sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Sain idean, jota pidin lapsellisuuksissani loistavana: kuljeskellessani yrityksen tiloissa olin huomannut, että jokaisessa työhuoneessa oli useita kalentereita, jotka eivät oikeastaan koskaan olleet ajan tasalla, eli pientä punaista rajainta ei ollut siirretty oikean päivämäärän kohdalle tai kuukausilehteä ei ollut käännetty.
Tällä kertaa en unohtanut pyytää lupaa:

- Saanko laittaa kalenterit ajan tasalle, herra Saito?

Aivan huomaamatta hän vastasi myöntävästi. Ajattelin että minulla oli nyt oikea ammatti.


Amélie Nothombia on hehkutettu mediassa jo useita vuosia. Japanissa syntynyt belgialainen kirjailija on saavuttanut jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen pisteliään nokkelalla ja hulvattoman hauskalla kirjoitustyylillä, jota sävyttää hieman häiriintynyt musta huumori. Nöyrin palvelijanne on hänen tunnetuin romaaninsa, ja Alain Corneau on ohjannut siihen pohjautuvan elokuvan, Stupeur et tremblements (2003).

Nöyrin palvelijanne perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin tulkkina japanilaisessa suuryrityksessä. Huolimatta korkeasta työmotivaatiostaan ja täydellisestä japanin kielen taidostaan, Amélie ei pärjää armottoman työetiikan omaavassa yrityksessä, jossa vannotaan kohteliaisuusetiketin, kunnian ja kasvojen säilyttämisen nimeen naurettavuuksiin asti. Amélie ajautuukin vähitellen yhä alemmas arvohierarkiassa kopiokoneen käyttäjästä ja kahvinkeittäjästä laskujenselvittelijäksi, kalenterien päivittäjäksi ja lopulta, alhaisimpaan työhön mitä yritykseltä löytyy, eli vessojen siivoojaksi. Ironian ja yksityiskohtien sävyttämä romaani on nopeaa ja viihdyttävää luettavaa.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne. Otava. 2001.
Ranskankielinen alkuteos: Stupeur et tremblements
Suomentaja: Annikki Suni

Wikipedia: Amélie Nothomb

Katso myös nämä:

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

"Eikö teistä ole ikävä elää syrjässä?" minä kysyin.
"Syrjässä mistä?" hän vastasi. "Ei, kaiken kaikkiaan sanoisin, että me oikeastaan nautimme tästä eristyneisyydestä. Onko se hyvä vai paha, sitä en osaa sanoa. Tehtailijat ovat sanoneet meille, että he koemarkkinoivat mielellään tuotteitaan Savannahissa - hammastahnoja ja pesujauheita ja vastaavia - koska Savannah on täysin immuuni ulkoisille vaikutteille.


John Berendt on newyorkilainen kolumnisti, toimittaja ja kirjailija. Hän matkusti juttumatkalle Yhdysvaltojen Vanhaan Etelään, Georgian osavaltion Savannahin kaupunkiin ja jäikin kaupunkiin useaksi vuodeksi. Tuloksena on matkakirja - tai pikemminkin kaupunkikuvaus - eksentrikkojen asuttamasta Etelän jäänteestä, joka vastustaa muutosta ja ulkopuolisia vaikutteita, eikä tunnu koskaan muuttuvan miksikään.

Joku saattaa muistaa Savannahin kaupungin Tuulen viemää -romaanin (tai elokuvan) tapahtumapaikkana. Kaupunki on myös muusikko Johnny Mercerin synnyinpaikka ("Jeepers Creepers" ja muita kappaleita, jotka ovat ainakin itselleni tuttuja lähinnä Disneyn piirretyistä...). Muuten Savannah ei ole kovin tunnettu paikka.

Yhdysvalloissa Berendt'n romaanin julkaisu aiheutti kuitenkin turistivirran kaupunkiin. Kirjasta saa sen kuvan, että kaupungin asukkaiden ovet ovat avoinna vieraille 24/7 ja riehakkaita juhlia järjestetään harva se päivä. Kaupunkia asuttavat voodoo-noituutta harjoittavat vanhat naiset, jotka kaivavat keskiyöllä juuria hautausmaalta; talonvaltaajat; mustat transvestiitti drag-kuningattaret (The Lady Chablis); murhamiehet; superrikkaat; ja kaikkia ärsyttävät, sovinnaisemmat naapurit. Turistit (ainakin nykypäivänä) saattavat kokea karvaan pettymyksen: Savannah on eristyneisyydestään huolimatta vähitellen päässyt muuttumaan moderniksi pilvenpiirtäjien täyttämäksi rannikkokaupungiksi.

Osittain romaani on kuin pitkä matka-artikkeli. Varsinainen juonenpoikanen löytyy oikeastaan vasta romaanin loppupuolelta, kun erästä Savannahin arvostetuimmista asukkaista, antiikkikauppias ja Fabergé-kokoelman omistaja Jim Williamsia, syytetään assistenttinsa, Danny Hansfordin, murhasta. Alkaa oikeudenkäyntien sarja, joille ei näytä tulevan loppua lainkaan.

Suomentajan käyttämä kieli on valitettavasti paikoittain todella kömpelöä. Aivan kuin kääntäjä ei olisi viitsinyt etsiä suomen kielestä sopivia ilmaisuja vaan on vain tuijottanut sanakirjoja. Erityisesti The Lady Chablisin puhetyyli on ilmeisesti hämmentänyt kääntäjää. Voi vain yrittää arvailla, mitä Chablisin kommentit yleisölleen, "Juuri niin, lapsi" tai "Joopa joo, lapsi" tai "Näin on, lapset", olivat alun perin englanniksi ("child?" "kid?" "baby?"). Suomennoksen "lapsi"-sana ei kuitenkaan toimi.

Romaanista on tehty myös Clint Eastwoodin ohjaama samanniminen elokuva (pääosissa mm. John Cusack, Kevin Spacey ja Jude Law), joka on filmattu (missäpä muuallakaan kuin) Savannahissa ja jossa osa näyttelijöistä on myös kirjassa esiintyneitä oikeita henkilöitä (mm. The Lady Chablis). Näyttelijäsuoritukset pelastavat muuten hieman vaisun elokuvan.

Savannahin maisemissa on vierailtu myös Ilsen blogissa.

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. WSOY. 1997.
Englanninkielinen alkuteos: Midnight in the Garden of Good and Evil
Suomentaja: Seppo Loponen

Wikipedia: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Wikipedia: John Berendt

Katso myös nämä:

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Guy de Maupassant: Ihmissydän

Sitten hän katsoi peiliin. Hän katseli itseään niinkuin hänellä aina oli tapana, tyytyväisenä kuten ihminen, joka kohtaa eniten rakastamansa henkilön. Sitten hän avasi turkisvaippansa tarkastellakseen uutta pukuaan. Se oli lämmin untuvainen kevättalven puku. Kaulus oli reunustettu hyvin hienolla, valkoisella untuvalla, jonka hohde oli aivan läpikuultava ja joka ulottui osaksi olkapäille, vivahtaen siinä harmaaseen kuten linnunsiivessä. Myös vyötäröä kiersi tällainen untuvavyö, niin että nuori nainen omituisesti muistutti villiä lintua. Hänen päähinettään, jonkinlaista barettia, somisti värikäs, rohkea höyhentöyhtö, ja hänen niin kaunis vaalea päänsä näytti olevan valmis lentämään tavisorsien kera raekuuroja sinkoileviin harmaisiin pilviin. 

Guy de Maupassant'n myöhäistuotantoa edustava romaani pursuilee korkealentoista kirjallista kielellä koreilua ja vanhanaikaisia eufemismeja. Romaani on - yksinkertaistettuna - kertomus rakkaussuhteesta viulunsoittaja Mariollen ja vaarallisen, itserakkaan, aikansa femme fatalen, rouva de Burnen välillä. Koko romaani koostuu oikeastaan näiden kahden henkilön välisten tunteiden kuvauksesta.

