torstai 27. maaliskuuta 2014

Lastenkirjaviikko: Mommy, Mama, and Me

Sininen keskitie -blogissa heitettiin haaste mm. kaikille kirjabloggaajille osallistua Blogien lastenkirjaviikko 2014 -haasteeseen ja tehdä ainakin 1-2 postausta lastenkirjoihin liittyen.

Meillä luetaan jo nyt hurjan paljon, vaikka lapsi on vasta noin 1,5-vuotias, eivätkä pidemmät sadut tai kertomukset vielä jaksa kiinnostaa. Toisaalta "vauvakirja-aika" on mennyt jo ohi: enää ei riitä, että kirjan sivulla komeilee koiranpentu, joka sanoo "vuh". Kuvakirjoja meillä kulutetaan paljon, ja lukeminen onkin usein enemmän kuvien tutkimista ja sanojen ääneen toistelua kuin varsinaista tekstin lukemista. Lapsella on jo hämmentävän suuri sanavarasto (mistä se repii kaikkia niitä sanoja?!) ja lauseitakin tulee jo. Joten siinä mielessä kirjojen lukeminen on varmasti juuri nyt tärkeää myös kielenoppimisen kannalta.

Halusin esitellä blogissani haasteen otsikkovinkkien mukaisesti erään luetuimman lastenkirjamme, joka on itse asiassa englanninkielinen. Kyseessä on Lesléa Newmanin kirjoittama ja Carol Thompsonin kuvittama Mommy, Mama, and Me -pahvikirja, joka kertoo lapsesta, jolla on kaksi äitiä - aivan kuten meidänkin perheessämme.


Kirja ostettiin meille jo ennen esikoisen syntymää, kun havahduin siihen, että suurin osa lastenkirjoissa esiintyvistä perheistä oli ns. perinteisiä heteroydinperheitä. Aloin etsiä lastenkirjoja, jotka kertoisivat sateenkaariperheistä, mutta valikoima oli pieni ja suurin osa oli englanninkielisiä. Joissakin suomenkielisissä kirjoissa toki esiteltiin erilaisia perheitä, myös sateenkaariperheitä, mutta lastenkirjoja, joissa pääosassa olisi sateenkaariperhe tai sellaisen lapsi, ei löytynyt.

No, koska olemme kielitaitoista porukkaa ja haluamme lapsemmekin olevan, niin hankimme tietenkin suomenkielisten puutteessa sateenkaarevia lastenkirjoja englanniksi! :) Kirjojen kuvat ovat joka tapauksessa ainakin vielä tärkeämpiä kuin tekstit, ja äkkiäkös tekstiä kääntää lukiessa samalla suomeksi tai improvisoi oman tarinansa, jos sille on tarvetta. Puolisoni tosin lukee nykyisin kirjan ääneen nimenomaan englanniksi, ja silloin tytär kuuntelee selvästi keskittyneemmin sanojen rytmiä ja ihmettelee, kun kieli on vieras.

Mommy, Mama, and Me on lyhyt ja yksinkertainen, riimitelty kuvakirja perheen arjesta. Varsinaista tarinaa ei ole; kirja koostuu arjen askareista, pienistä hetkistä perheen elämässä. Äiti kampaa lapsen tukkaa; toinen äiti ottaa syliin; toinen laulaa laulun; toinen nukuttaa päiväunille jne. Erilaisia "rooleja" ei ole: molemmat hoitavat lasta tasapuolisesti, kumpikin on yhtä 'äidillinen' ja hoivaava. Kirja on täynnä hymyä, naurua, yhteistä tekemistä, iloa ja rakkautta. Siinä ei käsitellä vaikeita tunteita ja ristiriitatilanteita. Perheen arki on onnellista. Kuvituskin on värikästä ja pirteää.


Mommy, Mama, and Me on ehdottomasti yksi tyttäremme lempikirjoista, ja hän pyytää usein lukemaan sen (kirjan englanninkielinen nimi on lapsen suussa vääntynyt muotoon "Miimaamiimaa"). :) Hän ei vielä täysin käsitä erilaisia perhemuotoja, joten en oikein usko, että nimenomaan tuo sateenkaariperheteema tekee kirjasta niin rakkaan. Toisaalta hän selvästi samastuu kirjan lapseen (osoittaa sitä ja sanoo oman nimensä) ja on nimennyt myös kirjan äidit minun ja puolisoni nimillä (hän kutsuu meitä etunimi-äiti -yhdistelmällä, kun haluaa tehdä eron äidin ja äidin välillä). ;) Joten siinä mielessä voisin kuvitella, että tulevaisuudessa kirja voisi toimia myös jonkinlaisena identiteetin ja kaksiäitisen perheen käsittelemisen välineenä...


