maanantai 31. lokakuuta 2011

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

Cover photo: Hideki Fujii
People often told me that the geisha embodied everything that made Japan Japan. At their most elevated the geisha lived lives dedicated to beauty. They were human works of art, an absurdly anachronistic notion in an aggressively modern society like Japan. If they disappeared, that whole exquisite world - in which every detail, from the placement of the fan in the tea ceremony to the line of a mothwing eyebrow and the intricate weave of an obi, was studied and perfected with loving attention - would die out with them.

Some hostels and hotels have a bookshelf where travellers can leave their old books and take new books along. That's how I snatched this book: from the bookshelf of a hostel apartment in Greece. I replaced it with David Nicholls' One Day and hopefully someone staying in the same place will find that and enjoy it as much as I did. :)

I haven't read much about the geisha - fictional or otherwise - but I've watched the film Memoirs of a Geisha quite a few times, because something about the geisha and the mystery and taboos that surround them are fascinating.

Lesley Downer lived among the geisha for many years and got to know many of them personally. The first 200+ pages of her book focus on the history of Japan, which is also closely related to the history of the geisha. This was - to me - the most interesting part of the book. Japan was isolated for centuries with no foreign contact, until in 1853 an American commander stepped ashore and demanded that the country be opened for foreign trade. Stories about the first confused and culture-shocked foreigners in Japan and their encounters and affairs with famous geisha sound like the screenplay of a soap opera...

The latter parts of the book mostly describe Downer's own experiences among the geisha, including personal anecdotes from different hana-machi, or geisha districts, especially in Tokyo and Kyoto. I found the book a bit confusing towards the end, because there wasn't a clear thematic structure or outline - just random stories of different geisha and their clothes, training, customs and behaviour. These were all interesting facts, but the book could have used with a more coherent structure and less repetition.

But I certainly learned a lot of strange and fascinating things. For example, I didn't know that the first geisha, taikomochi, were actually male and it caused quite an outrage when women began to perform on stage as geisha. Or that Richard Nixon, Jean Paul Sartre and Simone de Beauvoir are some of the foreign guests that the geisha entertained. Or that kissing is one of the most erotic things that a geisha could do and was - until very recently - considered so shockingly pornographic and taboo that it was never shown in drawings of the geisha.

The ultimate question that Lesley Downer tries to answer is: are the traditional geisha vanishing, becoming extinct, because they cannot survive in the modern world? Is there any way to preserve their ancient customs? The paradox of the situation is that the geisha culture depends on a certain degree of mystery, isolation and secrecy. The geisha are not meant to interact freely with the outside world. They are not supposed to fall in love, get married (although if they are lucky, they might get a danna, a patron) or ever forget that they are geisha, 24/7.

At the same time, fewer and fewer girls and women in Japan are interested in the traditional geisha training. Fewer men are able to or willing to pay the enormous amounts of money that geisha entertainment costs. So in the end, the geisha simply cannot make a living by doing what they traditionally do. So should they modernise their act, open their doors to curious tourists and forget the ancient rules of secrecy? It's a difficult question and Downer doesn't provide a simple answer.

After reading this I know a lot more about geisha and their history, but I'm even more intrigued by what it means to be a woman in contemporary Japan. The descriptions of marriage - where the couple can lead entirely separate and independent lives even in modern Japan - sound so completely different from what I'm used to that it would be interesting to read more about that.

Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World. Headline. 2000. 434 pages.

LesleyDowner.com
JapanReview.net: Geisha - The Secret History of a Vanishing World

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kirjanurkkauksen messuraportti

Kirjamessut ovat onnellisesti ohi ja on virallisen jälkipuinnin aika. Etukäteen kynän kanssa merkkailtu messuohjelma unohtui melko pian, kun hulinassa tuntui järkevämmältä vain kulkea virran mukana ja pysähdellä spontaanisti aina kiinnostavannäköisten tai -kuuloisten kirjojen ja kirjailijoiden luo.

Perjantaina iltapäivällä jäin kuuntelemaan Jarmo Papinniemen haastattelemaa kuutta esikoiskirjailijaa, joista erityisesti Marisha-Rasi Koskisen Katariina ja Saara Henrikssonin Moby Doll kiinnostivat jo etukäteen. Haastattelussa kävi aika hyvin ilmi se, miten kirjailijan esiintymistaito ja markkinointiosaaminen voivat vaikuttaa yleisön mielikuvaan kirjasta. Hyvä kirjailija ei välttämättä ole hyvä puhuja, mutta hyvä puhuja saattaa saada huononkin kirjan kuulostamaan lukemisen arvoiselta. Tästä tietenkin päästään taas siihen ajankohtaiseen kysymykseen, että missä määrin kirjailijoilta vaaditaan tai tulisi vaatia markkinointia ja itsensä likoon laittamista omien "tuotteidensa" myynnin eteen.

