keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Eowyn Ivey: The Snow Child

It would be a hard life, but it would be theirs alone. Here at the world's edge, far from everything familiar and safe, they would build a new home in the wilderness and do it as partners, out from under the shadow of cultivated orchards and expectant generations.

In the winter, when it is freezing cold outdoors, but (hopefully) nice and warm inside, when you're curled up on the sofa with a cup of something warm to drink and you're thinking all I need now is a good book to read, this is it. The Snow Child is one of those books that should not be read in the sun during a warm, autumn day (like I did), but in the darkest, coldest days of winter, with freezing temperatures and huge snowdrifts outside.

Jack and Mabel have left their former lives behind and moved to the Alaskan wilderness, hoping to create a new home for themselves, live off the land and grow old together. But living in a cabin in the middle of nowhere proves to be harder than they expect. In the freezing cold winters and short summers, Jack struggles to clear the land and plant crops while Mabel grows more and more lonely and depressed as her thoughts fly back to a baby that she has lost many years ago.

One night, as the first snow falls, the couple decides to build a snow girl together. The following morning the girl has disappeared. Jack is almost certain that he saw a small child running in the woods. Mabel, too, finds tiny footprints in the snow near their cabin...

The thing about this book that makes you want to read on without stopping is that, like Mabel and Jack, the reader is never quite sure whether the snow child is real or an imaginary creature born out of the longing and loneliness of an old, childless couple living in isolation. At times she seems quite real and her existence is explained rationally. But there is always a hint of something ethereal, magical and secretive about her. She is out of this world, but still at home in the Alaskan wilderness, a part of nature.

You did not have to understand miracles to believe in them, and in fact Mabel had come to suspect the opposite. To believe, perhaps you had to cease looking for explanations and instead hold the little thing in your hands as long as you were able before it slipped like water between your fingers.

The Snow Child is a truly magical book and reading it was like stepping into a good, traditional fairytale - which is actually what the original story is based on: an old, Russian fairytale about a couple who build a snow child that comes to life. Eowyn Ivey has taken the original story and given it a new setting in Alaska.

Unfortunately the novel seemed to lose some of its magic and wonder towards the end and the ending itself was strange. But overall, I enjoyed the quiet, calm pace of the novel and its mournful, wintery mood.

I hope that The Snow Child will be translated into Finnish soon. I think that Finnish readers will really be able to appreciate the wild, wintery landscape of the novel, the dark days when the sun hardly rises, the smell of the spruce trees and the frost creeping inside the log cabin... :)

Eowyn Ivey: The Snow Child. Headline Review. 2012. 423 pages.

EowynIvey.com
The Guardian: Review of The Snow Child
The Washington Post: "Eowyn Ivey's 'The Snow Child' gives fairy tale new life"

** So American -haasteen kategoriaan Modern Women Writers (6/5 suoritettu) **

lauantai 20. lokakuuta 2012

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kansi: Ann-Marie & Jan Thunell
Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä.
En osaa valehdella.
Minulla ei ole mielikuvitusta. Tarkoitan että asiat, joita ei ole olemassa, eivät aiheuta minulle murhetta eivätkä huolta.
Ja tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen alkaa valkohiekkaiselta meksikolaiselta rannalta, jolla istuu laiha tyttö itsekseen mutisten. Tytön Isabelle-täti on saapunut Yhdysvalloista Meksikoon ottaakseen haltuunsa perintönsä, tonnikalanjalostamon. Yllätyksekseen täti löytää edesmenneen siskonsa talosta myös Karenin, autistisen luonnonlapsen, joka omaa ilmiömäisen muistin muttei mitään sosiaalisia taitoja. Täti uskoo Karenin kykyihin ja ryhtyy valmistelemaan tyttöä siihen, että tämä ottaa jonakin päivänä yrityksen ohjat käsiinsä.

Karenin näkökulmasta kerrottu romaani etenee jännästi poukkoillen kertojan oman ajatuksenjuoksun mukana. Minulle, kuten Mari A:lle ja Katjalle, tuli Karenista ja romaanista yleensäkin mieleen Forrest Gump - tässä on samaa lämpöä, huumoria ja yksinkertaistettua elämänfilosofiaa. Siinä missä Forrest Gump on pohjimmiltaan pasifistinen kannanotto sotaa vastaan, Bermanin romaanissa otetaan kantaa kalanjalostukseen ja merten suojeluun. Karen sukeltelee tonnikalojen parissa ja kieltäytyy syömästä niitä itse, mutta päätyy silti johtamaan menestyvää tonnikalabisnestä.

Täytyy tunnustaa, että romaanin edetessä aloin vähitellen kyllästyä sen verkkaiseen tahtiin ja Karenin mietteisiin. Alussa Karenin ajatuksenjuoksu kiehtoi nimenomaan autismin ja sen aiheuttamien haasteiden vuoksi. Kirjan loppupuolella hän tuntuu jotenkin mystisesti suorastaan "parantuvan" ja myös kerronnan tyyli muuttui. Epäuskottava käänne teki Karenista vähemmän kiehtovan.

Silti tällaiseen empiristiseen maailmankuvaan kiteytyy jotain olennaista:

Omituista, ajattelin, on se, että joku kokee tarvetta kuvitella enkelin tai ylipäänsä mitään yliluonnollista, kun todellisuus jo täyttää kaiken.
Kun kaikki jo on missä on, ja kun kaikki jo on juuri sitä miltä näyttääkin.
Meri, ajattelin, on meri. Aurinko on aurinko. Ja Minä olen Minä.
Se on tämän maailman ihme eikä siihen ole mitään lisättävää.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Otava. 2011. 304 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La mujer que buceó del corazón del mundo
Suomentaja: Taina Helkamo

Otava: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Kiiltomato/Anna Ovaska: "Tyttö joka ui kalojen kanssa"

perjantai 19. lokakuuta 2012

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

Päällys: Liisa Holm
Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista.

Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä.

Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa joulukuussa 1988 saatuaan saman vuoden alkupuolella tietää olevansa hiv-positiivinen. Kirjassa hän muistelee ensin hyvän ystävänsä "Muzilin" (peitenimi filosofi Michel Foucault'lle) suhtautumista samaan sairauteen; Foucault kuoli aidsiin liittyviin ongelmiin vuonna 1984. Vähitellen Guibert siirtyy kuvailemaan omia tuntemuksiaan: epäuskoa ensimmäisten oireiden ilmaantuessa sekä pelonsekaista jännitystä ennen verinäytteen antamista ja tulosten odottelua. Kun positiivinen tulos lopulta varmistuu ja sairaus etenee, Guibert jatkaa kylmän rehellistä raportointia siitä, miten yllättäen kohoavat valkosoluarvot herättävät hetkellisiä toiveita paremmasta; miten 1980-luvun Euroopassa puhuttiin aidsista homojen ja afrikkalaisten sairautena ja kuinka epidemiaan yritettiin epätoivoisesti keksiä parannuskeinoa ja rokotetta.

Guibert kirjoittaa synkän avoimesti myös siitä, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa muutaman kuukauden tai viikon sisällä:

Eikö olisi parempi hirttäytyä? Matoun mukaan se vaati vain lämpöpatterin ja polvien notkistamisen. Eikö olisi parempi odottaa? Odottaa viruksen aiheuttamaa luonnollista epäkuolemaa? Sekä jatkaa kirjojen kirjoittamista ja piirtämistä aina ja aina vain ja sitten vielä vähän, aina sekoamiseen saakka?

Aidsiin sairastuvista ihmisistä kertovia romaaneja on kirjoitettu melko paljon, mutta Guibert oli yksi ensimmäisistä, joka kertoi hiv-positiivisuuden kanssa elämisestä omaelämäkerrallisuuden kautta. Romaanista puuttuu turha melodramaattisuus ja ennalta-arvattavuus: Guibert yksinkertaisesti kuvailee jokapäiväistä elämäänsä ja sairauttaan sellaisena kuin sen itse kokee. Lukija elää mukana tunteiden vuoristoradassa, toivon ja epätoivon vaihdellessa keskenään. Jotenkin tieto siitä, että kirjailija ei ole vain yrittänyt asettua hiv-positiivisen henkilön asemaan vaan tilittää paperille omakohtaisia, todellisia tuntemuksiaan, tekee kirjasta jotenkin intiimimmän, koskettavamman ja ihon alle menevän. Kirjoittaminen on selvästi toiminut Guibert'lle eräänlaisena terapiakeinona, tapana käsitellä sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja pukea tunteensa sanoiksi.

Romaani aiheutti ilmestyttyään melkoisen kohun Ranskassa, ja Guibert joutui mediamyllytykseen eräänlaisena hiv-positiivisuuden julkkisikonina -- melko kyseenalainen kunnia... Hän kirjoitti vielä kaksi suomentamatonta jatko-osaa tälle romaanille: Le Protocole compassionel (1991) ja L'Homme au chapeau rouge (1992). Ja pitihän se kirjailijan lopullinen kohtalo myös selvittää: Guibert yritti itsemurhaa joulukuussa 1991 ja kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni. Tammi. 1991.
Ranskankielinen alkuteos: À l'ami qui ne m'a pas sauvé la vie
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Hervé Guibert
HS kirjat: "Kuolema työssään. Ranskan tunnetuin aids-potilas Hervé Guibert teki sairaudestaan julkisen näytöksen"

tiistai 9. lokakuuta 2012

John Steinbeck: Helmi

Koko ajan Juana olikin koettanut pelastaa vanhasta rauhasta jotakin, pelastaa jotakin siitä ajasta, joka oli ollut ennen helmen ilmestymistä. Mutta nyt oli kaikki mennyttä, mitään ei ollut pelastettavissa. Ja tämän tuntien hän hylkäsi heti menneisyyden. Ei ollut muuta tehtävää kuin koettaa pelastautua.