Sateenkaariperheiden sivuilta löytyy hyvä lista lastenkirjoista, joissa on muu kuin perinteinen ydinperhe tai joissa muuten käsitellään erilaisia perheitä tai ihmisiä. Kannattaa vilkaista! :)

Huhtikuun alussa ilmestyy muuten vihdoin kenties ensimmäinen suomalainen lastenkirja, jossa sateenkaariperheessä eläminen on pääosassa! Tittamari Marttisen ja Aija Salmisen kuvakirja, Ikioma perheeni (Pieni Karhu Kustannus) kertoo Kuusta, jolla on kaksi äitiä. :)

Lesléa Newman & Carol Thompson: Mommy, Mama, and Me. Tricycle Press. 2009. 18 sivua.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Ympärilläni olevien ihmisten on turha suhtautua minuun epäluuloisesti, katsoa minua viha silmissään, sillä en kadu mitään. Kuuletteko, en kadu mitään niistä tapahtumista, jotka ovat tuhonneet elämäni. Hulluus ei ole pelkkää kohtaloa, vaan se voi olla myös valinta.

Etsiskelin Vive la France! -haasteeseen liittyen ranskalaista kaunokirjallisuutta ja törmäsin itselleni ennestään tuntemattoman Anne-Sophie Brasmen esikoisromaaniin, jonka kirjailija on julkaissut ollessaan vasta 17-vuotias.

Vankeustuomiota istuva nuori nainen, Charlène, alkaa muistella menneisyyttään ja sitä, miten on päätynyt kaltereiden taakse. Charlène on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi muusta maailmasta koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, ja suhtautuu välinpitämättömän kylmästi muihin ihmisiin. Hän ajautuu kuitenkin ystävyyssuhteeseen suositun ja itsevarman Sarahin kanssa. Sarahista muodostuu vähitellen Charlènelle pakkomielle, ja hän tekee kaikkensa pitääkseen ystävänsä tyytyväisenä. Sarah alkaa kuitenkin käyttää Charlènen riippuvuutta hänestä julmasti hyväkseen. Hän pilkkaa ja mitätöi Charlènea joka käänteessä ja nauttii saadessaan tämän tottelemaan itseään.

Charléne alkaa vähitellen salaa vihata Sarahia, mutta hän myös pelkää ja palvoo tätä liikaa, jotta voisi paeta tilanteesta. Vähitellen riippuvuus ajaa Charlénen epätoivoiseen tekoon.

Henkäys on hyvin suorasanainen ja kaunistelematon tarina siitä, millaista piinaa ja kärsimystä yksinäisyys ja epävarmuus voi teini-iässä aiheuttaa. Ja toisaalta siitä, miten ystävyyssuhteiden pinnan alla saattaa kuplia aivan muita tunteita kuin kiintymystä. Kirjassa Charlène muistelee jälkeenpäin viileän analyyttisesti omaa pakkomielteistä riippuvuuttaan:

En osaa määritellä pakkomiellettä. Luulen, että se elää aina ihmisessä. Usein ei tarvita paljonkaan, että se tulee esiin. Se sekoittaa ihmisen kaikessa hiljaisuudessa, hyökkää hitaasti, kiduttaen jokaista soluakin, mutta se on myös ovela ja hyvin manipuloiva, sillä se teeskentelee ensin olevansa ystävä, eikä kuitenkaan epäröi pettää.

Romaanista tuli mieleen Amélie Nothombin nuortenkirja Antikrista, joka kertoo myös ujon teinitytön ja tämän valovoimaisen, mutta manipuloivan koulukaverin omituisesta ystävyyssuhteesta. Liekö Nothomb lukenut Brasmen romaanin ennen omansa kirjoittamista; Henkäys ilmestyi ranskaksi pari vuotta ennen Antikristaa. Nothombin romaani ei ole aivan yhtä synkkä kuin Brasmen ja ehkä se onkin sen vuoksi luokiteltu nuortenkirjaksi. Henkäys löytyi ainakin omasta lähikirjastostani aikuisten puolelta; itse tosin pistäisin tämänkin nuorten puolelle.

