tiistai 30. syyskuuta 2014

Jean Echenoz: Pianossa

Kaikki valot naapuritaloissa ovat sammuneet, kaikki ikkunat ovat pimeinä, kukaan ei katsele, lukuun ottamatta koiranaisen koiraa, joka on jalkeilla vielä tähänkin kellonaikaan numero 55:n neljännessä kerroksessa. Se on mietiskelevä ja lempeä, hyvä ja pohdiskeleva koira, minkä Max on pannut merkille heti, mutta se kärsii usein unettomista kausista ja katselee aikansa kuluksi ikkunasta yötä ja joutui hetki sitten seuraamaan tätä ikävää kuolemaa.

Jean Echenozin Pianossa tarttui käteeni Vive la France! -haasteen takia, kun etsin itselleni ennestään tuntemattomia ranskalaiskirjailijoita. Pianossa osoittautui varsin nopealukuiseksi pikku kummajaiseksi.

Heti romaanin ensimmäisellä sivulla tapaamme kaksi ranskalaismiestä, eräänlaisen Pekka Puupää ja Pätkä -parivaljakon, sankarin ja sidekickin. Ensimmäinen heistä on pitkä ja hyvin tyylikäs, toinen lyhyt ja nukkavieruihin vaatteisiin pukeutunut. Samalla selviää, että ensin mainittu mies pelkää jotain kuollakseen. Tai ei sentään kuollakseen, koska vaikka lukija saa tietää, että mies "kuolee väkivaltaisesti kahdenkymmenenkahden päivän kuluttua", mies ei itse tätä tiedä, joten se ei ole hänen pelkonsa syy.

Arvoitus alkaa selvitä. Ensimmäinen mies saa nimen, Max. Hän on kuuluisa ja taitava pianisti, joka kärsii hirvittävästä esiintymispelosta. Nukkavieru kaveri, Bernie, on hänen apurinsa. Bernien tehtävänä on pitää mestari erossa alkoholista ja kirjaimellisesti tönäistä kauhusta kankea mies konsertti-iltoina esiintymislavalle yleisön eteen. Vapaa-aikanaan Max unelmoi 30 vuoden takaisesta ihastuksestaan, kauniista sellonsoiton opiskelijasta Rosesta.

Kirja ei kuitenkaan kerro esiintymispelosta tai edes pianonsoitosta vaan Maxin kuolemasta. Toisin kuin voisi kuvitella, päähenkilön kuolema ei suinkaan ole kertomuksen loppu vaan vasta sen alku.

Max päätyy kuolemansa jälkeen eräänlaiseen limboon, keskukseen, jossa ihmisten kuolemanjälkeisestä elämästä päätetään. Keskuksen "hoitajina" työskentelevät edesmenneet kuuluisuudet Doris Daystä lähtien. Tavalliset kansalaiset passitetaan joko Puistoon tai Kaupunkiin, tässä tapauksessa Pariisiin. Vaan kumpi on Taivas ja kumpi Helvetti, vai onko kumpikaan? Ja miten kuolemanjälkeinen elämä esimerkiksi Pariisissa poikkeaa elämästä Pariisissa ennen kuolemaa? Voiko kuolleista palata "elämään" omana itsenään?


Pianossa on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, aivan kuin kirjailija itsekin suhtautuisi huvittuneesti päähenkilöönsä. Romaanissa seikkaillaan absurdin ja fantasian hämärällä rajalla, ja välillä minulle tuli jopa Murakami mieleen! Tarinan lumo ei kuitenkaan kantanut loppuun asti, ja jälkimaku oli jotain lievän huvittuneisuuden ja tylsistymisen välillä. Tuntuu, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti; vahvan alun jälkeen tarina alkoi hajota käsiin ja hiipua loppua kohden.

Jean Echenoz: Pianossa. Tammi. 2005. 189 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Au piano
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Jean Echenoz

Kirjaostoksilla

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi kaikki kirjabloggaajat kirjaostoksille syyskuun aikana ja bloggaamaan hankinnoistaan 30.9.2014.

Olen monen muun kirjabloggaajan tavoin yrittänyt viime aikoina vähentää kirjojen ostoa ihan kustannus- ja tilasyistä. Tästä syystä olen kiertänyt kirjakaupat ja jopa rakkaan Book Depositoryni kaukaa. Luultavasti otan vahingon takaisin viimeistään Helsingin kirjamessuilla lokakuussa, josta mukaan tarttuu perinteisesti pino jos toinenkin uutta ja vanhempaa kirjallisuutta. :)

En voinut kuitenkaan vastustaa kirjaston poistomyyntiä, joten ostin kuin ostinkin syyskuussa kahdeksan romaania sekä kasan lasten kuvakirjoja, joista kirjoitin jo täällä. Linkin takaa löytyvässä postauksessa tosin mainitaan vain kolme romaania, koska palasin "sattumalta" poistomyynnin viimeisenä päivänä kirjastoon ja huomasin aulassa lapun, jota kukaan kirja-addikti ei voisi vastustaa: "Sylillinen kirjoja 1€".

Minun tapauksessani sylillinen oli yhtä kuin viisi romaania ja uusi kasa lastenkirjoja edellisten lisäksi.

