lauantai 29. toukokuuta 2010

Lynn Flewelling: The White Road

"It's true that the rhekaro has been given the semblance of a child, but another form radiates beyond the physical. I don't understand it, but what I see around him is the form of a young dragon."
Alec stared hard at Sebrahn, squinting his eyes, but saw nothing unusual. "A dragon? That's impossible! Sebrahn was made from bits of -- me!"

The White Road
is the fifth book in the Nightrunner Series and continues immediately from where Shadows Return ended. Considering how much I enjoyed Shadows Return, I had high hopes for its sequel. The White Road was released just a few days ago, on May 24, and I pre-ordered it from The Book Depository (recommended!) - receiving it within days of the release and also reading it straight away. And... I have to say I was disappointed.

In the previous book, spies and nightrunners Alec and Seregil came into possession of a strange, white creature named Sebrahn, a rhekaro, "a child of no woman" created from Alec. Sebrahn has the skill to heal, but his song can also kill anyone whom he sees as a threat. In their attempt to find out who or what Sebrahn truly is, Alec and Seregil come across a group of Hâzadriëlfaie soldiers, whose mission is to find the dangerous "white child" and kill the half-breed ya'shel from which he was made.

Warning: minor spoilers ahead!

What follows is a bizarre escapade through mountains, forests and strange lands. The characters play around with transformations and wonder randomly from place to place as they try to find out the truth about Sebrahn. Friends and allies enter and leave the "stage" of the novel at suitable moments. There is no real presence of danger, as there was in the previous novel, or even real tension between the main characters, which used to make them more interesting. Alec has become an obsessed father-figure to Sebrahn, and Seregil's actions, especially at the end of the novel, make him appear irresponsible and reckless.

The characters have lost some of their chemistry and, in the end, Lynn Flewelling seems to be in an annoying hurry to finish the novel. Plus she seems to all of a sudden be afraid to kill characters. One of the surprise elements in the previous novels was that you could not trust the author to not let major characters suffer or even die. Not knowing what to expect was refreshing. But here, everything works out unnaturally well at the end.

/spoilers end.

It's too bad that what started out so well in Shadows Return did not last until the end of the fifth book of the series. The book is entertaining, yes. But not exciting or emotionally deep.

Lynn Flewelling: The White Road. Ballantine Books. 2010.

Lynn Flewelling's website
Wikipedia: The White Road
Wikipedia: Lynn Flewelling

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Hélène de Monferrand: Héloisen ystävät

En aio pyytää sinua luopumaan jutusta. Olet täysi-ikäinen ja rokotettu. Mutta säälistä, ole varovainen. Viisitoistavuotias tyttönen, se on todella iso riski. Ajattele hänen perhettään, joka ei näytä olevan mikä tahansa perhe ja ajattele myös omaa perhettäsi. Äläkä paljasta tunteitasi liian äkkiä, jos voit olla sen tekemättä (mitä epäilen).

Jos tätä romaania lähdettäisiin myymään tänä päivänä, markkinointitekstinä voisi olla esim. "L-koodi Ranskassa viime vuosisadan loppupuolella" tai jotain vastaavaa. Kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä koostuva romaani on vieläpä kronologisesti jaettu kappaleisiin, jotka perustuvat tapahtumavuosiin - aivan kuin TV-sarjan kaudet usein ovat. Lisäksi romaanin naispainotteinen henkilökaarti on melko kirjava: on naisia rakastavia naisia, naisia ja miehiä rakastavia naisia, miehiä rakastavia naisia - ja vastaavasti myös edellä mainittujen henkilöiden äitejä, sisaria, veljiä, työtovereita, lapsia, ystäviä, aviomiehiä, anoppeja... Ihmissuhteiden verkosto on laaja, ja erilaisia näkökulmia riittää.