Ainoa, mikä kirjassa häiritsi, oli sen ajoittain töksähtelevä kieli. En tiedä, oliko ranskankielisen teoksen kerrontatyyli näin huolimatonta, vai onko suomentajalta loppunut luovuus kesken, mutta tämäkin kohta oli täynnä kummallista toistoa:

Yö laskeutui vuoristoiseen horisonttiin. Kaukana vuorien siniharmaa ja yön sini erottuivat toisistaan niin heikosti, että värit lähes sekoittuivat toisiinsa. Oli talvi-ilta, oli vuoden viimeinen talvi-ilta.

Eli värit tuskin erottuivat toisistaan, jolloin ne lähes sekoittuivat toisiinsa? Ahaa, selväksi tuli.

Brasmen toinen romaani, suomentamaton Le Carnaval des Monstres (2005), ilmeisesti kertoo myös tuhoisasta ihmissuhteesta. 

Henkäyksen ovat lukeneet ainakin Tupajumi, Iiddda, ja aivan äskettäin myös hildur katarina limén.

Anne-Sophie Brasme: Henkäys. Like. 2003. 141 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Respire [eikä suinkaan Pespire, kuten suomennoksen tiedoissa väitetään]
Suomentaja: Minna-Maaria Koponen

Like: Henkäys

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Mutta ei puhuta enempää äideistä. Ei heillä ole väliä.
- Kuinka? kysyi sinitukka helminauha.
- He ovat olemassa, Einikki sanoi. - mutta enemmän nainen rakastaa tytärtään kuin äitiään. Ette te äitinne takia kummittele. Puhutaan tyttäristä.

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on vastikään ilmestynyt novellikokoelma ja esikoisteos. Äiti-tytär-suhde + musta huumori -yhdistelmä puree ainakin minuun (sen osoittivat ainakin Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli ja Kuplissa!). Siispä teos, joka lupaa "kaivaa esiin mustan huumorin kyllästämän kokoelman tarinoita, jotka kääntävät äidin ja tyttären roolit päälaelleen" kuulosti lupaavalta.

Pöyliön kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka viimeistä lukuun ottamatta kertovat perheistä, joissa yleensä vähemmän sovinnainen tai poissaoleva äiti ja tämän tytär eivät oikein löydä yhteistä säveltä.

"Matkalla äidin kanssa" -novellista voisi nimen perusteella kuvitella, että se on tarina ajan kultaamista muistoista lapsuusajan matkoista. Mutta miten käy, kun reittisuunnitelma ja matkakassa onkin pedantin ja järjestelmällisen tyttären harteilla, ja impulsiivinen äiti yrittää tahallaan sotkea kaiken kuin mikäkin kuriton kakara? Matkan todellinen määränpää selviää äidille vasta tien päällä ja siitäkös se vasta sotku syntyy. "Kellonkissaniitty" -nimisessä novellissa tytär taas päättää väen vängällä toteuttaa kuolleen äitinsä viimeisen toiveen tulla haudatuksi pohjalaiselle niitylle ja päätyy varastamaan äitinsä ruumiin ja lähtemään sen kanssa pakomatkalle kohti Pohjanmaata. Mutta miksi äidin ruumis osoittaa omituisia elonmerkkejä?

Henkilökohtainen suosikkini on "Side", jossa teini-ikäinen tytär lähtee äitinsä ja isoäitinsä kanssa mökkeilemään Etelä-Savoon Onni-koiransa kuoleman jälkeen. Keskenään torailevat äiti ja isoäiti ovat täysin avuttomia huvilassa, jossa ei ole juoksevaa vettä tai (voi ei!) toimivaa digiboksia. Järkevä tytär yrittää itse selvittää asioita, mutta curling-vanhemmat (isäkin puhelimen päässä) eivät anna hänen auttaa. Äidin ja isoäidin yritys piristää tyttöä uudella koiralla menee karmealla tavalla pieleen, mutta onneksi paikalle saapuu putkimies...

Vaikka nautin kokoelman novelleista, niiden samankaltaisuus alkoi jo hieman häiritä. Novellit toistivat yhtä ja samaa teemaa: säntilliset tyttäret huolehtivat vinksahtaneista tai muuten avuttomista äideistään. Tuo yhteinen teema tietenkin kokosi kokoelman novellit alleen, mutta samalla tuntui, että näkökulmaa olisi voinut vähän laajentaa; tuoda mukaan vielä jotain uutta ja yllättävää.

Kokoelman viimeinen novelli olikin sitten mukava yllätys: metafiktiivisessä "Melkein ihminen" -novellissa esiintyvät kaikki edellisten tarinoiden äidit, jotka tapaavat toisensa jonkinlaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa, "Alkiosta vainajaksi" -kurssilla. Kurssin vetäjä antaa naisten lukea heidän tytärtensä näkökulmasta kirjoitetut seitsemän novellia, ja kukin osallistuja saa kommentoida niitä ja puolustaa omaa tapaansa olla äiti. Pidin viimeisestä novellista: se sitoi kaikki tarinat yhteen tiukaksi nipuksi ja muistutti, mistä tässä kaikessa lopulta oli kyse: sukupolvista ja niiden jatkumosta, syntymästä ja kuolemasta. Ja niiden väliin mahtuvasta molemminpuolisesta rakkaudesta ja riippuvuudesta.

Pölynimurikauppias tarttuu rohkeasti median ja mammapalstojen pönkittämään äitimyyttiin ja kyseenalaistaa siihen liittyvät käsitykset uhrautuvaisesta, vastuuntuntoisesta ja aina lapsena parasta ajattelevasta äidistä. Virkistävää ja outoa lukea äideistä, jotka eivät olekaan altruistisia! :)

Pölynimurikauppiaan ovat lukeneet myös Kirsi (joka löysi monesta tarinasta itsensä), Taika (joka suosittelee kokoelmaa myös Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämille lukijoille), Mai (joka piti erityisesti "Kellonkissaniitty"-novellista) ja Kirjakko ruispellossa (joka suosittelee kirjaa lukijoille, jotka pitävät vinksahtaneista arjen tilanteista).

Pöyliön teosta esitellään esikoiskirjailijoiden paneelissa Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10 klo 14.00 (Kullervo-lava). 

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 2014. 166 sivua.
Arvostelukappale.

Atena: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
HS: "Esikoiskirja ruotii äitien erehdyksiä"
Kirjavinkit: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

En saanut silmiäni irti hänen valokuvastaan; koulun orkesterin soittaessa minä tuijotin kuvaa koko ajan, tuntui kuin me olisimme sopineet tapaavamme tällä hetkellä, jotta voisimme kertoa toisillemme jotain, mitä emme vielä tienneet toisistamme.

Tutustuin viime vuoden loppupuolella muutamaan itselleni ennestään tuntemattomaan saksalaiskirjailijaan, osittain Helsingin kirjamessujen Saksa-teeman innoittamana. Siegfried Lenzin teos tarttui kirjastosta käteeni, ja arvio kirjasta on odottanut kirjoittamistaan jo jonkin aikaa.

Hetken hiljaisuus alkaa siitä, kun kaikki päättyy: hautajaisista. Koulun kuoro laulaa, minkä jälkeen rehtori astelee juhlasalin eteen, kohti koroketta, jolle on asetettu Stellan kuva. Käy ilmi, että Stella on koulun englanninopettaja, ja kirjan minäkertoja, 18-vuotias Christian, on yksi hänen oppilaistaan. Jo teoksen toisella sivulla paljastetaan, että Christianin ja Stellan suhde oli aivan muuta kuin perinteinen oppilas-opettaja-suhde: Sinun lyhyt musta tukkasi, jota minä olin silittänyt, sinun vaaleat silmäsi, joita olin suudellut Lintusaaren rannalla; niitä minä muistelin, ja myös sitä, miten sinä olit rohkaissut minua arvaamaan sinun ikäsi.

Hautajaisista palataan tietenkin ajassa taaksepäin Christianin muistoihin, joista teoksen mosaiikkimainen rakenne muodostuu. On kesä Saksan pohjoisrannikolla: aurinkoa, hiekkarantoja, painostavaa hellettä ja suuria tunteita. Kielletty suhde. Ja päivä, joka muuttaa kaiken.

