torstai 30. lokakuuta 2008

Jhumpa Lahiri: The Namesake

"What is the reason you wish to change your name, Mr. Ganguli?" the judge asks.
The question catches him off-guard, and for several seconds he has no idea what to say. "Personal reasons," he says eventually.
The judge looks at him, leaning forward, her chin cupped in her hand. "Would you care to be more specific?"

A Bengali couple, Ashoke and Ashima Ganguli, immigrate from India to the United States in the 1960s. A son is born and, after some confusion, he is named Gogol after his father's favourite author, Nikolai Gogol, whose short story, The Overcoat, quite literally saves his father's life in a train accident.

Gogol Ganguli does not know the story behind his name and grows up hating it, attempting to reject and deny everything it represents - his family's past culture in India and all the traditions his parents would like to pass on to him. Eventually, he goes on to officially change his name in an attempt to cast off his inherited identity. Of course, identities are not formed and rejected as easily as that and Gogol faces with many obstacles, regrets and discoveries as he struggles to accept who he is or could be.

The novel follows Gogol and his family's struggles, their everyday joys and tragedies and their individual stories as they live and work in the United States. From Dr. Seuss books to Ben & Jerry's ice cream, American culture is juxtaposed, but also freely mixed and combined with Indian Kathakali performances and aloo gobi dishes.

Jhumpa Lahiri's prose is catchy, light and entertaining, and the novel is very similar in style to Hanif Kureishi's novels which also often deal with second-generation immigrants searching for their identity.

A word of warning: Do not watch the film The Namesake (directed by Mira Nair) - at least not before reading the entire book! In my opinion, the film is an oversimplified, stripped version of the same story and, frankly, not that great. It seems to be a much more rushed and edited version of the story - preserving little of its original mood and none of its depth.

Jhumpa Lahiri: The Namesake. Harper Perennial. 2003. 291 pages.

[Romaanin suomennos, Kaima, ilmestyi vuonna 2005 Tammen kustantamana. Suomennos on Kersti Juvan käsialaa.]

NYTimes/Michiko Kakutani: "From Calcutta to Suburbia: A Family's Perplexing Journey"
Wikipedia: The Namesake
Wikipedia: Jhumpa Lahiri

See also:

tiistai 28. lokakuuta 2008

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti

Millä muulla sanalla kuin kauhu voi viitata tähän aikaan? Kauhu panee meidät epäilemään omaa olemassaoloamme, kauhu saa meidät pakenemaan mielikuvitusmaailmoihin, uskomaan dzinneihin, ylimaalliseen naiseen, kuoleman jälkeiseen elämään...

Atiq Rahimin romaani osui käteeni kirjastossa ja tulikin luettua yhdeltä istumalta parissa tunnissa.

Poliisien pahoinpitelemä kabulilainen Farhad herää vieraassa talossa siihen, että tuntematon lapsi kutsuu häntä isäksi ja outo nainen hoitaa hänen vammojaan. Farhad yrittää selvittää tapahtumaketjua, ja vähitellen lukijallekin selvenee, miten tilanteeseen on jouduttu. Keitä ovat salaperäinen, yksinäinen nainen, Mahnaz, sekä hänen lapsensa Yahya, joka näkee tuntemattomassa miehessä isänsä?

Päähenkilön ajatuksissa sekoittuvat oma ja toisen perhe, uskonnon lait ja suvun perinteet, kuoleman unet ja todellisuuden kauhut. Pihaportin ulkopuolella odottavat väkivaltaiset viranomaiset ja ulkonaliikkumiskielto. Mahnazin talo on kaikkea muuta kuin turvallinen piilopaikka. Se on kuin päähenkilön oma mieli: klaustrofobinen vankila, sokkeloinen labyrintti, josta ei ole poispääsyä.