John Steinbeckin klassikkoromaani Helmi kuului kouluni pakolliseen lukemistoon 8. luokalla; edellisestä lukukerrasta on siis kulunut reilusti yli kymmenen vuotta. Kirjasta jäi kuitenkin mieleen sen lohduton tunnelma, traagisuus ja epäoikeudenmukaisuus. Muistan, että meidän piti myös analysoida romaanin henkilökuvausta. Itselleni jäi mieleen erityisesti vastenmielinen kuvaus rikkaasta, ylipainoisesta lääkäristä, joka hoiti vain ne sairaat, joilla oli tarpeeksi rahaa ja vaikutusvaltaa.

Jos romaani pitäisi jotenkin kiteyttää, niin sen pääsanoma olisi varmaankin se, että raha ei takaa onnellisuutta. Romaanin juoni on yksinkertaisimmillaan perinteinen tarina miehestä, joka nousee ryysyistä rikkauksiin, mutta joutuu lopulta kokemaan, että rikkaudet tuovat vain epäonnea. Romaanin alussa köyhä helmenkalastaja Kino löytää jättiläismäisen helmen, jonka pitäisi taata hänelle ja hänen perheelleen kaikki, mistä he ovat unelmoineet. He voivat muuttaa oikeaan taloon ja lähettää poikansa kouluun. Kino voi vaihtaa olkihattunsa huopahattuun, ostaa vaimolleen uuden hameen ja pojalleen merimiespuvun.

Suurenmoisen helmen olemassaolo houkuttelee kuitenkin paikalle myös kateellisia naapureita, kirkonmiehiä ja viranomaisia. Kaikki haluavat osansa Kinon onnesta: Kinon helmi sekaantui kaikkien unelmiin, suunnitelmiin, kaavailuihin, tulevaisuuteen, toiveisiin, tarpeisiin, himoihin, nälkään, ja näiden tiellä oli yksi ainoa ihminen, Kino, joten kävi niin omituisesti, että hänestä tuli kaikkien vihollinen.

Kateus herättää vihaa ja ahneutta, ja ihmisten pimeimmät puolet tulevat esiin. Kaupungin ilmapiiri muuttuu myrkylliseksi, vihamieliseksi, lopulta murhanhimoiseksi... Romaanista saa sen kuvan, että kaupungissa ei ole vain yhtä tai muutamaa pahaa ja ahnetta ihmistä vaan kateus ja omistushalu voi motivoida ketä tahansa. Steinbeck on kyllä mestari ihmisen pimeän puolen kuvauksessa.

John Steinbeck: Helmi. Tammi. 1969. 118 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Pearl
Suomentaja: Alex Matson

Wikipedia: John Steinbeck

** So American -haasteen kategoriaan Post-World War II Classics (1/3 suoritettu) **

lauantai 6. lokakuuta 2012

Syyskuun luetut


Syyskuu sujui edelleen hyvin pitkälti vauva-arjen kiireissä, mutta mukaan mahtui silti pari luettua romaania, yksi erittäin odotettu sarjakuva sekä edellisten kuukausien tapaan pari kevyen nostalgista Viisikkoa.

Syyskuun luetut:
Enid Blyton: Viisikko karkuteillä
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Alison Bechdel: Äideistä parhain 

Ayad Akhtarin romaani oli melko yllätyksetön pakistanilaistaustaisen muslimipojan kasvukertomus, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin. Hyvä lukuromaani kuitenkin. Kirjavan kammarin Karoliina Timosen esikoisromaanista en tiennyt etukäteen mitään, enkä edes - tapojeni vastaisesti - uskaltanut lukea yhtään arvostelua kirjasta ennen siihen tarttumista. Sokkona siis mentiin - ja hyvä niin. :) Viihdyin kirjan parissa todella hyvin, jossain vaiheessa suorastaan ahmin sivuja eteenpäin. Romaani aiheutti myös jänniä tunnereaktioita, mutta niistä lisää varsinaisessa arviossani (joka seuraa hamassa tulevaisuudessa; blogini ei taas millään pysy edes tämän suht hitaan lukutahtini mukana). ;)

Alison Bechdelin Äideistä parhain -sarjakuvaromaani oli yksi tämän syksyn odotuimmista kirjoistani. Bechdelin isästä kertova, omaelämäkerrallinen Hautuukoti aiheutti minussa ylisanojen tulvan, joten äitisuhteesta kertova jatko-osa kuulosti vähintäänkin lupaavalta. Mutta jokin ei toiminut. Sarjakuva oli liian filosofinen, liian jäykkä ja vakava, liian analyyttinen. Siitä puuttui sekä huumori että punainen lanka. En vakuuttunut, vaikka luinkin kirjan toiveikkaasti loppuun asti. Jälkimaku: epäusko siihen, että yksi suosikkisarjakuvapiirtäjistäni voi aiheuttaa näin suuren pettymyksen. :(

Mutta näistä tunnelmista siirryn jälleen ahmimismoodiin eli Sami Hilvon Rouva S. -romaanin viimeisten lukujen kimppuun... :)