Haastattelusta jäi kaiken kaikkiaan hieman huono maku suuhun, koska kysymykset tuntuivat jotenkin... oudoilta. Jos istun yleisössä miettimässä, kannattaisikohan tämä tai tuo kirja ostaa ja lukea, olen henkilökohtaisesti kiinnostuneempi sellaisista "tylsistä" perusasioista kuin juonesta, teemoista ja tyylistä kuin esim. siitä, mitä kirja kertoo rakkaudesta! Kirjojen perusesittelyn unohtamisen lisäksi kritisoin myös haastattelijan epäkohteliasta tapaa kysyä kirjailijoilta kysymyksiä ja katsella sen jälkeen yleisöön/katonrajaan/taakseen/minne tahansa muualle kuin vastaajaan.

Lauantaina kiiruhdin heti klo 10 jälkeen aamupäivällä kääntäjä Kersti Juvan haastatteluun. Juvaa haastatellut kääntäjätoveri Kaijamari Sivill (joka on suomentanut äskettäin mm. Colm Tóibínin Brooklynin!) kyseli Juvalle tärkeistä kirjoista ja kääntäjän työstä. Juva (joka taas on juuri suomentanut A. S. Byattin Lasten kirjan) peräänkuulutti vanhojen suomalaisten klassikoiden ja niiden suomen kielen perään. Hänen mukaansa hyvän suomentajan pitää tuntea nimenomaan se suomen kieli mitä käytetään vaikkapa Aleksis Kiven ja Juhani Ahon teoksissa voidakseen kääntää nykykirjallisuutta nykysuomeksi.

Juvan jälkeen riensin kuulemaan Martti ja Eeva Ahtisaaren haastattelua Matkalla-elämäkerran tiimoilta. Opettavaisen ja kiinnostavan haastattelun jälkeen tarjoutui mahdollisuus hakea signeeraus kirjaan, joten liityin nimmarijonon jatkoksi. Kävi kuitenkin ilmi, että jonossa myytäviä kirjoja ei voinut ostaa kortilla. Käteistilanteeni oli sen verran kehno, että passitin paremman puoliskoni juoksemaan Don Rosan vuoksi kerääntyneessä ihmispaljoudessa Otavan pisteelle elämäkerran perässä (tätä on rakkaus! <3). Pysyttelin järkähtämättä nimmarijonossa, vaikka presidentin lähestyessä mietin jo kuumeisesti, mihin kehtaisin pyytää signeerausta, jos puolisoni ei ehtisi takaisin ajoissa (öh... olisiko käsivarsi ollut ehkä sopimaton?) :D Lopulta jänistin ja siirryin jonon hännille, josta hengästynyt puoliso minut lopulta löysi ja sain kuin sainkin Ahtisaaren nimmarin kirjaani!

Iltapäivällä ehdin vielä Avaimen järjestämään kirjabloggaajatapaamiseen, jossa oli hämmentävää ja samalla mahtavaa saada vihdoin kasvot monelle jo tutuksi tulleelle blogille! Kirjailijat Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kertoivat vastikään suomennetuista kirjoistaan. Erityisesti Lyonin Aleksanterin opettaja jäi kummittelemaan mieleeni sen verran vahvasti, että se täytyy varmasti jossain välissä lukea. Samassa tilaisuudessa ehdimme myös kuulla kustannusalan uusista tuulista sekä kippistellä kirjabloggaajille - erityisesti viidelle heistä - myönnetylle hienolle palkinnolle!

Se tärkein, eli messujen kirjasaldo, "jäi" tällä kertaa kymmeneen kirjaan, joista kaksi on puolison ostamia tietokirjoja. Ja jäljelle jäävästä kahdeksasta kolme on itse asiassa ostettu kirjakaupasta eikä messuilta... Voitin nimittäin ikuisuus sitten Morren järjestämässä arvonnassa Akateemisen kirjakaupan lahjakortin, mutta koska asun - sadly - akateemittömällä seudulla, en ole päässyt vinguttamaan korttia ennen kuin nyt.