Romaanin ahdistava tunnelma on jollain tavalla psykologista, kohtuuttoman lohdutonta. Elämä on hiuskarvan varassa, yhtä pakoa ja piileskelyä. Todellinen onni on tarkoitettu vain harvoille ja valituille. Tunnelma ei ole samalla tavalla viihteellinen, sensaationhakuinen ja onnellista loppua kohti vääjäämättä ajautuva kuin esimerkiksi toisen maasta paenneen afgaanikirjailijan, tunnetumman Khaled Hosseinin Leijapojassa. Unen ja kauhun äärettömässä labyrintissa sodan vaikutukset eivät katoa koskaan, ihminen on paha ja kukaan ei ole koskaan turvassa vaan lopulta aina yksin. Synkkä, masentava kirja, josta toivon pilkahdusta saa etsimällä etsiä.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti. Like. 2003. 183 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Les milles maisons du rêve et de la terreur
Suomentaja: Päivi Kosonen

Like: Unen ja kauhun labyrintti
Kirjavinkit.fi: Unen ja kauhun labyrintti
Osta Unen ja kauhun labyrintti Adlibrikseltä

Katso myös nämä:

maanantai 27. lokakuuta 2008

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Jokainen ihminen pitäisi laittaa säännöllisesti keräämään kaikki viikossa tuottamansa roska isoon kasaan olohuoneen lattialle. Sitä ei saisi viedä pois. Sen pitäisi olla siinä koko viikon, ja kas, kerrankin se ei olisi Jonkun Toisen Ongelma.

Johanna Sinisalon romaaneissa on usein jotakin helppoa ja viihdyttävää sekoitettuna johonkin moderniin ja monitasoiseen. Linnunaivot ei ole poikkeus.

Aihevalinta on yllättävä: kaksi suomalaista, Jyrki ja Heidi, matkaavat Tasmanian etelärannikolle Australiaan patikoimaan vaativalle reitille. Romaanin kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Juoni keskittyy yksityiskohtaisen kuvaukseen South Coast Trackin vaelluksesta, joka on samalla ekologisesti valveutunutta mukautumista luontoon sekä pyrkimystä olemaan mahdollisimman huomaamaton sen keskellä.

Kesyttömässä luonnossa kuitenkin vaanii jokin paha, arvaamaton. Jokin, joka haluaa ajaa ihmiset pois. Metsän pahuus on tuttu aihe, mutta Sinisalon romaani ei missään vaiheessa tavoita aivan sitä äärimmäistä nimetöntä, stephenkingmäistä tuntemattoman olion kauhua, vaan ennemminkin pyrkii löytämään yhteyksiä hieman toisenlaiseen kauhuromaaniin, Joseph Conradin Pimeyden sydämeen.

Romaani ei tavoita samaa mielikuvituksellista syvyyttä kuin Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi. Tämä johtuu mielestäni henkilöhahmoista. Niin realistisia kuin Jyrki ja Heidi ovatkin, minusta he ovat melko yksiulotteisia. Heidissä on toki enemmän luonnetta kuin arvaisi ja Jyrkikin yllättää kirjan loppuhetkillä, mutta siihen henkilöiden kehitys sitten jääkin. Romaanin kolmas tärkeä, mutta valitettavasti kaikkein yksipuolisin henkilöhahmo on Heidin rötöstelyä ja pahoinpitelyä harrastava, saamaton veli, jonka edesottamukset Suomessa rinnastetaan pariskunnan matkailuun toisella puolen maailmaa.

Romaania lukiessa minulla oli myös ajoittain tunne, että olen lukemassa jotain Hesarin Kuukausiliitteen matka-artikkelia. Aivan kuin toimittaja olisi itse käynyt kävelemässä South Coast Trackin, eli "Soukkarin", kuten reittiä leikillisti romaanissa kutsutaan. Romaani varmasti viihdyttää ja ehkä myös inspiroi matkakuvauksista pitävää extreme-trekkaajaa. Jos kirjan kansiin liitetty Tasmanian etelärannikon kartta ei riitä, löytyy netistä lisää kuvia ja tietoa kyseisestä reitistä.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos. 2008. 332 sivua.

HS kirjat: "Luonto ja ihminen extreme-solmussa"
Teos: Linnunaivot
Kirjavinkit.fi: Linnunaivot
Wikipedia: Johanna Sinisalo
Osta Linnunaivot Adlibrikseltä

Katso myös nämä: