torstai 29. tammikuuta 2015

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta... palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni... Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä... Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut?

Kun ranskalainen Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuoden lokakuussa, minä ja varmaan aika moni muukin kysyi: ai kuka? Jorma Kaparin 1970-1980-luvuilla suomentamat viisi Modianon teosta olivat painuneet suurelta yleisöltä unholaan. Toisaalta esimerkiksi Joel Haahtela kirjoitti vasta viime vuoden maaliskuussa blogissaan, että hän rakastaa Modianon kaltaisia "uudistumattomia" kirjailijoita, jotka "kirjoittavat yhtä ja samaa kirjaa, vuodesta toiseen".

Ymmärrän, miksi Haahtela on nimennyt Modianon yhdeksi suosikkikirjailijoistaan. Heikki Kaskimies toteaa esipuheessaan Hämärien puotien kujaan, että Modianon henkilöhahmot ovat "itseään ja menneisyyttään etsiviä harhailijoita, jotka kokoavat minuuttaan muistoista ja menneistä vuosista." Täsmälleen samoin sanoin voisi kuvailla monia Haahtelankin hahmoja.

Hämärien puotien kuja kertoo Guy Rolandista, joka on ollut yksityisetsivän palveluksessa 10 vuotta. Nimi on keksitty; Guy on menettänyt muistinsa maailmansodassa, eikä tiedä, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Hän lähtee selvittämään identiteettiään vanhojen valokuvien, lehtileikkeiden, hatarien muistikuvien ja tapaamiensa henkilöiden avulla.

Guy tapaa nuoruuden ystäviä, rakastajattarien entisiä työtovereita ja puolisoita, edesmenneiden tuttavien entisiä puolisoita. Hän itse ei tunnu olevan tuttu kenellekään: kukaan ei tunnista häntä, kukaan ei muista häntä tai hänen nimeään. Identiteettinsä kadottanut Guy on ulkopuolinen ja elää jonkinlaista varjoelämää.

Vaikka Guy seuraa jokaista johtolankaa yksityisetsivän tavoin, romaani ei ole dekkari. Luvut muodostavat hatarien, hämärien ja jopa keskenään ristiriitaisten muistojen kudelman, jossa säikeet risteävät ja katkeilevat. Lopulta langanpäät kohtaavat ja muodostavat solmun: erään muiston, joka sijoittuu alppimajaan ja sen asukkaisiin, heidän unelmiinsa tulevaisuudesta.

Romaanissa on jotenkin ahdistava ja epätodellinen tunnelma. Välillä paikallaan junnaava tarina turhauttaa, vaikka yllättäviä käänteitäkin tarinaan mahtuu. Etsinnät vievät Guyn jopa Tyynenmeren saarelle, mutta sieltä löytyvä loppuratkaisu ei tyydyttänyt ainakaan minua. Ei minun kirjani, vaikka olikin kovin haahtelamainen. :)

Myös Ulla, MarikaOksa ja Jokke ovat vierailleet Hämärien puotien kujalla.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja. WSOY. 1979. 224 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Rue des boutiques obscures
Suomentaja: Jorma Kapari

Kirjavinkit: Hämärien puotien kuja
Wikipedia: Patrick Modiano

Katso myös nämä:

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kirjabloggaajien parhaat kirjat 2014

Kirjabloggaajat ovat puhuneet! Eilisessä äänestyksessä kaikkiaan 44 kirja- ja kulttuuribloggaajaa valitsi vuoden 2014 parhaan kotimaisen teoksen (Blogistanian Finlandia), käännösteoksen (Blogistanian Globalia), tietokirjan (Blogistanian Tieto) ja lasten- ja nuortenkirjan (Blogistanian Kuopus). Linkit vievät kunkin kategorian emäntäblogin tulospäivitykseen.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Blogistanian Finlandian vei ehkä jonkinmoinen ennakkosuosikki, eli Anni Kytömäen Kultarinta 53 pisteellä. Yhteensä 16 bloggaajaa 42:stä antoi sille täydet kolme pistettä, eli eli kolmannes äänestykseen osallistuneista bloggaajista piti sitä viime vuoden parhaana kotimaisena teoksena! Vau! Toisen sijan nappasi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys 37 pisteellä (yhä lukulistalla!) ja pronssille tuli Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.

Kansi: Anders Carpelan
Blogistanian Globalian tulokset olivat ainakin minulle yllätys. 40 tässä kategoriassa äänestäneen bloggaajan äänillä ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, 34 pistettä). Missähän tynnyrissä minä olen elänyt, kun romaanin nimi ei sano minulle yhtään mitään, vaikka varmasti sitä on monessa blogissa käsitelty ja hehkutettu, kun se on voittajaksikin valittu? ;) Atkinsonia en ole kyllä koskaan lukenutkaan, joten en ole kirjailijan teoksia mitenkään seuraillut. Luotan muiden bloggaajien makuun tässä asiassa, joten ehkäpä Elämä elämältä on nyt luettava. Toiseksi tuli Haruki Murakamin uutuus, Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, 15 pistettä) ja kolmanneksi Sjónin Poika nimeltä Kuukivi (suom. Tuomas Kauko, 13 pistettä).

Kansi: Tiia Javanainen
Blogistanian Tiedon nappasi itselleen Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth 16 pisteellä. Kakkoseksi tuli Antti Heikkisen Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006 14 pisteellä ja kolmanneksi Hanna Nikkasen ja Antti Järven Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen 11 pisteellä. Tähän kategoriaan osallistui 33 bloggaajaa. Nyt seuraa pientä jossittelua: jos olisin ehtinyt lukea Heikkisen Juice-elämäkerran loppuun (vielä on 30 sivua jäljellä!) ja jos olisin ehtinyt blogata siitä ennen tätä äänestystä, niin olisin aivan varmasti pistänyt sen ehdolle tähän kategoriaan. Ja jos olisin ehtinyt antaa Risaiselle elämälle vaikka kaksi pistettä (annoin Merete Mazzarellan kirjalle kolme), niin pistemäärähän olisi ollut sama kuin voittajakirjalla... Kumpihan olisi sitten voittanut..? :)

Kansi: Johanna Lumme
Blogistanian Kuopukseen osallistui 21 bloggaajaa. Täpärässä kisassa ensimmäisen sijan vei Jenna Kostetin esikoisteos Lautturi (11 pistettä). Toiseksi tuli samalla pistemäärällä Magdalena Hain steampunk-trilogian päätösosa Susikuningatar ja kolmanneksi 10 pisteellä Iiro Küttnerin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama Puiden tarinoita: Puuseppä.

Kannattaa käydä lukemassa nuo tulospostaukset linkkien takaa. Niiden avulla voi ainakin kasvattaa lukulistaansa hyvillä kirjoilla. ;)

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

Päällys: Helena Kajander
Jos Olennosta tulee hirviö, syynä on se, että häntä pidetään hirviönä.
Ja se, että hän alkaa yhä vahvemmin itsekin pitää itseään hirviönä.

Mary Shelley oli vasta 19-vuotias, kun hän alkoi kirjoittaa Frankensteinia, erästä kauhukirjallisuuden suurinta klassikkoa. Kuka kumma tuo nuori nainen oli, ja mikä sai hänet kirjoittamaan kammottavan kirjan rujosta hirviöstä? Ja miksi tämän nuoren kirjailijan esikoisteos on yhä ajankohtainen 200 vuotta ilmestymisensä jälkeen? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Merete Mazzarellan upea Sielun pimeä puoli.

Viime vuoden Helsingin kirjamessuilla Mazzarella kertoi, että ajatus kirjasta lähti liikkeelle lääketieteen opiskelijoille pidetyistä etiikan ja kirjallisuuden luennoista, joilla Frankenstein herätti aina runsaasti keskustelua. Tuo romaanihan kertoo Frankensteinista, tiedemiehestä, joka herättää henkiin Olennon. Virheellisesti luullaan usein, että Frankenstein on Olennon nimi, vaikka Frankenstein on siis sen tekijä. Toinen yleinen virhe on se, että puhutaan Frankensteinin hirviöstä; Shelleyn romaanissa, kuten myös Mazzarellan teoksessa, puhutaan vain Olennosta, jonka "hirviömäisyydestä" voidaan olla montaa mieltä.

Shelleyn romaanissa Frankenstein on idealisti, joka haluaa kehittää ihmiskuntaa parempaan suuntaan. Hän on kunnianhimoinen tiedemies, joka haluaa luoda uutta elämää, "täydellisen" ihmisen. Jos romaani sijoittuisi nykyaikaan, Frankenstein käyttäisi epäilemättä geeniteknologiaa hyväkseen, mutta 1800-luvun alkupuolella hänen käytössään oli vain hämärin keinoin hankittuja ihmisruumiita ja sähköä. Näistä aineksista hän luo Olennon, joka herää henkiin. Frankenstein kuitenkin itse kauhistuu luomuksensa rumuutta (vai ehkä ennemminkin tekonsa kauheutta?) ja pakenee sitä.