Kaupasta tarttui siis mukaan kolme englanninkielistä Murakamia. Hard-boiled Wonderland and the End of the World ja The Wind-Up Bird Chronicle -romaanit olen lukenut ja erinomaiseksi todennut jo vuosia sitten, mutta ne piti saada kirjahyllyyn mahdollista tulevaa uusintalukua varten. Taisin hihkaista ääneen, kun näin hyllyssä Murakamin uusimman 1Q84-romaanin, jota hypetin jo helmikuussa. Aah, tälle tiiliskivelle on varattava aikaa! (voi Anna Karenina, sinut syrjäyttää ainakin väliaikaisesti nuori tokiolainen Aomame!)

Messuilta ostin Ahtisaaren elämäkerran lisäksi Iida Rauman Katoamisten kirjan ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon (3€ Basam Booksilla!). Basamilta löysin myös John Rechyn Kaupunkien yössä, jonka nimi on hämärästi tuttu ja joka vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta. Antikvariaattien puolelta etsin mm. Simone de Beauvoirin Mandariinien 1. osaa (2. osa on jo ja puuttuvan osan surullinen tarina löytyy täältä) ja Markus Nummen Kiinalaista puutarhaa. Edellistä myytiin kalliiseen hintaan vain 2. osan kanssa ja jälkimmäistä ei sattunut silmiin. Heli Krugerin Olen koskettanut taivasta tarttui kuitenkin mukaan.

Kokonaisuutena messut olivat jälleen kerran antoisat. Sain paljon enemmän irti kuin viime vuoden ekalla käynnillä, kun tuntui siltä, että kaikki aika menee ihmettelyyn ja epämääräiseen haahuiluun. Tai kyllä tuota jälkimmäistä riitti tälläkin kerralla. :) Päällimmäisenä jäi mieleen lämminhenkinen blogimiitti ja Murakamin 1Q84:n löytäminen.

Nyt uppoudun viimeksi mainitun tunnelmaan: Chapter 1. The taxi's radio was tuned to a classical FM broadcast.....

torstai 27. lokakuuta 2011

Blogisynttärit ja messuhöpinää

Edellisestä päivityksestä on kulunut luvattoman pitkä aika - taitaa olla pisin tauko blogini historiassa! Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut; kirjallisen maailman ulkopuoliset kiireet ovat vain vieneet tuhottomasti aikaa viime viikkoina. Tänään on kuitenkin kulunut tasan neljä (korjaan: KOLME! - syytän messuhypetystä matikkapääni sekoittamisesta) vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen arvosteluni Kirjanurkkaukseen! :) Tuntuu, että aloitin vasta aivan äskettäin! Oikeastaan blogi on päässyt kunnolla vauhtiin vasta parin viime vuoden aikana, kun olen löytänyt muut kirjablogit ja saanut myös itse uusia lukijoita ja kommentoijia. Kiitos teille kaikille!

Huomenna minulla onkin vakaa aikomus asettaa työ- ja muut kiireet sivuun ja keskittyä täysin Helsingin kirjamessujen hulinaan. Kävin vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa messuilla, mutta päätin jo silloin lähteä tänä vuonna uudestaan. Kirjabloggaajat saivat jo tämän vuoden messuilla tunnustusta, kun viidelle bloggaajalle myönnettiin Rakkaudesta kirjaan -palkinto (lisätietoja mm. täällä). Aivan mahtava juttu ja kaikki viisi blogia olivat palkintonsa ehdottomasti ansainneet! :)

Perjantaina olisi tarkoitus käydä kuuntelemassa ainakin Riikka Pulkkisen ja Totta-romaanin viroksi kääntäneen Jan Kausin keskustelu klo 13. Myös Anu Silfverbergin haastattelu klo 14.30 kiinnostaa, koska Silfverbergin esseekokoelma, Luonto pakastimessa, on minulla juuri kesken (vaikka huomaankin olevani Silfverbergin kanssa vähän eri mieltä monesta asiasta!).

Lauantaina aion ehdottomasti käydä kuuntelemassa Kersti Juvan haastattelun klo 10.30. Olen ollut Juvaa kuulemassa ennenkin ja hän on mielenkiintoinen puhuja - siis sen lisäksi, että hän on loistava kääntäjä! Samana päivänä voisi bongata myös Don Rosan puolenpäivän aikoihin. :) Ja ehkä pääsen mukaan myös bloggaajien tapaamiseen, vaikka ilmoittautumisyritykseni taisi olla myöhässä. (Minä olen sitten se, joka tulee kurkkimaan anteeksipyytelevän näköisenä sinne kokoustilan ovelle, josko tilaisuudessa olisi vielä yksi ylimääräinen paikka.) :D

Käyn ehkä messuilla myös sunnuntaina, mutta samana päivänä pitäisi vielä ajaa takaisin Itä-Suomeen, joten ainakin iltapäivän ohjelma jää vähemmälle. Eniten ehkä harmittaa se, etten taida ehtiä näkemään Johanna Sinisalon haastattelua klo 16. Enkelten verta -romaani herätti monia ajatuksia, joista en ole vielä ehtinyt blogiinkaan asti avautua...

Kaikista eniten odotan lukutoukkana ja kirjahamstraajana kuitenkin sitä, että pääsen hypistelemään kirjapinoja sekä antikvariaattien että kustantamojen osastojen puolella. Ennustan lisäystä kirjahyllyyn. :)

maanantai 17. lokakuuta 2011

David Nicholls: One Day

At twenty-three, Dexter Mayhew's vision of his future was no clearer than Emma Morley's. He hoped to be successful, to make his parents proud and to sleep with more than one woman at the same time, but how to make all these compatible? [...] He wanted to live life to the extreme, but without any mess or complications. He wanted to live life in such a way that if a photograph were taken at random, it would be a cool photograph. Things should look right. Fun; there should be a lot of fun and no more sadness than absolutely necessary.

I first heard - or read - about this novel from other book blogs and since the majority of the reviews seemed to be full of positive adjectives in superlative forms, I figured that the book just couldn't be a bad one. I bought an English paperback from a bookstore, because someone - I forget who - mentioned that this was worth reading in the original language instead of as a translation. I'm glad I did read it in English, because the novel itself is so very, very, very English. In a good way, I might add. :)

Even if you've never watched Cold Feet (like me) and don't know that David Nicholls writes screenplays and scripts for TV and film, it becomes pretty obvious in the very first pages of the novel that this guy knows what he's doing when he's writing dialogue. You can almost hear the characters speaking inside your head (and hopefully this does not mean that you've gone crazy). You can practically hear their English accents, the way they say "S'alright, I suppose" and "Thirty quid this cost me" and "Bloody 'ell" - these are just some random examples for the first few pages. Oh, I miss those accents, maybe it's just me, I should visit England again or see more English films and TV shows. :)

As I mentioned earlier, I took this book along on my honeymoon. It turned out to be both a great choice and a terrible mistake. Great - because it was the perfect book to get addicted to and keep me content and occupied whilst sitting on uncomfortable airport chairs, or trying not to get annoyed at the obsessive-peanut-crunching-man sitting next to me on the airplane, or relaxing on a hotel balcony, listening to the waves (at what was, coincidentally, a Greek island - much like the one Em and Dex visit near the beginning of the novel!). But choosing this book was a terrible mistake as well - because only pathetically unromantic people would rather spend their honeymoon evenings reading while their partners are trying to get them to go on a walk along a moonlit beach. Right? :)

Well, luckily I married an understanding person who was actually more than happy to read the book after me and enjoyed it too, despite it being "too predictable at the end". Personally, I liked the naïve Em and Dex in the beginning of the novel the most. The story lost some of its intensity somewhere in the middle of the novel, when Emma started to sound a bit too dull and ordinary, and Dexter was just plain irritating, but the pace picked up again near the end.

I can see why so many people like this book, and I can understand why it has become a best-seller. Emma and Dexter are both likeable, relatable and very real, although their relationship isn't always totally realistic or believable (why on earth would someone as sensible as Emma keep in touch with someone like Dex when he's doing that horrible TV-presenter/king-of-the-world/everyone-else-is-an-ignorant-idiot act near the middle of the book?!).

Anyway, to sum up this review that isn't really a proper review, just me rambling on... I highly recommend this book. Read it. Immediately. Or read it over the Christmas holidays when you have nothing to do and you're feeling a bit disappointed, because you didn't get the books you wanted for Christmas. This'll cheer you up. :)

David Nicholls: One Day. Hodder & Stoughton. 2011. 437 pages.

NY Times: "The Love Not Taken"
The Telegraph: "David Nicholls' One Day: Seize the book of the moment
The Guardian: "Days of our Lives"

torstai 13. lokakuuta 2011

Anna Karenina -kimppaluku, osa 2: lehtokurppia!

Anna Kareninan toisen osan ja kolmannen osan alun lukeminen ei ole edennyt yhtä jouhevasti kuin ensimmäisen osan. Alkuinnostukseni taisi hieman hiipua. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo aiemmin astuneet näyttämölle ja esitelleet vuoroin hyviä ja huonoja puoliaan. Tapahtumien tahti on jotenkin hidastunut. Kitty, Vronski, Levin ja Anna - romaanin päänelikolta vaikuttava porukka - ovat kukin tahollaan, eri paikoissa tekemässä omia juttujaan, vaikka toki Vronski ja Anna tapaavat toisiaan säännöllisesti.

Seuraava sisältää myös spoilereita 2. osasta (siis toinen kahdeksasta!). Teitä on varoitettu! :)

Vronskin ja Annan suhde tuntuu kehittyvän melkein vaivihkaa jossain taka-alalla; siitä ei kerrota kovin yksityiskohtaisesti. Annan omantunnontuskat vaivaavat häntä välillä - erityisesti hänen poikansa suhteen - mutta Vronski puolestaan uskoo, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten suurmaailman salaiset lemmensuhteet. Hmm... minä en ole vielä täysin vakuuttunut.

Annan mies, Aleksei, herättää minussa jo enemmän säälin- kuin inhontunteita. Vaikka oudon välinpitämättömältä hän edelleen vaikuttaa:

Aleksei Aleksandrovitš ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti; mutta hän oli huomannut toisten salissa olijain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.

Onko Aleksei siis yksinkertaisesti niitä miehiä, jotka eivät tunne mustasukkaisuutta tai jotka luottavat vaimoonsa täydellisesti? Vai eikö hänelle tule mieleenkään, että Annan ja Vronskin välillä saattaisi olla jotain? Vai onko hän Annan suhteen niin välinpitämätön ja tunteeton, ettei häntä edes kiinnosta (järkiavioliiton kirouksia?). Ainakin Anna itse ajattelee näin myöhemmin, kun Aleksei puhuu hänelle asiasta: "Hänelle se on yhdentekevää", - ajatteli hän [siis Anna]. - "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä."

Muiden ihmisten mielipiteet ja jonkinlaisen kulissin ylläpitäminen ovat epäilemättä Alekseille tärkeitä. Kun Anna saa tietää olevansa raskaana ja paljastaa miehelleen olevansa Vronskin rakastajatar, hänen miehensä vastaa, - Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen noudattamista siihen asti, - ja hänen äänensä värähteli, - kunnes olen ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne teille.

Aleksei siis yrittää peittää tunteensa tässäkin tilanteessa, vaikka tuo äänen värähtäminen kertoo varmasti siitä, että kylmän kuoren alla sykkii pieni, järkyttynyt sydän. ;) Silti tuossa julkisen kunnian varjelemisessa on jotain hyvin... shakespearemäistä. Kunnia muun maailman silmissä tuntuu olevan romaanin yhteiskunnassa yksi (miehen) tärkeimmistä ominaisuuksista, josta pidetään kiinni kynsin hampain. Oma vaimo ei niinkään... Kuinka eri tavalla suhtautuikaan Dolly miehensä uskottomuuteen romaanin alussa kuin Aleksei Annan uskottomuuteen!

Vronski taas laskee leikkiä rykmenttinsä miesten kanssa ja osallistuu kilparatsastukseen huippuhevosella. Luin kilparatsastuskohtausta yhtä suurella jännityksellä kuin jos olisin ollut paikan päällä sitä seuraamassa. Lopputulos sai ainakin eläinrakkaan puoleni kauhistumaan. Viis Vronskin loukatusta kunniasta!

Lehtokurppa
Levin taas parantelee rukkasten saannin jälkeen miehistä egoaan äksyilemällä tilustensa saamattomille työmiehille ja käymällä Stepan Arkadjevitšin kanssa ampumassa lehtokurppia. Off-topic: lehtokurppa on minusta ihana sana. :D

Kitty puolestaan parantelee sydänsurujaan hienostuneemmin saksalaisessa kylpylässä, jota kansoittavat saksalaiset prinsessat ja kreivittäret, englantilaiset ladyt ja moskovalaiset everstit. Kittyä kiehtoo erityisesti nuori tyttö, Varjenka, joka hoitaa venäläistä madame Stahlia. En oikein saanut tästä ystävyyssuhteesta mitään tolkkua, enkä myöskään siitä draamanpoikasesta, jonka Kitty sai jotenkin tahattomasti aikaiseksi vielä aivan toisen osan lopussa. Onko teillä muilla lukijoilla tarjota jonkinlaista valaistusta asiaan? :) Muuten luotan siihen, että kylpyläsessio oli vain kummallinen sivujuoni, jonka aikana Kitty parani suruistaan ja kasvoi hiukan ihmisenä, muuten sillä ei ehkä ole suurta merkitystä romaanin loppujuonen kannalta..?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Bloggaaja paljastaa todellisen värinsä!


Sain Liisalta, Suketukselta ja Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos! :) Tunnustukseen liittyy kahdeksan satunnaisen asian kertominen itsestään, joten tässä paljastukseni:

1. Olen koukussa tv-sarjaan Moderni perhe.

2. Olen oikeasti blondi, mutta olen värjännyt hiuskuontaloani punaiseksi jo niin monen vuoden ajan, että en osaa enää kuvitella itseäni muuten kuin punatukkaisena. :)

3. Haluaisin oppia tekemään intialaisia päähierontoja.

4. Inhoan lakua, salmiakista puhumattakaan. Olen huomannut, että tätä pidetään joskus jopa epäisänmaallisena ominaisuutena. :P

5. Omistan kaksi hullua kissaa. Toinen on liian tyhmä osatakseen käyttää raksupalloa, toinen taas "käkättää" kuvitteellisille linnuille ikkunan toisella puolella.

6. Olen hirvittävän huono ostamaan kenkiä ja omistan vain muutaman parin, joista niistäkin osa on revenneitä/hajonneita tai muuten vain huonoja. :)

7. Minulla on parhaillaan viisi kirjaa kesken, joista yksi ei ole romaani ja yksi on nuortenkirja.

8. Aion mennä Helsingin kirjamessuille (onkohan kirjabloggaajien tapaamista luvassa?).

Jaan tunnustuksen eteenpäin niille Anna Karenina -kimppalukuun osallistuville, jotka eivät ole siihen vielä vastanneet, eli:
Riina
Réa
Maisie
Auringon Palvoja
Hreathemus
Karoliina
Satu

maanantai 10. lokakuuta 2011

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Kansi: Päivi Puustinen
Miehen nimi on Klaus ja hänen vaimonsa on Lilian. He palaavat häämatkaltaan Firenzestä ja Italian rannikolta Livornosta. Heidän matkalaukuissaan on rantaan huuhtoutuneita simpukoita ja alumiininen espressokeitin, joka on harvinaisuus Suomessa. Lilianilla on jalassaan korkokengät ja mahtavat rakot. Vaikka ulkona sataa vettä ja upea nahka saattaa pilaantua, Lilian ei ole halunnut vaihtaa kenkiä lentoasemalla. Hän rakastaa kenkiään. Hän rakastaa tuoksua, joka lähtee uusien kenkien nahkapinnasta.

Aleksis Kiven päivän ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi täytyy tietenkin kirjoittaa jostain kotimaisesta teoksesta, joten päivitys Anna Kareninan -kimppaluvun edistymisestä saa nyt jäädä vielä odottelemaan vuoroaan. Joel Haahtela sopii päivään senkin takia, että hän kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka "löysin" vasta äskettäin (kanssabloggaajien avustuksella toki) :) ja Finlandia-ehdokkaana edustaa myös kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä. Naiset katsovat vastavaloon -romaanin saamisesta saan kiittää Pekkaa, joka järjesti Haahtela-päivityksensä yhteydessä arvonnan.

Romaani alkaa tilanteesta, jossa tuore aviopari, suomentaja Lilian ja arkkitehti Klaus, palaavat häämatkaltaan uuteen, yhteiseen unelmakotiinsa. Rakastuneiden arki alkaa asettua uomiinsa ja hetken heitä yhdistää myös eksentrisen naapuripariskunnan, Emman ja Jimin, puuhien vakoileminen. Jokin Emmassa vetää sekä Liliania että Klausia puoleensa, jokin salaperäinen, mystinen, jopa seksuaalinen voima. Vuodenajan vaihtuvat ja jännitteet avioparin välillä kasvavat hitaasti.

Minulle tuli tästä romaanista hyvin vahvasti mieleen Kreetta Onkeli, vaikka Onkeliltakaan en ole lukenut muuta kuin Kotirouvan. Tyyli oli jotenkin samanlainen: arkinen ja mutkaton. Lauseet olivat tässäkin lyhyitä ja selkeän yksinkertaisia, mutta paljon myös jätettiin sanomatta, piilotettiin rivien väliin. Tunnelma siitä, että jotain vielä tapahtuu, tai on tapahtumassa romaanin näennäisen tylsässä ja arkisessa todellisuudessa, on koko ajan vahvasti läsnä.

Vertailkaapa muuten vielä huviksenne Onkelin romaanin kantta Haahtelan kanteen tuossa ylempänä: molemmissa roikkuvat suomalaista designia edustavat valaisimet! Hmm, hämmentävä yhteensattuma... :)

Oikeastaan Haahtelan kirjan lukeminen muistutti myös siitä, että Onkelaltakin voisi lukea jotain muuta. Mutta Haahtelan muut teokset menevät siis myös ehdottomasti lukulistalle!

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Otava. 2001. 199 sivua.

Kiiltomato/Elli Leskelä: "Joel Haahtela, kirjallisuutemme Kultahattu"
HS kirjat: "Idyllin sisällä"
Kirjavinkit: Naiset katsovat vastavaloon

torstai 6. lokakuuta 2011

Marcel Proust: Swannin tie: Combray

Äiti lähettää hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä "Petite Madeleine" ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt "madeleinen" palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä.

Huh, huh... Sain kuin sainkin viime kuussa luettua Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteen ensimmäisen osan, Combrayn. Mitään hienoa kirjallista analyysiä en uskalla lähteä romaanista tekemään vaan kuvailen vain vähän lukukokemusta.

Marcel Proustin lukeminen ei itse asiassa ollut ihan niin haastavaa kuin odotin, vaikka rönsyily, pikkutarkat kuvaukset, toisiinsa iloisesti sekoittuvat muistot ja ylipitkät lauseet kävivät välillä hermoille. Jossain vaiheessa huomasin, että romaani vaati selvästi hitaampaa ja kärsivällisempää lukutapaa kuin suurin osa kirjoista. Mielikuviin olisi pitänyt paneutua huolella, muistoihin heittäytyä ja keskittyä kokonaisvaltaisesti... varmaan niinkuin Proust teki kirjoittaessaan. Minulla uhkasi kärsivällisyys loppua välillä kesken. Tätä oli vaikea lukea vain pari sivua kerrallaan, koska vei aina jonkin aikaa ennen kuin kirjan tunnelmaan pääsi sisälle. Minkäänlaista selkeää, yksittäistä juonta en koskaan löytänyt ja jossain vaiheessa tajusin olla sellaista edes hakematta. :)

Proust itse - kirjailijajana, kertojana, päähenkilönä - aiheutti aika ristiriitaisia tunteita. Romaanin alussa hän kuvailee rakkauttaan ja riippuvuuttaan äitiinsä; hänessä taisi olla melkoisesti mammanpojan vikaa... :) Myös yläluokkaisuus ja snobismi nostivat välillä päätään, vaikka toisaalta hän kirjoittaa perheensä ja sukunsa ylimielisistä tavoista myös aika kriittisesti. Välillä tuskastuin romaanin tyylin lisäksi sen päähenkilön uskomattomaan itsekeskeisyyteen. Kaikki tuntui pyörivän vain ja ainoastaan Proustin ympärillä - vaikka se kai on koko romaanisarjan pointti. Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia sivuhenkilöitä. Mielenkiintoisin tapaus oli ehdottomasti Proustin täti, joka viettää päivänsä seuraillen kylän asukkaiden tulemisia ja menemisiä huoneensa ikkunasta ja juoruilee samalla Françoise-palvelijattarensa kanssa.

Nuoren Proustin näkemä omituinen seksi(?)kohtaus kahden naisen välillä kirjan loppupuolella yllätti täysin. Päähenkilö oli siihen asti vaikuttanut jotenkin lapsellisen viattomalta ja yhtäkkiä hän päättikin kuvailla eroottista tirkistelykohtausta. Ehkä se kuvasi jotain murrosiän alkamista tai ehkä sekin oli vain yksi mieleenjäänyt lapsuus/nuoruusmuisto...

