maanantai 31. joulukuuta 2012

Sami Hilvo: Rouva S.

Vain kaipaus on pitänyt Toton hengissä. Luulen, että se on teeskennellyt olevansa kunnossa sinun vuoksesi. Mutta olemme olleet yhdessä kauan ja näen teeskentelyn läpi. Minä varmaan elän ikuisesti. Kostoon tulee samanlainen riippuvuus kuin päihteisiin. Vähän on aina liian vähän, eikä liika ole koskaan tarpeeksi.

Sami Hilvon esikoisromaani Viinakortti oli monitasoinen kirja, joka käsitteli Suomen sotia Brokeback Mountainin hengessä. Rouva S. sen sijaan sijoittuu täysin toisenlaisiin maisemiin, kirjailijalle tuttuun Japaniin.

Salaperäinen Rouva S. odottaa uutta vuokralaista. Kun Daniel saapuu, hän ei tunnista vuokraemäntäänsä, mutta emäntä ja Toto-koira kyllä tunnistavat tulijan rouvan edesmenneeksi tyttäreksi. Samanaikaisesti Rouva S. janoaa kostoa pahamaineiselle rikolliskoplalle, joita hän kutsuu Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi. Koston syy selviää lukijalle vasta vähitellen. Samaan aikaan Daniel penkoo paikallisia arkistoja etsien tuhat vuotta vanhaa käsikirjoitusta, jonka kirjoitti Nene, keisarin hovineito, jolla oli poikkeuksellinen hajuaisti.

Monitasoisuutta löytyy tästäkin romaanista, mutta syvyydessä se jää auttamatta esikoiselle kakkoseksi. Luin jostakin arviosta, että romaanissa olisi ollut aineksia pariin kolmeen eri kirjaan ja siltä se tosiaan tuntui. Keisarin hovineidon elämästä olisi voinut lukea enemmänkin; nyt Nenen tarina jäi jotenkin irralliseksi ripaukseksi eksotiikkaa, jonka merkitystä kirjan kokonaisuuden kannalta en ymmärtänyt. Muutenkin kirjasta jäi pirstaleinen mielikuva; palaset eivät tuntuneet loksahtavan tyydyttävän hyvin paikoilleen missään vaiheessa. Hieman hämmentynyt jälkimaku tästä siis jäi...

Romaanin ylivoimaisesti herkullisinta antia olivat Rouva S:n kostotoimien kuvaukset. Ehkä Hilvossa olisi ainesta rikoskirjailijaksi. :)

Rouva S:n luona ovat vierailleet myös Sanna, Mari A. ja Arja

Sami Hilvo: Rouva S. Tammi. 2012. 284 sivua.

Tammi: Rouva S.
Tammi: Sami Hilvo
Parnasso/Pauli Tapio: "Sekaisin Japanista"
HS kirjat: "Japanilainen mysteeri jää etäiseksi"

torstai 20. joulukuuta 2012

Alison Bechdel: Äideistä parhain

Alison Bechdelin taidokas ja sykähdyttävä Hautuukoti - tragikoominen perheeni kertoo Bechdelin lapsuudesta ja erityisesti hänen etäisestä isästään, jonka henkilökohtaisia salaisuuksia tytär päätti ruveta penkomaan tämän kuoleman jälkeen. Osittain varmaan Hautuukodin saaman kiitoksen ja menestyksen rohkaisemana Bechdel päätti jatkaa lapsuudenperheensä syväanalyysia vielä toisen sarjakuvaromaanin verran. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on isän sijasta Bechdelin äiti.

Odotin tältä kirjalta paljon, mutta petyin aika rajusti. Lukiessani odotin toiveikkaana koko ajan, milloin se varsinainen tarina alkaisi, milloin kirja muuttuisi bechdelmäisen vetäväksi ja hauskaksi. Kun suljin kannet, jouduin toteamaan, että olin juuri tahkonnut läpi 290 sivua samaa tasapaksua tilitystä, joka ei valitettavasti muuksi muuttunut missään vaiheessa.

Ongelmana on se, että Bechdel yrittää koko kirjan ajan löytää oikeanlaista tapaa käsitellä vaikeaa ja traumaattista äitisuhdettaan, mutta tuo oikea lähestymistapa on ja pysyy hukassa. Psykoanalyytikot ja terapeutit vilahtelevat tuon tuostakin kirjan sivuilla, kun Bechdel yrittämällä yrittää löytää yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden ja teoreetikoiden äiti-lapsisuhteiden analyysien ja oman äitisuhteensa välillä. Luvattoman moni sarjakuvaromaanin ruuduista ja sivuista koostuu turhan pitkistä lainauksista eri teoreetikoilta aina Freudista lähtien. Lainausten lomassa Bechdel yrittää lapsuusmuistojensa avulla kuvailla, kuinka hän on milloin lahjakkaan lapsen tragediasta kärsivä uhri, milloin äitinsä passiivis-aggressiivisen luonteen sijaiskärsijä. Voi hyvänen aika...


Sain kirjasta lähinnä sen vaikutelman, että sen kirjoittaja on omia ihmissuhteitaan jatkuvasti ylianalysoiva tyyppi, joka ramppaa trendikkäästi terapeuteilla valittamassa kurjasta lapsuudestaan...

Hautuukoti oli sarjakuvataidetta parhaimmillaan, Äideistä parhain on sen sijaan sarjakuvamuotoon (huonosti) väännetty päiväkirjamainen tilitys. Siinä missä Hautuukodissa päästiin oikeasti lähelle Bechdelin isän mietteitä, Äideistä parhain kertoo siitä, kuinka Bechdel yrittää löytää tapaa lähestyä äitiään, siinä onnistumatta.

Harvoin haukun mitään kirjaa näin paljon, mutta toisaalta harvoin olen näin pahasti pettynytkään...

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Like. 2012. 290 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Are You My Mother?
Suomentaja: Anu Nyyssönen

Like: Äideistä parhain
Like: Alison Bechdel

maanantai 10. joulukuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Uudessa kodissa on ensimmäisenä yönä oma tunnelmansa. Jännittää vähän, olo on kuin yövieraalla. Talo ei ole vielä ystävä. Sen tuoksu ja äänet korostuvat päivään nähden. Ne eivät ole vielä tuttuja, eivät kuulu vieraalle, joka valvoo ja kuuntelee yötä.

Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa on ollut monen kirjabloggaajan käsittelyssä jo pelkästään siitä syystä, että kirjailija kuuluu itsekin bloggaajakaartiin. Monen muun tavoin minua sekä kiehtoi että hiukan arvelutti (virtuaali-)tutun bloggaajan kirjan lukeminen saati sen arvostelu. Mutta onneksi - taas monen muun tavoin - pelkoni siitä, etten pitäisikään kirjasta ja joutuisin keksimään hienovaraisen tavan sanoa se (koska osaan olla myös ilkeä :D) oli täysin turha. Nautin kirjan lukemisesta yllättävän paljon, sen juoni piti otteessaan ja henkilöt olivat aidontuntuisia. Mainitsin myös aiemmin, että romaani aiheutti minussa jänniä tunnereaktioita: liikutun lukiessani vain ani harvoin, mutta eräs äidin ja lapsen välinen kohtaus romaanissa (kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan) sai kyyneleet silmiini.

Kirjassa päähenkilö Klarissa, hänen aviomiehensä Mikael ja heidän kaksi lastaan muuttavat miehen työn perässä vuodeksi Bostoniin. Klarissa on päättänyt omaksua kotiäidin roolin ja odottaa jännityksellä perheen uutta elämää uudessa kodissa. Menomatkalla Yhdysvaltoihin Klarissan mielessä alkavat kuitenkin kummitella oudon todentuntuiset unet ranskalaisesta Corinnesta. Vähitellen Klarissan ja Corinnen elämänvaiheet alkavat kietoutua omituisilla tavoilla yhteen. Kahdessa tasossa kulkeva tarina avautuu pikkuhiljaa, ja kutkuttava jännitys säilyy loppuun asti.


Samastuin välillä vahvasti Klarissaan. Jännitys työelämän vaihtumisesta kotiäidin arkeen, joka ei todellisuudessa välttämättä olekaan mitään pullantuoksuista idylliä, tuntui hirvittävän tutulta. :) Toisaalta pidin romaanissa myös siitä, miten lämpimän yksityiskohtaisesti lapsiperheen arkea oli kuvailtu. Monissa pienten lasten perheistä kertovissa romaaneissa sivuutetaan täysin sellaiset arjessa toistuvat toimet kuten nukkumaanmeno ja päiväunet, leikkipuistoon kävelyt, ruoanlaitto yms., joista tavallinen, "tylsä" arki pitkälti koostuu. Ihanaa, että tässä romaanissa nuo arkiset hetket oli nostettu esiin. Myös romaanin useat intertekstuaaliset viittaukset kaunokirjallisuuteen kutkuttivat lukutoukka-lukijan mieltä. :)

Jos jotain risuja täytyisi jaella, niin antaisin moitteita kirjan kannelle: naisen kasvot ovat ehkä vähän liikaa ja antavat kirjasta turhan viihteellisen vaikutelman. Muuten kannen rakennuksesta ja siniharmaista sävyistä tuli mieleen eräs Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanin kansista (hmm... vähän samankaltaista aavemaista tunnelmaa löytyi tästä muutenkin). :)

Lisätietoa kirjasta ja linkkejä muiden bloggaajien kirjoittamiin arvioihin löytyy myös Karoliinan Kirjava kammari -blogista.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi. 2012. 282 sivua.

Tammi: Aika mennyt palaa

tiistai 20. marraskuuta 2012

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Pöytäni ääressä avasin Koraanin ja aloin taas opetella ulkoa säkeitä siitä kohdasta, johon olin jäänyt. Koivikossa olin tajunnut, että minun pitäisi opiskella hafiziksi. Silloin vanhempani pelastuisivat. Niin Mina oli sanonut. Jokainen hafiz saa paikan paratiisista itsensä lisäksi myös vanhemmilleen.
Isä pelastuisi juomisesta ja rakastajattarista riippumatta.

Pistin Ayad Akhtarin esikoisromaanin nimen korvan taakse muistiin jo keväällä, kun bongasin sen Otavan katalogista. Ulkomaisissa blogeissakin hehkutettu kirja kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka toisaalta aihe on melko loppuun kaluttu: näitä Yhdysvaltoihin sijoittuvia maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kasvu- ja sopeutumistarinoita on pilvin pimein.

