lauantai 18. kesäkuuta 2016

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Voitte vapaasti pitää tätä kirjaa tieteistarinana, fantasiana tai eksoottisena matkakertomuksena. Onko maapallolla todella Stephen Fryn kaltaisia miehiä? Hyvänen aika, miten kummallisia jotkut ovat.

Tunnustan olevani Stephen Fry -fani. Itseironinen, tietoviisas, kuivaa brittihuumoria ja kaksimielisyyksiä viljelevä, englannin kielen professorin näköinen kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja-monitaituri on valtavan kiehtova ja viihdyttävä tyyppi. Fryn juontama QI on loistava visailuohjelma, jonka kanssa olen joutunut työnkin puolesta tekemisiin. Myös herran muistelmat ovat olleen lukulistalla jo pitkään ja jostain täysin irrationaalisesta päähänpistosta johtuen aloitin niiden lukemisen kolmannesta osasta, Fryn aikakirjoista.

Kaikki kunnia Titia Schuurmanin sujuvalle suomennokselle, mutta Fryn kirjoja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Fry on niitä harvoja yhä elossa olevia brittikirjailijoita, jotka osaavat käyttää kieltä agathachristiemäisen tai pgwodehousemaisen vanhanaikaisesti, mutta samalla nokkelasti ja jutustelevaan sävyyn. Olen sen verran nörtti kielitieteilijä, että saan outoa tyydytystä siitä, kun lauserakenteet ovat huolellisia, luovia ja kauniita. Ehkä nyt tarkoita pilkkusääntöjä ja muita kielioppiukaaseja vaan arvostan ja ihailen kirjailijoita, joilla on luontainen kyky tai pitkälle hiottu taito ilmaista itseään niin, että lauserakenteista suorastaan nauttii. Ja kaiken sen lisäksi Fry on vielä hauskakin - se vasta on neroutta!

"Niin sielukkaalta, suloiselta ja spontaanilta kuin yritänkin näyttää, piirteeni asettuvat aina äärimmäisen omahyväiseen, itsetietoiseen ja itserakkaaseen ilmeeseen."
Fryn aikakirjoja edeltävät muistelmien osat ovat Virtahepo (2011) ja Koppava kloppi (2012). Tässä kolmannessa osassa Fry muistelee opiskeluaikojaan. Cambridgen yliopistosta saa Fryn tarinoiden perusteella melko erikoisen kuvan: kun läsnäolopakkoa ei kursseilla ole, voi käydä niinkin, että opiskelija käy lukuvuoden aikana tasan kahdella luennolla, kuten Fry teki eräänä vuonna.

Sosiaalinen elämä sen sijaan oli sitäkin aktiivisempaa. Fry innostui teatterista ja komediasta, tutustui lupaaviin nuoriin näyttelijöihin, kuten Emma Thompsoniin ja Rowan Atkinsoniin, oli suhteessa kämppäkaverinsa Kim Harrisin kanssa ja kuvailee Hugh Laurieta lähes hurmioituneen ihastuneesti. Fry kertoo tupakanhimostaan, 14 vuoden selibaatistaan ja rakkaudestaan 128 kilotavun Macintosh-tietokoneeseen, jolla hän leikki Douglas Adamsin kanssa.

Välillä teksti pelkistyy luettelomaisen yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi ihmisistä, joita Fry uransa alkuaikoina tapasi, listaksi teatteri- ja televisiomaailman nimiä ja teoksia, joiden tekemiseen hän osallistui. Näitä oli välillä puuduttavaa lukea, mutta 1970- ja 80-luvun brittinäyttelijöitä tunteville kirjasta löytyy varmasti herkullisia paljastuksiakin.

Kokonaisuutena Fryn aikakirjat on avoimen rehellinen ja itseironinen sukellus Fryn omaan persoonaan. Välillä itsekriittisyys solahtaa itseinhon puolelle:

On varmasti sietämätöntä kuunnella lellityn, ylipalkatun, ylikiitetyn ja ylihemmotellun julkkiksen neurooseja. [...] Herran tähden, luuletteko etten tiedä miten hirvittävän mukavuudenhaluiselta, narsistiselta ja lapselliselta tämä varmasti kuulostaa niin monien korvissa?

Toisaalta hemmoteltu narsisti on vain yksi Fryn (julkisen) imagon palasista. Fry kiteyttää muiden ihmisten mielipiteen hänestä tyylikkäästi näin:

Aina kuolinpäivääni asti ihmiset ovat näkevä minut mieluiten vahvana, mukavana ja englantilaisena, ikään kuin hyvänä nahkanojatuolina.

Muutkin kirjabloggaajat ovat viihtyneet tämän nahkanojatuolin seurassa, mm. MarikaOksa, NooraK ja Kirjavuorenpeikko.

Stephen Fry: Fryn aikakirjat. S&S. 2014. 470 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Fry Chronicles
Suomentaja: Titia Schuurman

S&S: Fryn aikakirjat
Kirja.fi: Fryn aikakirjat
HS: "Stephen Fry kirjoittaa nyt kukoistuksensa vuosista" 
Kirjavinkit: Fryn aikakirjat

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Romesh Gunesekara: Noontide Toll

They say this island of ours is the crossroads of the world. A lot of blah-blah about trade routes, sea lanes, strategic points, et cetera. But the more I see of it in this business, and the more people I meet, the more I understand the real truth of the matter. We live at one of those crazy junctions where everyone gets stranded not knowing which way to look, never mind go. All nodding like sleepyheads unable to ever completely wake up.

Romesh Gunesekara's Noontide Toll was one of the Sri Lanka -related books that I read before and during a trip to the island. This novel was certainly a more bleak, sad and serious portrayal of the land than some of the others.