Syyskuun kirjaostokseni (listaan tähän vain ne kahdeksan romaania, jotka ostin itselleni) olivat siis:
Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta
Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä
John Irvingin Leski vuoden verran
Susanna Alakosken Sikalat
Bret Easton Ellisin Glamorama
Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä
Sheri S. Tepperin Ruohojen maa
John Christopherin Tripodien aika

Yhteensä nämä kahdeksan kirjaa maksoivat huimat 4 €! Ei paha hinta. :) Kaikki kirjat Hirvosen ja Shamsien romaaneja lukuun ottamatta kuuluvat tbr-listalleni; tosin Christopherin scifi-sarjan olen lukenut joskus teini-iässä.

Tässä siis lisää hyllyntäytettä! :) Kirjojen kanimainen lisääntymisvauhti konkretisoitui jälleen, kun innostuimme järjestelemään huonekaluja uudestaan, jolloin kirjahyllyt ja niiden sisältö siirtyivät toiseen huoneeseen. Kirjapinoista olisi melkein saanut oman sisustuselementin ikkunan alle:

2-vuotiaan mielestä hänen kirjojensa piti ehdottomasti olla pinojen päällimmäisinä
Hyllyssä, aakkostetuissa pinoissa. Ai niin, pitikö niiden selkämysten näkyä?

maanantai 29. syyskuuta 2014

Hippo Taatila: Isipappablues

Tuntuu kuin kaikki alle puolivuotiaan esikoisvauvan vanhemmat tarvitsisivat oman "It Gets Better" -kampanjansa. Maailma on yhä olemassa lapsen ensikodin ulkopuolella. Kun lapsi kietoo lonkeroillaan vanhempansa niin tiukasti itseensä kiinni, että veri lakkaa kiertämästä, on elämän jatkuvuudesta hyvä saada muistutuksia.

Lukiessa minulla on tapana taittaa sivun alakulma, jos haluan palata tuolle sivulle uudestaan esimerkiksi jonkin hyvän lainauksen tai muuten vaikuttavan kohdan vuoksi, jonka haluan ehkä mainita blogiarviossanikin. Yleensä taitettuja sivuja tulee pari, kolme kappaletta. Taatilan kirjaan niitä tuli 14. Onneksi kirja on oma, niin saan taitella sitä hyvällä omallatunnolla mielin määrin. ;)

Takakannen mukaan Isipappablues "kuvaa vanhemmuuden kiirastulta ja heittää perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen". Se on myös "2010-luvun sukupolvitarina" ja "karheanhellä rakkaudentunnustus".

Kirjan aiheesta tulee Eve Hietamiehen Yösyöttö mieleen: siinäkin teoksen huumori perustuu hyvin pitkälti siihen, kuinka mies selviytyy vanhemmuuden haasteista, kun hänen syliinsä tyrkätään vastasyntynyt vauva. Tosin siinä missä Hietamiehen romaanissa isä opettelee pärjäämään yksin äidin loistaessa poissaolollaan Taatilan teoksessa äiti kyllä tuntuu pärjäävän vauvan kanssa myyttisen äidinvaistonsa ansiosta, mutta mies on pihalla kuin lumiukko (niin niitä sukupuoliroolejako tässä piti heitellä päälaelleen?!).

Siis oikeasti, kuinka moni nykyajan isän ei ole ollut vauvansa kanssa hetkeäkään kahdestaan sen ensimmäisen elinkuukauden aikana? :D

Taatila kärjistää, liioittelee ja maalailee nokkelia vertauskuvia, välillä liiankin ahkerasti. Toisaalta mielikuvat myös naurattavat: mammalauman keskelle muskariin pyyhältävän isän fiilis "on kuin Timo Soinilla pride-paraatissa". Koti-isän odotetaan tekevän "isijuttuja": "vähän kuin larppiversiota oikeasta vanhemmuudesta".

Vaikka sukupuoliroolien ja stereotypioiden kyseenalaistamisessa jäädään kirjassa vähän puolitiehen, niin voisin kuvitella, että se luo nokkelalla, toisinaan ronskillakin huumorilla uskoa niihin tuleviin isiin (ja äiteihin), joilla ei ole hajuakaan siitä, mikä heitä odottaa.

Tosin alun riehakkuuden jälkeen kirja hieman vakavoituu. Yökausia jatkuva koliikki-itku käy kidutuskeinosta, ja mahdollinen maitoproteiiniallergia aiheuttaa päivittäistä huolta, epävarmuutta ja lääkärikäyntejä. Taatila osuu asian ytimeen kuvaillessaan epämääräisen, diagnosoimattoman, mutta päivittäiseen elämään vaikuttavan sairauden herättämiä tuntoja. Vanhemmat jäävät yksin arvailuineen ja huolineen samalla, kun lääkärit vähättelevät ja antavat ristiriitaisia neuvoja. Turhautuminen muuttuu helposti kyynisyydeksi:

"atooppinen ihottuma" on vain lääkärislangia ja tarkoittaa suomeksi käännettynä: "Meillä ei ole viiden sentin verran käryä, mikä tuota ihoa vaivaa, mutta arvotaanpa nopalla vaikka tällainen töhnätuubi tällä kertaa."