Maupassantin romaanien juonen tai aiheen kuvaus saa ne aina kuulostamaan tylsemmiltä ja pinnallisemmilta kuin ne ovat. Tätäkään romaania en olisi varmasti lukenut pelkästään takakannen kuvauksen perusteella (joka sisältää mm. seuraavan oudon väitteen: Mestari tarkastelee [romaanissaan] niitä kiihottavia ja ongelmallisia mielentiloja, joihin rakkaus saattaa viedä tyypillisesti ranskalaisen mentaliteetin.). Romaani kuulostaa takakannen perusteella lähinnä halvalta kioskikirjallisuudelta tai yliromanttiselta 1800-luvun harlekiinilta, mutta lukiessa jotenkin tottuu lauseisiin, jotka alkavat "Ah!", "Voi!" tai "Kernaasti!" Lopputuloksena on totaalisen koukuttava, päivässä tai parissa ahmittava romaani, joka on paljon enemmän kuin sentimentaalinen rakkaustarina.

Guy de Maupassant: Ihmissydän. Otava. 1966.
Ranskankielinen alkuteos: Notre coeur
Suomentaja: Arvi Nuormaa

Wikipedia: Guy de Maupassant
Kirjasto.sci.fi: Guy de Maupassant [en]

Katso myös nämä:

J. M. Coetzee: Foe

'There is no need for us to know what freedom means, Susan. Freedom is a word like any word. It is a puff of air, seven letters on a slate. It is but the name we give to the desire you speak of, the desire to be free. What concerns us is the desire, not the name. Because we cannot say in words what an apple is, it is not forbidden us to eat the apple. It is enough that we know the names of our needs and are able to use these names to satisfy them, as we use coins to buy food when we are hungry. It is no great task to teach Friday such language as will serve his needs. We are not asked to turn Friday into a philosopher.'

The basic setting of this novel is clear enough in the beginning: a woman, Susan Barton, is shipwrecked onto an island. She discovers that the island is inhabited by an elderly white man named Cruso, who has a black slave, Friday. Sound familiar? Yes, this is the old Robinson Crusoe story told from a female perspective.

But the island and its inhabitants are somehow distorted, creepy and disturbing. There is something sinister about Cruso and his obsession to try to make the barren island bear fruit. Friday is a problematic character in that he has literally lost his tongue - whether cut off by Cruso himself or by slave traders in his earlier life remains a mystery. Even Susan Barton herself, who initially seems like a respectable, sensible woman, goes through some kind of psychological change and turns into something unstable, incomprehensible and wild.

Spoilers below:

Miraculously, the three islanders are rescued by a passing ship. Cruso, however, is reluctant to leave the island and finally dies from a mysterious illness aboard the ship. Susan Barton and Friday arrive in Britain where Susan seeks out a famous writer, Daniel Foe (!), whom she hopes will hear and write her amazing story of shipwreck and rescue for generations to come. The writer is reluctant and evasive, eventually disappearing, forcing Susan and Friday to go roaming around Britain like tramps, looking for him. Another mystery is related to Susan's lost daughter, whom she has also been searching for. A woman with the same name as her appears later on in the novel, claiming to be the lost daughter, but Susan does not believe her. The problem of Friday - what to do with a slave who is no longer needed, who has no tongue and no home - remains.

/spoilers end.

The novel is not easy to read and it is even more difficult to understand or analyse. The symbolism is complex, especially in the second half of the novel, which consists mainly of Susan's own confused thoughts, personal reflections and the strangely philosophical discussions between Susan and Cruso. In the end, I think Friday becomes the most interesting and problematic character in the novel, in spite of the fact that he has no language to express himself in.

J. M. Coetzee won the Nobel Prize in Literature in 2003.

J. M. Coetzee: Foe. Penguin Books. 1986.

NY Times: "Her Man Friday"
Wikipedia: Foe
Wikipedia: J. M. Coetzee

See also:

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Paluumatkalla humalaiset huutavat laivan huutokaupassa maapähkinäpusseja kymmenkertaiseen hintaan ja ottavat kouralla lohta seisovassa pöydässä, kun haarukalla ei oikein osu. Joku tukkii huudoista päätellen vessan siitä kerroksesta, jossa hyttimme on, ja kerrosemännät käyvät kolmesti hytissämme koputtamatta, mitään sanomatta, tarkastamassa vessan, samoin kuin muissakin kerroksen hyteissä, keskustellen keskenään viroksi ja olettaen, ettemme ymmärrä mitään. Satamassa on nuori seurue, joka on tuonut täyden lastin kaljaa, ja nyt he ihmettelevät, miten saisi sen kuljetettua kotiin. 60 litraako siinä on? Jonkun kaljalaatikko hajoaa ja purkit vierivät ympäri terminaalia. Mies konttaa Saku-purkkien perässä. Minua itkettää.

Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin äskettäin ilmestynyt, palkittu Puhdistus (2008). Tarkastelun aiheena on jälleen Viron lähihistoria - Neuvostoajan kyydityksistä piileskeleviin metsäveljiin ja pula-ajan korvikekahviin ovat selvästi muhineet kirjailijan päässä jo useita vuosia. Näiltä osin Stalinin lehmät on kuin varhaisempi versio Puhdistuksesta, mutta vielä hieman sekava ja hiomaton. Liian monta yksityiskohtaa, liian monta kohtaloa yritetään selittää mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi. Romaani ei myöskään yllä syvyydessä tai moniulotteisuudessa samalla tasolle kuin Puhdistus.

Stalinin lehmät käyttää lähes samaa jaksottunutta, ajassa ja paikassa hyppelevää kerrontatyyliä kuin Puhdistuskin. Neuvosto-Viron 1970-luvulle pääosin sijoittuvat osiot vuorottelevat nykyajan Suomeen sijoittuvien jaksojen kanssa. Varhaisempi kertomus keskittyy Viron oloihin lähinnä Katariina-nimisen naisen ja hänen perheensä kautta. Katariina oppii varhain häpeämään virolaista identiteettiään mennessään naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Suomessa heille syntyy tytär, Anna, jolle äiti opettaa jo varhain vaikenemisen taidon. Keneenkään ei voi luottaa, koska neuvostomielisiä vakoojia ja virolaisnaisten huorittelijoita on kaikkialla. Viron ja Suomen kulttuurit eivät onnistu kohtaamaan toisiaan ongelmitta kummassakaan maassa. Virolaisia naisia halveksutaan Suomessa ja suomalaisille turisteille nauretaan Tallinnassa.

Annan kasvutarinaa seurataan ensimmäisessä persoonassa hänen näkökulmastaan. Hänen elämäänsä dominoi varhaisesta iästä lähtien bulimia, josta kukaan - ei edes oma perhe - saa tietää. Anna itse tuntuu elävän syömishäiriönsä kanssa jonkinlaisessa henkilökohtaisessa symbioosissa. Hän kontrolloi ja sortaa syömisellä omaa kehoaan ja painoaan. Syömishäiriöisen ihmisen ajatuksista, tunteista ja motiiveista kertovat jaksot ovatkin romaanin ehkä parhainta antia. Ostoslistojen tekeminen, ruokien jakaminen ns. turva- ja vaararuokiin (mitä saa syödä kohtuudella vs. mikä johtaa väistämättä ahmimis- ja oksentamissessioon), kalorimäärien ulkoaopettelu ja kalkkitablettien napsiminen on kuvattu realistisen oloisesti, sen kummemmin asiaa kaunistelematta.

Sen sijaan moni kirjan henkilöistä jää hyvin yksiulotteiseksi. Annan kautta tutustumme hänen kumppaneihinsa, sukupuolettomiin lempinimien takana piileskeleviin henkilöihin, Hukkaan, Vileniin ja Pikkupeikkoon. He jäävät kuitenkin lukijalle etäisiksi eikä heistä oikein jaksa kiinnostuakaan. Tämä taas toisaalta ehkä peilaa Annan omaa maailmaa: hän ei päästä muita liian lähelle itseään, koska hänellä on ja voi olla vain yksi rakastaja, bulimia, josta tulee hänen Herransa, jota hän palvoo ja tottelee.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät. Bazar. 2003. 478 sivua.

SofiOksanen.com
HS Kirjat: "Nälkä, joka ei syömällä lähde"
Kiiltomato: "Syömishäiriöiden ja neuvostoajan vallankäyttöä"
Bazar: Stalinin lehmät
Kirja.fi: Sofi Oksanen

Katso myös nämä: