ahmien. Odotin uteliaana seuraavaa odottamatonta käännettä, ja nautiskelin notkeasta ja monivivahteisesta kielestä. Sampsa Peltosen suomennos on huikea; hän ansaitsisi kyllä tästä Mikael Agricola -palkinnon (ehdokkaat julkistetaan itse asiassa lähiaikoina!).

Kirjassa sekoittuvat arjen banaali absurdius ja yksityiskohdat sekä hurjat, pakahduttavat tarinat ja elämänkohtalot. Välillä kirjailija jää muistelemaan menneisyyttä Emma-pelikoneen lyhtysymbolien äärelle tai hätistelee ampiaista asunnosta Eminemin musiikin tahtiin. Seuraavassa hetkessä ollaan Irakissa tai jossain päin Eurooppaa kokemassa jotain tarua ihmeellisempää. Aivan yhtäkkiä sivulla saattaa olla hätkähdyttävä kielikuva, joka on pakko lukea useampaan kertaan, niin ihmeellinen se on. Kuten tämä:

Mies oli kuin taivaalta karkotettu pilvi jonka sisällä myllertää tulipunaisia hämähäkkejä.

Matto vedetään lukijan jalkojen alta useammin kuin kerran, mutta sitä ei tehdä sensaatiohakuisesti tai tunteillen. Asiat vain todetaan lakonisesi: tällaista on elämä, nyt kävi näin. Sitten siirrytään jo muihin asioihin eikä jäädä vellomaan. Sivut ovat täynnä mustaa huumoria, itseironiaa, tabujen rikkomista ja uskontokritiikkiä. Salman Rushdien Saatanalliset säkeet tuli pakostakin mieleen.


Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään, mutta keskeisiä teemoja ovat toiseus ja vieraus, erityisesti maahanmuuttajana tai kahden kulttuurin välissä elävänä ihmisenä. Kirjava joukko pääsee teoksessa ääneen, kun päähenkilö, Irakista lähtöisin oleva Hassan Buma, ryhtyy haastattelemaan ihmisiä ja keräämään tarinoita blogiinsa.

Mahtavaa, että Suomessa kirjoitetaan näin laadukasta, älykästä, moniäänistä ja rohkeaa kaunokirjallisuutta! Harmi, ettei romaani voinut olla Finlandia-ehdokkaana (koska se julkaistiin ensin arabiaksi, vaikka kirjailija onkin suomalainen). Minusta Allah99 ansaitsisi vieläkin enemmän huomiota ja lukijoita kuin se on saanut; nyt tuntuu, että se jäi viime vuoden kirjahypetyksessä esim. Bollan varjoon. Tosin kriitikot ovat olleet haltioissaan: Aamulehti nimesi teoksen "vuosituhannen tärkeimmäksi romaaniksi" ja Hesarin mukaan se "edustaa parhainta kirjallisuutta".

Allah99 on runsas ja rönsyilevä oodi tarinoille, mutta myös ihmisyydelle kaikessa kauneudessaan, hauraudessaan ja epätäydellisyydessään. Blasim on hätkähdyttävän tarkkanäköinen ja suorasanainen tarinankertoja, ja Allah99 jää mieleen pitkäksi aikaa.

Hassan Blasim: Allah99. WSOY. 2019. 328 sivua.
Arabiankielinen alkuteos: Allāh 99 - Īmailāt mutarjim Emil Cioran
Suomentaja: Sampsa Peltonen

WSOY: Allah99
WSOY: Hassan Blasim
Kirjavinkit: Allah99

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Me tarvitsemme mahdollisimman paljon erilaisia ja ihanteista riisuttuja kertomuksia äitiydestä, jotta voimme lakata ajattelemasta että on olemassa yksi ainoa äitiys, jotta voimme päästää irti syyllisyydestä ja suorittamisesta. Tarvitsemme kertomuksia rakkaudesta, raivosta, katumuksesta, ilosta, väsymyksestä, pelosta, yksinäisyydestä ja onnesta. Sillä jos olet äiti ja tunnistat näistä tunteista yhdenkin: et ole yksin.

Luin Helmi Kekkosen teoksen Olipa kerran äiti juuri sopivassa elämäntilanteessa, viimeisellä raskauskolmanneksellani viime vuoden puolella. Vuosien varrella on tullut luettua jos jonkinlaista kuvausta, muistelmaa ja pohdintaa vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä, mutta Kekkosen teos meni kaikista muista heittämällä ohi.