Kirjan päähenkilölle tulee yllätyksenä se, että raskainta vauva-ajassa ei välttämättä olekaan unettomien öiden aiheuttama väsymys vaan pään hajoaminen päivästä toiseen toistuvien rutiinien takia. Tylsyys, turhautuminen ja sateisten iltapäivien matelevat tunnit, kun lapsi ei suostu nukkumaan ja/tai syömään...Tunteet lasta kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta Taatila uskaltaa kirjoittaa ne ylös:

En uskalla kertoa Vaimolleni toivovani päivittäin, ettei lastamme olisi olemassa.
En uskalla myöntää, etten halua olla kotona lapsen kanssa, etten halunnut tätä vastuuta jonka isyys on tuonut mukanaan.
Enkä uskalla edes ajatella mitään niin hirveää, että myöntäessäni väsymykseni minut vietäisiin pois rakkaimman ihmisen, lapseni, luota.

Samalla koti-isäksi jäänyttä miestä vaivaa mustasukkaisuus ja katkeruus Vaimoa kohtaan. Opintojaan jatkava Vaimo viettää sosiaalista elämää, käy ulkona ja istuu iltoja ystäviensä kanssa viinilasillisen äärellä. Mies tuntee itsensä yksinäiseksi ja petetyksi, vaikka tällaisesta työnjaostahan he sopivat. Yleensä se vain taitaa mennä toisin päin...

Vähitellen lapsi kasvaa, ja arki alkaa sujua yhä paremmin. Maissinaksun tuhoamiseen kuluva 23 sekuntia on siunattu ikuisuus, ja Pikku toukka paksulaisen avulla saa narrattua suuhun ainakin yhden soselusikallisen lisää. Niin tuttua...

Vaikka kirjan alussa suhtauduin epäileväisesti kirjan kielikuvaähkyiseen sanailuun, niin täytyy myöntää, että Taatilan kaunistelematon, rehellinen isyystilitys teki minuun lopulta vaikutuksen. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille vanhemmille tai vanhemmiksi aikoville!

Hippo Taatila: Isipappablues. Into. 2014. 283 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Into: Isipappablues
Kirjavinkit: Isipappablues

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kyse on mitasta ja sen täyttymisestä. Sanotaan, että mitta on täysi, mutta mitä se on täysi? Juopoilla se on viinaa, lapsilla limsaa, kokilla jauhoja. Mitä se on sairaanhoitajalla? Sietämistä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo todella pitkä aika, mutta pitäähän se blogiinkin saada jonkinlainen virallinen merkintä siitä historiallisesta tosiasiasta, että olen lukenut ensimmäisen Hotakaiseni (!). Olen jopa raapustanut kirjasta epämääräisiä huomioita muistiin lukemisen lomassa, joten arvostelu perustuu nyt noihin muistiinpanoihin, koska muistikuvani romaanista ovat vähän hämärät...

Yritin tahkota Ihmisen osaa muutama vuosi siten, mutta luovutin muutaman kymmenen sivun jälkeen. Jokin kirjoitustyylissä ärsytti, eikä juoni imaissut millään mukaansa.

Luonnon lakikin takkusi alussa. Hotakaisen tyyli vaati totuttelua. Lauseet olivat välillä niin töksähteleviä, että lukiessa tuli tunne kuin olisi kääntyillyt ympäri pienessä kopissa ja törmännyt jatkuvasti seinään. Ahtaanpaikankammo tulee vähemmästäkin! :)

Silti jokin tarinassa kiehtoi. Hotakainen oli ollut jo aiemmin ja oli myös tämän kirjan ilmestymisen aikoihin julkisuudessa autokolarinsa takia. Onnettomuus ja erityisesti siitä toipuminen ovat suodattuneet romaaniksi, ja uteliasta kansaa tietenkin kiinnostaa, kuinka suosittu kirjailija pääsee taas jaloilleen - kirjaimellisesti. Täytyy myöntää, että minäkin olin lukiessa hyvin tietoinen siitä, että kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat saattoivat perustua hyvin pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin. Erityisesti sairaalassaoloa, yksityisyyden puutetta, hoitajien arkea ja erilaisia toimenpiteitä on kuvailtu niin tarkasti ja uskottavasti, että voin hyvin kuvitella Hotakaisen kirjoittaneen osan kohtauksista jo sairaalasängyssä maatessaan.


Romaanin päähenkilö, Rautala, on veroja kiertävä yrittäjä, joka joutuu siis sairaalaan ajettuaan kolarin. Elämä heittää häränpyllyä, kun siihen kuuluu enää vain sairaalasänky ja mahdollisuus joskus vielä kävellä. Ehkä.

Sairaanhoitaja Laura on hoitaa, pesee, pyyhkii takapuolia ja ottaa vastaan määräyksiä, solvauksia ja kiroilua, kunnes hänellä pimahtaa.

Rautalan ikääntyvä isä, Väinö, on vaimonsa Kertun omaishoitaja. Väinölläkään ei aina ole ihan kaikki kotona, mutta kotona on silti oltava, Kertun kanssa. Vaikka välillä tekisi mieli käydä katsomassa teatterissa Hamletia...

Rautalan tytär Mira uskoo vihreisiin arvoihin, kampanjoi vihreän presidentin puolesta ja on jatkuvasti törmäyskurssilla isänsä kanssa.

