sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo on kaunistelematon, synkkä ja yksityiskohtainen kuvaus ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kanssa jo pikkulapsesta asti painiskelleesta naisesta.

Jo teoksen kansi hätkähdyttää ja kansien välistä löytyy sellainen tarina, että heikompia alkaa varmasti hirvittää. Valve kuvaa ahdistusta, masennusta, harhoja ja elämänhallinnan menettämistä armottoman rehellisesti, ruumiillisesti ja visuaalisesti. Välillä teoksen Emmi näkee muut ihmiset pelkkänä mustana, valuvana mönjänä. Kosketus polttaa ihoon reikiä. Pahimpina kausina tuntuu kuin eritteet valuisivat kehosta ulos ja itsekin sulaisi sänkyyn. Mielensisäinen sotku on tuotu konkreettisesti kirjan sivuille: sivuilla on aivan kuin mustetahroja ja värit leviävät hallitsemattomasti ääriviivojen ulkopuolelle.

Emmi yrittää pitää elämänsä kasassa laatimalla itselleen pakkomielteisesti tehtävälistoja viikon, päivän ja jopa tunnin tarkkuudella. Hän dokumentoi itseään ja elämäänsä pikkutarkasti ja yrittää analysoida kaikkea. Millään ei mässäillä turhaan, asiat vain kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Välillä ruuduissa on kuvattuna vain Emmin makuuhuoneen arkisia esineitä, työpöytä, näkymä ikkunasta. Nekin luovat minusta ahdistuneen lamaantunutta tunnelmaa: tässä ollaan, tällaista tuijotellen, mikään ei liiku eikä mitään tapahdu. Aika on pysähtynyt ja elämä on tässä.



Teoksen päähenkilö itse on älykäs ja taiteellisesti lahjakas. Vaikka luovuus ja hulluus ovat stereotyyppisesti kulkeneet käsi kädessä, niin Emmi itse toteaa, ettei hulluudesta ole ollut hänen taiteelleen mitään etua: hänestä ei tullut taiteilijaa sen takia vaan siitä huolimatta.

Toisinaan Emmi kuulee ääniä ja yrittää rationalisoida niitä itselleen: Nehän olivat ÄÄNIÄ PÄÄN SISÄLLÄ! Kuka hullu sellaisia ottaa todesta? 


Jotkut harhoista ovat niin lamaannuttavan painajaismaisia, että kauhistutti edes lukea niistä - saati kuvitella, että jollekin tämä on ollut totta, tuntunut täysin todelta.


Kaiken tämän pimeyden ja kauhun keskeltä kuuluu pieni sana: apua.


Ja apua Emmi todellakin hakee ihailtavan aktiivisesti: hän käy terapiassa, saa erinäisiä lääkkeitä ja piipahtaa mielisairaalassakin. Ehkä hätkähdyttävintä minulle kirjassa oli se, kuinka vähän apua terveydenhuoltojärjestelmästä tuntui olevan. Kirjassa kerrotaan myös Emmin keskusteluista lääkäreiden kanssa, jotka määräävät vain lisää lääkkeitä, vaikka ne eivät auta. Suosittelisin teosta kaikille mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleville. Itsekin annoin oman kappaleeni kirjasta jo eteenpäin lääkäri-exälleni luettavaksi.
  
Armosta tulee myös mieleen Viivi Rintasen pari vuotta sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö, joka kertoi omakohtaisen rehellisesti syömishäiriöstä. Siinäkin oli samanlainen suttuinen piirrostyyli.

Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on.

Emmi Valve: Armo. Asema Kustannus. 2017. 301 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Asema Kustannus: Armo
HS.fi: "Lukijat saavat tietää mielenterveyden järkkymisestä kertovassa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa enemmän kuin terapeutti taannoin"
City.fi: "Emmi Valveen Armo on karu ja rehellinen kuvaus mielen sairauksista"

tiistai 12. syyskuuta 2017

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (toim. Erkka Mykkänen)