Äitiydestä puhutaan ja kirjoitetaan julkisessa keskustelussa nyt paljon, kenties osittain syntyvyyskriiseilyn takia, mutta varmasti myös autofiktiobuumin ja erityisesti naisten arjesta kertovien kirjojen esiinmarssin myötä. Myös erilaisia äitiysaiheisia blogeja ja Insta-tilejä on pilvin pimein, ja Vauva.fi:n kuuluisa foorumi lienee yksi suosituimmista keskusteluareenoista netissä. Sanotaan, että lasten kasvatus oli ennen vanhaan yhteisöllisempää kuin nykyään, mutta minusta yhteisöllisyys on vain siirtynyt nettiin ja someen: ihan samalla tavalla siellä nyt kysellään ja huudellaan neuvoja ja vinkkejä, sekä hyvässä että pahassa!

Mutta onko äitiys itsessään jotenkin muuttunut? Mikä on se "tavallisen äidin tavallinen tarina" tai onko sellaista? Helmi Kekkonen lähestyy kysymystä omien kokemustensa kautta: hän on kokenut kaksi täysin erilaista raskautta, keskenmenon, synnytyspelkoa ja kaksi hyvin erilaista synnytystä ja on nyt kahden erilaisen lapsen äiti. Kaikesta tästä hän kirjoittaa ihailtavan avoimesti ja rehellisesti, kaunistelematta, mutta silti kauniisti.


Olipa kerran äiti toimi minulle oikeana voimakirjana. Samaistuin moneen asiaan ja halusin alleviivata ja kirjoittaa muistiin lukuisia lainauksia kirjasta. Tuntui virkistävältä lukea omannäköisestä, rennosta äitiydestä, ilman kiihkoilua, sormella osoittelua tai iänikuisen äitimyytin pönkittämistä.

Kuvaus päivästä vauvan kanssa kotona on kuin suoraan nykyisestä arjestani, rapisevaa pöllöä myöten! :)

Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Keitän kahvia, taivas on pilvessä, alkaa sataa, hassuttelen vauvalle, hän nukahtaa viltille, kirjoitan tunnin. Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Leikimme viltillä, menemme sängylle köllimään, vauva syö, vauva nukkuu, kirjoitan tunnin. Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Teen itselleni lounaan, vauva rapistelee pöllöä, leikimme viltillä, vauva nukahtaa, luen mitä olen aamulla kirjoittanut. Vauva herää, vauva syö, vauva nukahtaa uudelleen, luen kirjaa. Vauva herää viideltä ja sitten vain liikuskelemme ympäri asuntoa, teemme kaikenlaista emmekä yhtään mitään, kahdeksan maissa vauva nukahtaa kylvystä raukeana, huoneeseen laskeutuva ilta-aurinko värittää keltaisen unipupun kultaiseksi, on aivan hiljaista.

Kuten kirjan nimikin vihjaa, Olipa kerran äiti on yhden äidin tarina tämän matkasta äidiksi: hämmennyksestä ja epävarmuudesta, pelosta ja kaipuusta, ihmetyksestä ja rakkaudesta. Yksityisistä tunteista, jotka ovat kuitenkin myös julkisia ja yhteisiä, koska äitiys on yhteiskunnallista ja universaalia. Helsingin kirjamessuilla Kekkonen kertoi, että äitiyttä lähestytään usein julkisessa puheessa materian ja tekojen (suorittamisen) kautta, mutta äitiyteen liittyviä lukuisia, ristiriitaisia tunteita käsitellään vähemmän. Olipa kerran äiti paikkaa hyvin tuota aukkoa.

Tarinoita äitiydestä on yhtä monta kuin äitiäkin, ja kirjan tarina on yksi muiden joukossa. Silti uskon, että jokainen vanhempi löytää kirjasta samaistumispintaa ja tuttuja tunteita. Oikeastaan tämän kirjan pitäisi sisältyä äitiyspakkaukseen! :)

Kirja on luettu myös esim. Mitä luimme kerran, Aina joku kesken ja Sivutiellä-blogeissa.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti. Siltala. 2019. 249 sivua.