Appelsiininkuorten katu on osa tätä amerikkalaista maahanmuuttajakirjallisuutta, jossa kulttuurit ja uskonnot törmäilevät yhteen niin että ryskyy. Romaani on kasvukertomus nuoresta Hayatista, jonka pakistanilaistaustainen perhe elää amerikkalaisessa lähiössä. Kymmenvuotias Hayat etsii omaa identiteettiään, uskoaan ja seksuaalisuuttaan. Lisämaustetta soppaan tuo se, että Hayatin vanhempien avioliitto rakoilee, kun äidin perinteet ja uskonnollisuus eivät sovi yhteen isän maallisemman elämäntavan kanssa. Perheen kotiin muuttaa äidin sisar, Mina, jonka kauneus ja älykkyys lumoavat Hayatin:

Huomasin jo kaukaa, että Mina näytti erilaiselta. Terävämmältä. Entistä lumoavammalta. Hän katsoi minua silmiin, ja vatsaani kouristi. Hän oli vieras minulle ja minun piti jotenkin ylittää kuilu, tehdä hänet taas omakseni.
En ymmärtänyt, mistä oli kyse. 

Mina-täti opettaa pojalle Koraanin saloja, mutta löytää samalla itse yllättävän, kielletyn rakkauden uudesta kotimaastaan. Hayat päättää yrittää tehdä vaikutuksen Minaan opettelemalla Koraanin ulkoa, jolloin hänestä tulisi islamin oppien mukaisesti hafiz. Samalla hän yrittää pelastaa vanhempiensa avioliiton.

Vaikka romaani oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa, siitä jäi aika mitäänsanomaton, jopa hiukan tylsä kuva. Tuntui siltä, että vastaavanlaisia kasvukertomuksia ja "itsensälöytämistarinoita" on tullut luettua kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Ainoa asia, mikä tässä kirjassa oli positiivisella tavalla erilaista, oli uskonnon nivoutuminen tiiviisti osaksi tarinaa ja Hayatin elämää. Usein muslimiperheitä kuvaillaan romaaneissa vain erilaisten stereotypioiden ja kärjistysten kautta, mutta Akhtarin romaanissa uskonto oli hiukan moniulotteisempaa sekä jotenkin arkisempaa ja luontevampaa. Onkohan kirjailijan tarkoituksena ollut myös sivistää hiukan lukijaa? Ainakin romaaniin oli ripoteltu melko runsaasti kaikenlaisia faktoja islamista ja Koraanista; siinä mielessä kirjan lukeminen oli myös opettavainen kokemus. ;) Toisaalta romaanissa kuitenkin annetaan lopulta ymmärtää, että uskonto voi myös johtaa harhaan, ja uskonnollisuuden nimissä voi tehdä myös harkitsemattomia, peruuttamattomia tekoja...

Appelsiininkuorten kadulla on vieraillut myös mm. Hanna, joka kuvailee kirjaa hyvin rullaavaksi lukuromaaniksi; Mari A., jonka mielestä kirja oli nopealukuinen ja jopa yllättävä; ja Sanna, jonka tarina vei mennessään.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Otava. 2012. 352 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: American Dervish
Suomentaja: Katariina Kaila

AyadAkhtar.com
Otava: Appelsiininkuorten katu

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (3/3 suoritettu) ja Modern Men Writers (2/5 suoritettu) **

tiistai 13. marraskuuta 2012

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä & Viisikko ja salakuljettajat

Nostalgian sävyttämä paluu lapsuuden suosikkikirjasarjani pariin jatkuu. Sarjan ensimmäisen ja toisen osan jälkeen matka jatkui loogisesti kolmannella ja neljännellä kirjalla.

Sarjan kolmannessa osassa Paulin äiti joutuu sairaalaan ja Viisikko jää Kirrin Bayn taloon ilkeän keittäjättären, rouva Stickin, sekä tämän miehen ja Rollo-pojan kanssa. Stickin perhe on kaikkea muuta kuin mukava, ja erityisesti heidän koiransa ottaa jatkuvasti yhteen Tim-koiran kanssa. Rouva Stick yrittää pitää lapsia kurissa kieltämällä heiltä pääsyn ruokakomerolle, mikä on Viisikon ruoanhimon tuntien pahin mahdollinen rangaistus... :) Neuvokkaat lapset päättävät varastaa ruokakaapin avaimen:

- Ah, huokaisi Dick silmät loistaen. - Keittoa, lihaa, hedelmiä, maitopulveria, sardiineja, voita, keksejä, vihanneksia. Täällähän on kaikkea mitä voi toivoa.
- Erinomaista, mutisi Leo tyytyväisenä. - Otetaan niin paljon kuin jaksetaan kantaa.

Ah, maitopulveri: mitä muuta lapsi voisikaan toivoa! :P

Kun Stickin perhe lopulta uhkaa Timin henkeä, lapset päättävät karata kotoa ja leiriytyä Kirrin-saarelle siksi aikaa, kunnes Paulin vanhemmat palaavat takaisin kotiin. Lasten varustautumista ja saarelle leiriytymistä kuvaillaan yksityiskohtaisen tarkasti kuin mitäkin partiolaisten retkeä. Ruoalla on jälleen tärkeä rooli:

Ensin avattiin säilykelihatölkki ja voideltiin paksuja voileipiä. Sitten avattiin ananastölkki ja syötiin mehukkaat, makeat viipaleet suoraan tölkistä. Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vielä olevan vähän nälkä, ja siksi avattiin pari rasiaa sardiineja, jotka syötiin keksien kanssa. Se oli tukeva ateria.

Kirjan tunnelma muuttuu jännittävämmäksi, kun Viisikolle paljastuu, että Stickin perhe on sekaantunut jonkinlaiseen rikolliseen toimintaan. Brittiläiset luokkaerot nousivat jälleen häiritsevän selvästi esiin, kun kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että väkivalta on "kunniallisille", ylempiin luokkiin kuuluville ihmisille (lapsille!) sallittua ja oikeutettua, mutta muille ei:

Rollo päästi kauhun huudon ja yritti päästä pakoon, mutta Leo iski häntä rajusti nyrkillä, niin että hän kaatui huoneen lattialle. 
- Tämä on ainoa tapa opettaa sinun ja vanhempiesi tapaiset ihmiset tietämään huutia, hän sanoi karskisti. - Ja olkoon se sinulle myös pieneksi rangaistukseksi. Sinunlaisesi eivät ymmärrä mitään ystävällisyydestä - teidän mielestänne se on vain typeryyttä.

Ei taida Leokaan ymmärtää mitään ystävällisyydestä... Nuorta lukijaa saattaa hieman hämmentää tämä Leon oppitunti siitä, kuinka väkivalta on "ainoa tapa" suhtautua tietynlaisiin ihmisiin. Vähintäänkin arvelluttavaa arvomaailmaa siis tässä Viisikossa esitellään...

Tämänkin Viisikon on lukenut myös Villasukka kirjahyllyssä.

Enid Blyton: Viisikko karkuteillä (Viisikko-sarja #3). Tammi. 2004. 167 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five Run Away Together

-------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan neljännessä osassa Viisikko lähtee lomanviettoon koulukaverinsa Pikin luo. Pikin perhe asuu synkässä, sokkeloisessa kartanossa jyrkän kukkulan laella, keskellä upottavaa suota. Tim-koira tuottaa jälleen päänvaivaa, koska sitä joudutaan piilottelemaan talon koiria vihaavalta isännältä. Koiravihaajan lisäksi lapsia epäilyttää myös kuuro miespalvelija Block, joka käyttäytyy oudosti.

Väkivallan määrä yllätti tässäkin kirjassa. Esimerkiksi Block lyö jossain vaiheessa Leoa niin lujaa, että tämä vierii portaita alas. Leo ei kuitenkaan ole tästä moksiskaan vaan ihmettelee vain, kuinka Block on "inhottava", mutta toisaalta "vahva kuin hevonen"! Myöhemmin Leo myös päättelee, että Block on hyvin älykäs, kavala ja petollinen kanalja. Kanalja-sana ei kuulukaan ihan joka lapsen sanavarastoon... ;)

Kuten jo kirjan suomenkielisestä nimestä voi päätellä (toisin kuin alkukielisestä!), kirjassa esiintyy salakuljettajia. Jännänä kuriositeettina mainittakoon, ettei tarinan missään vaiheessa paljastu, mitä salakuljettajat itse asiassa kuljettavat. Puhutaan vain laivalla maihin tuotavasta "tavarasta", joka "sijoitetaan". Muutenkin salakuljetus esitetään kirjassa jotenkin salaperäisenä ja vanhanaikaisena, menneisyyteen kuuluvana rikollisuuden muotona. Kirjan salakuljettajaa pidetään "hiukan hulluna", koska hän oli aina tuntenut nautintoa siitä, että oli maineikas salakuljettaja aikana, jolloin salakuljetus oli jo häviämässä. [...] Hän nautti ajatellessaan, miten miehet vaelsivat kapeita, vaarallisia polkuja sovituille kohtauspaikoille ja toivat mukanaan salakuljetustavaraa.
- Teidän olisi pitänyt elää sata vuotta sitten, sanoi Piki, [...] - Ette te kuulu meidän aikaamme.

Tämä Viisikko oli mielestäni tähänastisista jännittävin ja kerronnallisesti ehein kokonaisuus: yllättävät käänteet ja mysteerit kasautuivat vähitellen loppua kohden. Aikuisemmalle lukijalle varsinainen arvoitus (kuka onkaan kirjan 'pahis'?) oli vähän liian ennalta-arvattava, mutta lapsena kirjan mysteeriä osasi varmasti arvostaa enemmän.

Villasukka kirjahyllyssä on kritisoinut myös kirjan kantta, jossa on selvä virhe: Pauli on pukeutunut mekkoon. Muutenkin kansikuva on omituinen: lapset hakkaavat hymyssä suin jonkinlaisen kankaan alla olevaa ihmistä. Kirjaa lukiessa kansikuvallekin löytyy selitys, mutta ensinäkemältä se on aika hämmentävä...

Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat (Viisikko-sarja #4). Tammi. 2004. 166 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five Go to Smuggler's Top

torstai 8. marraskuuta 2012

Lokakuun luetut ja merkkipaalut


Lokakuun luetut:
Sami Hilvo: Rouva S.
Eve Hietamies: Yösyöttö (uusintaluku)

Kuten yllä olevasta "listasta" voi päätellä, lokakuu oli kirjojen osalta aika hiljainen kuukausi. Vaikka luettuja kirjoja kertyi vain kaksi kappaletta, sitäkin useampi on ollut luettavana ja on vielä kesken. Sarah Winmanin valloittava Kani nimeltä jumala on viimeistä lukua vaille luettu ja eilen luin loppuun Guy Delislen uusimman sarjakuvan, Merkintöjä Jerusalemista. Emma Donoghuen novellikokoelma, The Woman Who Gave Birth to Rabbits, on myös edelleen kesken ja lukujonossa odottavat Hassan Blasimin Vapaudenaukion mielipuoli ja Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi.

