sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Kansi: Emma Strömberg
Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla.

"Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sitä.

Alisa saa äidiltään Lumikilta tämän kuolinvuoteella mystisen kirjeen ja lähtee selvittämään äitinsä menneisyyden arvoituksia Hukan kylään, Joensuun kupeeseen. (Minulle tuli tästä heti mieleen opiskeluaikojeni asuinpaikka Hukanhauta, yksi Joensuun kaupunginosista!) Lumikki on ollut nuorempana töissä sosiaalitoimessa ja hänen asiakkainaan ovat olleet muun muassa Kivelän erakkoveljekset, joita - kuinka ollakaan - on seitsemän. Stormin teoksessa on jälleen kerran runsaasti satuelementtejä, tuttuja ja tunnistettavia sadun palasia ja hahmoja moderniin, vieraaseen ympäristöön ripoteltuna. On kuvankaunis äiti, joka ruokkii lintuja kämmeniltään, on kääpiöiden louhos ja ilkeä kuningatar, on valkohapsinen vanhus ja susihukka.

Hukan kylässä on painostava, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma. Oudot ja omalaatuiset hahmot asuttavat syrjäkylää ja kaikki tuntuvat tietävän asioista enemmän kuin haluavat kertoa. Unenomaista tunnelmaa luovat myös yllättävät kielikuvat ja jatkuvat viittaukset satuihin. Mukana on jopa kokonainen symbolinen eläinsatu karhusta ja lumikosta, jotka päätyvät nukkumaan yhdessä talviunta ja löytävät yllätyksekseen keväällä vierestään poikasen, jolla on ruskea selkä ja lumivalkoinen maha.

Kiehtovat sadun ja realismin vuorottelu saa uuden tason, kun jo edesmennyt Lumikki alkaa kyseenalaistaa tyttärensä tarinankerrontaa ja torua häntä haudan takaa. Alisa taas haluaa kertoa äitinsä menneisyydestä sellaisen tarinan, jonka kanssa olisi helpompi ja kunniallisempi elää.

Lukijan tehtäväksi jää koota tarinan palaset yhteen ja päättää, kenen versioon uskoa, mikä on satua ja mikä totta. Helppoa se ei ole; välillä minusta tuntui, että tipun täysin kärryiltä, kun yritin ymmärtää mutkikkaita perhesuhteita ja tajuta, kuka hahmoista on kyseessä ja millä aikatasolla liikutaan. Haastava, pirstaleinen rakenne myös vaikutti siihen, että kirja ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Me täytytään valosta. Vaikka pidin jälleen omaäänisestä tyylistä ja siitä, miten satujen kuvasto nivoutui realistiseen kerrontaan, jäin kaipaamaan suoraviivaisempaa tarinaa ja jännitettä.


Myös Omppu, Anneli ja Anna ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S. 2019. 207 sivua

S&S: Kerro, kerro
S&S: Annastiina Storm