Noontide Toll is a collection of short stories narrated by Vasantha, a van driver hired to drive aid workers, returning exiles, renovation constructors, tourists and others around Sri Lanka. Traces of the fairly recent civil war and the devastating tsunami are still present everywhere, and Vasantha's view of the world and its people is not only perceptive and critical, but also somewhat cynical and pessimistic.

Vasantha has retired from his desk job at the age of 55, and a year after that he starts his minibus business, because, as he explains, it makes me feel young. His passengers include elderly, rich American and European tourists who are travelling around Asia on a tight budget. Vasantha sums up his opinion of this by stating that sometimes I think the way the world is organised is a joke.

All of the people that Vasatha drives around are influenced and motivated by the past, by memories, in one way or another. People who have fled the war or gone to seek a better life in Europe or America return to look for their roots and their history. Vasantha himself does not have a sentimental view of the past: A driver's job is to stay in control behind the wheel and that is all. The past is what you leave as you go. There is nothing more to it. He feels that people who come searching for their roots are like adults looking for their childhood: it is a useless quest, because childhood is long gone and irretrievable.

Vasantha is not alone in his desire to forget the past and focus on the future. Many locals featured in the novel do not wish to remember the war. They become used to seeing its consequences around them and mostly ignore them: people with missing limbs, destroyed houses and towns, forgotten fields...

The first time you see a toppled water tower or a building with its sides ripped off, it is undeniably a shock. This was the war, you think. But then soon after that a pile of debris, a flattened home or a broken man just becomes the surroundings. It is simply what is there. What happens. Like a soldier whacking a shuttlecock or a padre sucking a mango. You don't look twice.

Sri Lanka, March 2016
This living in denial is both an essential survival mechanism as well as a form of national amnesia. Gunesekara writes beautifully about the difference between not remembering something and forgetting it intentionally:

There are things we don't speak of, things we not only don't remember but carefully forget, places we do not stray into, memories we bury or reshape. That is the way we all live nowadays: driving along a road between hallucination and amnesia.

A sombre, meditative collection of stories about the tensions between the past and the future in post-war Sri Lanka.

Romesh Gunesekara: Noontide Toll. Granta. 2014. 237 pages.

The Guardian: "Noontide Toll by Romesh Gunesekara review - poetic and full of wit"
Wikipedia: Romesh Gunesekara

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Agatha Christie: By the Pricking of My Thumbs

Her eyes opened, she looked at Tuppence and said,
'I see you're looking at the fireplace.'
'Oh. Was I?' said Tuppence, slightly startled.
'Yes. I wondered-' she leant forward and lowered her voice. '-Excuse me, was it your poor child?'

I read By the Pricking of My Thumbs some time ago, but decided to write a review now during a week dedicated to detective fiction in this blog.

The novel is part of the "Tommy and Tuppence mystery" series. Shamefully I must admit that I thought that Tommy and Tuppence were both men, kind of like Sherlock and Holmes. I didn't realize that Christie (the woman created Miss Marple, for goodness sake!) obviously had a male-female pair of detectives.

Tommy and Tuppence are Thomas and Prudence Beresford, an ageing husband and wife with connections to the British intelligence services.

In the beginning of the novel, they visit elderly Aunt Ada at the Sunny Ridge nursing home. Tuppence encounters an old woman, Mrs Lancaster, who tells her about a dead child behind a fireplace. The matron of the home, Miss Packard, dismisses the story as an old woman's "fancies", but Tuppence is intrigued. Even more so when Mrs Lancaster disappears from the home only weeks later without a trace. Tuppence's only clue in the investigation is a painting that Mrs Lancaster gave to Aunt Ada before she disappeared.


The novel is surprisingly sinister and macabre with elements familiar from horror stories. When ragged dolls start falling down chimneys in abandoned houses, I certainly get chills down my spine.

The book also contains some elements of a thriller with hints of organised crime and gangs, criminal networks consisting of cells. But at the heart of the crime is still something personal, not a faceless evil, but a human one. The solutions is - as always with Christie - quite unexpected, but perfectly constructed.

There is also a sense of wistful nostalgia in the novel. Tuppence does the main detective work here while her husband tries to keep up with her, but both of them are getting old.

Some of the front covers of different editions of the novel are interesting:




A Finnish edition (WSOY, 1989)
Agatha Christie: By the Pricking of My Thumbs. Harper. 2015. 289 pages.

AgathaChristie.com: By the Pricking of My Thumbs
Wikipedia: By the Pricking of My Thumbs
Wikipedia: Agatha Christie 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Maalis-, huhti- ja toukokuun luetut


Kolmeen kuukauteen en ole kirjoitellut yhteenvetoja kuukausittain luetuista kirjoista, mutta pistetään tähän sitten kaikki kerralla.

Maaliskuun luetut
Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Roma Tearne: Bone China

Huhtikuun luetut
Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Agatha Christie: By the Pricking of My Thumbs
Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin
Stephen Fry: Fryn aikakirjat
Paula Hawkins: Nainen junassa

Toukokuun luetut
Deborah Levy: Swimming Home
Yoko Ogawa: Hotel Iris
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni
Allie Brosh: Hyperbole and a Half
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Viime kuukausiin on siis mahtunut kaikenlaista, uutta ja vanhaa, kotimaista ja ulkomaista, kaunoa ja tietoa. Mitä luettuihin kirjoihin tulee, kevään kohokohdat ovat olleet Roma Tearnen valloittava sukusaaga Bone China ja Stina Niemen & Aino Öhmanin lääkäreiden saneluista koottu runoteos Elämäni. Kummastakin kirjoitan vielä kunnon arviot blogiin, kunhan ehdin.

Ihanaa, että on jo kesäkuu ja enemmän aikaa, kelejä ja valoa lukea!