perjantai 21. helmikuuta 2014

William Shakespeare: Erehdysten komedia

Maailmalle olen kuin vesipisara,
joka etsii merestä toista pisaraa,
hyppää veteen kumppaniaan hakemaan,
ja huomaamatta, uteliaana, hukkuu itsekin.
Niin minäkin äitiä ja veljeä etsiessä
heitä löytämättä itse katoan.

Shakespeare-lukuhaasteeni alkoi yhdestä Shakespearen varhaisimmista näytelmistä, Erehdysten komediasta, joka on kirjoitettu vuosien 1589-1594 tienoilla, Shakespearen ollessa vielä alle 30-vuotias. Paavo Cajanderin vanhempi suomennos on nimeltään Hairahduksia (1910).

Erehdysten komedia on klassinen farssi, yhden päivän aikana tapahtuva sarja kommelluksia ja väärinkäsityksiä, joka sisältää paljon slapstick-huumoria. Näytelmä kertoo kahdesta identtisestä kaksosparista: Syrakusan Antipholus ja Efesoksen Antipholus ovat joutuneet eroon toisistaan jo vauvana, kun laivan haaksirikko on hajottanut perheen. Samalla veljesten palvelijat, Syrakusan Dromio ja Efesoksen Dromio, niinikään kaksoset, ovat joutuneet eroon toisistaan.

Kun näytelmän henkilöinä on identtisiä kaksosia ja kyse on komediasta, ei ole vaikea arvata, että juoni perustuu hyvin pitkälti henkilöllisyyksien sekoittumiseen ja koomisiin väärinkäsityksiin.

Aikuistunut Syrakusan Antipholus on saapunut palvelijansa kanssa Efesokseen. Samassa kaupungissa olevat identtiset veljekset ja heidän identtiset palvelijansa aiheuttavat tietenkin valtavasti koomisia tilanteita, kun heidät sekoitetaan jatkuvasti keskenään. Jopa Syrakusan Antipholuksen vaimo, Adriana, luulee Efesoksen Antipholusta miehekseen, ja molemmat Antipholukset erehtyvät ajoittain luulemaan toisen palvelijaa omakseen. Vain näytelmän katsojat (tai tässä tapauksessa lukija) tietää, että kaupungissa seikkailee kaksi samannäköistä kaksosparia, jotka menevät kaikilta muilta henkilöiltä jatkuvasti sekaisin.

Päivä muuttuu yhä kaoottisemmaksi, kun väärän Antipholuksen vaimo viettelee toista Antipholusta, vääriä palvelijoita hakataan ja lähetetään väärille asioille, toisen Antipholuksen naissuhteet pistetään toisen niskoille ja toinen uhataan mestata. Tilanne kehittyy niinkin pitkälle, että paikalle tuodaan henkienmanaaja, tohtori Pinne, joka yrittää vapauttaa Efesoksen Antipholuksen paholaisen vallasta. Antipholuksella on tehokas one-lineri varattuna tohtorille: Hiljaa, vähäjärkinen velho! En minä ole hullu.

He eivät ole kuin kaksi marjaa...
Pientä spoilausta: Näytelmän dramaattisessa loppukohtauksessa Antipholukset ja Dromiot päätyvät tietenkin kaikki neljä yhtaikaa samaan paikkaan, ja sotku selviää. Samalla käy ilmi, että veljesten isä ja äiti, jotka vuosien takainen haaksirikko on myös erottanut, ovat päätyneet samaan kaupunkiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin: perhe on jälleen koossa.

Näytelmässä oikein herkutellaan kaikilla mahdollisilla väärinkäsityksillä, joita kahden henkilön yhdennäköisyys voi saada aikaan. Vaikka henkilöt ovat itsekin välillä hämmentyneitä tilanteesta, näytelmän hauskuutta lisää se, että he eivät tunnu olevan moksiskaan vaikkapa siitä, että tuntematon nainen luulee heitä aviomiehekseen:

Vai nukunko nyt ja uni minut sekoittaa?
Mikä aistejamme harhaan johdattaa?
Kunnes varmuus saadaan epävarmuudesta,
antaa harhaluulon käydä totuudesta.

Samasta kohtauksesta on myös tämä Youtube-pätkä The Royal Shakespeare Companyn esittämästä näytelmästä vuodelta 1976, jossa Judi Denchin upeasti näyttelemä Adriana tiuskii Syrakusan Antipholukselle, jota luulee miehekseen. :)

Erehdysten komedia on siinäkin mielessä tyypillinen farssi, että henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia. Kumpikin Antipholus on äkkipikainen ja pieksee palvelijaansa mielellään (näytelmässä on yllättävän paljon pieksemistä ja hakkaamista!). Kumpikin Dromio on sukkelasanainen ja kiusoittelee ovelasti isäntäänsä. Henkilöitä tärkeämpää on juoni, joka vetää kyllä hyvin eteenpäin (näytelmän henkilöt tai juoni eivät tietenkään ole Shakespearen keksimiä, vaan roomalaisen Plautuksen näytelmästä pöllittyjä). Yllätyin siitä, miten helppoa ja hauskaa tätä oli lukea suomeksi, vaikka etukäteen suhtauduin hieman epäillen Shakespeare-suomennoksiin. :)

Erehdysten komedia ei ehkä ole sitä syvällisintä tai edes tunnetuinta Shakespearea, mutta tästä hauskuudesta oli hyvä aloittaa! :)

En ole muuten lukuhaasteeni kanssa yksin! Uusia Shakespeare-suomennoksia lukee läpi myös kirjailija Miina Supinen, joka on aloittanut urakan viime vuoden puolella (tässä blogissa). Hänkin on jo ehtinyt lukea Erehdysten komedian.

William Shakespeare: Erehdysten komedia. WSOY. 2009. 119 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Comedy of Errors
Suomentaja: Leena Tamminen

Wikipedia: Erehdysten komedia

torstai 13. helmikuuta 2014

Shakespeare-haaste 2014

Taitaa olla korkea aika uskaltaa astua ulos Shakespeare-kaapista ja avautua täällä blogissakin eräästä hieman uskaliaasta ja omituisesta lukuhaasteesta, jonka asetin itselleni täksi vuodeksi. Viime vuoden lopulla WSOY sai nimittäin päätökseen 10 vuotta kestäneen suomennoshankkeen, jossa kaikki Shakespearen 38 näytelmää käännettiin uudelleen suomeksi. Paavo Cajanderin vanhat suomennokset ovat jo yli sata vuotta vanhoja, joten näytelmien käännöksiä oli jo aikakin päivittää. Urakkaan osallistui 12 kokenutta suomentajaa, mm. Matti Rossi ja Kersti Juva.

Kun luin lehdestä suomennosprojektin päättymisestä, pieni englannin kielen ja kirjallisuuden opiskelija heräsi henkiin sisälläni ja sain päähänpiston lukea uusia Shakespeare-suomennoksia oikein urakalla läpi. Vuorossa on siis Kirjanurkkauksen Shakespeare-haaste 2014!

Ensin hieman taustatietoja, jotka saattavat selittää tätä kummallista päähänpistoa: Ensikohtaamiseni Shakespearen kanssa tapahtui 14 vuoden herkässä iässä, kun minä ja paras ystäväni fanitimme Much Ado About Nothing -näytelmää (suom. Paljon melua tyhjästä) suorastaan fanaattisesti (kyllä, olimme hieman omituisia...). Sen jälkeen olen kahlannut koulussa ja yliopistossa läpi (ja analysoinut puhki) yhteensä 10 Shakespearen näytelmää, nähnyt muutamia teatteri- ja elokuvaversioita ja jopa päässyt piipahtamaan Lontoon Globe-teatterissa, jossa näin vilauksen Othellosta näyteltynä Shakespearen näyttelijäseurueen alkuperäisellä lavalla! Viimeistään opintojeni aikana Shakespeare-fanitukseni saavutti uuden tason, kun ihastuin näytelmien moniulotteiseen kieleen ja kaksimieliseen huumoriin ja hämmästelin kirjailijan kekseliäitä ja osuvia sanakäänteitä. Tuntui uskomattomalta, että kaikki se oli lähtöisin yhden miehen kynästä! Tungin yliopistossa kaikille mahdollisille Shakespeare-kursseille, joita siellä pidettiin.

Kaikesta tästä huolimatta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtäkään Shakespearen näytelmää suomeksi - ennen tätä. Suhtaudun suomennoksiin hieman epäillen: pelkään, että Shakespearea suomentaessa jotain olennaista jää väistämättä matkan varrelle, koska kaikkia monimerkityksellisyyksiä ja kaksimielisyyksiä ei millään saa välitettyä kieleltä toiselle. Toisaalta luotan siihen, että urakkaan valitut suomentajat osaavat hommansa, ja suomennoksista voi parhaimmillaan saada jopa enemmän irti kuin alkukielisistä teoksista, koska niitä ymmärtää paremmin, ilman yksityiskohtaisia selityksiä ja huomautuksia sivun alalaidassa. ;)

Koska 38 näytelmää on aivan järkyttävä määrä yhteen vuoteen tungettavaksi (en sentään aikonut lukea pelkkää Shakespearea tänä vuonna!), niin jätän ns. historialliset näytelmät tylysti huomiotta. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin kyllähän ne kuuluisat komediat ja tragediat kiinnostavat enemmän kuin Kuningas Henrik ties-monennenko poliittiset vehkeilyt. :)

Jäljelle jää silti 28 näytelmää, jotka pitäisi saada tänä vuonna luettua. Joka kuussa pitäisi siis lukea 2 - 3 tekstiä. Jaoin teokset eri kuukausille suunnilleen niiden alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä siten, että komedioita ja tragedioita on melko tasaisesti läpi vuoden:

tammikuu: Erehdysten komedia, Romeo ja Julia
helmikuu: Kaksi nuorta veronalaista, Troilos ja Cressida
maaliskuu: Paljon melua tyhjästä, Kuinka äkäpussi kesytetään, Coriolanus
huhtikuu: Turhaa lemmen touhua, Cymbeline
toukokuu: Venetsian kauppias, Titus Andronicus
kesäkuu: Juhannusyön uni, Timon Ateenalainen
heinäkuu: Loppu hyvin, kaikki hyvin; Kuten haluatte; Julius Caesar
elokuu: Loppiaisaatto, Macbeth
syyskuu: Windsorin iloiset rouvat, Hamlet
lokakuu: Mitta mitasta, Pericles, Kuningas Lear
marraskuu: Talvinen tarina, Othello
joulukuu: Myrsky, Kaksi jalosukuista, Antonius ja Kleopatra

Erehdysten komedia ja Romeo ja Julia on jo luettu ja Kaksi nuorta veronalaista kesken, joten luku-urakka on jo käynnissä ja aikataulussa. :)

Tämä on vain oma, henkilökohtainen haasteeni tälle vuodelle, eli en virallisesti haasta ketään muuta olemaan yhtä hullu kuin minä. :) Olisi toki mahtavaa, jos joku muukin innostuisi tutustumaan uusiin Shakespeare-suomennoksiin tai edes johonkin niistä. Tosin Shakespeare itse varmaan kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi, kuinka moni nykyään lukee hänen näytelmiään sen sijaan, että näkisi ne lavalla näyteltyinä. Pitäisikin yrittää päästä tänä vuonna näkemään Shakespearea myös lavalla esitettynä eikä vain sanoina kirjan sivuilla.

Varautukaa siis siihen, että Kirjanurkkaukseen ilmestyy (epä)säännöllisin väliajoin Shakespeare-hehkutuspostauksia. En edes yritä kirjoittaa näytelmistä mitään pohdiskelevia syväanalyysejä vaan tuon blogiin vain sen, mitä tulee mieleen lukemisen aikana ja sen jälkeen. Lukiolaiset beware: täältä on turha etsiä plagioitavaa materiaalia siihen Hamlet-esseeseen! :)

maanantai 10. helmikuuta 2014

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto

Yritän tänä vuonna ryhdistäytyä ja esitellä blogissani enemmän myös lastenkirjoja, koska niitä tullaan joka tapauksessa kuluttamaan tässä perheessä yhä enemmän nuorimman lukijan kasvaessa isommaksi. Käytännössä lukeminen puolitoistavuotiaan kanssa koostuu enimmäkseen kuvien tutkimisesta ja yksittäisten sanojen opettelusta, ja mahdollinen tarina tai juoni kiinnostaa lähinnä äitiä (jos kiinnostaa). Myös Aimo ja Unto tarttui mukaan ennemmin äidin kuin lapsen kiinnostuksen vuoksi. :)