Romaanin päähenkilö Héloise on vasta 15-vuotias tutustuessaan 31-vuotiaaseen Erikaan. On vuosi 1964. Héloisen ja Erikan suhteesta alkaa tarina täynnä mustasukkaisuutta, pettämistä, eroamista ja yhteen palaamista, oman identiteetin etsintää ja ympäröivän yhteiskunnan muuttumista. Héloisen ja hänen sukunsa, ystäviensä ja rakastajattariensa elämää seurataan aina vuoteen 1980 asti.  

Hélène de Monferrand on jotenkin onnistunut vangitsemaan romaaniinsa ranskalaisen yhteiskunnan yhden osan arjen: rikkaat aateliset, jotka yrittävät pönkittää asemaansa ja välttää skandaaleja kaikin keinoin. Julkisesti mennään naimisiin vain samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien, hyvämaineisten ihmisten kanssa, mutta suljettujen ovien takana tapahtuu jotain aivan muuta - eivätkä monet jaksa enää peitellä ja piilotella salaisuuksiaan. Yksi romaanin parhaista puolista on se, että naisten väliset suhteet on esitetty täysin arkipäiväisesti ja luonnollisena osana elämää. Mukavaa lukea jotain vähemmän heteronormatiivista. :)

Luulisi, että pelkästään kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä koostuva romaani ei sisältäisi niin yhtenäistä ja sujuvaa juonta kuin "tavalliseen" kerrontaan pohjautuva tarina, mutta tässäkin asiassa romaani yllättää positiivisesti. Kirjan tapahtumat kerrotaan useasta eri näkökulmasta, kun ihmiset kirjoittavat niistä toisilleen - tai itselleen. Tämä tekee myös henkilöhahmoista todella moniulotteisia ja kiehtovia, koska tarina perustuu täysin heidän omiin havaintoihinsa ja mielipiteisiinsä - ulkopuolinen kertoja loistaa poissaolollaan.

de Monferrand on kirjoittanut romaanille myös jatko-osan, Suzannen päiväkirja (2000, Journal de Suzanne) sekä suomentamattoman Les enfants d'Héloise.

Hélène de Monferrand: Héloisen ystävät. Meikänainen. 1994.
Ranskankielinen alkuteos: Les amiens d'Héloise
Suomentaja: Virpi Rajala

Wikipedia: Hélène de Monferrand (en)

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden.

Puristin kasvot polvia vasten ja muistin sen joulun niin kipeästi, että sen oli pakko olla totta. Toivoin, että Joona muistaisi saman.

Elina Hirvosen teoksia on kehuttu eri medioissa ja yksittäisissä blogeissa ja liitynpä nyt itsekin tähän laajaan ja moniääniseen ryhmään. Nappasin Hirvosen yhden päivän esikoisromaanin viikonloppulukemiseksi, mutta kirja ahmaisi mukaansa niin tehokkaasti, että siitä tulikin vain yhden lauantai-iltapäivän pikalukeminen. :)

Kirja on surullinen ja myös masentava, mutta samalla oudon toiveikas; elämänmakuinen muttei kliseinen. Välillä tuli mieleen Hannu Väisäsen kuvaukset kurjuudesta ja ongelmallisista perheistä - mutta Väisäsen romaanit ovat mielestäni tähän verrattuna paljon raskaampia.

Päähenkilö Anna viettää keväistä päivää kahviloissa istuen ja Virginia Woolfista kertovaa Michael Cunninghamin Tunnit -kirjaa lukien. Aivan kuten Tunneissakin, myös tässä romaanissa muistot ja eri aikakaudet ovat avainasemassa. Anna pohtii lapsuuttaan ja perhettään ja yrittää löytää myös niitä hyviä muistoja huonojen seasta. Hänen veljensä Joona on päätynyt mielisairaalaan ja syyt tälle selviävät vasta vähitellen Annan mietteiden kautta. Siinä sivussa Anna myös tutustuu amerikkalaiseen Ianiin ja tämän perheen vaiheisiin Vietnamin sodasta aina Irakin hyökkäystä vastustaviin mielenosoituksiin Helsingissä.

