keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Koivut seisovat sievästi vierekkäin ja roikottavat keltaiseksi käyneitä lehtiään kuin ilkkuakseen minulle, kuinka syksy on taas tullut. Pudistan päätäni saadakseni näyn jättämän kauhun katoamaan, mutta se ei lähde niin helposti.
Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen.

Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta, ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys, lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan:

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta.

Noaidin tytär oli pakko lukea uteliaisuudesta, vaikka taidan olla liian vanha ollakseni kirjan varsinaista kohderyhmää (jos sellaista siis on) enkä muutenkaan enää kuluta fantasiaa kovin ahkerasti. :)

Etukäteen pohdin vähän samaan tapaan kuin Tammimaa blogissaan, kuinka kirjailijan kirjoitustyyli uudissanoineen ja kielellä leikittelyineen sopii nuortenkirjaan. Pelkäsin, että Tammimaa on yrittänyt yksinkertaistaa ja yleiskielistää omaperäistä tyyliään, kun lukijakunta oletettavasti nuorenee. Huokaisin helpotuksesta, kun heti ensimmäisiltä sivuilta löysin muutamia riemastuttavia, onomatopoeettisia sanakummajaisia: tukka liekkui villisti tuulessa ja polku oli lutainen. Mutta kirjaa lukiessa tuntui silti siltä, että kyllä kielellä leikittelyä oli vähennetty, ehkä tietoisesti tai sitten ei. Ainakin minusta uudissanoja oli paljon vähemmän kuin aiemmissa romaaneissa ja jäin kaipaamaan niitä. Noaidin tyttären kieli oli välillä liiankin tavanomaista ja latteaa.

Juonesta en halua paljastaa liikaa (kirjan takakansi tekee sen puolestani), mutta kirja kertoo 16-vuotiaasta lukiolaistyttö Aurasta, joka alkaa nähdä näkyjä sudella ratsastavasta saamelaistytöstä. Kirjailijanurasta haaveileva Aura alkaa kirjoittaa tarinaa saamelaissoturittarista ja -noidista, eli noaideista, jotka saamelaismytologian mukaan osaavat puhua tuonpuoleisen maailman kuolleiden kanssa. Auran äiti on kadonnut tytön ollessa vielä pieni, eikä isä puhu hänestä koskaan. Mukaan mahtuu tietenkin myös Auran fanittama Maailman reunalla -bändi ja sen komea laulaja Paju; mopolla ajava lapsuudenystävä Markus sekä Auran "ystävät" Roosa ja Janita, jotka kuuluvat tietenkin lukion suosituimpiin tyttöihin. Kuvio on aika tuttu monista nuortenkirjoista...

Aluksi pidin Noaidin tyttärestä. Vaikka "nuortenkirjamaisuus" tuli välillä vähän liiankin selvästi ilmi karikatyyrisista hahmoista, kirjassa oli mukavia yllätyskäänteitä ja hienovaraista jännitystä.

Mutta, mutta... Lukiessani tajusin yhtäkkiä, että kirja muistutti häiritsevän paljon Stephanie Meyerin Twilight-sarjaa! Ylisuojelevaisen yksinhuoltajaisän luona asuva ujo ja epävarma lukiolaistyttö, joka tutustuu kirjan edetessä mytologiseen, yliluonnollisia voimia omaavaan joukkioon. Mystinen, epäinhimillisen komea Paju, johon teinityttö on ihastunut, mutta jolla on jokin yhteys ikivanhaan mytologiaan... Yritin unohtaa yhtäläisyydet kirjojen välillä (en halunnut, että Noaidin tyttärestä tulee mikään Twilight-kopio!), mutta kun olin ne kerran huomannut, niitä oli vaikea enää unohtaa. Siinä vaiheessa, kun Paju kiipeää yöllä Auran makuuhuoneen ikkunan taakse suojelemaan tätä pahalta, en mahtanut enää mitään sille tunteelle, että olin lukenut tämän saman jo joskus aiemminkin... Samantapaisia poissaoleva äiti - yksinäinen isä - ujo tyttö - komea ihastus -kuvioita on varmasti lukuisissa nuortenkirjoissa ja ainakin Twilight on todistanut, että kuvio on toimiva ja viihdyttävä, mutta silti!

Halusin niin kovasti pitää tästä kirjasta, mutta valitettavasti mitä pidemmälle luin, sitä ärtyneemmäksi tulin. Noaidin tytär alkoi toistaa turhan kaavamaisesti perinteisiä nuortenkirjojen stereotypioita. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Tammimaan haastattelua, ja hän kertoi turhautuneensa nuorempana siihen, että fantasiakirjojen päähenkilöt olivat lähes aina miehiä, joihin ei pystynyt kunnolla samastumaan. Hän halusi kirjoittaa fantasiakirjan, jonka päähenkilö olisi vahva, itsenäinen nainen. Kirjaa lukiessani jäin kuitenkin miettimään, onko Noaidin tyttären naispäähenkilö todellakin vahva saati itsenäinen. Alussa kiinnostavalta vaikuttava Aura muuttuu kirjan edetessä jatkuvasti pelastamista ja suojelemista (useimmiten miesten taholta) kaipaavaksi tyttöseksi, jonka pakkomielteinen haikailu Pajun perään saa epäuskottavia, lähes koomisia piirteitä. Ainakaan minä en pystynyt enkä lopulta edes halunnut samastua Auraan.

Kirjan loppupuolella sen heikkoudeksi muodostui myös juonen fantasiapuoli. Yliluonnolliset elementit ja tapahtumat tulevat mukaan yllättäen ja pohjustamatta, ja Aurakin huomaa yllättäen omaavansa kaikenlaisia voimia. Tuntui siltä, että lukijaa vedetään kuin pässiä narusta sinne tänne, ja että mitä tahansa saattoi tapahtua ilman sen kummempaa selittelyä (tyyliin: "hei, piirretään kaarnaan tällaisia jänniä taikajälkiä, niin kuolleet eivät voi satuttaa meitä!").

Bloggaajista ainakin Rouva Huu, Tintti, Q+Black, Sini ja Iiddda ovat lukeneet kirjan. Taidan olla vähemmistöä, kun kirja ei kolahtanut minuun, tai ehkä vain odotin sen olevan jotain aivan muuta ja puran nyt pettymystäni tällaiseen vähemmän mukavaan arvosteluun... ;)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. Otava. 2013. 264 sivua.

aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Otava: Noaidin tytär
HS: "Essi Tammimaan ensimmäinen nuortenromaani vie saamelaissoturien maailmaan"
Savon Sanomat: Noaidin tytär

torstai 21. marraskuuta 2013

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen
Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Joel Haahtela teki sen jälleen. Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin; olin jo ensimmäisten sivujen jälkeen täysin koukussa kirjaan. Romaani vei minut Pariisiin vuonna 1889, jossa yksinäinen, nuori mies yrittää tehdä taidetta ja luoda uraa. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjamaisia kirjeitä jollekulle, jonka identiteetti jää ainakin alussa hämäräksi. Kirjeiden vastaanottaja ei vastaa, mutta kirjeet ovat kirjoittajan tapa kirjoittaa itseään ja omaa identiteettiään esiin, luoda itseään uudelleen vieraassa paikassa.

Siinä missä Traumbachista jäi minulle jotenkin ahdistava ja klaustrofobinen olo (muistikuvieni mukaan siinä vain puikkelehdittiin jatkuvasti kapeilla kujilla ja sokkeloisissa rakennuksissa), niin Tähtikirkas, lumivalkea on avara ja levittäytyy kaikin tavoin laajemmalle. Romaani on ensinnäkin reilusti pitempi kuin yksikään Haahtelan aiemmista teoksista ja ulottuu suhteellisen pitkälle ajanjaksolle 1800-luvun lopulta vuoteen 2012 saakka. Siinä matkustetaan Euroopasta aina Kaakkois-Aasiaan asti. Romaanin osat ovat hyvin erilaiset ja pidin alkupuolesta enemmän kuin lopusta. Puolisoni mielestä romaani taas parani loppua kohden. Makuasioista ei voi kiistellä (mutta kyllä niistä saa kiihkeän keskustelun aikaan klo 23.30 illalla, kun toinenkin luki kirjan loppuun!). ;)

Haahtela on yksi niistä kirjailijoista, joita jopa ehdin kuulemaan lyhyiksi jääneillä kirjamessuillani. Huonosta haastattelijasta huolimatta oli mielenkiintoista kuulla kirjailijan omia mietteitä kirjasta. Haahtela mm. mainitsi, että romaani on hänelle eräänlainen paluu nuoruuteen, koska hän on itsekin harrastanut nuorempana maalausta, erityisesti impressionistisia maalauksia!