Astiakaappeihin päädyttyään kuvat leviävät kaikkialle: pyyhkeiden reunat, pussilakanat, kellot, tohvelit, sukkien resorit, tarrat, tahrat, muotoiset heijastimet, jokahahmot, mikähahmot, tuikkumuikkulyhdyt ja nurkissa seisovat designlamput, valettu muottiin, värisevät, kun Sohvi vielä ostaa lasit, veitset, teepussilaatikon, muupussilaatikon, ja pikkuinen myyjä myy.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi voisi lukea vaikka kotimaisen kirjallisuuden klassikoita, mutta jos Alastalon salissa ei (edelleenkään) iske tai Seitsemän veljestä on jättänyt traumoja kouluajoilta, niin miltä kuulostaisi Juha Hurmeen novelli "Ylistalon huussissa" tai Petri Tammisen "Seitsemän veljestä - viidestoista luku"? Tai millaiseksi Kalevalan Ainon tarina muuttuu Joonas Konstigin käsissä ja millainen yllättävä loppu Antti Heikkisen versioon Juhani Ahon Rautatiestä sisältyy?

Erkka Mykkäsen toimittama antologia, jonka alaotsikko on Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista, koostuu kymmenen kotimaisen nykykirjailijan kirjoittamasta novellista jonkin enemmän tai vähemmän tunnetun suomalaisen klassikkoteoksen pohjalta. Osa on kirjoittanut suoraa jatkoa klassikolle, kuten vaikkapa Hurme ja Tamminen. Osa taas on ammentanut inspiraatiota alkuteoksesta, käsitellyt samoja teemoja eri näkökulmasta tai siirtänyt henkilöt jossain muodossa nykyaikaan.

Yksi suosikeistani on ehdottomasti Petri Tammisen hervottoman hauska lisäluku Seitsemälle veljekselle, joka aloittaa antologian. Nauroin ääneen jo novellin ensimmäiselle kappaleelle, kuten Instagramiin postasin. :) Tammisen novelli on todellista fanifiktiota parhaimmillaan; se kunnioittaa omalla tavallaan alkuteosta, mutta vie sen henkilöt herkullisella tavalla uuteen tilanteeseen: Eero on lukenut hegemonisesta maskuliinisuudesta ja yrittää nyt kovapäiselle ja miehisyyttään puolustavalle veljesparvelle selittää, kuinka sukupuolibinärismi syrjii sekä miehiä että naisia, heteroita ja sateenkaareviakin. :D

Toinen huikea ja vaikuttava novelli on Anu Kaajan "Toinen talvi", joka pohjautuu Tove Janssonin Taikatalveen. Kaaja on tarttunut Janssonin teoksen vierauden, toiseuden ja identiteetin teemoihin ja tarkastelee samalla muumien merkitystä nyky-Suomessa: muumitavaraa löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta kodista sen ahkeran tuotteistuksen ansiosta (ks. postauksen alussa oleva lista, joka on sitaatti Kaajan novellista), mutta toisaalta varsinkin muumimukivillitys on lähtenyt joillakin ihmisillä käsittämättömällä tavalla lapasesta.

Kaajan novelli kertookin muumimukeja pakkomielteisesti keräävästä Sohvista ja tämän puolisosta Ruskasta, joka pukeutuu aina, sekä sisällä että ulkona, pullean pehmoiseen, valkoiseen toppatakkiin:

Se muuttaa hänet muodottomaksi ja siten muovautuvaksi mihin tahansa. Useimmiten hän pusertuu kaikille tuttuun peikohtavaan heikkohahmoon, jonka tunnistaa kuka tahansa lapsuutensa täällä elänyt, hän on pyöreä kuin aika, aamupiirrettyjen ääni, pehmeäksi dubattu sukupuoleton hymähtely, ja rauhallinen.

Novelli on täynnä jokaiselle suomalaiselle tuttua ja tunnistettavaa muumikuvastoa, vaikka muumeja siinä ei itse asiassa mainita sanallakaan suoraan! Kuitenkin jokainen suomalaislukija tietää, kuka on novellin Raitapaita, Punanuttu, mummumamma ja se, jolla on kultainen rannerengas ja otsatukan tupeerattu vetyperoksidi.


Saara Turusen Hanna on erikoinen ja koskettava novelli, joka tuntuu todella henkilökohtaiselta, jopa päiväkirjamaiselta. Novellissa kirjailija samastuu Minna Canthin Hannaan ja kurkottaa omasta yksinäisyydestään tätä kohti metafiktion keinoin.

Myös Juhani Karilan versio Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta, "Sudenmorsian - Halfbreed", on mainio. Alkuperäinen tarina on siirretty pelimaailmaan, kun kaksi pelejä harrastavaa teiniä alkaa pelata Sudenmorsian-videopeliä.

Jatkuu! ravistelee, päivittää ja kyseenalaistaa muutamia jo osittain puhki luettuja ja käsiteltyjä klassikkoteoksia. Klassikoilla leikitellään ja niille nauretaan hyväntahtoisesti. Toisaalta novelleista näkee myös, että kirjailijat kunnioittavat ja oikeasti myös fanittavat alkuteoksiaan.

Tällainen novellikokoelma on ensinnäkin nerokas idea ja toteutuskin on huikea. Kannattaa lukaista! Kirjablogeissa tätä ei hirveästi ole toistaiseksi näkynyt, mutta ainakin Minna, Riitta ja Tuijata ovat tykänneet tästä kovasti. Niin, ja oli tällä antologialla sekin vaikutus, että haluan ehdottomasti lukea lisää teoksia Petri Tammiselta ja Anu Kaajalta. Ja myös Canthin Hannan. :)

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. (toim. Erkka Mykkänen). Gummerus. 2017. 252 sivua.

Gummerus: Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
HS.fi: "Erkka Mykkänen fanittaa Waltaria ja päätyi kirjoittamaan jatkoa Sinuhen tarinalle"

tiistai 5. syyskuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Ulkoasu: Camilla Pentti
Sakean elämän keskellä kuolema on jylhä kuin rantakallio. Aika ei siihen pysty, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu. Silti aika on täynnä mahdollisuuksia ja kaikkea voi tapahtua, mutta ihmisellä on ajasta vain siru ja senkin voi hukata.

Luin Pertti Lassilan tänä vuonna ilmestyneen romaanin melkein yhdeltä istumalta. Ulkona oli vielä lähes kesäinen ilma, aurinko lämmitti lasitetun parvekkeen helteiseksi, ruukkutomaatti päätti, että nyt on vihdoin tullut aika puskea niitä tomaattejakin esiin. Lassilan teoksessakin kesä on tärkeässä roolissa - se ja merellinen Hanko ja nuoruus.

On elokuu 1916 ja 21-vuotias Elsa asuu Hangossa Aino-siskonsa kanssa ja työskentelee tarjoilijana Belvederessä. Kesän aikana Elsalla on lyhyt suhde merimies Einarin kanssa, mutta miehen lähdettyä merille hän ei jää haikailemaan tämän perään vaan suhtautuu asiaan virkistävän järkevästi:

Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vierellään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Taimi, jota äitinsä ja tätinsä eivät suinkaan pidä onnettomuutena vaan suurena onnena. Onnea ei kuitenkaan jatku pitkään vaan pientä perhettä kohtaa suuri onnettomuus.

Sitten hypätään ajassa toiseen historialliseen käännekohtaan, vuoteen 1939. Taimi opiskelee Kätilöopistossa ja saapuu kesäksi Hankoon. Vanha taiteilija Albin Stenharu alkaa maalata Taimin muotokuvaa ja juttelee tälle samalla elämästä, rakkaudesta ja menneisyydestä. Erityisesti tämä vertaus jäi mieleen:

Menneeseen ei ole pääsyä, koska sitä ei ole olemassa, on vain raunioita, kirjoituksia, tavaroita, jotka ovat sattuneet jäämään jäljelle. Menneeseen ei voi nähdä, se on kuin yrittäisi huoneesta katsoa ulos pimeään. Lasissa näkee kuvansa, oman ajan kuvan se heijastaa.

Taimi tutustuu yläluokkaisen perheen poikaan, Eeroon, vähän rakastuukin. Syksy tuo jälleen tullessaan muutoksen: sää viilenee, hurma laantuu ja sota syttyy.

Ihastuin Lassilan kirjoitustyyliin jo Armain aika -romaanissa, joka oli pari vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana. Siinäkin vietetään helteistä Suomen suvea veden äärellä, mutta näkökulma on lapsen, tässä taas vahvojen, itsenäisten naisten. Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen.

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista, jonka olen lukenut. Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta.

Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 2017. 188 sivua.

Teos: Kesän kerran mentyä
Teos: Pertti Lassila
HS: "Nostalginen kesäromaani vie menneeseen maailmaan"

perjantai 1. syyskuuta 2017

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita

Blogitauko on venähtänyt ennätyksellisen pitkäksi. Mutta jospa nyt taas syksyn tullen ja varsinkin kirjamessujen lähestyessä into palaisi takaisin. :)

Lainasin ystävän suosituksesta kirjastosta Lucie Durbianon sarjakuva-albumin. Takakannen mukaan tarinakokoelma koostuu "seitsemästä lyhyestä, kummallisesta, julmasta, koomisesta, kauniista ja mutkikkaasta rakkaustarinasta."

Durbianon tarinat ammentavat tutusta satuperinteestä aina Punahilkasta Liisa Ihmemaassa -tarinaan. Kaikki on kuitenkin hämmentävällä tavalla vinksahtanutta - ja nämä eivät todellakaan ole mitään lasten satuja enää.

Nimitarinassa isoäitinsä luo kulkeva Punahilkka vannookin ikuista rakkautta kohteliaalle herrasmiessudelle, joka kiusoittelee tyttöä. Susi on itsevarma maailmanmies, Punahilkka häiritsevän sinisilmäinen ja kokematon pikkutyttö.


"Lili ja Charlie" -niminen tarina puolestaan kuvailee kiellettyä rakkautta ja sen kohtalokkaita seurauksia. Renessanssin aikaan sijoittuva "Samuel" kertoo vaikutusvaltaisen aatelismiehen ja tämän rakastajan suhteesta, joka on jotain hyväksikäytön ja riippuvuuden välillä.


Suurimman vaikutuksen teki tarina nimeltä "Villi länsi". Siinä kotitilallaan vieraileva kirjallisuudenopiskelija Philip ihastuu veljensä Danin tulevaan vaimoon Elieen. Kun tunne ryöpsähtää molemminpuoliseksi, kolmiodraaman jälki on rumaa.


"Kani Kani" taas on erilainen versio Liisa Ihmemaassa -tarinasta. Valkoinen kani on menossa pelastamaan rakasta Jacky-kania merirosvojen kynsistä, mutta ilkikurinen Alice seuraa häntä.


"Etanan murheessa" etana on rakastunut päätä pahkaa naista esittävään kivipatsaaseen. "Puutarha-cocktailissa" näyttelijänurasta haaveileva Astrid tapaa ihailemansa elokuvaohjaajan puutarhajuhlissa, mutta illan kuluessa pensaissa alkaa pyöriä muitakin pareja.

Tämä oli todella hämmentävä ja häiritseväkin lukukokemus, vaikka toisaalta pidän siitä, että satujen perinteisiä asetelmia ravistellaan uuteen uskoon (vaikuttavin esimerkki tästä viime vuosilta on Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille). Durbianon piirrostyylikin on värikkään lastenkirjamainen - eikä ihme, koska hänet tunnetaan Ranskassa nimenomaan lastenkirjojen kuvittajana. Pelkistetyt kuvat ja kirkkaat värit luovat aika kiehtovan kontrastin aikuismaisille teemoille.

Tarinoissa on hyväksikäyttöä, pettämistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksiä, riippuvuutta ja pakkomielteitä. Rakkaus on näissä tarinoissa pääosassa, mutta mitään ruusunpunaista ja viatonta se ei todellakaan ole.


Kirja jätti myös Mari A.:n hämmentyneeseen tilaan. Maija on lukenut tämän lisäksi myös toisen Durbianolta suomennetun albumin nimeltä Aarre.

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita. WSOY. 2009. 118 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Le Rouge vous va si bien
Suomentaja: Saara Pääkkönen

Kvaak.fi: 7 kertomusta rakkaudesta
Kirjavinkit: Punainen pukee teitä
Wikipedia: Lucie Durbiano