Romaanin omituisin käänne tulee sen loppupuolella, kun Rautalan ovelle ilmestyy sierraleonelainen Badu, Rautalan aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi. Badu on päätynyt Suomeen ja tulee nyt pyytämään apua kummiltaan. Tämä oli minusta jotenkin irrallinen ja täysin epäuskottava osio romaanissa. Paperittomien siirtolaisten ongelmaa olisi voinut käsitellä jossain toisessakin teoksessa; minusta Suomen sairaala- ja omaishoitojärjestelmän puimisessa oli purtavaa yllin kyllin yhden romaanin tarpeiksi.

Hotakaisen romaani on kriittinen ja kantaaottava, siitä ei ole epäilystäkään. Sairaanhoitajat nostetaan korokkeelle, ja lukijalle tehdään Lauran kautta hyvin selväksi, mitä kaikkea heidän työhönsä kuuluu ja mitä he joutuvat pahimmillaan kestämään. Toisaalta terveydenhuollossa on myös paljon hyvää, ja pahoin loukkaantunut mies saadaan vähitellen parsittua kokoon. Eri asia on se, ansaitseeko veronkiertäjä tulla hoidetuksi veronmaksajien rahoilla...

Luonnon laki ei tehnyt minusta Hotakais-fania, eikä noussut miksikään unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta huono kirja se ei missään nimessä ollut. Välillä tuli mieleen Lionel Shriverin Jonnekin pois - tai ainakin Shepin ideologiset monologit ja sairausvakuutusjärjestelmän kritisointi. Shriverin kirja vain oli sata kertaa koskettavampi kuin Hotakaisen. Siinä se vika varmaan piileekin: ei niissä klaustrofobisissa lauseissa vaan siinä, että Hotakainen ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. En ollut hirveän kiinnostunut Rautalan kohtalosta. Sairaanhoitaja Laura kiinnosti enemmän, mutta hänkin jäi vain sivuhenkilöksi. Väinön ja Kertun suhteestakin olisin halunnut kuulla lisää; nyt he jäivät vain etäisiksi vanhuksiksi.

Luin nyt muutaman muun blogiarvion Hotakaisen kirjasta, ja moni bloggaaja tuntuu olevan samoilla linjoilla: ihan hyvä kirja, muttei parasta Hotakaista. Sallan blogissa suositellaankin aloittamaan Hotakaiseen tutustuminen jostain muuta kirjasta kuin tästä. Hups, liian myöhäistä. :)

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala. 2013. 283 sivua.

Siltala: Luonnon laki
HS: "Kari Hotakaisen odotettu uutuus kuvaa elämää leikkaussalissa nimeltä Suomi"

maanantai 15. syyskuuta 2014

Granta 3 ja keitä siinä olisi pitänyt olla

Viime viikolla ilmestyi Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. Kirjallisuuden alan toimijoista koostuva raati valitsi erikoisnumeroon 20 iältään enintään 40-vuotiasta (= nuorta!) suomalaista kirjailijaa.

Mukaan valittiin Laura Gustafsson, Johanna Holmström, Juha Itkonen, Emmi Itäranta, Emma Juslin, Juhani Karila, Katja Kettu, Kaj Korkea-aho, Tuomas Kyrö, Taina Latvala, Jenni Linturi, Marjo Niemi, Sofi Oksanen, Leena Parkkinen, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen, Miina Supinen, Sanna Tahvanainen, Philip Teir ja Jaakko Yli-Juonikas.

Granta 3 käännetään saman tien englanniksi, ja englanninkielinen nide julkistetaan Frankfurtin kirjamessuilla lokakuussa. Ei voi muuta kuin toivottaa kääntäjälle onnea; esimerkiksi Rimmisen ja Kyrön kirjoitustyylin tuntien kääntäminen ei välttämättä ole mikään helppo urakka...

Lähes puolet listalle valituista kirjailijoista on ehtinyt esitellä taitojaan jo kahdessa aiemmassa suomenkielisessä Grantassa. Itkonen, Parkkinen, Supinen ja Teir olivat mukana jo Granta 1: Ruoka -numerossa. Yllättäen näistä neljästä pidin tuolloin Teirin tekstistä eniten. Karila, Kettu ja Oksanen esiintyvät Granta 2: Outo -numerossa.

Pakkohan se on sanoa, että vaikka 20 kirjailijan lista on varmasti tarkkaan harkittu, niin tietenkin minulla(kin) on oma mielipiteeni siitä, keitä sillä olisi vielä pitänyt olla. ;) Naiskirjailijoita on nykyiselläkin listalla enemmän kuin miehiä, mutta silti olisin nostanut listalle viisi muutakin naista: Maija Muinosen (jonka huikea Mustat paperit oli yksi parhaista lukemistani kirjoista viime vuonna), Inka Nousiaisen (Kirkkaat päivä ja ilta oli nostalginen ja häpeilemättömän romanttinen), Hanna Haurun (aivan liian vähän huomiota saanut kirjailija, jonka novellikokoelmat ja pienoisromaanit ovat runollisen raadollisia), Iida Rauman (esikoisromaani Katoamisten kirja teki suuren vaikutuksen) ja miksei myös Vilja-Tuulia Huotarisen (joka voitti Finlandia Juniorin vuonna 2011 keskustelua herättäneellä teoksellaan Valoa valoa valoa).