Olento joutuu pärjäämään yksin maailmassa, jossa sen ulkonäköä ei suvaita. Sillä ei ole edes nimeä, koska sen "luoja", Frankenstein, ei nimennyt sitä. Nimettömyydestä seuraa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne, jolla on kauaskantoisia seurauksia.

Mazzarella kuvailee kirjassaan Mary Shelleyn elämää, joka oli todellakin tarua ihmeellisempää. Mary oli feministi-äidin ja anarkisti-isän lapsi. Hänen äitinsä kuoli synnytykseen eikä radikaali isä uskonut koululaitokseen vaan Mary sai oppia kaiken itse lukemalla isänsä kirjoja. Mary oli vasta 16-vuotias, kun hän tutustui runoilija P. B. Shelleyyn, joka tosin oli jo naimisissa ja yhden lapsen isä. Maryn isä vastusti suhdetta, mutta nuori pari viittasi kintaalla läheisilleen ja karkasi Sveitsiin vuonna 1814. Myöhemmin Shelleyn raskaana ollut ensimmäinen vaimo hukuttautui.

Frankensteinin ensirivit syntyivät Genevenjärven rannalla. Naapurissa asui lordi Byron, naistenmies, joka sai mm. Mary Shelleyn sisarpuolen, Clairen, raskaaksi. Myöhemmin syntyneen tytön lordi Byron omi kokonaan itselleen, eikä enää sallinut tytön äidin tavata tätä. Myös Maryn neljästä lapsesta kolme kuolivat nuorina. Aviomies P. B. Shelleykin hukkui jo vuonna 1822, 29-vuotiaana.

Maryn elämä oli siis kaikkea muuta kuin onnellinen, ja kirjailija kärsikin masennuksesta ja ahdistuskohtauksista. Maryn vastoinkäymisistä kertovat osiot ovatkin riipaisevaa luettavaa: kuinka paljon eroja ja hylkäämisiä, äitien ja lasten kuolemia, irtosuhteita, rahahuolia, skandaaleja ja itsemurhia voikaan yhden ihmisen elämän varrelle mahtua?

Maryn elämä asettaa koko Frankenstein uuteen valoon: se taitaa olla yksi niistä romaaneista, joista ei saa aivan kaikkea irti tuntematta sen kirjoittajan taustoja. Shelleyn romaanissa Olentohan on pohjimmiltaan varsin inhimillinen: kuin vastasyntynyt lapsi, joka kaipaa rakkautta ja etsii paikkaansa maailmassa. Tiedemies Frankenstein on kaikkea muuta kuin vastuuntuntoinen ja rakastava vanhempi luomukselleen.

En ole aiemmin lukenut Mazzarellan teoksia, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää. Hänen kirjoitustyylinsä on kuulaan kirkasta, kuin kuuntelisi tyynenrauhallisen ja viisaan kirjallisuuden professorin (mitä Mazzarella onkin) luentoa kiehtovasta aiheesta. Mazzarella on perehtynyt huolella Shelleyn elämään ja analysoi Frankensteinia syvällisesti, mielenkiintoisesti ja viisaasti.

Mazzarellan perusteellinen analyysi myös osoittaa sen, että Frankenstein on niin runsas ja moniulotteinen kauhuklassikko, että sitä on lähes mahdotonta analysoida "puhki". Romaani kertoo kunnianhimosta ja tieteen etiikasta, vastuusta ja vanhemmuudesta. Lisäksi se yrittää vastata niinkin perustavanlaatuiseen kysymykseen kuin: Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Jos joku ei vielä ole Frankensteinia lukenut, niin Mazzarellan teos antaa siihen varmasti kipinän.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli. Mary Shelley ja Frankenstein. Tammi. 2014. 245 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Själens nattsida - Om Mary Shelley och hennes Frankenstein
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Kirja.fi: Sielun pimeä puoli
Wikipedia: Merete Mazzarella

Katso myös nämä:

perjantai 23. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa.

Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä, maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa.

Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnosta vieraantunut kaupunkilaislukija ei välttämättä edes ymmärrä. Romaani herätti ainakin minussa kaipuun metsään ja samalla surullisenkaihoisan tietoisuuden siitä, miten kauas on itse luonnosta etääntynyt.

Kultarinta on kertomus kolmen sukupolven suhteesta yhteiskuntaan, luontoon ja erityisesti metsään. Toisaalta se kertoo myös sodasta, vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Alussa on poika, Erik, jolle metsä on pako- ja turvapaikka. Metsänomistaja-isälle metsä taas edustaa rahaa ja tuottoisaa bisnestä. Erik hakee isältään hyväksyntää ja ihailee tätä, vaikka isä viihtyy enimmäkseen karttojen, työmiesten ja metsänhoidon parissa. Lempeä, mutta etäinen äiti taas kertoo pojalleen maagisia tarinoita, mutta alkoholi vie äidin mukanaan.

Aikuisena Erik tapaa Lidian, köyhän torpparin tyttären, joka on villi ja herkkä kuin luonto itse, yhtä aikaa vahva ja haavoittuvainen. Häntä Erik ei saa kesytettyä, ja Suomen poliittinen liikehdintä vetää Lidian mukaansa.

Romaanin keskivaiheilla sain taas pienen hengähdystauon Erikin seurassa syrjäisessä erämökissä. Oli suorastaan meditatiivista lukea Erikin alkeellisista arkirutiineista keskellä talvista erämaata. Sitten tapahtumien tahti alkoi taas kiihtyä. Politiikkaa on vaikea paeta - edes erämökkiin - ja sen pyörteisiin voi pakostakin imeytyä läheisten kautta.

Romaania lukiessa halusin toisaalta hidastella ja nauttia upeasta kielestä, toisaalta kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisin tietää, miten Erikin käy. Mallan syntyminen ja Erikin jääminen käytännössä tytön yksinhuoltajaksi toi jälleen uuden näkökulman romaaniin. Aikuisten elämä heittelee totista pikkutyttöä julmasti, välillä niin julmasti, että eräässä kiiltokuvakohtauksessa minulla tuli kyyneleet silmiin. Romaanin loppupuolelle mahtuu vielä Joel, orpo miehenalku, joka jakaa metsän karhun kanssa.

Romaanin ydintä on vaikea tiivistää, koska se on niin runsas ja yltäkylläinen, suuri ja syvä kuin metsä. Siihen voi uppoutua ja eksyä, vaeltaa sen mutkaisilla, risteävillä poluilla. Romaanin taianomaisessa maailmassa on toisaalta levollista ja turvallista kulkea eikä sieltä haluaisi lähteä pois.

Hän painaa pään tyynyyn ja kuuntelee askelia. Ne ovat erilaisia. Varvikko suhisee, kun kengät tai paljaat jalat viistävät uraa sen halki. Jäkälä murtuu auringon korventamilla kallioilla. Märkä sammal maiskahtelee, savi lutisee, vesi läiskyy, mukulakiveys kopisee. Peitonalaiset jalat hytkähtävät, ne tunnistavat askelensa, ovat varastoineet jokaisen, kuten aivot ovat varastoineet ajatukset. Siellä ovat tallessa umpimetsät ja vuoret, vetiset suot, pehmeät polut ja kärrypolkujen kura, maantien sora ja kaupungin kadut.

Minulle Kultarinta oli viime vuoden kotimaisista uutuuksista ylivoimainen ykkönen. Moni muukin bloggaaja on ollut suorastaan haltioissaan kirjasta: Minna ei haluaisi lukea kirjan jälkeen mitään muuta, koska se on niin täydellinen; romaani vei Kirsin sydämen kertaheitolla ja innosti Elinan lähtemään lastensa kanssa metsään! Pekan blogista löytyy runsaasti linkkejä muihin arvioihin.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014. 644 sivua.

Gummerus: Kultarinta

Katso myös nämä:

tiistai 20. tammikuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kuolema oli vaatteet ihmisen yllä, ja koko kaupunki oli kääriytynyt tuhkaan upotettuihin liinavaatteisiin, se yski muurauslaastia ja suihkutti ympärilleen aavemaista sumua, ja se oli niin lähellä, että koko elämä muutti olemustaan: se ei ollut enää ainutkertainen matka vaan lyhyt viilto, neulanpisto sormenpäässä, puukonisku hämärällä kujalla, eikä mikään siinä ollut ainutkertaista.

Peräänkuulutin nelisen vuotta sitten Suomeen tulleiden ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kirjoittamia, omakohtaisia romaaneja. Tänä vuonna esiin nousi erityisesti kaksi esikoisteosta, jotka kuuluvat tuohon kastiin: Nura Farahin Aavikon tyttäret ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.