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa on paljon tuttua Haahtelaa: itseään tai paikkaansa maailmassa etsivä mieshenkilö, joka ei oikein koskaan tunnu pääsevän perille sinne, minne hän on menossa. Ainoa pysyvä henkilö miehen elämässä, entinen rakastettu ja kirjeiden vastaanottaja, hiipuu pois mielestä, mitä kauemmas mies hänestä ajautuu.

Ainoa miinus oli se, että romaanin viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin tuntuivat jotenkin liian itsestään selvältä ratkaisulta. Toisaalta ihailin sitä, kuinka Haahtela piti jatkuvasti romaanin päähenkilön ja tämän kirjeiden päiväykset juuri suurten tapahtumien ulkopuolella: aina oltiin jonkin merkittävän historiallisen tapahtuman tai sodan kynnyksellä, muttei koskaan sen ytimessä. Romaanin päähenkilön tavoin myös lukija jää jollain tavalla ulkopuoliseksi. Tarinan aukot pitää täyttää itse.

Romaanin alku on runsas, kieli monipuolista ja rikasta, nuorelle miehelle sattuu ja tapahtuu. Vähitellen kertojan äidinkieli köyhtyy (Haahtela kertoi haastattelussa tämän olevan tarkoituksellista), vauhti hidastuu, identiteetti katoaa ja mieli tyhjenee, kunnes jäljelle jää... niin, mitä? Kirjaimia, kuvioita, mielen muotoja. Ehkä pari toiveikasta perhostakin. :)

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut. Olisin mielelläni nähnyt sen Finlandia-ehdokkaidenkin listalla!

Kirjan ovat lukeneet myös Henna, Katja, Maria, Anneli, Jenni, Sanna, Pekka ja lukuisat muut.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava. 2013. 270 sivua.

Otava: Tähtikirkas, lumivalkea
HS: "Päättyykö kaikki sairaskertomukseen?"
Kirjavinkit: Tähtikirkas, lumivalkea

tiistai 12. marraskuuta 2013

Banana Yoshimoto: Kitchen

Jokainen on tehty elämään omanlaistaan elämää. [...] Minäkin toivon että voisin elää niin. Kietoa esiliinan uumilleni, hymyillä kukkaishymyä, oppia laittamaan ruokaa, rakastaa kärsien ja empien koko sielullani, mennä naimisiin. Sellainen on minusta ihanaa. Olla kaunis ja suloinen.

Banana Yoshimoton Kitchen löysi tiensä kirjahyllyyni kirjaston poistomyynnistä muutama vuosi sitten. Ostin kirjan, koska minulla oli hämärä muistikuva, että joku oli kehunut sitä ja toisekseen, koska en ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään japanilaista romaania, joka olisi ainakaan ollut tylsä tai mitäänsanomaton!

Kitchenkään ei pettänyt. Poukkoileva juoni, eksentriset henkilöhahmot ja kuulaankaunis kieli saivat minut ihastumaan kirjaan täysin.

Kertoja ja päähenkilö Mikage Sakurai muuttaa kasvatti-isoäitinsä kuoleman jälkeen asumaan kukkakaupassa työskentelevän Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin, Erikon, asuntoon. Vaikka äiti ja poika ovat Mikagelle puolituntemattomia, ratkaisu ei tunnu järjettömältä vaan täysin loogiselta, koska, kuten Mikage uskoo, ennen pitkää jokainen väistämättä varisee ja häviää ajan pimeyteen.

Keittiö on Mikagelle tärkeä paikka: siisti keittiö ja ruoanlaitto tarjoavat lohtua ja terapiaa isoäidin kuoleman jälkeen. Myös Mikagen ja Yuichin suhteessa ruoka toimii eräänlaisena seksin ja läheisyyden korvikkeena. Poikkeuksellisen herkullisen porsaankyljyksen kanssa voi matkustaa taksilla keskellä yötä vaikka toiseen kaupunkiin, koska yksin ei ole niin mukava syödä. :)

Kokkauskurssilla Mikage kuitenkin tajuaa perustavanlaatuisen eron itsensä ja muiden esiliinoihin kietoutuneiden kurssilaisten välillä: Hän laittaa ruokaa, koska se tekee hänet onnelliseksi. Muut tytöt laittavat ruokaa, koska he luulevat, että se tekee heidän tulevan aviopuolisonsa onnelliseksi.