Harmillista muuten, että ikäkriteerin takia esim. Joel Haahtela jää niukasti listan ulkopuolelle, samoin Tuuve Aro. Sen sijaan Pasi-Ilmari Jääskeläinen jää vähän reippaamminkin pihalle, mutta toisaalta kansainvälinen yleisö taitaa löytää hänet myös ilman Grantan apua. :)

Kenet muut olisitte nostaneet listalle? Entä kuka olisi saanut jäädä siltä pois?

Granta 3:n tiimoilta järjestetään paneelikeskustelu Helsingin kirjamessuilla torstaina 23.10 klo 11.00 (Kullervo-lava). 

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat
Otava: Granta 3 esittelee parhaat nuoret suomalaiset kertojat

perjantai 12. syyskuuta 2014

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat

Lastenvaunujen ja lastenrattaiden käyttö heijastelee myös aikansa lastenhoitoa ja vanhemmuutta, sosiaalisia käytänteitä, sukupuolirooleja, elämäntapoja, arvoja ja asenteita. Valmistustavat kertovat puolestaan käsityöläisyydestä ja teollisuudesta, innovaatioista ja keksijöistä sekä teknisestä kehityksestä ja materiaalien maailman muutoksesta.

Tässäpä erikoinen ja kiehtova tietokirja! Lastenvaunut ja niiden historia on aihe, jota en ensin pitänyt kovin laajana tai monipuolisena, mutta museolehtori, kansatieteilijä Hanna Forssellin teos osoittaa, miten moneen elämän osa-alueeseen lastenvaunujen kehitys oikeastaan liittyy. Lastenvaunut toimivat eräänlaisena porttina, jonka kautta voi tarkastella arjen ja elintapojen muutoksia yleisemmällä tasolla.

Suomen kansallismuseon vanhimmat lastenvaunut (kirjan kuvitusta)
Ilman lastenvaunuja ei lapsiperheen arki rullaa todetaan esipuheessa. Lastenvaunut ja muut vauvojen ja lapsien kuljettamiseen tarkoitetut menopelit ovat kautta aikojen kuuluneet lapsiperheen perustarvikkeisiin. Ne ovat usein yksi ensimmäisistä, tärkeimmistä ja kalliimmista hankinnoista, joita vauvalle tehdään.

Lastenvaunujen kautta voi tutkia muun muassa perheen historiaa, vaurastumista ja kulutuskulttuuria, kaupungistumista ja teollistumista, terveyskäsityksiä, sukupuolirooleja ja muodin kehitystä. Siis vaikka mitä! Vaunut ovatkin aina kertoneet enemmän vauvan vanhempien arvomaailmasta ja elämäntyylistä kuin vauvasta itsestään.

Nykyisin lehdistä löytyy kattavia vaunuvertailuja, ja vaunujen valinta herättää tunteita netin keskustelupalstoilla. Varsinkin tuoreet vanhemmat käyttävät vaunujen valintaan usein paljon aikaa ja rahaa, jotta vauvan kulkupeli kuvastaisi mahdollisimman hyvin tuoreen perheen identiteettiä. Joku haluaa perinteiset ja suositut Emmaljungat tai Briot, toinen muodikkaat Bugaboot, joku futuristiset Stokket, toinen kolmipyöräiset, joku juoksulenkille sopivat, joku sukupuolineutraalit, joku retrot tai tuunatut vaunut, joku pinkit prinsessavaunut...

Vaunuvalmistajat ovatkin markkinoineet lastenvaunuja suomalaisvanhemmille jo 1800-luvulta lähtien. Ensimmäiset lastenvaunut tuotiin Suomeen Ruotsista, Saksasta ja Englannista, ja ne olivat puisia, varsin karunnäköisiä vekottimia. Pian myös Suomessa alettiin valmistaa kori- ja rottinkivaunuja tilaustöinä. Vuonna 1909 perustettiin Lohtajan Lastenvaunutehdas, jonka katalogissa oli peräti 28 lastenvaunumallia ja viidet rattaat.

Lohtajan Lastenvaunutehtaan vaunuja (kirjan kuvitusta)
1920-luvulla lastenvaunuista alettiin tehdä turvallisempia ja mukavampia. 1930-luvulla kotimainen lastenvaunuteollisuus kasvoi muun muassa Heteka-merkkisten vaunujen myötä. Ulkona nukuttamista ja vauvan kanssa ulkoilua suositeltiin terveyssyistä, ja kunnollisten vaunujen merkitys korostui. 1950- ja 1960-lukujen vauvabuumin aikana vaunujen kysyntä kasvoi, ja kotimaiset merkit kukoistivat. Vaunut alkoivat muistuttaa ulkonäöltään toista tuon ajan statussymbolia, autoa. Niissä oli jopa virtaviivaisia kromikoristeita!

Onnea on "lämmin ja vedoton" vaunu! (kirjan kuvitusta)
1960-luvulla keksittiin mullistavat sateenvarjorattaat, ja 1970-luvulta lähtien nähtiin yhä useammin myös isiä työntämässä vaunuja - siis ilman äitejä! :) 1980-luvulla suosittiin tietenkin kirkkaita värejä, 1990-luvulla yhdistelmävaunuja. 2000-luvulle tultaessa vaihtoehtojen ja lisävarusteiden määrä on vain kasvanut.