Romaani ilmestyi englanniksi vuosi sitten nimellä When I Forgot. Nimen käännös pisti minut miettimään: alkuperäisen nimen kääntäminen englanniksi sanasta sanaan olisi ehkä tuottanut jonkinlaisen nimihirviön, mutten oikein ymmärrä englanninkielisen nimen valintaa. Itse tulkitsin romaanin suomenkielisen nimen niin, että se perustuu päähenkilö Annan optimistiseen toiveeseen, että Joonakin muistaisi heidän lapsuudestaan myös niitä hyviä asioita - että pahat voisi pyyhkiä pois ja parantuminen ja anteeksianto olisi mahdollista. Täydellisestä unohtamisesta - varsinkaan Annan eli minäkertojan tapauksessa - ei siis ole kyse! Siinä mielessä englanninkielisen käännöksen nimi tuntuu harhaanjohtavalta. Tämä on tietysti vain pilkunviilausta; en ole tutustunut englanninkieliseen käännökseen muuten...

Joka tapauksessa yhdyn kaikkiin romaania jo aiemmin kehuneisiin arvosteluihin ja suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka kaipaavat kevyen kesälukemisen rinnalle jotain vakavampaa luettavaa: kirjan, jonka lauseita ja kielikuvia maistelee mielellään suussa ja joka myös pistää pohtimaan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman. Avain. 2005.

Avain: Elina Hirvonen
Kiiltomato: "Voiko särkyneen ruukun korjata, voiko väkivallan kierteen katkaista?"
Kirjavinkit: Että hän muistaisi saman
HS Kirjallisuuspalkinto: "Perheensä vartija"
Wikipedia: Elina Hirvonen

tiistai 11. toukokuuta 2010

Marina Lewycka: We Are All Made of Glue

At first I thought it was just a boy, a slight sparrowy figure wearing a cap pulled down low over his face; then he moved into the light and I saw it was an old woman, scrawny as an alley cat, tugging at some burgundy velour curtains to get at the box of my husband's old vinyls half buried under the other junk.

Marina Lewycka became a bestselling author with her debut novel, A Short History of Tractors in Ukranian, and her second novel, Two Caravans, was also popular. I read and enjoyed both of them, so my expectations were high for her third book, We Are All Made of Glue. The novel was funny, but not as great as the other two.

We Are All Made of Glue contains similar themes as the other two novels: immigration, displacement, attempts to overcome prejudices, settling into the English society... Georgie Sinclair is an English writer, trying to get over her divorce and look after her son, who his alarmingly obsessed with the end of the world, Antichrist and the evil mysteries of barcodes. Georgie's neighbour is an elderly Jewish immigrant, Mrs Shapiro, who rummages around dustbins followed by a posse of cats. Mrs Shapiro lives in a shabby old building, quite literally a "crazy cat lady". Georgie is sucked into the old woman's life and secret history after Mrs Shapiro names Georgie next of kin when she is taken to hospital.

The novel is not as hilarious as Lewycka's previous ones, and the language and setting are somehow so...English (for lack of a more descriptive word) that I pity the translator who has to potentially translate this into Finnish (as the other two books have been translated).

I guess the biggest problem of the book is that it tries so hard to be funny, but it just isn't. It didn't even make me smile, let alone laugh out loud (like the back cover promised...). Reading it was sticky (no pun intended with the title of the novel) and the sappy, happy ending was disappointing.

Marina Lewycka: We Are All Made of Glue. Penguin Books. 2009. 419 pages.

Guardian: "The Importance of Bonding Exercises"
The Independent: We Are All Made of Glue
Wikipedia: Marina Lewycka

maanantai 10. toukokuuta 2010

Top-10

Mm. anni.m:n innoittamana päätin yrittää mahdotonta, eli listata lukemani top-10 kirjaa. Listan teko oli odotetusti haastavaa, ja moni suosikki jäi myös sen ulkopuolelle. Listalle eivät ehkä päätyneet eniten elämääni muuttaneet tai siihen jotenkin mullistavasti vaikuttaneet kirjat, vaan lähinnä lukuelämykset, jotka jäivät mieleen vuosikausiksi ja kirjat, joita suosittelisin koska tahansa muillekin. Tässä siis harkittu, ruodittu ja karsittu top-10 listani:

1. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
(The God of Small Things, 1997)
Suomentaja: Hanna Tarkka

Tästä kirjasta voin rehellisesti sanoa, että se on paras ja vaikuttavin, jonka olen koskaan lukenut. Lisäksi kirjoitan siitä parhaillaan graduani, enkä ole ainakaan vielä kyllästynyt romaaniin, vaikka olen tehnyt siitä tutkielmaa jo lähes neljä vuotta (heh, kyllä se vielä valmistuu...). ;) Siis pähkinänkuoressa: yhden intialaisen perheen kolmen sukupolven ilot, surut ja tragediat kerrottuna 7-vuotiaiden kaksosten näkökulmasta.

2. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
(Lord of the Rings, 1954-55)
Suomentajat: Kersti Juva, Eila Pennanen, Panu Pekkanen

Tunnustan: olin nuorempana useamman vuoden ajan varsinainen LotR-friikki ja Tolkien-fani. Ensin näin leffatrilogian, sitten luin kaiken mahdollisen Tolkienin kirjoittaman (plus muutaman elämäkerran), sitten opettelin ulkoa sitaatteja kirjoista ja elokuvista, sitten päällystin huoneeni seinät örkkijulisteilla ja huolellisesti jäljennetyillä Keskimaan kartoilla, sitten opiskelin muutamia olennaisia lauseita quenya-haltiakieltä... jne. :) Tolkienin maailma lumoaa edelleen, vaikka örkkijulisteet joutuivat jo varaston perukoille. :)

3. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
(Suputoniku no koibito, 1999)
Suomentaja: Ilkka Malinen

Listalle oli pakko saada ainakin yksi Murakamin romaaneista, koska Murakami on mielestäni yksi parhaista nykykirjailijoista. Vasta vähän aikaa sitten suomeksikin ilmestynyt Kafka rannalla olisi myös hyvin voinut päästä tähän, samoin suomentamattomat The Wind-Up Bird Chronicle ja Hard-boiled Wonderland and the End of the World. Rakastuin kuitenkin aikoinani Sputnik-rakastettuni kirjan päähenkilöihin, impulsiiviseen ja taiteelliseen Sumireen sekä tähän salaa rakastuneeseen K:hon. Murakamin romaaneissa arkipäiväisetkin asiat muuttuvat maagisiksi, ja lukijan täytyy usein ponnistella pysyäkseen kärryillä loppuun asti.

4. Victor Hugo: Kurjat
(Les Misérables, 1862)
Suomentaja: Eino Voionmaa

Klassikko, joka teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen.







5. Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu
(Written on the Body, 1992)
Suomentaja: Raija Mattila

Wintersonilta olisi myös melkein yhtä hyvin voinut laittaa tähän esikoisromaanin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä tai oudon, metafiktiivisen scifiteoksen, The Stone Gods, mutta Ihoon kirjoitetulla on etuoikeus. Parisuhteesta, rakkaudesta ja erosta kertova kirja on kirjoitettu taidokkaasti niin, ettei lukija saa missään vaiheessa tietää kirjan päähenkilön sukupuolta. Lukiessa yrittää tiedostamattaankin lokeroida henkilöä milloin mieheksi, milloin naiseksi, ja romaani pistääkin miettimään, mitä väliä sukupuolella lopulta on.

6. Iris Murdoch: Meri, meri
(The Sea, the Sea, 1978)
Suomentaja: Paavo Lehtonen

Luen Murdochia yleensä kausiluonteisesti: joskus vain tekee mieli taidokkaasti rakenneltuja juonikuvioita ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Romaanissa Meri, meri Murdoch tuo meren rannalla sijaitsevaan tyhjään kartanoon värikkään henkilökaartin, josta ei outoja pakkomielteitä ja jännitteitä puutu.



7. William Golding: Kärpästen herra
(Lord of the Flies, 1954)
Suomentaja: Juhana Perkki

Romaani tuli nuorempana uniin saakka. Luin tämän uudestaan englanniksi reilu vuosi sitten. Ihmisten synnynnäinen pahuus tulee esiin poikajoukossa, joka haaksirikkoutuu autiolle saarelle.