Siltala: Olipa kerran äiti
Yle Areena: Helmi Kekkonen kertoo kirjastaan Olipa kerran äiti

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Inka Nousiainen: Mustarastas

päällys: Martti Ruokonen
Mitä tapahtui? Pahinta on, ettei tiedä. Kaiken on käynyt mielessä läpi moneen kertaan ja jokainen vaihtoehto särkee sydämen. Se että sä olisit hypännyt tahallasi. Se että joku toinen olisi tehnyt sulle jotain. Se että sä päädyit mereen. Se että sä et olisikaan päätynyt mereen vaan poistunut laivasta vaikka autokannen kautta, muusta kuin omasta tahdostasi. 

Inka Nousiainen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ollut jo yli kymmenen vuotta, mutta vasta viime syksynä pääsin näkemään kirjailijan livenä Helsingin kirjamessuilla. Siellä hän kertoi Mustarastas-romaanin synnystä yhdessä näyttelijä Eeva Soivion kanssa, jonka elämään ja KOM-teatterissa esitettyyn monologinäytelmään romaani pohjautuu.

Nousiaisen mukaan ajatus muokata Soivion näytelmästä romaani tuli alun perin kustantajalta. Mustarastaan kirjoittaminen poikkesi siis paljon aiempien romaanien kirjoitusprosessista, koska tällä kertaa aihe tuli annettuna ja tarina oli jo valmis. Soivio puolestaan kirjoitti monologinsa esikoisensa syntymän jälkeen, kun hän halusi käsitellä ja purkaa omia pelkojaan.

On maanantaiaamu elokuussa 1989. Perheen ovikello soi ja pikkusisko Eeva avaa oven. Ovella seisoo isoveli Juhan kaksi kaveria, jotka tuovat tämän keltaisen repun kotiin. Isoveli on kadonnut ruotsinlaivalla eikä tämän kohtalo ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Romaanissa nyt jo aikuinen Eeva muistelee 30 vuoden takaista tapahtumaa ja pohtii sen seurauksia.

Kun joku katoaa, katoaa jollain tavoin itsekin. Ja toisaalta on olemassa enemmän kuin haluaisi, sietämättömällä tavalla liikaa.

Nousiainen kuvaa riipaisevasti perheen piinaavaa huolta ja pahimman pelkoa. Kaikkea varjostaa hirvittävä epätietoisuus ja avuttomuus. Mistä laivalla kadonnutta voi edes lähteä etsimään? Miten voi käsitellä menetystä, kun siihen ei varmuudella liity kuoleman lopullisuutta? Perheen luona käyvät vierailijatkaan eivät tiedä miten kohdata tällaista surua vaan tuovat osanoton ja kukkien sijaan tullessaan hiljaisuuden.

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Romaani on siskon puhetta kadonneelle veljelle: välillä tajunnanvirtamaista pohdintaa ja spekulaatiota veljen viimeisistä hetkistä, välillä pakahduttavan kaunista kieltä menetyksestä ja luopumisesta. Raastava epätietoisuus pakottaa keksimään itse vaihtoehtoisia loppuja kesken jäävälle tarinalle, ettei jäisi ikuiseen limboon pohtimaan, miten veljelle kävi.


Siskon lisäksi erityisesti perheen äidin tapa käsitellä veljen katoamista nostetaan esiin. Äiti toivoo ja odottaa veljen paluuta vuosikausia. Tästä tuli mieleen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, jossa äiti yrittää käsittää ja käsitellä poikansa järjetöntä, tapaturmaista kuolemaa.

Mustarastas on surukirja, mutta se on myös kirja toivosta ja elämän jatkumisesta, sekä siitä, kuinka pois menneet läheiset ovat jollain tavoin aina läsnä meissä. Monikaan kirjailija ei varmaan uskaltaisi tarttua näin suureen ja surulliseen aiheeseen, varsinkin kun kyseessä on tositapahtumiin pohjautuva tapaus, jossa omaisia on kuultu osana kirjan taustatyötä. Nousiainen osaa kirjoittaa juuri sopivan herkästi ja kauniisti, yhtaikaa tiiviisti ja ilmavasti, sekä kuvailevasti että yksittäisiin hetkiin tarkentaen. Hieno kirja, yksi viime vuoden parhaista kotimaisista.

Itse luin kirjan paperisena, mutta äänikirjaversio on saanut myös paljon kehuja: sen lukija on juurikin Eeva Soivio, joten kirjan minäkertoja tavallaan pääsee itse ääneen!

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY. 2019. 146 sivua.

WSOY: Mustarastas
Kirjavinkit: Mustarastas
Kiiltomato: "Tositapahtumasta romaaniksi"