Modernit isät (kirjan kuvitusta)
Välillä erilaisten vaunumallien rakenteiden ja materiaalien kuvaukset ovat melko luettelomaisia, ehkä vähän liiankin yksityiskohtaisia normilukijalle. Itseäni kiinnostivat enemmän kirjan kuvat. Kirjassa on runsaasti kuvia aina ensimmäisiä lastenvaunuja esittävistä mustavalkoisista valokuvista vaununvalmistajien katalogeihin eri vuosikymmeniltä. Osa vanhoista vaunuista edustaa tyylikästä retroa, mutta osa näyttää todella epäkäytännöllisiltä ja epämukavilta verrattuna nykyisiin vaunuihin.

Kokonaisuutena kirja on kiehtova, kattava ja nostalginen katsaus lastenvaunujen ja sitä kautta perheen ja lapsuuden historiaan!

Bloggaaja itse tyylikkäissä 1980-luvun rattaissa lantakasan vieressä. :)
Teoksesta keskustellaan Helsingin kirjamessuilla torstaina 23.10 klo 11.30 (Kirjakahvila).

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat. SKS. 2014. 140 sivua.

SKS: Lastenvaunut rullaavat
Agricolan kirja-arvostelu: "Vauvanvaunut osana arkea ja aatteita - 200 vuotta lastenvaunujen historiaa"

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Pekka, Otso, Pupu ja muut

Kirjaston poistokirjamyynti - jokaisen lukutoukan, kirjanörtin ja (tämän viimeisen olen huomannut parin viime vuoden aikana) lapsiperheen unelma. Uhrasin tänään tunnin työajastani siihen, että pääsin kotikaupunkini pääkirjaston kirjamyyntiin, jossa olin viime vuonnakin. Kirjaston kokoussalissa oli heti kello 11 melkoinen tungos, ja kuulemma runokirjat myytiin loppuun viidessä (!) minuutissa.

Kaunokirjallisuushyllyissä oli uutta ja vanhaa, dekkareita ja pokkareita, kotimaista ja käännettyä. Onnistuin rajoittamaan romaaniostokseni tällä kertaa kolmeen, joista kaksi olen itse asiassa jo lukenut, mutta jotka on kiva saada natisuttamaan jo ennestään täyttä kirjahyllyä. ;) Mukaan tarttuivat siis Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä ja John Irvingin Leski vuoden verran, joista siis viimeinen on minulle vielä tuntematon tuttavuus. Niiden parin Irvingin perusteella, jotka olen lukenut, uskallan kuitenkin odottaa jotain lukemisen arvoista. :)


Lastenkirjojen puolella sen sijaan taisin saada jonkinlaisen nostalgiakohtauksen ja ryhdyin haalimaan käsiini omia suosikkejani lapsuudesta. Löysin kolme Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntää, kaksi Chizuko Kuratomin Otso-herraa, yhden Pirkko Koskimiehen Pupu Tupunan sekä Hannele Huovin Urpo ja Turpo -kirjan. Nuortenkirjojen puolelta löytyi vielä Enid Blytonin Seikkailujen joki.


Jokin noissa vanhoissa lastenkirjoissa jaksaa viehättää. Erityisesti Otso-herrojen maalauksellinen kuvitus (Kozo Kakimoton käsialaa) ja kömpelö, isokokoinen nalle tuovat muistoja mieleen. Värikkäämpi Pupu Tupuna kiinnosti perheen 2-vuotiasta enemmän, mutta ehkä hänkin tykästyy vielä sympaattiseen Otsoon (toivossa on hyvä elää).


Poistokirjamyynti jatkuu perjantaihin saakka. Saa nähdä, maltanko olla tekemättä lisää "löytöjä". ;)

torstai 4. syyskuuta 2014

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Kesken päivällisen tämä mies, käytetään hänestä vaikka nimeä "Milo", nousi pöydästä ja meni yläkertaan. Sillä aikaa, kun me muut jatkoimme hilpeästi ruokailua alakerrassa, hän linnoittautui yhteen yläkerran huoneista. Kun me seuraavana aamuna heräsimme, meille valkeni tämä asia, jonka kanssa olemme eläneet siitä lähtien: talossamme asuu ventovieras ihminen vastoin meidän tahtoamme.

Sekoitan Ali Smithin jostain syystä Monica Aliin. Molemmat ovat brittikirjailijoita, joiden nimessä on 'Ali', ja molempien teokset ovat roikkuneet lukulistallani jo vuosikausia. Smith pääsi ensimmäiseksi käsiini, koska tämän tuoreimman romaanin nimi ja alkuasetelma kuulostivat niin herkullisilta, että se oli pakko lukea.

Kaikki alkaa päivälliskutsuista: [Oli] Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen. Kukaan ei tiedä, miksi mies tekee näin tai mitä hän huoneessa tekee. Tilanne on vähintäänkin kiusallinen isäntäväelle. Päivät kuluvat, eikä mies suostu poistumaan huoneesta. Pakkohan hänelle on saada syötävää, ettei hän nyt ainakaan nälkään kuole! Litteää ruokaa, joka mahtuu oven alta. Tilanne pitkittyy. Ensin siitä kiinnostuu media, ja vähitellen huoneeseen lukittautuneen miehen ympärille muodostuu kansanliike, joka pitää häntä gurunaan.