Kissani Jugoslavia voitti vuoden parhaalle esikoisromaanille myönnetyn HS:n kirjallisuuspalkinnon, eikä suotta. Statovcin romaani on rohkean symbolinen ja avoimen omakohtainen, maaginen, runollinen ja raaka. Se on kiehtova hybridi, joka pakenee lokerointia. Se on ja ei ole maahanmuuttajaromaani, on ja ei ole nuoren miehen kasvukertomus. Se on perhetragedia, mutta myös selviytymistarina.

Jo romaanin ensimmäisellä sivulla otetaan lukijalta turhat luulot pois. Kirja alkaa chat-keskustelulla, jossa homomiehet etsivät seksiseuraa. Keskustelun seurauksena kaksi toisilleen tuntematonta miestä tapaa toisensa ja päätyy sänkyyn. Lukijalle käy viimeistään tässä vaiheessa selväksi, ettei tämä ole ainakaan mikään perinteinen maahanmuuttajaromaani.

Romaanissa seurataan kahta hyvin erilaista tarinaa rinnakkain. Bekim, nuori helsinkiläismies ostaa lemmikkikäärmeen ja ihastuu baarissa kiehtovaan kissaan. Toisessa ajassa ja paikassa Emine, nuori albanialaistyttö, on menossa naimisiin ja häihin liittyviä perinteitä riittää. Avio-onni muuttuu peloksi, kun serbien valtakausi alkaa. Konekiväärein varustetut sotilaat täyttävät kadut eikä laki enää ole tasa-arvoinen kaikille. Sota pakottaa nuoren perheen pakoon Jugoslaviasta kohti Suomea, jossa ei eivät kuitenkaan koe itseään tervetulleiksi.

Helsinkiin sijoittuvassa osiossa päähenkilö on kiehtovan ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän kokee olevansa muiden ulko- ja yläpuolella ja väittää inhoavansa muita ihmisiä ja heidän järjetöntä, tyhjänpäiväistä jutusteluaan. Toisaalta hän rypee itseinhossa ja häpeässä seksuaalisen ja muunkin identiteettinsä takia.

Käärmeen ja kissan ilmaantuminen Bekimin elämään on eräänlainen käännekohta. Lukiessa romaania entinen kirjallisuudenopiskelijaminäni heräsi henkiin ja yritti ahkerasti analysoida kirjan eläinsymboliikkaa. :) Käärme on kenties jonkinlainen menneisyyden identiteetin symboli, jonka kanssa mies yrittää tulla sinuiksi. Entä kissa sitten? (Onko kissa edes kissa? Siis karvainen, nelijalkainen kissa? Vai onko se kissamainen ihminen? Vai jotain siltä väliltä? Sehän syö kissanruokaa ja juo karpalolonkeroa!) Kissa on itserakas, suorasukainen ja tyly. Kenties se symboloi ympäröivän yhteiskunnan paineita ja normeja. Eläimet voi tosin tulkita monella tapaa; ne ainakin herättivät eniten keskustelua vaimoni kanssa, kun hänkin luki kirjan.

Viime vuoden kirjamessuilla olin kuuntelemassa Statovcin haastattelua esikoiskirjailijoiden paneelissa. Haastattelija kysyi häneltä, miksi hän halusi kuvata romaanin isän, Bajramin, tyrannina, pahan ruumiillistumana. Kirjailija puolusteli, ettei hän pidä kirjan isää minään tyrannina. Perhe kyllä kärsii Bajramin fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, mutta romaani on kenties myös yritys ymmärtää, miksi isä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Kun kunnian viimeiset rippeet on viety, kun sukulaiset ja ystävät kärsivät ja kuolevat kaukaisessa maassa ja kun mies ei edes pysty elättämään perhettään kunnolla, häpeä ja turhautuminen purkautuvat väkivaltana. Isä ei ole se, joka hylkää perheensä, vaan taistelee loppuun saakka. Lopussa tunsin melkein sääliä häntä kohtaan.

Parasta romaanissa onkin ehkä se, että se ei ole mustavalkoinen. Kun teemoina ovat sota, maahanmuutto, sukupuoliroolit sekä kansallinen ja seksuaalinen identiteetti, niin kärjistyksiin ja stereotyyppeihin sortumisen vaara on varmasti suuri. Jotenkin Statovci onnistuu välttämään sudenkuopat ja luomaan kirjan, joka on monitulkintainen, moniääninen ja vieläpä kaiken lisäksi tuore ja ajankohtainen.