Niin paljon hyvää luettavaa, niin vähän aikaa! ;)

Lokakuu oli, jos ei luettujen kirjojen osalta, niin muuten melko kirjapainotteinen kuukausi. Helsingin kirjamessut olivat tietenkin kuukauden kohokohta ja sieltä tarttui mukaan "pakollisina" hankintoina mm. Riikka Pulkkisen ja Sofi Oksasen uusimmat romaanit signeerattuina. Muiden bloggaajien tapaamiseen en tällä kertaa ehtinyt, mutta taisin bongata teistä muutamia siinä esikoiskirjailijahaastattelussa, jossa oli myös Kirjavan kammarin Karoliina. :) (Minä seisoin siellä takana, heijasin vihreitä lastenvaunuja ja jouduin lähtemään kesken pois, kun vaunuissa makoileva tyyppi esitti melko kovaäänisiä vastalauseita...)

27. lokakuuta Kirjanurkkaus täytti neljä vuotta! Kaikkien aikojen luetuin blogipäivitys on (yllätys, yllätys) Sofi Oksasen Stalinin lehmien arvostelu, ja kakkosena tulee Baby Jane. Kolmanneksi suosituin on ollut Andreï Makinen Ranskalainen testamentti.

Täytin myös itse vuosia lokakuussa ja puolisoni osti minulle ehkä yhden parhaista kirjalahjoista ikinä, Ian McEwanin signeeraaman Sweet Tooth -romaanin! Lukupino sen kuin kasvaa. :)

torstai 1. marraskuuta 2012

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen
Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut.

Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin sanoa, että uusintapainokselle oli varmasti hyvät syyt: en muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, jossa on näin paljon kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohdassa eräs virke jää jopa kesken ja kokonainen kappale toistuu kahteen kertaan. Toivottavasti virheet on huomattu ja korjattu uusintapainokseen, koska ne välillä häiritsivät lukemista. Mutta virheiden lisäksi romaani itsessään on muutenkin niin erikoinen, että se ansaitsee kyllä uuden painoksen, jonka myötä se toivottavasti löytää myös muita uusia lukijoita kuin minut. :)

Veljeni Sebastian kuuluu niihin romaaneihin, joka perustuu ennemmin tunnelmaan, kieleen ja kerronnallisiin hetkiin kuin juoneen. Lukijan on turha etsiä tästä eheää tai johdonmukaisesti etenevää tarinaa. Päähenkilö ja minäkertoja, 11-vuotias Antti, on verbaalisesti lahjakas, erinomaisen päättelykyvyn omaava älykäs poika, joka elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Hänen mielestään koulunkäynti on turhaa ja turhauttavaa, mutta ei kotonakaan kovin kaksisesti suju: äidin lukuisat miesystävät joutuvat Antin kriittisen tarkastelun kohteeksi eikä äiti itsekään välty pojan manipulaatioyrityksiltä. Antti on pomo kotonaan ja pompottaa äitiään niin, että hän vaikuttaa välillä ennemminkin väkivaltaiselta aviomieheltä kuin pikkupojalta. Välillä hän taas kaipaa syliä ja läheisyyttä kuin lapsi.

Romaani ei täysin vastannut odotuksiani: odotin jotain selvästi lapsen näkökulmasta kirjoitettua, nimen perusteella sisarussuhteesta kertovaa romaania. Sen sijaan huomasin lukevani synkkää, vaikeatajuista ja pirstaleista tarinaa pikkupojasta; romaanin nimessä mainittu Sebastiankin ilmestyy kuvioihin vasta kirjan puolivälin jälkeen. Kirja ei kuitenkaan ollut mikään pettymys; sen outous ja kylmyys vain yllätti.

Muissa netistä löytämistäni arvosteluissa kuvaillaan toistuvasti romaania "ravistelevaksi" ja "kerrokselliseksi". Romaanin rakenne on kieltämättä haastava, ja kieli on karmaisevan tunteetonta, jopa psykopaattista. Idströmin kirjassa on jotain samaa kuin Doris Lessingin Viides lapsi -romaanissa, mutta tällä kertaa perhe-elämää ei seurata äidin silmin, vaan väkivaltaisen, manipuloivan lapsen näkökulmasta.

Idströmin romaanin ovat lukeneet myös Sanna, joka kuvailee kirjaa rankaksi; Minna, joka ei oikein saanut kirjasta otetta ja Luru, joka myös kuvitteli kirjan etukäteen toisenlaiseksi.

Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY. 1985. 169 sivua.

Wikipedia: Annika Idström

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Eowyn Ivey: The Snow Child

It would be a hard life, but it would be theirs alone. Here at the world's edge, far from everything familiar and safe, they would build a new home in the wilderness and do it as partners, out from under the shadow of cultivated orchards and expectant generations.

In the winter, when it is freezing cold outdoors, but (hopefully) nice and warm inside, when you're curled up on the sofa with a cup of something warm to drink and you're thinking all I need now is a good book to read, this is it. The Snow Child is one of those books that should not be read in the sun during a warm, autumn day (like I did), but in the darkest, coldest days of winter, with freezing temperatures and huge snowdrifts outside.

Jack and Mabel have left their former lives behind and moved to the Alaskan wilderness, hoping to create a new home for themselves, live off the land and grow old together. But living in a cabin in the middle of nowhere proves to be harder than they expect. In the freezing cold winters and short summers, Jack struggles to clear the land and plant crops while Mabel grows more and more lonely and depressed as her thoughts fly back to a baby that she has lost many years ago.

One night, as the first snow falls, the couple decides to build a snow girl together. The following morning the girl has disappeared. Jack is almost certain that he saw a small child running in the woods. Mabel, too, finds tiny footprints in the snow near their cabin...

The thing about this book that makes you want to read on without stopping is that, like Mabel and Jack, the reader is never quite sure whether the snow child is real or an imaginary creature born out of the longing and loneliness of an old, childless couple living in isolation. At times she seems quite real and her existence is explained rationally. But there is always a hint of something ethereal, magical and secretive about her. She is out of this world, but still at home in the Alaskan wilderness, a part of nature.

You did not have to understand miracles to believe in them, and in fact Mabel had come to suspect the opposite. To believe, perhaps you had to cease looking for explanations and instead hold the little thing in your hands as long as you were able before it slipped like water between your fingers.

The Snow Child is a truly magical book and reading it was like stepping into a good, traditional fairytale - which is actually what the original story is based on: an old, Russian fairytale about a couple who build a snow child that comes to life. Eowyn Ivey has taken the original story and given it a new setting in Alaska.

Unfortunately the novel seemed to lose some of its magic and wonder towards the end and the ending itself was strange. But overall, I enjoyed the quiet, calm pace of the novel and its mournful, wintery mood.

I hope that The Snow Child will be translated into Finnish soon. I think that Finnish readers will really be able to appreciate the wild, wintery landscape of the novel, the dark days when the sun hardly rises, the smell of the spruce trees and the frost creeping inside the log cabin... :)

Eowyn Ivey: The Snow Child. Headline Review. 2012. 423 pages.

EowynIvey.com
The Guardian: Review of The Snow Child
The Washington Post: "Eowyn Ivey's 'The Snow Child' gives fairy tale new life"

** So American -haasteen kategoriaan Modern Women Writers (6/5 suoritettu) **

lauantai 20. lokakuuta 2012

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kansi: Ann-Marie & Jan Thunell
Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä.
En osaa valehdella.
Minulla ei ole mielikuvitusta. Tarkoitan että asiat, joita ei ole olemassa, eivät aiheuta minulle murhetta eivätkä huolta.
Ja tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen alkaa valkohiekkaiselta meksikolaiselta rannalta, jolla istuu laiha tyttö itsekseen mutisten. Tytön Isabelle-täti on saapunut Yhdysvalloista Meksikoon ottaakseen haltuunsa perintönsä, tonnikalanjalostamon. Yllätyksekseen täti löytää edesmenneen siskonsa talosta myös Karenin, autistisen luonnonlapsen, joka omaa ilmiömäisen muistin muttei mitään sosiaalisia taitoja. Täti uskoo Karenin kykyihin ja ryhtyy valmistelemaan tyttöä siihen, että tämä ottaa jonakin päivänä yrityksen ohjat käsiinsä.

Karenin näkökulmasta kerrottu romaani etenee jännästi poukkoillen kertojan oman ajatuksenjuoksun mukana. Minulle, kuten Mari A:lle ja Katjalle, tuli Karenista ja romaanista yleensäkin mieleen Forrest Gump - tässä on samaa lämpöä, huumoria ja yksinkertaistettua elämänfilosofiaa. Siinä missä Forrest Gump on pohjimmiltaan pasifistinen kannanotto sotaa vastaan, Bermanin romaanissa otetaan kantaa kalanjalostukseen ja merten suojeluun. Karen sukeltelee tonnikalojen parissa ja kieltäytyy syömästä niitä itse, mutta päätyy silti johtamaan menestyvää tonnikalabisnestä.

Täytyy tunnustaa, että romaanin edetessä aloin vähitellen kyllästyä sen verkkaiseen tahtiin ja Karenin mietteisiin. Alussa Karenin ajatuksenjuoksu kiehtoi nimenomaan autismin ja sen aiheuttamien haasteiden vuoksi. Kirjan loppupuolella hän tuntuu jotenkin mystisesti suorastaan "parantuvan" ja myös kerronnan tyyli muuttui. Epäuskottava käänne teki Karenista vähemmän kiehtovan.

Silti tällaiseen empiristiseen maailmankuvaan kiteytyy jotain olennaista:

Omituista, ajattelin, on se, että joku kokee tarvetta kuvitella enkelin tai ylipäänsä mitään yliluonnollista, kun todellisuus jo täyttää kaiken.
Kun kaikki jo on missä on, ja kun kaikki jo on juuri sitä miltä näyttääkin.
Meri, ajattelin, on meri. Aurinko on aurinko. Ja Minä olen Minä.
Se on tämän maailman ihme eikä siihen ole mitään lisättävää.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Otava. 2011. 304 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La mujer que buceó del corazón del mundo
Suomentaja: Taina Helkamo

Otava: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Kiiltomato/Anna Ovaska: "Tyttö joka ui kalojen kanssa"

perjantai 19. lokakuuta 2012

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

Päällys: Liisa Holm
Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista.

Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä.

Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa joulukuussa 1988 saatuaan saman vuoden alkupuolella tietää olevansa hiv-positiivinen. Kirjassa hän muistelee ensin hyvän ystävänsä "Muzilin" (peitenimi filosofi Michel Foucault'lle) suhtautumista samaan sairauteen; Foucault kuoli aidsiin liittyviin ongelmiin vuonna 1984. Vähitellen Guibert siirtyy kuvailemaan omia tuntemuksiaan: epäuskoa ensimmäisten oireiden ilmaantuessa sekä pelonsekaista jännitystä ennen verinäytteen antamista ja tulosten odottelua. Kun positiivinen tulos lopulta varmistuu ja sairaus etenee, Guibert jatkaa kylmän rehellistä raportointia siitä, miten yllättäen kohoavat valkosoluarvot herättävät hetkellisiä toiveita paremmasta; miten 1980-luvun Euroopassa puhuttiin aidsista homojen ja afrikkalaisten sairautena ja kuinka epidemiaan yritettiin epätoivoisesti keksiä parannuskeinoa ja rokotetta.

Guibert kirjoittaa synkän avoimesti myös siitä, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa muutaman kuukauden tai viikon sisällä:

Eikö olisi parempi hirttäytyä? Matoun mukaan se vaati vain lämpöpatterin ja polvien notkistamisen. Eikö olisi parempi odottaa? Odottaa viruksen aiheuttamaa luonnollista epäkuolemaa? Sekä jatkaa kirjojen kirjoittamista ja piirtämistä aina ja aina vain ja sitten vielä vähän, aina sekoamiseen saakka?

Aidsiin sairastuvista ihmisistä kertovia romaaneja on kirjoitettu melko paljon, mutta Guibert oli yksi ensimmäisistä, joka kertoi hiv-positiivisuuden kanssa elämisestä omaelämäkerrallisuuden kautta. Romaanista puuttuu turha melodramaattisuus ja ennalta-arvattavuus: Guibert yksinkertaisesti kuvailee jokapäiväistä elämäänsä ja sairauttaan sellaisena kuin sen itse kokee. Lukija elää mukana tunteiden vuoristoradassa, toivon ja epätoivon vaihdellessa keskenään. Jotenkin tieto siitä, että kirjailija ei ole vain yrittänyt asettua hiv-positiivisen henkilön asemaan vaan tilittää paperille omakohtaisia, todellisia tuntemuksiaan, tekee kirjasta jotenkin intiimimmän, koskettavamman ja ihon alle menevän. Kirjoittaminen on selvästi toiminut Guibert'lle eräänlaisena terapiakeinona, tapana käsitellä sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja pukea tunteensa sanoiksi.

Romaani aiheutti ilmestyttyään melkoisen kohun Ranskassa, ja Guibert joutui mediamyllytykseen eräänlaisena hiv-positiivisuuden julkkisikonina -- melko kyseenalainen kunnia... Hän kirjoitti vielä kaksi suomentamatonta jatko-osaa tälle romaanille: Le Protocole compassionel (1991) ja L'Homme au chapeau rouge (1992). Ja pitihän se kirjailijan lopullinen kohtalo myös selvittää: Guibert yritti itsemurhaa joulukuussa 1991 ja kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni. Tammi. 1991.
Ranskankielinen alkuteos: À l'ami qui ne m'a pas sauvé la vie
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Hervé Guibert
HS kirjat: "Kuolema työssään. Ranskan tunnetuin aids-potilas Hervé Guibert teki sairaudestaan julkisen näytöksen"

tiistai 9. lokakuuta 2012

John Steinbeck: Helmi

Koko ajan Juana olikin koettanut pelastaa vanhasta rauhasta jotakin, pelastaa jotakin siitä ajasta, joka oli ollut ennen helmen ilmestymistä. Mutta nyt oli kaikki mennyttä, mitään ei ollut pelastettavissa. Ja tämän tuntien hän hylkäsi heti menneisyyden. Ei ollut muuta tehtävää kuin koettaa pelastautua.

John Steinbeckin klassikkoromaani Helmi kuului kouluni pakolliseen lukemistoon 8. luokalla; edellisestä lukukerrasta on siis kulunut reilusti yli kymmenen vuotta. Kirjasta jäi kuitenkin mieleen sen lohduton tunnelma, traagisuus ja epäoikeudenmukaisuus. Muistan, että meidän piti myös analysoida romaanin henkilökuvausta. Itselleni jäi mieleen erityisesti vastenmielinen kuvaus rikkaasta, ylipainoisesta lääkäristä, joka hoiti vain ne sairaat, joilla oli tarpeeksi rahaa ja vaikutusvaltaa.

Jos romaani pitäisi jotenkin kiteyttää, niin sen pääsanoma olisi varmaankin se, että raha ei takaa onnellisuutta. Romaanin juoni on yksinkertaisimmillaan perinteinen tarina miehestä, joka nousee ryysyistä rikkauksiin, mutta joutuu lopulta kokemaan, että rikkaudet tuovat vain epäonnea. Romaanin alussa köyhä helmenkalastaja Kino löytää jättiläismäisen helmen, jonka pitäisi taata hänelle ja hänen perheelleen kaikki, mistä he ovat unelmoineet. He voivat muuttaa oikeaan taloon ja lähettää poikansa kouluun. Kino voi vaihtaa olkihattunsa huopahattuun, ostaa vaimolleen uuden hameen ja pojalleen merimiespuvun.

Suurenmoisen helmen olemassaolo houkuttelee kuitenkin paikalle myös kateellisia naapureita, kirkonmiehiä ja viranomaisia. Kaikki haluavat osansa Kinon onnesta: Kinon helmi sekaantui kaikkien unelmiin, suunnitelmiin, kaavailuihin, tulevaisuuteen, toiveisiin, tarpeisiin, himoihin, nälkään, ja näiden tiellä oli yksi ainoa ihminen, Kino, joten kävi niin omituisesti, että hänestä tuli kaikkien vihollinen.

Kateus herättää vihaa ja ahneutta, ja ihmisten pimeimmät puolet tulevat esiin. Kaupungin ilmapiiri muuttuu myrkylliseksi, vihamieliseksi, lopulta murhanhimoiseksi... Romaanista saa sen kuvan, että kaupungissa ei ole vain yhtä tai muutamaa pahaa ja ahnetta ihmistä vaan kateus ja omistushalu voi motivoida ketä tahansa. Steinbeck on kyllä mestari ihmisen pimeän puolen kuvauksessa.

John Steinbeck: Helmi. Tammi. 1969. 118 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Pearl
Suomentaja: Alex Matson

Wikipedia: John Steinbeck

** So American -haasteen kategoriaan Post-World War II Classics (1/3 suoritettu) **

lauantai 6. lokakuuta 2012

Syyskuun luetut


Syyskuu sujui edelleen hyvin pitkälti vauva-arjen kiireissä, mutta mukaan mahtui silti pari luettua romaania, yksi erittäin odotettu sarjakuva sekä edellisten kuukausien tapaan pari kevyen nostalgista Viisikkoa.

Syyskuun luetut:
Enid Blyton: Viisikko karkuteillä
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Enid Blyton: Viisikko ja salakuljettajat
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Alison Bechdel: Äideistä parhain 

Ayad Akhtarin romaani oli melko yllätyksetön pakistanilaistaustaisen muslimipojan kasvukertomus, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin. Hyvä lukuromaani kuitenkin. Kirjavan kammarin Karoliina Timosen esikoisromaanista en tiennyt etukäteen mitään, enkä edes - tapojeni vastaisesti - uskaltanut lukea yhtään arvostelua kirjasta ennen siihen tarttumista. Sokkona siis mentiin - ja hyvä niin. :) Viihdyin kirjan parissa todella hyvin, jossain vaiheessa suorastaan ahmin sivuja eteenpäin. Romaani aiheutti myös jänniä tunnereaktioita, mutta niistä lisää varsinaisessa arviossani (joka seuraa hamassa tulevaisuudessa; blogini ei taas millään pysy edes tämän suht hitaan lukutahtini mukana). ;)

Alison Bechdelin Äideistä parhain -sarjakuvaromaani oli yksi tämän syksyn odotuimmista kirjoistani. Bechdelin isästä kertova, omaelämäkerrallinen Hautuukoti aiheutti minussa ylisanojen tulvan, joten äitisuhteesta kertova jatko-osa kuulosti vähintäänkin lupaavalta. Mutta jokin ei toiminut. Sarjakuva oli liian filosofinen, liian jäykkä ja vakava, liian analyyttinen. Siitä puuttui sekä huumori että punainen lanka. En vakuuttunut, vaikka luinkin kirjan toiveikkaasti loppuun asti. Jälkimaku: epäusko siihen, että yksi suosikkisarjakuvapiirtäjistäni voi aiheuttaa näin suuren pettymyksen. :(

Mutta näistä tunnelmista siirryn jälleen ahmimismoodiin eli Sami Hilvon Rouva S. -romaanin viimeisten lukujen kimppuun... :)

maanantai 24. syyskuuta 2012

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kansi: Wil Immink Design
Luin joskus lauseen, se oli varmaan jonkun kuuluisan kirjailijan, jossa sanottiin jotenkin niin, että elämä on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Minä väitän että elämä voi olla tehty täysin samasta aineesta kuin elokuvat.
Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen. 
Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.

Chileläisen tai ylipäänsä eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kohdalla minulla on melkoinen aukko sivistyksessä. Muistan lukeneeni jonkin kirjan argentiinalaiselta Julio Cortázarilta sekä pari Gabriel García Márquezin romaania, mutta siinäpä se sitten onkin. Hernán Rivera Letelier ei nimenä sanonut minulle mitään, mutta Elokuvankertoja lähti silti mukaani kirjastosta sen kiehtovan kansikuvan ja kiinnostavan takakansitekstin perusteella.

Pieni kirja kertoo chileläisestä kaivoskylästä, jossa on yksi elokuvateatteri. Aina kun kylään saapuu uusi elokuva, nuoren María Margaritan perhe kerää yhteen kaikki kolikot ja pikkurahat kunnes ne riittävät yhteen pääsylippuun. María lähetetään katsomaan elokuvaa ja kotiin palattuaan hän saa kertoa ja esittää sen juonen olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleen, johon kuuluu isä ja neljä veljeä.

Tieto Marían elokuvankerrontataidosta leviää ja hän alkaa kutsua itseään nimellä Hada Delcine, "Elokuvan haltijatar". Perhe alkaa kerätä pientä maksua muilta kyläläisiltä, jotka saapuvat katsomaan ja kuulemaan, kun María esittää heille milloin Marilyn Monroeta, milloin Zorroa tai Jeesusta.

Elokuvankertoja vaikuttaa aluksi kevyeltä ja hauskalta pikku tarinalta, mutta sen sävy muuttuu vähitellen tummemmaksi ja surullisemmaksi. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä, ja kylän kaivostoiminta hiipuu. Elokuvateatteri ja María eivät enää onnistu kokoamaan kyläläisiä yhteen, koska he kaikki kerääntyvät mieluummin omiin alumiinihökkeleihinsä televisioiden ääreen. Yhteisöllisyyden merkitys vähenee, kun suullinen tarinankerronnan perinne vähitellen katoaa uusien medioiden tieltä.

Kirja on kaunis ja surumielinen kunnianosoitus elokuville ja tarinankerronnalle - niiden yhteisöllisyyttä luovalle vaikutukselle ja lumoavalle taialle; sille, kuinka ne tarjoavat pakopaikan karusta, kovasta arkitodellisuudesta. Kirja on ollut supersuosittu kirjabloggaajien keskuudessa: mm. Sara, Jenni, Mari A., Arja ja Norkku ovat lumoutuneet sen tarinasta.  

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Siltala. 2012. 133 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La contadora de películas
Suomentaja: Terttu Virta

Siltala: Elokuvankertoja

lauantai 22. syyskuuta 2012

Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin väsynyt, yksinäinen, tylsistynyt. Halusin palata töihin ja puhua muidenkin kuin kuolaavien ja purskuttavien kääpiöiden kanssa. Halusin istua baarissa, juoda olutta, nukkua pitkään viikonloppuna, maata päivän sängyssä ja katsoa dvd:ltä Taru Sormusten herrasta -trilogian. 
Halusin seksiä sunnuntaiaamuna, istua yksin saunassa.
Halusin olla yksin. 
Halusin olla Paavon kanssa.

Antti Pasasen elämä muuttuu kertaheitolla, kun Pia-vaimo tyrkkää hänen syliinsä vastasyntyneen Paavo-vauvan Naistenklinikan edessä ja lähtee taksin kyydissä pois. Yösyöttö kertoo siitä, kuinka Antti vähitellen oppii olemaan isä ja yksinhuoltaja - kommelluksien, vastoinkäymisten ja turhautumisen kautta tietenkin.

Vaikka romaanin kevyt huumori ja hauska kerrontatyyli viihdytti, en malttanut olla lukematta sitä kriittisesti - pakkohan ne stereotyyppiset sukupuoliroolit oli kyseenalaistaa. :) Esimerkiksi Antin kivikautiset uskomukset "äitigeenien" olemassaolosta aiheuttivat minussa pientä kulmien kohottelua:

Mistä minä tiesin millaisia vellipurkkeja pitää ostaa ja mistä erottaa yöpuku muista potkupuvuista, kun niissä kaikissa on joitain saakelin kaninkuvia. Mitä panna sen penskan takapuoleen, kun se oli väriltään kuin kirjava kana? Miten saada karsta pois sen päästä, milloin se saa istua ja kumpaa pitää käyttää, niitä alkkarien mallisia vaippoja vaiko sivusta teipattavia?
En minä voinut tietää sellaisia asioita, koska olin äijä.

En usko, että naisilla on jotenkin automaattisesti ohjelmoitu jonnekin geeneihin tieto siitä, mitä velliä syötetään ja millaisia vaippoja ostetaan. :D Itse suhtaudun kriittisesti koko 'äidinvaisto' -ajatukseen - siis että olisi olemassa jokin yliluonnollinen, vain äideille suotu 'kuudes aisti', jota esim. isät eivät voisi omata ihan vain sukupuolensa vuoksi. Hassu ajatus, että vanhemman hoitovietti olisi näin sukupuolittunutta, eiköhän se muodostu ennemminkin korvien välissä ja yhteiskunnan asenteissa se jako.

Noh, romaanissa oli tietysti kärjistetty ja korostettu näitä asioita, koska sen koko juoni ja viihteellisyys perustuu kuitenkin sille perusidealle, että - ihme ja kumma! - mieskin voi yrityksen ja erehdyksen kautta oppia olemaan "hyvä äiti"! Tosin mies esittämässä naista taitaa olla yksi maailman vanhimmista huumorin lajeista tai keinoista, ja vieläkin tuollainen sukupuolirooleilla leikittely ilmeisesti viihdyttää...

Pienestä mustavalkoisuudesta huolimatta luin kirjaa välillä kuin mitäkin vauvanhoito-opasta, koska oma laskettu aikani oli kirjan lukuhetkellä vain muutaman päivän päässä, joten kaikki hoitovinkit ja kuvaukset ensimmäisistä, sekavan hämmentyneistä päivistä kotona vauvan kanssa osuivat aika lähelle senhetkistä elämäntilannetta. Nyt on vieläkin helpompi samaistua Antin sekoiluun kaupan vauvatarvikehyllyjen edessä, joukkoimetyksen ihmettelyyn "mammakerhon" tapaamisessa tai ylipäätään siihen, että mikä muka oikeasti erottaa yöpuvun muista potkupuvuista, kun niissä tosiaan on kaikissa joitain saakelin kaninkuvia?! :D

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava. 2010. 383 sivua.

Otava: Yösyöttö
Otava: Eve Hietamies
Kirjavinkit: Yösyöttö
HS kirjat: "Isä ottaa kopin"

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

According to my mother, all things are fixed. To her there was a reason for everything from the massacres in the West to the love she found in the East. But the mind behind all things, I call it Fate, is harsh and cold. It's so logical that no one could call him or herself a better person if he or she bowed down to it. Fate is fixed like brittle crystal in the dark.

Nnedi Okorafor's novel Who Fears Death is almost impossible to categorize. On the one hand, it could easily fall under the genre of speculative fiction, but it also contains elements from a variety of other genres: fantasy, science fiction, alternative history, post-apocalyptic dystopia... It is realistic, but also contains magical and supernatural elements. The characters are all young people on the verge of adulthood, which would also imply that the novel is for young readers, but there is so much violence and sex in the novel that it's probably not for a very young audience...

The novel is set in Africa, some time in the future. Computers and modern technology have been replaced by a simpler way of life in the desert, but conflicts and wars between tribes are part of everyday life. In particular, the Nuru people are trying to exterminate the Okeke. An Okeke woman is raped by a Nuru man and gives birth to a baby girl whom she names Onyesonwu, meaning "Who Fears Death". Onyesonwu is Ewu, a child of mixed race who is rejected by both tribes. However, she grows up with magical powers - the ability to change shape, bring dead things back to life and travel across great distances with speed, among other skills. Onyesonwu and a group of others are forced to leave their home village on a quest to find her biological father and ultimately discover the meaning behind her strange name.

The basic plot of the novel is a bit too conventional and predictable, in my opinion: a group of friends go on a quest to solve the mystery of a missing father and, at the same time, "save the world". But one of the best things about the novel is the way that Okorafor has included elements from African (especially Nigerian) legends and settings. The desert is always in the background: its heat and dust, sandstorms and cactuses, camel milk and hare meat roasted over a bonfire. Okorafor has certainly succeeded in imagining a complex and believable fantasy world. But it would have been nice to read more about the desert and the life of the tribes - and less about the relationship drama and sex life of the main characters. :)

One thing is for sure: Who Fears Death is totally unlike any novel I have ever read before. But is it a good novel? I'm not sure. I enjoyed reading it, although sometimes it felt like there was a bit too much packed into the pages. There's a typical sorcerer-apprentice relationship and a group of friends with magical powers on an adventure full of dangers - like in a fantasy story. There are computers and digital maps - like in science fiction. There are shape-shifters and magicians, flying monsters and supernatural healing powers... And alongside all this magic and fantasy are other big themes: genocide between tribes, violence and rape, power struggles arising from racial prejudice, the inequality of men and women. It feels like Okorafor has tried to squeeze in way too many themes in her novel.

Nnedi Okorafor: Who Fears Death. Daw Books. 2010. 386 pages.

Wikipedia: Nnedi Okorafor

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (2/3 suoritettu) ja Modern Women Writers (5/5 suoritettu) **

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Heinä- ja elokuun luetut

Elokuu on ollut Kirjanurkkauksessa tavallista hiljaisempi - sattuneesta syystä. Heinäkuun lopussa perheeseemme syntyi suurisilmäinen, tummatukkainen pikku tyttö, ilmeikäs touhottaja ja epäilemättä tuleva lukutoukka (äitien toiveajattelua tietenkin!). Kuukausi on siis pitkälti kulunut uutta tulokasta ihmetellessä ja vauvanhoitoa opetellessa, mutta kirjat ovat vähitellen ottaneet paikkansa myös vauva-arjessa: imettäminen onnistuu jo kirja toisessa kädessä (tekee erityisesti yösyötöistä hieman vähemmän puuduttavia), ja vauva on jo altistettu hyvin nuoressa iässä mm. Mauri Kunnaksen ja J. R. R. Tolkienin tuotoksiin. :)


Itse luin heinäkuun puolella yhteensä kaksitoista kirjaa. Ennätysmäärään vaikutti ehkä se, että heinäkuu kului kärsimättömän odotuksen vallassa, kun laskettu aika oli ja meni jo kuun puolivälin tienoilla... Elokuuhun ei sitten mahtunutkaan kuin yksi yksinäinen luettu romaani. Ja sitäkin enemmän vaippoja, tuttipulloja ja potkupukuja. :)

Heinäkuun luetut:
David Nicholls: Kaikki peliin
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Ulla Appelsin: Titanicin tuntematon lapsi
Enid Blyton: Viisikko kesälomalla
Nnedi Okorafor: Who Fears Death
Eve Hietamies: Yösyöttö
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
John Steinbeck: Helmi
Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni
Enid Blyton: Viisikko aarresaarella
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Eowyn Ivey: The Snow Child

Elokuun luetut:
Annika Idström: Veljeni Sebastian  

Heinäkuun saldona on siis kaksi kotimaista romaania, viisi käännöskirjaa ja pari englanninkielistä romaania. Lisäksi luin taas kaksi Viisikkoa ja Appelsinin tietokirjan. Heinäkuun kirjoista Nicholls viihdytti parhaiten, Okoraforin romaani hämmensi eniten ja Hietamiehen Yösyötön teemat tuntuivat hyvin ajankohtaisilta. :P Elokuussa lukemani Veljeni Sebastian sen sijaan oli niin outo ja erikoinen kirja, etten vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä. Arvioita seuraa tuttuun tapaan myöhemmin... kuten tavallista. :)

tiistai 21. elokuuta 2012

Ulla Appelsin: Titanicin tuntematon lapsi

Kansi: Jani Blommendahl
"Kun laiva alkoi upota, ihmiset laivalla alkoivat huutaa, kirkua ja valittaa. Kun laiva upposi yhä syvemmälle, huudot kovenivat ja kovenivat ja muuttuivat yhä hirveämmiksi. Sitten, kun laiva oli katoamaisillaan, huuto oli jotain kammottavan outoa. En pysty kuvailemaan sitä. En pysty sanomaan millaista se oli. Se oli vain kauheaa. Voin yhä kuulla sen."

