perjantai 27. huhtikuuta 2018

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

Kansi: Rafaela Romaya
Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n vastikään suomeksi ilmestynyt esikoisromaani Älä mene pois on vangitseva, hurja tarina avioliitosta, lapsettomuuden tuskasta ja naisen roolista nykypäivän Nigeriassa.

Romaanin arvoituksellisessa alussa Yejide on palaamassa aviomiehensä luo 15 vuoden jälkeen. Seitsemäntoista laukkua odottaa pakattuina lähtöä, mutta oikeastaan tärkeintä omaisuuttaan Yejide kantaa sisällään, teljettynä rintakehäni alle kuin hautaan, pysyvään paikkaan, ruumisarkkumaiseen aarrekirstuuni. Romaanin kieli ja varsinkin dialogi on melko värikästä, ja suomentaja Heli Naski on saanut tekstin soljumaan hienosti.

Alun jälkeen palataan ajassa taaksepäin aina Yejiden ja hänen aviomiehensä Akinin yhteisen matkan alkuun. He ovat rakastuneet toisiinsa yliopistossa ja menneet naimisiin. Avioliitto on monin tavoin onnellinen ja tasa-arvoinen; kummallakin on oma työnsä, arki sujuu ja parisuhde kukoistaa. Onnea varjostaa vain se, että perheenlisäystä ei ala kuulua, suvun painostuksesta ja erinäisistä enemmän tai vähemmän lääketieteellisistä kikoista huolimatta.

Yejide ja Akin ovat kumpikin korkeakoulutettuja, moderneja ihmisiä, mutta he eivät pääse pakoon yhteiskunnan ja suvun perinteisiä perhekäsityksiä. Naiselle on tarjolla kaksi, ja vain kaksi, roolia: hyvä vaimo ja hyvä äiti (mieluiten poikalapsen). Yksi ei riitä vaan pitäisi olla molempia. Vaikka Yejide on hyvinkin itsenäinen ja omanarvontuntoinen nainen, hän kunnioittaa kuitenkin omaa ja miehensä sukua ja suhtautuu heidän toiveisiinsa nöyrästi.

Kun tulosta ei synny, sukulaiset päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. He järjestävät Akinille toisen vaimon, Funmin, kalpean keltaisen kuin raa'an mangon sisus, ajattelee Yejide. Pariskunnan avioliitto mullistuu tietenkin täysin, ja Yejide tuntee katoavansa entisestä elämästään kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.

Lapsettomuuden tuskaa on kuvattu kirjassa riipaisevan tarkasti. Yejidelle lapsettomuus on henkilökohtainen, yksityinen asia, mutta kulttuurissa, jossa naimisissa olevan naisen odotetaan ilman muuta olevan myös äiti, siitä tulee myös suvun yhteinen ongelma, juorujen levittämä julkinen häpeä. Tämä tekee siitä moninkertaisesti tuskallisempaa tavalla, jota länsimaisen naisen ja kulttuurin näkökulmasta ei ehkä pysty täysin käsittämään.

Lopulta Yejide toivoo vauvaa niin pakkomielteisesti, että hän alkaa nähdä kehossaan raskauden oireita. Vaikka ultraääni osoittaa kohdun tyhjäksi, Yejide kieltäytyy uskomasta tätä ja Akin alkaa pelätä hänen mielenterveytensä puolesta. "Raskaus" kestää reippaasti yli yhdeksän kuukautta, mutta Yejide ei hyväksy tosiasioita vaan sisustaa vimmaisesti lastenhuonetta.

Kirjan näkökulma vaihtelee Yejiden ja Akinin välillä, mikä on kiinnostava ratkaisu ja tekee tarinasta monipuolisemman. Kummallakin on oma käsityksensä avioliitosta ja perheestä, ja myös Akin joutuu omalla tavallaan näyttelemään eräänlaista roolia suvulleen. Hänen rakkautensa Yejidea kohtaan saa hänet tekemään sekä julmuuksia että epäitsekkäitä valintoja.

Romaanissa sivutaan perheen tragedioiden rinnalla maan poliittisia levottomuuksia, mutta politiikka jää taka-alalle. Keskiössä on avioliitto ja parisuhde, Akinin ja Yejiden perhe ja sen kiemuroiden aiheuttama suru, viha ja katkeruus. Ja rakkaus, kaikessa hauraudessaan ja voimassaan.

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme. Kirjan loppu on pakahduttavan hieno. Kokonaisuutena yksi parhaista lukukokemuksista tänä vuonna, joten iso suositus tälle!