Kirjan loppupuolella Proust myös muistelee vaikeuksiaan kirjailijauran alkupuolella:
[...] koska aioin tulla kirjailijaksi, oli korkea aika tietää, mistä kirjoittaisin. Mutta heti kun aloin miettiä, kun yritin keksiä aiheen johon voisi kätkeä loputtoman arvokkaan filosofisen sisällön, järkeni lakkasi toimimasta, näin edessäni pelkkää tyhjää, tunsin että minussa ei ollut neronkipinää, tai sitten jokin aivosairaus esti sitä syttymästä.
En tiedä vitsaileeko tai liioitteleeko hän tässä tahallaan (aivosairaus?!), mutta kunnianhimoa tuntuu ainakin olevan. :)

Jälkimaku: ihailu suomentajia kohtaan, jotka ovat tehneet hienon työn varmasti vaikean romaanin parissa ja säälinhäivähdys Proustia kohtaan hurjan etunimirimpsun (Valentin Louis Georges Eugène Marcel) takia.

Haasteen jatko-osiin en uskalla tarttua, kun lukupino on jo muutenkin korkea, mutta ainakin voin nyt kehuskella lukeneeni hyvin pienen osan Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa! :)

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray. Otava. 1984.
Ranskankielinen alkuteos: A la recherche du temps perdu: Do côté de chez Swann
Suomentajat: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Wikipedia: Kadonnutta aikaa etsimässä
Kirjasto.sci.fi: Marcel Proust (in English)

tiistai 4. lokakuuta 2011

Paluu arkeen ja syyskuun luetut


Kiitos ihanista kommenteista edelliseen päivitykseen!! :) Matka oli ikimuistoinen, Välimeri odotetusti turkoosi ja kreikan kieltä - myös odotetusti - mahdoton ymmärtää. ;) Kaikki sujui hyvin lukuun ottamatta pieniä vaikeuksia päästä takaisin Suomeen Ateenan lentokentän lakkojen takia... Kotona kuitenkin ollaan, ja lokakuu on jossain välissä päässyt alkamaan eli on aika taas tehdä yhteenvetoa viime kuun luetuista. Syyskuu oli taas hyvä lukukuukausi ja matkalla oli myös aikaa lukea eri kulkuvälineissä ja lentokentillä odotellessa...

Syyskuun luetut:

romaanit:
Damon Galgut: In a Strange Room
Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
David Nicholls: One Day
Theodor Kallifatides: Pitkä päivä Ateenassa

tietokirja/muu:
Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä
Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria

Useampi romaani odottelee siis vielä arviointivuoroaan. Kapari-Jatan harmittavasti vähän mitäänsanomaton pakinakokoelma ei oikein taida inspiroida kirjoittamaan siitä mitään...

Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteeseen osallistuin sarjan ensimmäisellä osalla, joka oli yllättävän nopealukuinen, mutta silti sen verran haastava tapaus, että taidan jättää muut osat vielä suosiolla lukematta. Romaanista siis lisää vielä myöhemmin...

Voitin viime kuussa Pekan Haahtela-arvonnassa Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ja luin sen saman tien ja pistin puolisonkin lukemaan! Luulen, että hipsin lähiaikoina kirjastossa H:n kohdalle hakemaan lisää samanlaista... :)

David Nichollsin One Day eli Sinä päivänä on saanut jo useamman kuukauden ajan melkoisia blogisavuja, joten pitihän se vihdoin lukea. Kirja oli mukana matkalla ja oli jopa vähän liian koukuttava, koska välillä teki mieli vain jatkaa lukemista sen sijaan että olisi esim. lähtenyt romanttiselle iltakävelylle rantahietikoille! Romaanin kannessa olisikin pitänyt olla varoitusteksti: saattaa aiheuttaa elämän prioriteettien järjestäytymistä uudelleen. ;)

Theodor Kallifatidesin Pitkä päivä Ateenassa osoittautui - ironista kyllä - nimensä puolesta vähän liiankin sopivaksi matkalukemiseksi (nimimerkillä "12 tuntia Ateenan lentokentällä viettänyt"). En taida kirjoittaa tästäkään tämän pidempää arviota. Romaani oli jotenkin sekava ja pitkäveteinen, mutta myönnän, että lukutilanne saattoi myötävaikuttaa huomattavasti tämän mielikuvan muodostumiseen. ;)

Näiden lisäksi luin loppuun myös Tolstoin Anna Kareninan toisen osan, joten lupaan päivitellä tilannetta lukuhaasteen osalta (ja vastata kommentteihinne!) pian.