Näin muistelee Anna Sjöblom, yksi Titanicilta selviytyneistä suomalaismatkustajista, onnettomuusyön ääniä. Titanicin uppoamisesta suurimmalle osalle tulee varmaan ensimmäisenä mieleen Titanic-elokuvan esittämä versio tapahtumista. Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta onnettomuudesta ja kaupunginkirjastossamme oli sen kunniaksi nostettu esille Titaniciin liittyviä romaaneja ja tietokirjoja. Sieltä nappasin mukaani tämän teoksen, joka kertoo suomalaissiirtolaisten matkasta Titanicilla ja erityisesti yhden perheen tarinan.

Viisi päivää Titanicin turman jälkeen merestä löytyi reilun vuoden ikäisen pojan ruumis. Tuntematon lapsi haudattiin Kanadaan ja hänestä tuli eräänlainen Titanicin (lapsi)uhrien symboli, jonka haudalle käytiin (ja käydään edelleen) laskemassa kukkia ja pehmoleluja. Vuonna 2002 tehdyt DNA-tutkimukset paljastivat, että lapsi oli suomalainen Eino Panula. Ulla Appelsinin teos kertoo Panulan perheen vaiheista, Juhosta ja Mariasta sekä heidän lapsistaan, jotka kuuluivat niihin tuhansiin suomalaisiin, jotka läksivät Amerikkaan 1900-luvun alussa paremman elämän toivossa. Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti Panuloiden useammastakin laivamatkasta Yhdysvaltoihin ja takaisin koti-Suomeen, sekä suomalaissiirtolaisten oloista uudessa kotimaassa.

Marraskuussa 1911 Juho Panula läksi Ylihärmästä jo kolmatta kertaa Yhdysvaltoihin työn perässä. Vaimon ja viiden pojan oli määrä seurata jälleen kerran perässä, kunhan Juho löytäisi ensin töitä ja kodin perheelle. Huhtikuussa 1912 Maria Panula astui Titaniciin poikiensa kanssa. Kukaan heistä ei selvinnyt turmasta hengissä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli erityisesti Titanicin turman jälkiselvittelyn kuvaus: kuinka kehno tiedonvälitys aiheutti sen, etteivät perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät saaneet pitkään aikaan tietää varmasti, oliko joku perheestä sittenkin jäänyt henkiin. Kuinka syyllisiä onnettomuuteen etsittiin vimmatusti ja kuinka laivayhtiöltä haettiin korvauksia. Ja kuinka unelmien romuttuminen ja kaiken menettäminen saattaa vaikuttaa ihmiseen, esimerkiksi juuri Juho Panulaan, loppuiäksi.

Vuonna 2003 julkaistulta kirjalta vie pohjaa se, että vuonna 2007 selvisi, ettei Kanadaan haudattu tuntematon lapsi ollutkaan Eino Panula. Tarkemmat tutkimukset paljastivat, että kyseessä olikin puolitoistavuotias englantilaispoika, Sidney Goodwin. Mutta eipä se tee Panuloiden tarinasta yhtään vähemmän kiinnostavaa luettavaa. :)

Ulla Appelsin: Titanicin tuntematon lapsi. Ajatus Kirjat. 2003. 223 sivua.

Gummerus: Titanicin tuntematon lapsi

torstai 26. heinäkuuta 2012

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Päällys: Martti Ruokonen
Birge itkee yhä lastenhuoneessa niin että äiti ei saa unta. Äiti pukee päällensä nyppyläpipon ja tuulitakin. Menen tuvasta eteiseen kysymään mikä hätänä. Äiti etsii peilipöydän laatikosta kalastajalankaa, se aikoo mennä liiteriin hirttämään itsensä. Otetaan rauhallisesti, Birge nyt on tuollainen, yritän keksiä, mutta äiti sanoo että jos itkeminen ei lopu niin hän menee ja hirttäytyy.

Kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, Kreetta Onkelin esikoisteos, Ilonen talo, on kaikkea muuta kuin 'ilonen'.

Romaani sijoittuu Luhangan kirkonkylään Keski-Suomessa. Minäkertoja Ruut on kirjan alussa alle kouluikäinen. Isosisko Birge on tokaluokkalainen, kun isä kuolee tuvan sohvalle. Äiti on alkoholisoitunut eikä osaa huolehtia tytöistä. Välillä käydään sijaisperheissä, välillä mummon ja papan hoivissa. Ravintolaillan jälkeen äiti saattaa sammua Datsuniin kesken kotimatkan. Kun kotona käy vieraita miehiä öisin, tytöt laittavat lastenhuoneen oven lukkoon. Birgen kapinoidessa äitiä vastaan Ruut joutuu ottamaan yhä enemmän vastuuta kodista.

Ilonen talo on sitä tuttua, supisuomalaista inhorealismia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Maaseudulle unohdettujen talojen peräkammareista pursuilee alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja onnettomia perheitä. Kurjuutta, surkeutta ja rumuutta on vaikka muille jakaa.

Vaikka kirjan lukeminen toisaalta ahdistaa, sen tyyli jotenkin vieraannuttaa tarkastelemaan asioita ulkopuolelta. Lyhyistä, toteavista lauseista koostuva teksti tekee kaikesta kliinisempää ja etäisempää. Kertoja yksinkertaisesti toteaa asioiden olevan niin kuin ne ovat, sen kummemmin kaunistelematta, kiertelemättä tai selittämättä. Ihastuin Onkelin suorasukaiseen kirjoitustyyliin jo Kotirouva-romaanissa - siinä se tosin toimi myös huumorin keinona.

Onkeli itse on kertonut omaelämäkerrallisen romaaninsa syntyvaiheista ja sen ilmestymisen jälkeisestä kohusta esim. tässä haastattelussa. Monet luhankalaiset ovat tunnistaneet itsensä romaanista, mutta palaute on ollut pääosin positiivista. Edes Onkelin äiti ei ole kuulemma loukkaantunut tyttärensä karuista lapsuusajan paljastuksista.

Ilosessa talossa on vierailtu myös Naakun, Liisan ja Hreathemusin blogeissa.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo. WSOY. 1996. 148 sivua.


Otava: Kreetta Onkeli
Wikipedia: Kreetta Onkeli

Katso myös nämä:

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

David Nicholls: Kaikki peliin

Minä haluan omaksua itselleni radikaalit mutta humaanit ja perustellut poliittiset periaatteet, joista voin kiivaasti mutta järkevästi käydä debattia puisen keittiönpöydän ääressä ja sanoa sellaisia juttuja kuin "määrittele mitä tarkoitat!" ja "lähtökohtasi ovat perusteiltaan väärät!" ja käyttää itsevarmasti sellaisia sanoja kuin "eponyyminen" ja "solipsistinen" ja "utilitaristinen" sekä äkkiä huomata, että aurinko on noussut ja että keskustelu on kestänyt koko yön.

Brian Jackson pääsee pakenemaan alkoholisoituvan äitinsä luota, työnväenluokkaisesta kotikaupungistaan yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Brianin odotukset ovat korkealla: yliopistossa hänestä tulee sivistynyt, älykäs ja ennen kaikkea suosittu. Brian näkee jo itsensä keskustelemassa syvällisesti runoudesta, syömässä eksoottisia ruokia ja iskemässä eteerisen kauniita ja älykkäitä opiskelijatyttöjä. Maailma on avoin, kaikki on mahdollista.

Paluu maan pinnalle ottaa koville, kun opiskelu ei olekaan aivan sitä, mitä Brian on odottanut:

Siinä se taas tulee, liiankin tuttu katumuksen tunne turhan tähden hukkaan heitetystä päivästä. Elämästäni on kadonnut monta isoa siivua tällä tapaa, varsinkin koululomista: nuoruuteni kukoistuksen hetket, nuo kauniit kuumat kesäpäivät, ovat vaihtuneet tokkuraisiksi krapulapäiviksi, päämäärättömiksi hortoiluiksi tavarataloissa ja päänsärkyä aiheuttaviksi iltapäivätorkuiksi. Verhot kiinni on katseltu ties kuinka moneen kertaan nähtyjä kauhuvideoita, kinasteltu ja haukuttu toisia kännisinä, haettu pikaruokaa, nukuttu huonosti ja sitten taas käyty tavaratalokierroksella.

Yliopistolla Brian tapaa kauniin Alicen, jonka sydämen hän päättää valloittaa. Ja mikäpä olisi parempi keino kuin osallistua Alicen kanssa samassa joukkueessa yliopistojen väliseen tietokilpailuun televisiossa.

Kaikki peliin on hulvattoman hauska, superviihdyttävä ja ihanan brittiläinen kuvaus 1980-luvun yliopistomaailmasta. Lukuisat kirjallisuus- ja populaarimusiikkiviittaukset kutkuttavat vähän nuoremmankin lukijan mieltä ja ainakin tällainen ex-englannin kirjallisuuden opiskelija löytää Brianista ja hänen opinnoistaan yllättävän monia tuttuja piirteitä. :) Välillä opiskelijaelämän kuvaus on niin todentuntuista, että soluasunnossa bileiden jälkeisenä aamuna leijuvan lemun (lämmin ja suolainen, vähän kuin rannekellon selkämys) voi suorastaan haistaa...

Suomentaja Sauli Santikko on minusta onnistunut varsin hyvin kääntämään puhekielisiä nokkeluuksia vilisevän dialogin ja lukuisat viittaukset brittiläiseen populaarikulttuuriin suomen kielelle. Toisaalta olisi ollut hauska lukea tämä englanniksikin; One Day (Sinä päivänä) ainakin kannatti ehdottomasti lukea alkukielellä, koska kieli oli yksi kirjan parhaista puolista.

Ihan One Dayn tasolle tämä ei ehkä yltänyt, mutta melko lähelle kuitenkin. Suosittelen viihdyttäväksi kesäkirjaksi!

Kaikki peliin on luettu myös Minnan, Sannan, Katjan, Arjan ja Anun blogeissa. Lisäksi alkukielisen romaanin nimeen vannovat ainakin Sara, Pekka ja Jum-Jum.