Romaani ei annakaan mitään naiivin ruusuista kuvaa onnen etsimisestä. Mikage on hellyttävän rehellinen itselleen: hän haluaisi mahtua onnelliselle elämälle asetettuihin raameihin ja täyttää normit, mutta läheisten kuolema pakottaa hänet tukeutumaan Yuichiin, toiseen yhtä rikkinäiseen ja yksinäiseen ihmiseen.

Yoshimoton romaanin kolmiosainen rakenne hämmensi hieman. Ensimmäinen osa, "Kitchen", on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, ja sen jatko-osa, "Täysikuu - Kitchen 2", seuraavana vuonna. Sen sijaan romaanin kolmas osa, "Moonlight shadow", on kannen tietojen mukaan Yoshimoton lopputyö yliopistoon vuodelta 1986. Viimeinen osa tuntui irralliselta, vaikka siinäkin käsiteltiin samoja menetyksen ja kuoleman teemoja. Ensimmäiset kaksi osaa olivat jotenkin raikkaampia ja yllätyksellisempiä; kolmas oli unenomaisempi ja masentavampi. Toisaalta kaikki osat voisi lukea myös erillisinä, itsenäisinä tarinoina yrittämättä yhdistellä niitä sen kummemmin.

Kitchenissä oli ihan omanlaisensa verkkainen, arkinen ja kaunis tunnelma. Välillä takerruin kiinni yksittäisiin lauseisiin ja virkkeisiin; jokin niissä kolahti. Esimerkiksi onnellisuus tuntuu kirjan mukaan siltä kuin sydämeen virtaisi valoa ja tuulta. Tai yö voi olla niin äänetön, että tähtien liike taivaalla tuntui kuuluvan korvan sisimmässä sopukassa.

Ja vaikka ihmisen tie on ennalta määrätty, joskus saattaa havahtua huomaamaan ettei voi muuta kuin maata tuijottamassa taivasta aivan vieraassa paikassa keskitalvella katolla vesilätäkössä vieressään porsaankyljys, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Voisiko sitä enää selvemmin sanoa? :)

Kitchenin keittiössä ovat istuneet myös Liisa ja Satu. Kirjasta on näköjään tehty elokuvakin, onko kukaan sattunut näkemään sitä? Olisipa jännä nähdä, millaisen leffan tästä saa! :)

Banana Yoshimoto: Kitchen. Otava. 1995. 175 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Kitchin
Suomentaja: Kai Nieminen

Wikipedia: Banana Yoshimoto

tiistai 5. marraskuuta 2013

Myöhäiset lokakuun luetut (ja erilaiset kirjamessut)


Nyt on iskenyt pahimmanlaatuinen bloggausjumi päälle: ei muka ehdi, ja silloin kun ehtisi, ei jaksa tai viitsi. Mikä lie pimeän marraskuun synkistelyvaihe meneillään... :)

Helsingin kirjamessuihin on pakko palata vielä sen verran, että messusuunnitelmat menivät minulta täysin uusiksi, kun perheen pienimmäinen aiheutti ylimääräistä huolta. Matkustimme Helsinkiin perjantaiaamuna; tarkoituksena oli päästä jo samana päivänä messutunnelmiin, mutta Messukeskuksen sijaan päädyimmekin Jorvin sairaalaan lapsen pahan hengenahdistuskohtauksen takia. Hotelliyö vaihtui sairaalayöksi, ja messukirjojen selailu lasten infektio-osaston kirjahyllyjen valikoiman pläräilyyn. Onneksi tilanne parani nopeasti niin, että pääsimme lauantaina pois ja ehdimme pyöriä messuilla sunnuntaina. PIJ/bloggaajatapaamisen tietenkin missasin, mikä harmitti aika paljon... No, tällaista sattuu ja onneksi ei sen vakavampaa. :)

Vielä perinteinen lista, eli:
lokakuun luetut:
Jennifer Egan: The Keep
Wladimir Kaminer: Kolmas krokotiili

Erityisesti Tammimaan fantasiakirjasta minulla on painava mielipide - varsinkin, kun ehdin jopa kuulla kirjailijan haastattelun kirjamessuilla, mutta siitä lisää myöhemmin... 

Nyt lähden kaivelemaan kirkasvalolampun esiin varastosta ja jatkan sen valossa Antti Heikkisen Pihkatapin lukemista. Jospa tuo yhdistelmä piristäisi ja toisi vähän lisää energiaa. :)