Hetken hiljaisuudesta tuli tietenkin mieleen Zoë Hellerin Notes on a Scandal -romaani, joka tunnetaan ehkä paremmin Judi Denchin ja Cate Blanchettin tähdittämästä elokuvasta (Paljastavat merkinnät). Siinä vanhempi, kokenut opettaja ystävystyy nuoren kuvataiteenopettajan kanssa, joka puolestaan päätyy suhteeseen 15-vuotiaan oppilaansa kanssa. Hellerin romaanista tosin puuttuu se surumielisyys ja haikeus, joka huokuu Lenzin teoksesta. Silti se on sata kertaa vaikuttavampi ja mieleenpainuvampi.

Hetken hiljaisuus alkoi lupaavasti, mutta ei loppujen lopuksi tehnyt kovin suurta vaikutusta. Tuli tunne, että kirjailija yritti välittää lukijalle jotain suurta ja syvällistä, muttei saanut muotoiltua sitä sanoiksi. Kirjan lauseet kuulostivat latteilta ja riittämättömiltä. Henkilöt jäivät etäisiksi; Stella oli vain epämääräinen haavekuva Christianin surun sumentamissa muistoissa. En saanut kirjasta kunnon otetta missään vaiheessa.


Tämä on niitä kirjoja, joka jakaa mielipiteet mielenkiintoisella tavalla: pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että ns. ammattilaiskriitikot mediassa ovat pääosin ylistäneet kirjan pilviin, kun taas valtaosa kirjabloggaajista on suhtautunut siihen varsin nuivasti (olemmeko me lukeneet aivan eri kirjan?!). Katjan mielestä teoksen kieli oli väärällä tavalla haahuilevaa. Ammassa kirja herätti ristiriitaisia tunteita. Tuulian ja Mustikkakummun Annan mielestä kirjasta jäi jotain puuttumaan. Ilselän Minna oli iloinen, kun kirja loppui. Piristävä poikkeus valtamediassa on Turun Sanomien arvostelu, jossa Juhani Brander kirjoittaa mm. että "teos on läpeensä keskinkertainen kuvaus saksalaisen puuman ja honkkelin teinin kopeloinnista." :D

Lopuksi hieman sormen heristelyä Gummeruksen suuntaan: olisi mukavaa, jos käännöskirjassa mainittaisiin myös teoksen alkukielinen nimi, ei vain kustantamoa ja julkaisuvuotta.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus. Gummerus. 2012. 176 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Schweigeminute
Suomentaja: Markku Mannila

Gummerus: Siegfried Lenz
Gummerus: Hetken hiljaisuus

Tasapuolisuuden nimissä myös niitä positiivisempia arvioita teoksesta:
HS: "Ikuinen tarina meren rannalla"
KSML: Siegfried Lenz - Hetken hiljaisuus
Ilkka: "Rakkaus on kuin lämmin kantava aalto"

Tammi- ja helmikuun luetut


Työkiireet pitävät huolta siitä, ettei bloggaamiselle ole jäänyt viime aikoina aikaa. Tässä kuitenkin tammi- ja helmikuun luettujen kirjojen listat:

tammikuun luetut:
Ville Tietäväinen: Linnut ja meret
Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
William Shakespeare: Erehdysten komedia
Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto
William Shakespeare: Romeo ja Julia

helmikuun luetut:
William Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Useampikin kirja on ollut jo pidemmän aikaa kesken. Salman Rushdien Joseph Anton junnaa lupaavan alun jälkeen paikoillaan (ehkä minuun on jälleen iskenyt tiiliskivifobia!). "Välipaloina" luen erään Grantan (Best of Young British Novelists 4) novelleja ja romaanin pätkiä. Satu Rämön ja Katja Lahden Vuoden mutsi 2 tarjoaa myös pieniä piristysruiskeita iltoihin. Ja Shakespearen näytelmiä on tietenkin vino pino yöpöydällä odottamassa. Näiden lisäksi lukuhetket kuluvat nykyisin useimmiten Pupen, Miinan, Manun ja Pupu Tupunan kiehtovassa seurassa (tilanne on kehittynyt siihen pisteeseen, että eräs Puppe-kirja on piilotettu kaapin ylähyllylle, koska eräs äiti on niin totaalisen kyllästynyt kirjaan luettuaan sen pyynnöstä sata kertaa). ;)