David Nicholls: Kaikki peliin. Otava. 2012. 414 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Starter for Ten
Suomentaja: Sauli Santikko

Otava: Kaikki peliin
HS kirjat: "Loppukaneetit osuvat ja soidinmenot sattuvat"

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella ja Viisikon uudet seikkailut

Ajattelin pienimuotoisena kesäprojektina lukea läpi yhtä lapsuuteni lempisarjoista eli Viisikkoa. Vähän arvelutti tarttua Viisikoihin näin monen vuoden jälkeen; ne olivat minulle lapsena todella rakkaita eikä lukukokemus tietenkään enää voinut olla samanlainen. Toisaalta kiinnosti lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisen näkökulmasta ja katsoa, mitä uutta niistä nousee esiin.

Viisikon legendaariset seikkailut alkavat siitä, kun Leo, Dick ja Anne passitetaan epäsosiaalisen serkkutyttönsä Paulan/Paulin perheen luo kesäloman ajaksi. Serkukset tutustuvat vähitellen toisiinsa ja ryhtyvät selvittämään Paulin omistaman Kirrin-saaren ja sen linnan raunioita kuvaavan kartan arvoitusta.

Ensimmäisenä panin merkille, että lapset ovat kirjassa nuorempia kuin muistin: heistä vanhin, Leo, on 12-vuotias; Dick ja Pauli ovat 11 ja Anne on 10. Mielikuvissani olen aina jotenkin kuvitellut heidät enemmän teineiksi, mutta ilmeisesti he vanhenevat jonkin verran sarjan myötä, joten saattaa olla, että mielikuvani ovat peräisin myöhemmistä osista.

En myöskään muistanut, että Paula/Paulin poikatyttöys oli aivan näin alleviivattua. Paulin poikamaisuuden vastapainona taas toimii Annen korostettu tyttömäisyys. Muistan, että pidin Annea vähän ärsyttävänä hahmona jo nuorempana, koska hän oli aina niin avuton. Tässäkin kirjassa lasten sukupuoliroolit ja stereotypiat nostetaan tapetille heti alussa:

- Etkö ole pahoillasi että olet tyttö? kysyi Paula.
- En ollenkaan, Anne vastasi. - Minä pidän kauniista vaatteista ja nukeistani. En voisi leikkiä nukeilla jos olisin poika.
- Hyh! Kauniit vaatteet! Paula sanoi väheksyvästi. - Ja nuket! Sinä olet oikea kakara.

Viisikoista tuttu ruoka-aikojen fanaattinen noudattaminen (myös kesken seikkailun) ja yksityiskohtaiset listat lasten luonnon helmaan roudaamista herkuista löytyvät jo tästä ensimmäisestä osasta. Lapsilla on Kirrin-saarella mukanaan mm. limppuja, voita, keksejä, marmelaatia, säilöttyjä hedelmiä, luumuja, limonaatia, teekattila ja kaikkea muuta mahdollista. Nam! :)

Lapsena ei varmasti ymmärtänyt tai osannut analysoida Viisikoita pintaa syvemmältä; ne olivat vain jännittäviä seikkailukertomuksia. Jännitystä ja seikkailua löytyy ihan kiitettävästi heti ensimmäisestä osasta, mutta sen lisäksi panin merkille mm. kirjassa kuvaillut perinteiset, brittiläiset luokkajaot. Ylempiin luokkiin kuuluvat lapset käyvät jonkinlaisia sisäoppilaitostyyppisiä yksityiskouluja, ja heidän vanhemmillaan on varaa pitää myös palvelijoita. Maallinen mammona on ratkaisevassa asemassa myös itse seikkailussa: kuulostaa hassulta, kun Peter-setä kirjan lopussa muuttuukin yhtäkkiä iloiseksi ja ystävälliseksi vain sen vuoksi, että on saanut hetki sitten tietää rikastuvansa. Yllättävä opetus lastenkirjalle: raha tekee sittenkin onnelliseksi...

Tänä kesänä kirjasarjan ensimmäisen osan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Riina ja Sonja. Aiemmin aarresaarella ovat vierailleet myös Jokke ja Ahmu.

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella (Viisikko-sarja #1). Tammi. 2004. 143 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five on a Treasure Island

----------------------------------------------------------------------

Kirjasarjan toisessa osassa Viisikko kerääntyy jälleen yhteen Pauli-serkun luo joululoman ajaksi. Tällä kertaa he selvittävät mystisen salakäytävän ja Paulin isän kadonnneiden papereiden arvoitusta. Kapuloita rattaisiin iskee koiria vihaava kotiopettaja, joka on palkattu antamaan lapsille lisätunteja loma-aikana.

Kakkoskirjassa ei harmittavasti ole sitä ylenpalttista ruualla ja herkullisilla eväillä mässäilyä, josta Viisikko tunnetaan. Sen sijaan Anne on jälleen oma, ärsyttävä itsensä: hän lähinnä vain huudahtelee, kauhistelee, punastelee, piirtelee kukkia, haikailee nukkejen perään ja nyrjäyttelee siroja nilkkojaan.

Paulin poikamaisuutta korostetaan edelleen. Tässä kirjassa kaikki kutsuvat häntä jo Pauliksi Paulan sijaan - lukuun ottamatta inhottavaa kotiopettajaa tietenkin. Perheen naapuri kutsuu häntä jopa herra Pauliksi.

Five Go Adventuring Again on julkaistu alun perin vuonna 1943 eli toisen maailmansodan aikaan. Siinä mielessä tämä ja edellinenkin kirja ovat aikansa tuotteita, että ne toimivat varmasti eräänlaisena eskapistisena fantasiana Britannian kotirintaman lapsille. Tai vaihtoehtoisesti propagandana siitä, miten pienetkin lapset voivat taistella aikuisia "pahiksia" vastaan ja voittaa. Jotain kertoo ehkä myös se, että kun Peter-sedän/isän tärkeitä papereita varastetaan, lapset vetävät heti sen johtopäätöksen, että ne saattavat ajautua vieraan valtion käsiin! Ei siis vain tavallisen rikollisen vaan nimenomaan valtion. Britannian sota muita "pahisvaltioita" vastaan siis kummittelee myös rivien välissä kirjan seikkailun taustalla.

Myös Villasukka kirjahyllyssä on lukenut kakkososan äskettäin.

Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut (Viisikko-sarja #2). Tammi. 2011. 159 sivua.
Suomentaja: Inkeri Hämäläinen
Englanninkielinen alkuteos: Five Go Adventuring Again

torstai 19. heinäkuuta 2012

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat

- Liikaa ihmisiä, ei ravintoa, vaikka uusia erikoisolosuhteita sietäviä kasveja yritettiin kehittää. Ilmasto muuttui, kuivuus levisi yhä pohjoisemmaksi. Sotia ja konflikteja. Kansallisvaltioita kaatui sisällissotiin, levottomuudet ja kansainvaellukset lisääntyivät.

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen yhdessä kirjoittama Routasisarukset, joka aloitti samannimisen scifisarjan, oli yksi viime vuoden positiivisimmista yllätyksistä lukemieni kirjojen joukossa. Kotimainen scifi- ja fantasiakenttä on minulle melko vieras, joten luin kirjan ilman sen kummempia odotuksia. Yllätyin siitä, miten laadukasta, kunnianhimoista ja monitasoista nuorten scifiä kotimaastakin löytyy. Ahmin kirjan pikavauhtia ja jäin malttamattomana odottelemaan toista osaa.

Ja kuinkas sitten kävikään? Nappasin Hiekkasotilaat pian sen ilmestymisen jälkeen kirjaston hyllystä mukaani. Heti ensimmäisillä sivuilla huomasin, että olin täysin unohtanut Routasisarusten perusjuonen ja ennen kaikkea kirjan lopun. Hiekkasotilaiden alussa ei myöskään ole mitään meille huonomuistisemmille lukijoille tarkoitettua aiempien tapahtumien kertausta vaan tarina yksinkertaisesti jatkuu siitä kohdasta, mihin se jäi. Mikä kohta se sitten olikaan... :) Oma kappaleeni Routasisaruksista on lainassa, joten mitään pikaselausta en päässyt tekemään.

Ensimmäiset noin 50 sivua kirjasta meni siihen, että yritin tajuta, missä mennään ja muistella, keitä nämä henkilöt oikein olivatkaan. Asiaa ei auttanut se, että kaikki henkilöt seikkailevat hyvin pitkälti kukin omilla tahoillaan, joten kirjassa seurataan useampaa rinnakkaista juonta. Sen lisäksi siinä valmistaudutaan sekavaan sotaan useiden eri ryhmittymien välillä. Täytyy tunnustaa, että tunsin kirjan alkuosassa melkoista turhautumista sekä omaa muistamattomuuttani että tarinan moniulotteisuutta kohtaan.

Odotin, että asiat olisivat vähitellen selkiytyneet sitä mukaa, kun juoni eteni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt. Henkilöhahmojen paljous teki tarinasta entistä sekavamman, vaikka kirja olikin jaettu osiin sen perusteella, kenen näkökulmasta tarinaa kerrottiin. Kirjasarjan ensimmäisen osan mielenkiintoisin hahmo, Utu, jäi tällä kertaa jotenkin ulkopuoliseksi ja etäiseksi. Toisaalta samoja tapahtumia kerrattiin välillä useamman eri henkilön näkökulmasta. Ajallisesti sahattiin eteen- ja taaksepäin, mikä ei ainakaan helpottanut tapahtumien jäsentämistä päässä.

Vaikka itse juoni ja henkilöt aiheuttivat minussa turhautumista ja hämmennystä, kirjan maailma ja teemat kiehtoivat edelleen. Hiekkasotilaat sijoittuu maailmaan, joka on suurelta osin tuhoutunut bioterrori-iskun aiheuttaman saastepilven vuoksi. Kirjassa käsitellään jälleen kiistanalaisia ja ajatuksia herättäviä teemoja: puhutaan geenimanipulaatiosta ja ihmisen kehittämisestä lajina. Syntyvyyden säännöstelystä, biotekniikasta ja hybridilajeista. On ydinvoimaloita ja bioasemia. Maapalloa vaivaa krooninen energiapula, liikaväestö, ilmastonmuutos ja loputtomat sodat. Ajankohtaiset ympäristökysymykset ja terrorismi ovat myös läsnä.

Myös eri alueisiin jaettu dystooppinen maailma tuntui edelleen kiinnostavalta ratkaisulta. Varsinkin Utun tutkimusmatkat lentävän Muinaisen kanssa ympäri maailmaa olivat mielenkiintoista luettavaa ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin. Sen sijaan taisteluja, juonittelua ja sotimista oli minusta kuvattu turhankin monen sivun ajan.