Bloggaajista myös Anneli A, Elegia ja Omppu ovat ehtineet lukea kirjan. Kirjailija saapuu Suomeen toukokuussa ja hänet voi nähdä esim. Helsinki Litissä lauantaina 26.5 Laura Lindstedtin haastateltavana.
 
Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena. 2018. 300 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Stay With Me
Suomentaja: Heli Naski
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja.

Atena: Älä mene pois
Atena: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta".

Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä (Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ja valokuvaaja Jenni Holma on ottanut heistä upeita kuvia.

Käsitys sukupuolen kaksijakoisuudesta elää vahvana yhteiskunnassamme ja sukupuoli koetaan niin tärkeäksi ominaisuudeksi, että se on yksi ensimmäisistä asioista, joita tiedostamattammekin toisessa ihmisessä huomaamme. Ihmisillä on hirvittävä tarve lokeroida toisiaan, ja kun joku ei mahdu perinteisiin lokeroihin, se koetaan hämmentävänä tai uhkaavanakin.

Pätkä yhdestä kirjan sarjakuvasta
Väitän, että ennakkoluulot ovat hyvin pitkälti ulkopuolelta omaksuttuja ja opittuja asioita. Lapsille sukupuolen moninaisuus voi olla täysin luonteva asia. Itse selailin kirjan kuvia yhdessä 5-vuotiaan kanssa ja pohdiskelimme yhdessä, että ihmiset voivat olla muutakin kuin tyttöjä tai poikia, naisia tai miehiä. Ei se hänen mielestään ollut mitenkään ihmeellinen ajatus, eikä pidäkään olla. :)

Kirjan sarjakuvasta
Arvion alussa oleva sitaatti kertoo yhden kirjaan haastatellun muunsukupuolisen ihmisen kokemuksesta transpolin henkilökunnan kanssa. Tekisi kyllä mieli lähettää tämä kirja välittömästi kaikille transpolilla työskenteleville. Monien haastateltavien tarinoita yhdisti ahdistus siitä, että terveydenhuollon ammattilaisille piti jotenkin todistella omaa sukupuoli-identiteettiään tai jopa valehdella siitä hoitojen saamiseksi. Transpolilla muunsukupuolisuus ei ilmeisesti ole kovin käypää valuuttaa, vaan jos kokee olevansa varmasti täysin vastakkaista sukupuolta kuin mikä syntymässä on määritetty, pääsee todennäköisemmin hoitoihin. Luulisi, että transpolilla jos jossain tajutaan sukupuolen moninaisuuden, liukuvuuden ja ei-binäärisyyden päälle!

Osittain taustalla vaikuttaa toki myös auttamattoman vanhentunut translaki, johon kirjan jälkisanoissakin viitataan: Kirjan tavoite on yhteiskunnallinen. On aika korjata translaki, joka nykyisellään on ihmisoikeusloukkaus.


Näkymätön sukupuoli on tärkeä teos ja kannanotto ja lisää varmasti tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta ja ennen kaikkea siitä, mitä se yksittäisten ihmisen kohdalla voi merkitä. Iso hatunnosto kirjassa tarinansa kertoville ihmisille, joista suurin osa esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan. Tarinat ovat erittäin henkilökohtaisia; moniin liittyy tuskaa, ahdistusta ja pelkoa, mutta myös huumoria, helpotusta ja itsensä kanssa sinuiksi tulemisen iloa. Aitoja selviytymistarinoita rohkeista ihmisistä. Lukekaa!

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä. Into. 2018. 174 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Into: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä
Länsi-Savo: "Ei mies eikä nainen - Näkymätön sukupuoli -kirja kertoo kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä"

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa.

Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi.

Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Kirje väitetyltä tyttäreltä unohtuu hetkeksi, kun Markus lentää Yhdysvalloista Suomeen pikkusiskonsa hautajaisiin. Paikalla on myös muita sukulaisia, joita Markus ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Yksi hautajaisvieraista on Carola, Markuksen kaksossisko, jonka muu perhe on vuosia sitten hylännyt.

Hautajaisista romaanin nerokas rakenne palautuu ensin Markuksen lapsuuteen ja tapahtumiin, jotka johtivat perheen hajoamiseen, sekä Markuksen nuoruuteen ja uraan. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa, jotka vuorottelevat ja lopulta kohtaavat lopussa, jossa kaari palaa tavallaan taas alkuun, käännekohtiin, joista kaiken purkautuminen alkoi.

Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin; on ankara isä ja ilmeisesti masennuksesta kärsivä äiti, jonka sairautta ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. On kaksossisko Carola, villi ja kapinallinen. On pikkusisko Ellen, lahjakas ja pikkuvanha muusikko, joka soittaa kesäisin viulua kallionkielekkeellä Porkkalan mökillä. On myös toinen pikkusisko Sofia, sisarusparven kuopus, joka maksaa korkean hinnan valinnoistaan.

On myös eräs lapsuusmuisto, niin synkkä ja kammottava onnettomuus, että kylmät väreet kulkivat kehon läpi siitä lukiessa. En muista pitkään aikaan lukeneeni niin voimakasta ja pakahduttavaa kohtausta mistään kirjasta.

Aikuisuuden kynnyksellä Markus muuttaa Yhdysvaltoihin ja perustaa siellä perheen. Nuoren miehen kielelliset lahjat huomataan liikkeen johtoporrasta myöten ja hän etenee urallaan New Yorkin päämajaan saakka. Tulee kuitenkin monia hetkiä, kun Markus joutuu kohtuuttomilta, mahdottomilta tuntuvien valintojen eteen: uskonto ja yhteisö vai rakkaus, intohimo ja perhe? Valinnat määräävät loppuelämän suunnan.

Vaikka Kalland itse on jättänyt Jehovan todistajat nuorena, romaani ei ole mikään näin-pakenin-uskonnollisesta-lahkosta-tilitys (onneksi). Uskonnon vahva läsnäolo arjessa tulee toki selväksi ja kirjassa tuodaan esille myös liikkeen pimeää puolta: kaksinaismoralismi ja tekopyhyys rehottaa ja kulissien takana käydään raivokasta poliittista valtapeliä. Samanlaista draamaa voisi tosin löytyä (ja varmasti löytyykin) minkä tahansa suuren liikkeen tai organisaation johdosta.


Kirjassa minua kiehtoi erityisesti se, että vaikka Markus on päähenkilö ja minäkertoja, hän jää itse yllättävän etäiseksi henkilöksi. Hän vain kuvailee ihmisiä ja tapahtumia ympärillään, mutta harvoin esittää niistä mitään tulkintaa tai jää pohdiskelemaan omia mielipiteitään asioihin. Aivan kuin hän olisi turta kaikelle; mikään ei hetkauta häntä. Hänen todellinen kantansa jopa uskontoon jää epäselväksi: toisaalta hän omistaa elämänsä liikkeelle, pitää puheita ja kirjoittaa tekstejä lehtiin sekä etenee korkeaan asemaan, mutta jää arvoitukseksi, uskooko hän vilpittömästi sanomaansa. Ainakin hän kapinoi toistuvasti liikkeen arvoja vastaan yksityiselämässään, mutta tästäkään mahdollisesti aiheutuvia syyllisyydentunteita hän ei erittele - tai sitten hän ei koe tunnontuskia. Toisaalta Markuksen neutraali hahmo mahdollistaa sen, että uskontoa voidaan käsitellä romaanissa syyttelemättä ja tuomitsematta sitä suoraan; sen tehtävän kirjailija jättää tyylikkäästi lukijalle.

Tai kuten eräs kirjan hahmoista toteaa:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Etäisyydestä huolimatta Markuksen hahmo ei jäänyt pinnalliseksi vaan arvoituksellisuus ja monitulkintaisuus oli oikeastaan kiehtovaa. Eräässä kohdassa Markus kuvailee itseään "oman elämänsä sivustakatsojaksi" ja sitä hän todella on. Hän jää monesti sivulliseksi eikä osaa tai pysty olemaan oman elämänsä herra. Sekin jää lukijan tulkittavaksi, missä määrin tämä johtuu uskonnosta ja missä määrin Markuksen omasta persoonasta.

Vien sinut kotiin on traaginen, surullinen kirja mahdottomista valinnoista, sisaruudesta ja musiikista. Se jättää jäljen pitkäksi aikaa.

Myös mm. Kirsi, riitta k ja Katja ovat lukeneet tämän.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena. 2017. 284 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Atena: Vien sinut kotiin
Aamulehti: "'Tiesin että meillä oli totuus' - Esikoisromaani kurkistaa Jehovan todistajien elämään" 
HS: "Murtuvat sisaret, tunteeton veli - esikoisromaani Jehovan todistajista kertoo uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta perheeseen"