Aimo ja Unto on ihana kuvakirja, runoteos ja satu, joka kertoo ikääntyvästä miesparista. Unto Bismarck on entinen sotilaslentäjä, Aimo Lindström eläkkeelle jäänyt lamppukauppias. Pari on ollut yhdessä jo vuosikymmeniä. Joulu lähestyy, mutta Unto on masentunut ja kiukkuinen ja purkaa pahaa oloaan Aimoon. Unto tuntee olonsa vanhaksi eikä suostu juhlimaan. Aimo huolestuu:


Parvekkeelta Aimo katselee yli kaupungin.
Kylmä tuuli pyyhkii katuja, maailma on jäässä.
Hän ei halua kävelylle yksin tässä säässä.
Aimon mieli on surullinen, olo on viluisin.
Hän toivoo, että Unto olisi niin kuin ennenkin.

Jouluaattoiltana Aimo ja Unto torkahtavat sohvalle yhteiseen uneen ja lähtevät lentoon kaupungin kattojen ylle:

He näkevät samaa unta ja elävät yhteistä unelmaa
kuin kerrostalo, jonka kodeissa sama sähkövirta vaeltaa,
kuin laatikot lipastossa, kuin unohtuneet kirjat laatikossa,
kuin ihmiset junavaunun osastossa.

Aimo haluaisi jatkaa unimatkaa Unton kanssa, mutta ovela Siirappi Al Sahrami houkuttelee Unton luokseen. Unto jää ahmimaan Siirapin pohjattomia täytekakkuja ja uimaan syvään kermavaltamereen. Samalla Aimo vajoaa alas ja putoaa pimeään.


Lastenkirjalla on tietenkin onnellinen loppu. Aimo löytää Unton jälleen ja pystyy pysäyttämään tämän painajaiseksi muuttuneen unen. Unto herää Aimon sylistä ja muistaa ensitapaamisensa tämän kanssa. Aimo ja Unto päättävätkin lähteä kahdestaan iltakävelylle.

 Kirja kiinnosti selvästi enemmän minua kuin lasta, joka ei oikein jaksanut kuunnella runoja (saati että olisi ymmärtänyt kirjan tarinaa). Kirjan sisäkansien koukeroiset kukkakuviot olivat hänen mielestään kirjan kiinnostavinta antia. ;) Itse jaksoin tutkia ja ihmetellä varsinaisen tarinan kuvitusta. Kollaasimaisiin kuviin on yhdistelty graafisia muotoja, erikoisia värejä, kirjaimia ja numeroita, valokuvien osia ja jopa keittokirjan sivuja! Suomen kirjataiteen komitea valitsikin Aimon ja Unton yhdeksi vuoden kauneimmista lastenkirjoista vuonna 2011.


Aimo ja Unto on kertoo rakkaudesta ja unelmista, vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. Unimaailmassa kaikki on tietenkin mahdollista, eikä yllättäviä käänteitä kirjasta puutu. Teoksen tarina pistää varmasti myös aikuislukijan mielikuvituksen laukkaamaan. Ainoa pieni miinus tulee runoista: vaikka välillä kieli soljuu kauniisti, niin ainakin osa loppusoinnuista särähti minun korviini oudosti ja runojen rytmi oli oudon töksähtelevä. Toisaalta ehkä tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään perinteisiä normeja noudattelevaa runoteosta.

Upean kuvituksen lisäksi positiivisinta kirjassa on se, että Aimon ja Unton parisuhteen erilaisuutta ei mitenkään erikseen korosteta tai selitetä, vaan se esitetään kirjassa itsestäänselvyytenä. :)

Minna Lindeberg ja Linda Bondestam: Aimo ja Unto. Schildts & Söderströms. 2012.
Ruotsinkielinen alkuteos: Allan och Udo
Suomentaja: Tittamari Marttinen

Schildts & Söderströms: Aimo ja Unto