Sitä paitsi kirja, jossa on puhuva kissa, ei voi olla huono. ;)

Romaania on luettu monessa blogissa: mm. Amma, Omppu ja Katja ovat kehuneet kirjaa.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Otava. 2014. 286 sivua.

Otava: Kissani Jugoslavia
HS: "Maahanmuuttaja ja mies, kaksi kriisiä samaan aikaan"

torstai 15. tammikuuta 2015

John Boyne: Leijuva poika

Sillä Billy Brocket, eteläisen pallonpuoliskon kaikkien aikojen normaaleimman perheen kolmas lapsi, osoitti jo nyt olevansa kaikkea muuta kuin normaali kieltäytymällä tottelemasta kaikkein perustavimmanlaatuista lakia.
Painovoimaa.

Kun John Boynelta ilmestyi kehuttu Poika raidallisessa pyjamassa vuonna 2008, lisäsin sen heti lukulistalleni. Seuraavana vuonna suomennettiin HMS Bounty -laivan vaiheista kertova Kapina laivalla ja se liittyi listalle edellisen romaanin lisäksi. Vuonna 2011 tuli Tarkoin vartioitu talo, joka kertoo Romanovien viimeisistä vaiheista viime vuosisadan alun Venäjällä. Sekin pääsi lukulistalle. Vuonna 2013 ilmestyi Kuudes mies, jossa päästään ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Arvaatte varmaan, että se kasvatti Boyne-listaa vielä lisää...

John Boyne on siis yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat roikkuneet lukulistallani luvattoman kauan ja joista aina ajattelen, että pitäisipä, mutta en sitten kuitenkaan tule tarttuneeksi mihinkään herran kirjaan.

Mutta sitten viime vuonna ilmestyi Leijuva poika, ja nappasin sen mukaani kirjastosta. Eräänä iltana aloin lukea sitä ja ennen kuin huomasinkaan, niin olin lukenut ensimmäisen Boyneni!

Leijuva poika kertoo täysin normaalista perheestä (mitä normaali sitten tarkoittaakaan), johon syntyy "epänormaali" lapsi. Billy Brocket nimittäin uhmaa painovoimaa leijumalla. Jos häntä ei pidettäisi sisällä tai sidottuna naruun ulkona, hän leijuisi ylös avaruuteen asti. Brocketien perhe on kuitenkin vakaasti päättänyt olla mahdollisimman normaali (mitä naapuritkin ajattelevat? on heidän yleisin huolenaiheensa). Tämän vuoksi Billy aiheuttaa heille harmia ja häpeää.


Kirja on luokiteltu lasten ja nuorten kirjallisuudeksi, mutta aikuislukijakin saa tästä varmasti oivalluksia irti. Jokainen voi lukea kirjan omasta näkökulmastaan ja tulkita leijumisen vaikka vertauskuvallisesti miksi tahansa "poikkeavuudeksi". Itse tunnistin kirjasta samoja argumentteja, mitä usein käytetään esim. homoseksuaalisuudesta puhuttaessa: Brocketit pohtivat, onko leijuminen Billyn synnynnäinen ominaisuus vai voisiko siitä jotenkin parantua. He ovat myös huolissaan siitä, että leijuminen voi "tarttua" muihin ja että heidän muita lapsiaan kiusataan koulussa leijuvan veljen vuoksi. Poikkeavuus voi olla vanhemmalle niin kova paikka, että hän jopa hylkää lapsensa sen takia.

Billyn seikkailut vievät hänet kuumailmapallosta avaruusrakettiin, korkeasta pilvenpiirtäjästä New Yorkin katujen alle, Brasiliasta Kanadaan ja Irlantiin. Maailmanympärysmatkallaan hän tapaa värikkään kirjon ihmisiä, joita yhdistää yksi asia: he elävät rohkeasti omina itsenään.

Kirjassa on lastenkirjoille ja saduille ominaisesti melko selvä jaottelu hyvään ja pahaan: Pahoja ihmisiä riivaa pakkomielteinen pyrkimys olla "normaaleja" ja poiketa mahdollisimman vähän valtavirrasta. Hyvät ovat erilaisia, omia itsejään muiden mielipiteistä välittämättä. He ovat taiteilijoita, maailmanmatkaajia ja haaveilijoita, ja heillä on paljon hauskempia ja jännittävämpiä seikkailuja kuin muilla.

Lämminhenkinen tarina ja hyvän mielen kirja erilaisuuden hyväksymisestä ja rohkeudesta olla oma itsensä. Ehkä rohkenen tarttua Boynen vakavampiin romaaneihin tämän iloisen ensikosketuksen jälkeen. ;)

John Boyne: Leijuva poika. Bazar. 2014. 269 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket
Suomentaja: Laura Beck

Bazar: Leijuva poika
Kirjavinkit: Leijuva poika

perjantai 9. tammikuuta 2015

Hiroko Motai & Marika Maijala: Miljoona biljoona joulupukkia

Japanilaissyntyisen Hiroko Motain kirjoittama ja Marika Maijalan kuvittama Miljoona biljoona joulupukkia tarttui joulun alla kirjastosta mukaan, kun olin lukenut mm. Valkoisen Kirahvin arvion kirjasta.

Valloittava, oivaltava ja yllätyksellinen joulutarina tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen joulupukkimyytin ikuiselle logistiselle ongelmalle: kuinka yksi joulupukki muka ehtii jakaa lahjat kaikille maailman lapsille? Ei hän ehdikään, myöntää Motain tarina. Joulupukki huomasi jo kauan sitten, että lasten lukumäärä maailmassa vain kasvaa ja hänellä on jouluisin aivan liian kiire. Niinpä hän pyysi Jumalalta (joka on kirjassa kuvattu kuuseksi), että tämä tekisi hänestä kaksi joulupukkia. Toive toteutui. Kun kaksi ei enää riitä, tarvitaan neljä. Lopulta joulupukkeja on miljoona biljoonaa.

Ongelmaksi muodostuu se, että monistettaessa joulupukit pienenevät, kunnes lopulta he ovat niin pieniä, ettei heitä pysty ihmissilmin erottamaan. Pikkuruiset joulupukit eivät jaksa enää edes nostaa lahjapaketteja, joten he pistävät aikuiset asialle: joka joulu mikroskooppisen pienet joulupukit kiipeävät maailman aikuisten korvanlehdille ja kuiskaavat: "Anna lapselle lahja." Ja aikuiset tottelevat.

Miljoona biljoona joulupukkia romuttaa rohkeasti perinteisen joulupukkimyytin. Aivan pienille lapsille kirja ei ehkä sovikaan, koska vaarana on se, että usko siihen yhteen, ainoaan ja oikeaan joulupukkiin saa melkoisen kolauksen. Kirjan joulupukkikäsityksestä voi toki jutella lapsen kanssa viimeistään siinä vaiheessa, kun tällä herää kysymyksiä tai epäilyksiä joulupukin olemassaolosta. Tai jos lapsi on jo hoksannut, että aikuisethan ne lahjat antavat eikä mikään joulupukki, niin tähän tarinaan vetoamalla jouluun voi ehkä vielä luoda ripauksen taikuutta.

Meillä 2-vuotias lukija ei varsinaista tarinaa jaksanut sen kummemmin pohtia tai tulkita, mutta kuvat häntä kyllä kiinnostivat. Erityisesti aukeama, jolla neljä pientä joulupukkia istuvat saunan lauteilla, piti tutkia tarkkaan. Yhdellä joulupukeista näyttää olevan vaikeuksia päästä kipuamaan ylälauteelle, ja tästä tyttäreni oli kovasti huolissaan. :)


Myös aukeama, jolla joulupukkeja on miljoona, teki suuren vaikutuksen ("PAAAAALJON joulupukkeja!").


Motain tarina on yksinkertainen, mutta kiehtova, ja Maijalan liituväripiirroksista tulee aikuislukijallekin lapsuus mieleen.

Hiroko Motai & Marika Maijala: Miljoona biljoona joulupukkia. Schildts & Söderströms. 2014. 40 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Million Billion Santa Clauses
Suomentaja: Mirjam Ilvas

Schildts & Söderströms: Miljoona biljoona joulupukkia

tiistai 6. tammikuuta 2015

William Shakespeare: Troilos ja Cressida

Mitä narrinpeliä, vilpistelyä ja juonittelua! Ja mistä riita? Aisankannattajasta ja huorasta! Siinäpä oiva syy jakautua kuppikuntiin ja tapella verissä päin, kunnes henki lähtee. Kapi peittäköön sen, josta kiistaa käydään, ja sota ja irstaus tehkööt lopuista selvän!

Viime vuonna alkanutta Shakespeare-haastetta pitää selvästikin jatkaa vähintään vuodella (tai kolmella...), koska 28 näytelmästä luin vuoden aikana vain seitsemän! Kaksi näytelmää per kuukausi osoittautui lopulta aika optimistiseksi tavoitteeksi, varsinkin kun syksyllä ilmestyi niin paljon kiinnostavia kotimaisia uutuuksia, jotka veivät mukanaan. Mutta - haaste jatkukoon! (Vaikka WSOY onkin uudistanut sivunsa ja siirtänyt kirjaesittelynsä kirja.fi-sivustolle, ja Shakespeare-sarja on siinä tohinassa ilmeisesti unohtunut ja kadonnut jonnekin bittiavaruuteen... Pöh.)

Syytän itse asiassa Troilos ja Cressida -näytelmää haasteaikataulun pahasta pettämisestä. Näytelmä oli niin puiseva, ankea ja suorastaan tylsä, että jumiuduin sen pariin aivan liian pitkäksi aikaa. Mutta tätä näytelmää saa haukkua ihan luvan kanssa, koska en ole ainoa, jonka mielestä se kuuluu Shakespearen vähemmän taidokkaisiin tuotoksiin.

Ralf Långbacka toteaa esipuheessaan, että näytelmää pidettiin yleisesti huonona, jotkut jopa kyseenalaistivat sen, että se olisi Shakespearen kirjoittama. Eihän sentään Shakespearen kynästä voisi tulla huonoa tekstiä, eihän? ;)

Troilos ja Cressida on luokiteltu yhdeksi Shakespearen kolmesta ns. "ongelmanäytelmästä", erityisesti siksi, että sen esittäminen näyttämöllä on koettu niin vaikeaksi. Tutkijat ja tulkitsijat ovat lisäksi erimielisiä siitä, kuuluuko näytelmä Shakespearen komedioihin, tragedioihin vai kenties historiallisiin näytelmiin. Siinä kun on piirteitä näistä kaikista.

Näytelmän ensiesitys oli todennäköisesti joskus ennen vuotta 1603. Siitä esitettiin muokattua versiota vielä 1600-luvun lopulla, mutta sitten kului parisataa vuotta ennen kuin kukaan uskalsi tarttua siihen uudestaan. Toisen maailmansodan jälkeen näytelmä koki kolmannen tulemisensa, kun sen kyyninen asenne sotaan ja katkera tunnelma koettiin ajankohtaiseksi.

Ongelmanäytelmä ja poseeraava kissa
Troilos ja Cressida kertoo siis kreikkalaisten ja troijalaisten välisestä Troijan sodasta. Mahtava Akhilleus on kreikkalainen sankari, jolla on suuret luulot itsestään. Mukana on liuta isoja nimiä Agamemnonista Odysseukseen. Sotivien osapuolten väliin jää tietenkin näytelmän rakastunut pari, Troijan kuninkaan poika Troilos ja kreikkalaisten puolelle loikannut Cressida. Romeon ja Julian tavoin pariskunta saa kärsiä toisilleen vihoittelevista suvuista, mutta Troilos ei ole ainoa mies, joka Cressidaa kiinnostaa.

Sekavassa, turhauttavassa näytelmässä seurataan enimmäkseen vain sotilaiden ja päälliköiden keskinäistä sanailua, jossa toki esiintyy riemastuttavan kirjava joukko haukkumasanoja (sinä homehtunut hapantaikina, myrkkysieni, rupikonnan läjä, piikkisika, hötöpää herra, tunnoton tollo, kapinen piski, sätkyukko). Homofobiaakin armeijassa esiintyy, sikäli, kun sitä voi siksi kutsua tuon ajan kulttuurissa. Kreikkalaisella Thersiteellä on sanansa sanottavanaan Patroklosista, joka on Akhilleuksen rakastaja:

No, miespuolinen huora. Ja joka niin takaperoiseksi paljastuu, saakoon moninkertaisesti ristikseen etelän visvataudit, vatsanväänteet, kohjut, katarrit, munuaiskivet, pään pehmiämiset ja halvaukset, silmäpaskot, pihisevät keuhkot, maksankivistykset, rakkovaivat, noidannuolet, savipuolet, luunkolotukset ja lähtemättömät rupitaudit!

Lopuksi Thersites lausuu kuuluisat sanat, jotka kiteyttävät oikeastaan koko näytelmän teeman: Irstailu ja sotiminen, siinä kaksi asiaa, jotka eivät mene muodista.

William Shakespeare: Troilos ja Cressida. WSOY. 2009. 221 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Troilus and Cressida
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Wikipedia: Troilus ja Cressida
Kirja.fi: William Shakespeare