Kirjasta jäi sekavan poukkoileva jälkimaku. Toivottavasti kolmannessa osassa on selkeämmin etenevä juoni (tai allekirjoittanut viitsii kerrata aiemmat kaksi osaa ennen sen lukemista!). :)

Kannattaa lukea myös muiden arvioita kirjasta: Booksy on ollut fiksumpi ja lukenut 1. ja 2. osan peräkkäin; myös Haltiamieli ja Hansu ovat saaneet kirjasta enemmän irti kuin minä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat. WSOY. 2012. 404 sivua.

WSOY: Hiekkasotilaat
Kirjavinkit: Hiekkasotilaat

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tuuve Aro: Himokone

Tunne alkoi Jaanan kurkunpäästä ja levisi hiljalleen alaspäin, kaulaan, rintaan, sydänalaan. Hän mietti tunnettaan. Se ei ollut kuuma, vaikka baari oli hikinen. Ei liioin kylmä. Tunne oli pikemminkin kuin raskas rapiseva kääre, johon Jaanaa kiedottiin.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että Tuuve Aro on yksi suosikkikirjailijoistani kotimaisten novellikokoelmien saralla. Myös Aron esikoisromaani Karmiina oli huikea, ja viimeisin novellikokoelma Merkki sai minutkin (paatuneen novellifoobikon) haikailemaan uusien, absurdien ja erikoisten tarinoiden perään. Nyt odotus palkittiin uudella kokoelmalla.

Novellikokoelman nimi saattaa tuoda mieleen lähinnä jotain erotiikkaan liittyvää, mutta todellisuudessa se viittaa brittiläisen elokuva-alan tohtori Samuel L. Brimstonen keksimään nimitykseen filmiprojektorille. Himokone, eli välähdyksiä pimeässä, kuten kokoelman alaotsikko kuuluu, onkin eräänlainen intertekstuaalinen tutkielma elokuvista, niiden katsomisesta ja tulkinnasta.

Jokainen kokoelman novelli on nimetty jonkin klassikkoelokuvan mukaan ja jollain tavalla pohjautuu siihen tai sisältää ainakin samankaltaisia elementtejä. Aro käsittelee alkuperäisten elokuvien teemoja aika vapaasti ja tarjoaa lukijoille välähdyksiä elokuviin usein yllättävistä näkökulmista. Kokoelmasta saisi varmasti enemmän irti, jos olisi nähnyt kaikki sen pohjana olleet elokuvat, mutta tarinat toimivat kyllä itsessäänkin oikein hyvin. :)

Moni lukija saattaa saada inhonväristyksiä jo heti ensimmäisestä novellista, "Alien", josta ei seksuaalisväritteistä väkivaltaa puutu. Kokoelma kuitenkin jatkuu vähän leppoisammissa merkeissä, vaikka suurin osa novelleista onkin jollain tavalla häiriintyneitä, pimeitä tai vähintään mustalla huumorilla höystettyjä.

Esimerkiksi "Full Metal Jacket" -novellissa ollaan samannimisen klassikkoleffan Vietnamin sota -ympäristön sijaan supisuomalaisella partioleirillä, josta ei simputusta ja nöyryytystä puutu. "Huviretki hirttopaikalle" -novellissa viiden riparilla toisiinsa tutustuneen nuoren tytön huoleton kesäpäivä saa synkän käänteen. "Fight Clubissa" nuori nainen turhautuu, kun esikoisrunokokoelma ei saakaan sitä mediajulkisuutta, jota hän on toivonut. Suosikkini on ehdottomasti "Invasion of the Body Snatchers", jossa sinkkunainen Tiina huomaa kauhukseen päätyneensä vierailulle mammakerhoon, jossa äidit eivät osaa puhua mistään muusta kuin itsestään ja vauvoistaan lässyttävässä me-muodossa.

Pureva, naseva ja kutkuttavan yllätyksellinen kokoelma, suosittelen lämpimästi! :)

Himokoneen välähdyksiä pimeässä ovat katselleet myös Suketus ja Mari A.

Tuuve Aro: Himokone - välähdyksiä pimeässä. WSOY. 2012. 141 sivua.

WSOY: Himokone
WSOY: Tuuve Aro
Parnasson kritiikit/Maija Vesanen: "Olemme sitä mitä katsomme"
HS kirjat: "Tappajahai pukeutuu mekkoon"

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luonani ei käy koskaan kukaan. Vielä enemmän pahoitin mieleni, kun Kolehmainen koputti oveen ja sanoi tulevansa kylään. Kyllä pidetään etäisyydet. Alle metrin päähän ei tule kuin seitsemän ihmistä ja Tepon Jaakko, jos sen jossain tapaisin. Tankilla tai kahvipakettia ostamassa.

Kyllä osaa Tuomas Kyrö kirjoittaa. Kyllä ei ole lukijalla valittamista. Näiden tarinoiden parissa viihtyy varmasti hetken jos toisenkin.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei varmastikaan tuota pettymystä niille tuhansille ihmisille, jotka ovat jo tutustuneet Mielensäpahoittajaan kirjana tai äänikirjana. Jälkimmäinen on pojottanut Suomen myydyimpien kirjojen listalla kuukausikaupalla. Viime kuukausina Mielensäpahoittaja on ollut toiseksi myydyin kirja ja sen edelle on kivunnut vain tämä uusin "jatko-osa". Kyllä kutkuttelee hämmentävän monen suomalaisen nauruhermoa tällainen leppoisa, vanhan miehen jurnuttaminen ja purnaaminen.

Siinä missä ensimmäisessä Mielensäpahoittajassa pahoitettiin mieli vähän siitä sun tästä yhteiskunnan vääryydestä ja epäkohdasta, toisessa keskitytään vanhan miehen mietteisiin ruoasta ja ruokakulttuurista Suomessa. Peruna eli pottu on kaiken A ja O ja sen kanssa ruskeakastike. Hautajaisiin kuuluu karjalanpaisti eikä mikään salaattipöytä, ja pullapitko saisi olla mieluiten itse leivottua, koska kaupan pusseissa pitko muuttuu märäksi möntiksi niin kuin kassiin unohtunut pyyhe. Mutta emäntä makaa edelleen vuodeosastolla, joten mies joutuu opettelemaan itse ruoanlaittoa. Onneksi emännän keittokirjasta löytyy sivukaupalla kunnon vanhanajan reseptejä.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on kesän ehdoton mökkituliainen, laituriluettava ja automatkojen piristäjä (joko äänikirjana tai sitten kyytiläisen ääneen lukemana). Kyllä uppoavat tämän kirjan viisaudet varmasti useampaankin sukupolveen. Ja yhtäkkiä sitä huomaa, että tekisi hirmuisesti mieli uusia perunoita ja höyryävää ruisleipää. Ja sen perään vadelmia ja räiskäleitä. Ja lopuksi vielä kahvia ja tuoretta pullaa... :)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. WSOY. 2012. 140 sivua.

WSOY: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
HS kirjat: "Hyvä ruoka, pahempi mieli"

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Sinä yönä muistin Annin. Tytön, jonka tunsin, kun olin pieni. Leikimme keijuja. Kaakaomukin pohjalle muodostunut mudanmusta sakka oli voimajuomaamme. Valutimme sitä lusikkalammesta kielen kärjelle ja sitten juoksimme metsään. Tai siis lensimme. Jalat olivat siivet.

Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit on roikkunut TBR-listallani varmaan ilmestymisestään lähtien eli lähes kahden vuoden ajan... En yhtään muista, minkä blogi- tai lehtiarvion kautta novellikokoelma alun perin päätyi luettavien listalle tai mikä siinä nimenomaan kiinnosti. :) Luin kuitenkin teoksen vihdoin viimein. Kokoelman kahdeksan novellia viihdyttivät aikansa, mutta eivät jääneet mieleen.

Ensin on kuitenkin ihan pakko moittia hieman takakannen epämääräistä yritystä kuvailla novellikokoelman punaista lankaa. Eli sarjassamme 'todella hämärät takakannen tekstit, jotka eivät ihan hirveästi kerro potentiaaliselle lukijalle': "Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävää. Kirkkaissa loisteputkivaloissa pimeyttä vasten ikkunasta tulee peili. [...] Epätoivo himmenee tarina tarinalta ja tilalle nousee hyvä ja kaunis, ehjä vaatimus."

Siis... mitä?! :D

Kokoelman kantavaa ajatusta tai teemaa ei ole vaikeaa löytää: kyse on ihmissuhteista; vinksahtaneista, vinoutuneista, epäonnisista ja yllättävistä kohtaamisista ihmisten välillä. Mutta vinksahtaneita ihmissuhteitahan löytyy kolmestatoista novellikokoelmasta tusinassa; siinä ei siis sinällään ole mitään uutta. ;)

"Lonkerot"-novellissa, josta ylimpänä oleva lainaus on peräisin, kertoja herää miehen vierestä Tallinnan laivan hytistä ja alkaa muistella lapsuuttaan. "Aprikoosit"-novellissa nainen ottaa aurinkoa kreikkalaisella rannalla, kun tuntematon mies tulee tekemään tuttavuutta. Mies lähtee hetken mielijohteesta ostamaan heille aprikooseja läheisestä hedelmäkojusta, mutta ajautuu äkkipikaisuuksissaan myyjän kanssa erimielisyyksiin. "Jäätelökehässä" Irene on kesätöissä jäätelönmyyjänä, kun poikaystävä Daniel ei eräänä iltana tulekaan kotiin. Sen sijaan jäätelökojulla alkaa säännöllisesti vierailla Danielin salikaveri, Inkkari.

Suosikkini oli "Posliinikana", jossa opo-Juhani tuntee outoa yhteenkuuluvuutta erään oppilaan kanssa, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi muiden nuorten joukossa. Väärinkäsitykset ulkopuolisuuden syistä aiheuttavat kummallekin häpeää ja syyllisyyttä, mutta tarinan loppu on toiveikas.

Kokonaisuutena Rohaksen esikoinen ei tehnyt ainakaan minuun kovin kummoista vaikutusta. Henkilöiden motiivit jäävät usein hämäriksi eikä novellien pohjimmaiseen symboliikkaan saanut kunnon otetta. Enemmän tästä ovat pitäneet ainakin Ina, Hanna ja Merenhuiske.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava. 2010. 157 sivua.

Otava: Keltaiset tyypit
Kiiltomato: "Tallottuja ihmisiä"
Parnasson kritiikit: "Polvillaan" 
HS kirjat: "Hieno kaarinovelli tuli takaisin"
Kirjavinkit: Keltaiset tyypit