Mukaan sotketaan päivälliskutsuilla mukana olleita vieraita, joista suurin osa ei kylläkään miestä tuntenut. Miehen entisiin tuttaviin otetaan yhteyttä, josko nämä saisivat houkuteltua hänet ulos. Henkilökaarti kasvaa, kunnes vierashuoneessa oleva mies tuntuu olevan vain sivuhenkilö, jonka ympärillä kaikki pyörii ja pirstaloituu.


Tunnustan heti, että romaanin kaleidoskooppimainen rakenne oli minulle liian haastava. Tiedättekö sen tunteen, kun on jotenkin ajautunut istumaan iltaa tai viettämään aikaa puolituttujen tai täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja yrittää pysyä kärryillä keskustelusta, mutta kokee jatkuvasti olevansa vähän eri aaltopituudella muiden kanssa? Siltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Lopulta en enää jaksanut oikein kiinnostua yhä uusista sivupoluista, joille tarina ajautui.

Välillä tuli toki hyviäkin hetkiä, erityisesti romaanin loppupuolella. Hoitokodista karkaavan, höperön vanhuksen tajunnanvirta oli hauskaa luettavaa. Suosikkini oli 9-vuotias pikkuvanha Brooke, joka kysyy vaikeita kysymyksiä ja tekee teräviä huomiota elämästä ja ihmisistä ympärillään.

Romaanin kieli ja rakenne eivät siis päästä lukijaa helpolla. Kertojat ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Välillä pistäydytään pitkissä takaumissa, toisinaan käydään pitkää keskustelua tyhjänpäiväisyyksistä. Kielelläkin on leikitelty paljon, ja suomentaja Kristiina Drews on varmasti joutunut panemaan luovuutensa koetukselle kääntäessään kesken jääviä lauseita, vitsejä ja runonpätkiä.

Oli kerran kello nolla oli siis minusta vähän liian vaikeasti lähestyttävä pakkaus, joka tuntui hajoavan käsiin, jos sitä yritti ymmärtää tai avata.

Muissakin blogeissa on luettu tätä: Suketus piti kirjaa hienona ja haastavana, Mari A. yritti lukea sitä kahteenkin otteeseen, Minnalle tuli kirjasta mieleen musteläiskät ja muistojen pysyvyys ja bleue piti kirjaa lähestulkoon hulluna! :)

Ali Smith: Oli kerran kello nolla. Otava. 2013. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: There but for the
Suomentaja: Kristiina Drews 

Otava: Ali Smith
Kirjavinkit: Oli kerran kello nolla
Savon Sanomat: Oli kerran kello nolla

tiistai 2. syyskuuta 2014

Syksyn 2014 kirjat

Syyskuu, syksy ja syksyn kirjauutuudet. Syksy 2014 näyttää kirjallisessa mielessä suorastaan muhkealta. Kevään/kesän uutuuskirjoissakin riittäisi tosin vielä luettavaa... Odotan jo Helsingin kirjamessuja innolla, vaikka niihin on vielä melkein kaksi kuukautta aikaa!

Listasin tähän muutamia itseäni kiinnostavia kesän/syksyn uutuuksia. Osa on jo ilmestynyt, osa on vasta tuloillaan. Yhden olen ehtinyt jo lukeakin (tosin englanniksi), ja eräs toinen on juuri kesken.

Atena
Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Perinteiset sadut kohtaavat nykymaailman aikuisille suunnatussa satukirjassa. Aloitin tämän eilen illalla ja olen aivan lumoutunut! Ilm. 6/2014. >LUETTU!

Basam Books
Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Sylvia Plathia ei olekaan suomennettu lähes 20 vuoteen! Olen lukenut tämän englanniksi Plath-fanituskaudellani teininä, mutta olisi jännä verestää muistoja. Teos sisältää novelleja, tarinoita ja muita kirjoituksia. Ilm. 9/2014.   

Bazar
Kate Morton: Hylätty puutarha. 1900-luvun kattava lukuromaani. Paluu Rivertoniinkin on minulla vielä lukematta! Ilm. 8/2014.

Gummerus
Elias Koskimies: Ihmepoika. Omaelämäkerrallinen esikoisromaani Pohjanmaalla varttuvasta pojasta osui jostain syystä silmiin. Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Chris Cleave: Voittamaton. Olen halunnut lukea tämän Little Been tarinan kirjoittajan uutuuden alkukielellä englanniksi, mutta en ole vielä ehtinyt. Ystävyydestä, vanhemmuudesta ja kilpapyöräilystäkin kertova romaani. Ilm. 6/2014.

Michael Cunningham: Lumikuningatar. Taisin kuulua vähemmistöön, kun kirjailijan edellinen romaani, Illan tullen (By Nightfall) ei tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta. Lumikuningatar kertoo kahdesta miehestä, joista kumpikin etsii elämäänsä sisältöä: toinen uskonnosta, toinen huumeista. Ilm. 9/2014.

Goliarda Sapienza: Elämän ilo. Jos romaanin päähenkilö on "feministinen, anarkistinen, biseksuaalinen Scarless O'Hara Sisiliassa" ja "Välimeren Lady Chatterley" (Independentin mukaan), niin eihän tätä voi ohittaa! :) Kirjailija kirjoitti romaaniaan kymmenen vuotta, mutta se julkaistiin vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Plus Italia on tietenkin tämän vuoden Helsingin kirjamessujen teemamaa. Ilm. 10/2014.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Kuulostaa kuvauksen perusteella hieman Kolmastoista kertomus -romaanilta, tosin ehkä ilman gootti/fantasiapuolta. Ilm. 6/2014.