8. Salman Rushdie: Keskiyön lapset
(Midnight's Children, 1981)
Suomentaja: Arto Häilä

Mystiikkaa ja maagista realismia sisältävä eeppinen romaani Intiasta.







9. John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen
(The French Lieutenant's Woman, 1969)
Suomentaja: Kaarina Jaatinen

Innostuin metafiktiivisyydestä tämän romaanin myötä. Fossiili-intoilija Charles tapaa mystisen Sarah'n Lyme Regisissä, kaupungissa Englannin etelärannikolla. Sarah'n tarinasta tulee Charlesille pakkomielle, mutta romaanin kerronnan keskeyttää kirjailijan väliintulo: kirjailija alkaa kesken tarinan pohtia henkilöhahmojensa fiktiivisyyttä ja kirjan kirjoittamisen ongelmia. Loppu onkin yllätys...

10. Inka Nousiainen: Arvaa ketä ajattelen
(2007)

Pitihän listalle saada jotain suomalaistakin! Jätän nyt Waltarit sun muut täysin huomiotta ja nostan esiin nuoren naiskirjailijan, jonka teokset ovat onnistuneet lumoamaan ainakin minut täysin. Arvaa ketä ajattelen on Nousiaisen uusin nuorille aikuisille suunnattu romaani, joka kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta, siskosta ja veljestä. Kielellä leikittelyä ja visuaalisia mielikuvia. Pisteenä i:n päällä on Susanna Majurin upea valokuva kirjan kannessa.

Tässäpä lista perusteluineen, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita! Ulkopuolelle jääneistä eniten harmittavat ehkä Kazuo Ishiguro, F. Scott Fitzgerald ja Sarah Waters, joiden kirjoista pidän myös todella paljon. Hmm.. ehkä olisi pitänyt viis veisata mukavista pyöreistä numeroista ja tehdä Top-13... :)

perjantai 7. toukokuuta 2010

V. S. Naipaul: Elämän kuva

[...] Willie alkoi oivaltaa voivansa esiintyä aivan sellaisena kuin itse halusi. Hän saattoi tavallaan luoda itselleen oman vallankumouksen. Näköalat olivat huimaavat. Niin kauan kuin pysyteltiin terveen järjen rajoissa, hän saattoi rakentaa uudelleen vaikka koko minuutensa, koko henkilö- ja sukuhistoriansa.

Intialaissyntyinen Willie Chandra haluaa paeta konservatiivisesta lapsuudenkodistaan ja lähtee Lontooseen opiskelemaan. Maahanmuuttaja-opiskelija ei saa Englannissa kovin suurta arvostusta osakseen ja Willie päättääkin rakentaa koko identiteettinsä uudelleen. Hän katkaisee välinsä vanhempiensa kotimaahan ja luo itsestään kuvaa modernina novellikirjailijana.

Jokseenkin sattumalta Willie päätyy naimisiin portugalilais-afrikkalaisen Anan kanssa ja päättää muuttaa vaimonsa kotimaahan Afrikassa (maa jää romaanissa nimettömäksi). Siellä Willie on taas jonkinlainen ulkopuolelta tullut kummajainen, vaikka kuuluukin vaimonsa syntyperän ansiosta yhteiskunnan hyväosaisiin, tilanomistajiin. Yhteiskunta tässäkin maassa perustuu epätasa-arvolle eri ihmisryhmien kesken.

Olen samaa mieltä romaanin aikoinaan Hesarissa arvostelleen Jukka Petäjän kanssa: kerronnan imu pettää kirjan puolivälin jälkeen. Romaani jaksaa kiinnostaa suunnilleen siihen saakka, kun Willie muuttaa Afrikkaan. Afrikan ajat, jotka kerrotaan takautumana, ovat päämäärättömiä, sekavia kuvailuja henkilöiden arjesta. Tämä tietysti kuvastaa päähenkilöä itseäänkin: Willie pyrkii koko ajan rakentamaan itselleen uutta identiteettiä, mutta tulee samalla jättäneeksi taakseen suuria osia itsestään. Romaanin alkuperäinen englanninkielinen nimi, Half a Life, kuvaa tätä paremmin kuin varsin pliisu suomennos, Elämän kuva.

Palkittu kirjailija V. S. Naipaul tarttuu tässä(kin) romaanissa omaa elämäänsä sivuaviin teemoihin, jotka liittyvät monikulttuuriseen identiteettiin. Naipaulin sukujuuret ovat Intiassa, vaikkei hän ole koskaan siellä asunut. Hän on syntynyt Trinidadissa ja asunut lähes koko elämänsä Englannissa. Hänelle myönnettiin vuonna 2001 kirjallisuuden Nobel-palkinto.

V. S. Naipaul: Elämän kuva. Otava. 2001.
Englanninkielinen alkuteos: Half a Life
Suomentaja: Juhani Lindholm

Otava: V. S. Naipaul
Otava: Elämän kuva
HS kirjat: "Isät ja pojat V. S. Naipaulin tapaan"
Wikipedia: V. S. Naipaul
Kirjasto.sci.fi: V. S. Naipaul

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Nancy Huston: Täyskäännös

Tunnin harjoiteltuaan hän tavallisesti pääsee tilaan, jossa hän ei enää tuota tanssia, vaan tanssi tuottaa hänet, tanssi ottaa haltuunsa hänen jalkansa, käsivartensa, vyötärönsä ja pyörittää, pidättelee ja päästää halunsa mukaan.
Voi äänetöntä asiaa, sanojen ristiriitaisuutta
ruumiin muuttumista hengeksi
katoavaa lihan taidetta

Nancy Hustonin Syntymämerkin innoittamana päätin lukea häneltä jotain muutakin. Petyin vähän, kun selailin kirjastossa hänen romaanejaan ja ne kaikki vaikuttivat jotenkin yksinkertaisilta, aihepiirit jopa vähän tylsiltä. Suurin osa näytti pikaisen selailun ja takakansien tarkastelun perusteella heppoisilta viihderomaaneilta. Valitsin kuitenkin lupaavimman tapauksen, romaanin nimeltä Täyskäännös (1994, suomennettu 2001).

Kirja kertoo Linistä, naisesta, jonka intohimona on tanssi. Ammattitanssijan lisäksi Lin on myös vaimo ja kahden pienen tytön äiti. Nämä roolit vetävät Liniä eri suuntiin: hän rakastaa molempia lapsiaan - tosin hyvin eri tavoin - mutta samalla hän tuntee pakottavaa tarvetta tanssia ja luoda uraa. Heti kun hän vain synnytyksiltään kykenee, hän aloittaa jälleen uuden koreografian työstämisen ruumistaan säästämättä. Lopulta hän tekee osin itsekkään mutta myös ymmärrettävän valinnan ja jättää perheensä lähteäkseen maailmalle tanssiryhmänsä mukana. Tytöt varttuvat: Angela haluaa olla äitinsä kaltainen, kun taas Marina tuntee äitiään kohtaan jonkinlaista pakokauhunsekaista vihaa. Ja tietenkin Lin joutuu kohtaamaan menneisyyden uudestaan...

Vaikka toivoin jotain syvällisempää, romaani oli kevyen viihteellinen ja täynnä ärsyttävän tekotaiteellisia kielikuvia. Naispuolisten henkilöiden kehoja kuvailtiin ehkä tarkoituksella esineellistäen. Romaanin perhekuviot saivat vähitellen saippuaoopperamaisia piirteitä ja siirappimaista happy endiäkään ei onnistuta välttämään.

Ei enää Huston-kokeiluja minulle, kiitos.

Nancy Huston: Täyskäännös. Gummerus. 2001.
Ranskankielinen alkuteos: La Virevolte
Suomentaja: Annikki Suni

Gummerus: Täyskäännös
Gummerus: Nancy Huston