Into
Hippo Taatila: Isipappablues. Mustaa huumoria isyydestä, vanhemmuudesta ja sukupuolirooleista. Ilm. 8/2014. >LUETTU!

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin. Ekologinen siivousopas, mitä ihmettä?? Ilm. 10/2014.

Like
Rosa Liksom: Väliaikainen. Lyhytproosaa suomalaisista. Ilm. 8/2014.

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha. Pakistaniin ja Afganistaniin sijoittuva poliittinen, monikerroksinen romaani sodasta ja rakkaudesta. Elävältä haudatut on vielä lukematta. Ilm. 8/2014.

Tom of Finland: Sarja kuvia. Tom of Finland -aiheisista postimerkeistä tuli valtava hitti. Kuvataiteilija Touko Laaksosen sarjakuvista on koottu tätä ennen vain yksi albumi vuonna 1992. Ilm. 9/2014.

Minerva
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot. Kuvitettu teos tutustuttaa Pohjolan kansanperinteeseen ja taruolentoihin liittyviin uskomuksiin. Ilm. 8/2014.

Myllylahti
Sari Kaariranta: Turvattomin on rakkaus. Naisen menneisyydestä paljastuu hurjia salaisuuksia ja tragedioita. Kiinnostuin tästä pelkästään kustantamon kuvauksen ja tekstikatkelman perusteella. Ilm. 9/2014.

Otava
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Esikoisromaani Jugoslavian hajoamisesta ja eräästä kissasta. Aloin lukea tätä lomamatkalla kirjastossa ja en olisi millään hennonnut jättää kirjaa kesken ja palauttaa sitä takaisin hyllyyn (mutta eihän sitä voi koko lomaansa kirjastossa viettää... vai voiko?). ;) Tyydyn oman kirjastoni varausjonoon. Ilm. 8/2014. /LUETTU!

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. Aikakauskirjan erikoisnumero esittelee Frankfurtin kirjamessujen kunniaksi 20 raadin mielestä parasta suomalaista kirjailijaa. Hmm... Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Tätä selailin jo kirjakaupassa, mutten vielä ostanut. Satiiri intialaisen fakiirin matkasta halki Euroopan, missä Ikean vaatekaappia kohdellaan paremmin kuin sen sisällä matkustavaa laitonta siirtolaista. Ilm. 6/2014. >LUETTU!

Schildts & Söderströms
Stephen Fry: Fryn aikakirjat. Vaimoni luki juuri Fryn omaelämäkerrallista Moab is My Washpot -kirjaa (suom. Koppava kloppi), joka kertoo näyttelijä-koomikko-juontajan elämän ensimmäisistä 20 vuodesta. Sen verran hihittelyä tuo aiheutti, että taidan olla lukujonossa seuraavana. Fryn opiskeluajoista kertova Fryn aikakirjat kiinnostaa myös. Ilm. 8/2014.

Siltala
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006. En ole mikään Juice-fani, mutta Pihkatapin ansiosta ihastuin Antti Heikkisen kirjoitustyyliin niin, että jos hän kirjoittaa Juicen elämäkerran, niin se ei vain voi olla huono! :) Ilm. 9/2014. /LUETTU!

Tammi
Essi Kummu: Lasteni tarina. Omaelämäkerrallinen kertomus keskoskaksosten äitiydestä. Ilm. 8/2014.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Hämeenlinnaankin sijoittuvan Murakamin uutuuden luin jo englanniksi. Ilm. 9/2014.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli. Tietokirja, joka pureutuu kirjailija Mary Shelleyn elämään ja erityisesti Frankenstein-romaaniin. Ilm. 9/2014. /LUETTU!

WSOY
Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Mielensäpahoittaja seikkailee tällä kertaa romaanimuodossa. Ilm. 7/2014.

David Vann: Kylmä saari. Kuulostaa vähän samalta kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi tai M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä: pariskunta haluaa rakentaa kodin syrjään muusta maailmasta, mutta unelmien toteuttaminen ei aina tuo onnea. Ilm. 9/2014. /LUETTU!

maanantai 1. syyskuuta 2014

Heinä- ja elokuun luetut

Ähtärin eläinpuistossakin tuli käytyä
Heinä- ja elokuu olivat varsin vähäkirjaisia, mutta sitäkin monipuolisempia lukukuukausia. Mukaan mahtuu tietokirja ja pari uudehkoa käännösromaania, Vive la France! -haastetta varten lukemani Pianossa sekä englanninkielistäkin uutta ja vanhaa:

Heinäkuun luetut:
Kathrin Passig & Aleks Scholz: Tietämättömyyden sanakirja
M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Elokuun luetut:
Jean Echenoz: Pianossa
Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage
Jeff Noon: Pixel Juice

Edellisten kahden kuukauden superkoukutuksen aiheutti M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Siitä lisää myöhemmin... Murakamin uutuus sen sijaan herätti melko ristiriitaisia tunteita. Odotan mielenkiinnolla muiden bloggaajien arvioita siitä, ainakin Omppu on myös ehtinyt jo kirjoittaa teoksesta.