tiistai 28. heinäkuuta 2009

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Basically I agree with the view that writing novels is an unhealthy type of work. When we set off to write a novel, when we use writing to create a story, like it or not a kind of toxin that lies deep down in all humanity rises to the surface. All writers have to come face-to-face with this toxin and, aware of the danger involved, discover a way to deal with it, because otherwise no creative activity in the real sense can take place. (Please excuse the strange analogy: with a fugu fish, the tastiest part is the portion near the poison - this might be something similar to what I'm getting at.) No matter how you spin it, this isn't a healthy activity.

Haruki Murakami's memoir is somewhere between a diary, a runner's log, an essay on the philosophy of running, writing and life itself. After reading and re-reading most of the author's novels, it's interesting to find out something more about the man behind all the stories that make seemingly everyday events sound fascinating and magical.

What I Talk About When I Talk About Running explains how Murakami first got the idea of becoming an author (on 1st April, 1978, in the middle of a baseball game in Japan, when Dave Hilton hit the ball), why he started running 10 km every day, six days a week, and how he trained for and competed in a triathlon. He writes about his experiences of running the "original" marathon from Athens to Marathon, running the sixty-two mile (about 100 km) ultramarathon in Hokkaido, Japan, and training with Olympic athletes in Central Park, New York for the 2005 New York City Marathon. He also reflects on getting older and how he feels about his race times no longer improving - no matter how much he trains.

The memoir feels authentic and deeply personal. It almost makes me want to start running, just because Murakami makes it sound so amazing. :)

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running. Knopf. 2008. 180 pages.
Originally published in Japanese as Hashiru Koto ni Tsuite Kataru Toki no Boku no Kataru Koto
Translated by Philip Gabriel

Haruki Murakami.com
NY Sun review: What I Talk About When I Talk About Running
Runners World article on Haruki Murakami
Wikipedia: Haruki Murakami

See also:

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Charlotte Perkins Gilman: Herland

"Neidit", Terry aloitti puhumaan kirkkaasti, "eikö tässä maassa ole laisinkaan miehiä?"
"Miehiä?" Somel vastasi. "Kuten te?"

"Kyllä, miehiä", Terry sanoi osoittaen partaansa ja kohentaen leveitä olkapäitään. "Miehiä, tosimiehiä."

"Ei", hän vastasi vaitonaisesti. "Tässä maassa ei ole miehiä. Kahteen tuhanteen vuoteen joukossamme ei ole ollut ainuttakaan miestä."


Ensimmäisen feministisen utopiaromaanin titteliä kantava amerikkalaisklassikko Herland (1915) on nyt saatu suomennettua. Charlotte Perkins Gilman oli viime vuosisadan vaihteen tärkeimpiä feministejä, jonka esseet, novellit ja romaanit käsittelivät usein omakohtaisten kokemusten kautta naisten asemaa ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon pyrkimistä.

Herland kertoo kolmesta tutkimusmatkailijasta, jotka löytävät syvältä Amazonin viidakosta tuhansia vuosia eristyksissä eläneen maan, jossa asuu vain naisia. Miesten suureksi hämmästykseksi naisten maa ei olekaan tunteellisen sekasorron ja keskinäisen mustasukkaisuuden värittämää kaaosta eikä edes naisellisen vaaleanpunainen kukkaislaakso, vaan käytännöllinen ja järjestelmällisesti rakennettu, korkealle kehittynyt yhteiskunta, jonka ytimenä on äitiys. Naiset pystyvät lisääntymään ilman miehiä ja heille syntyy vain tyttöjä. Koulutuksella, luonnonläheisyydellä ja demokratialla on vankat perusteet Herlandin sosiaalisessa järjestelmässä.

Kertoja-sosiologin kautta Gilman luo huimia kontrasteja meidän maailmamme ja Herlandin välille. Yhtäkkiä niinkin päivänselvät asiat kuin vankilat, lehmänmaidon juonti tai koirien pitäminen lemmikkeinä asettuvat täysin uuteen valoon, kun miehet vertaavat "meidän" maailmamme käytäntöjä Herlandin asukkaiden yhteisöön.

Sukupuolistereotypioihin turvautumiselta ei voida välttyä, kun erityisesti kolmikon macho, tyttöjen perässä huonolla menestyksellä juokseva Terry ärsyyntyy Herlandin asukkaiden "epänaisellisesta" käytöksestä. Gilman tekeekin osuvia ja usein satiirisia huomautuksia konstruoiduista sukupuolirooleista: meidän maailmassamme miesten kuuluisi olla mahdollisimman maskuliinisia kontrastina feminiinisille naisille. Herlandissa tätä dikotomiaa ei ole eikä sitä kaivata; maskuliinisuus ja feminiinisyys kulkevat käsi kädessä ja sukupuoleen perustuvat luonnehdinnat käyvät oikeastaan tarpeettomiksi.

Suomentaja Ville-Juhani Sutinen on laatinut romaaniin myös sen teoreettista puolta korostavan esipuheen ja lisännyt siihen käännösratkaisuja selventäviä loppuviitteitä. Lisäksi painoksessa on mukana Sutisen suomentama bengalilaisen Begum Rokeya Sakhawat Hossainin vielä varhaisempi novelliklassikko, Sulttaanittaren uni (1905). Naisten asuttamasta ja hallitsemasta maailmasta kertova feministinen novelli on peräisin niinkin yllättävästä kulttuurista kuin Intian muslimiyhteisön piiristä.

Charlotte Perkins Gilman: Herland. Savukeidas. 2009.
Englanninkielinen alkuteos: Herland
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen

Savukeidas: Herland
Kiiltomato: "Feministinen utopiaklassikko - uuden äitiyden valtakunta"
Savon Sanomat: Herland
Wikipedia: Herland
Wikipedia: Charlotte Perkins Gilman

Katso myös nämä:

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

- Bastaixit ovat sataman juhtamuuleja; he kantavat tavaraa rannalta kauppiaiden varastoihin ja varastoista rannalle. He lastaavat ja purkavat venemiesten maihin soutamaa kauppatavaraa.
- Eivätkö he työskentelekään Santa Marian rakennuksella? Arnau kysyi.

- Kyllä. Enemmän kuin kukaan, Àngel vastasi ja nauroi poikien ilmeelle. - He ovat vaatimatonta köyhälistöä, mutta heitä hartaampia Neitsyt Marian palvojia ei olekaan. Koska he eivät voi lahjoittaa rakennukselle rahaa,
bastaixien kilta on lupautunut kantamaan ilmaiseksi kivet kuninkaan louhokselta Montjuïcista tänne työmaalle. He kantavat kivet harteillaan, Àngel kuvaili katse kaukaisuudessa, - ja kulkevat monen virstan matkan kivitaakkoineen, joita täällä siirrellään kahden miehen voimin.

Ildefonso Falcones on espanjalainen asianajaja, joka päätti ilmoittautua iltaisin pidettävälle kirjoittajakurssille. Aamuisin, ennen työpäivän alkua, hän heräsi kirjoittamaan romaaniaan. Tätä jatkui viisi vuotta ja tuloksena on Meren katedraali, myyntimenestys, jonka käännösoikeudet on myyty jo 36 maahan.

Historialliset romaanit kaatuvat ainakin omalla kohdallani usein siihen, että niiden aihe ei kiinnosta. Espanjan historia sinällään saati Barcelonan kaupunki 1300-luvulla ei ollut ennestään itselleni kovinkaan tuttu aihe. Meren katedraali oli kuitenkin positiivinen yllätys - sekä kaupunkikuvauksensa että historian elävöittämisen osalta.

Tarina kertoo Arnau Estanyolista, maaorjan pojasta, joka päätyy lapsena isänsä kanssa maaseudulta Barcelonaan kantamaan Santa Maria del Marin katedraalin rakennuskiviä yhtenä arvostetuista bastaixeista, vapaaehtoisista kivenkantajista. Arnau tutustuu Joaniin, jonka isä on heittänyt pojan pois kodistaan ja jonka äiti on vangittuna pihan perällä olevaan pieneen hökkeliin. Romaanissa seurataan Arnaun ja Joanin vaiheita aina aikuistumiseen asti, Barcelonan kukoistuskaudelta julman inkvisition alkuvuosiin saakka.

Vaikka romaani on oikeastaan yllättävän koukuttava, kirjailijan kömpelöt kerrontatekniikat häiritsevät välillä. Poliittista ja arkkitehtuurista historiaa on yritetty tunkea puoliväkisin juonen sekaan. Välillä henkilöt käyvät keskenään pitkäveteisiä, teennäisen oloisia keskusteluja, joiden perimmäinen tarkoitus on vain tuoda lukija ajan tasalle ympäröivän maan tapahtumista. Toisaalta yksittäisten ihmisten kohtalot tuntuvat paljon mielenkiintoisemmilta, kun ne voi sijoittaa laajempaan kokonaisuuteen. Vaikka tarina ei aina edennyt sujuvasti, kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä.

Ildefonso Falcones: Meren katedraali. Bazar. 2008.
Espanjankielinen alkuteos: La catedral del mar
Suomentaja: Satu Ekman

Bazar: Meren katedraali
Bazar: Ildefonso Falcones
HS Kirjat: "Elämää ja esitelmiä ruttohautojen äärellä"

Katso myös nämä:

Anne Brontë: Agnes Grey

All true histories contain instruction; though, in some, the treasure may be hard to find, and when found, so trivial in quantity, that the dry shrivelled kernel scarcely compensates for the trouble of cracking the nut. Whether this be the case with my history or not, I am hardly competent to judge. I sometimes think it might prove useful to some, and entertaining to others; but the world may judge for itself. Shielded by my own obscurity, and by the lapse of years, and a few fictitious names, I do not fear to venture; and will candidly lay before the public what I would not disclose to the most intimate friend.

The debut novel written by the youngest of the Brontë sisters tells the story of a governess who is, in many ways, similar to Charlotte Brontë's famous Jane Eyre. Anne Brontë only wrote one other novel in addition to Agnes Grey (first published in 1847), The Tenant of Wildfell Hall (1848). She died of tuberculosis the following year.

Agnes Grey could be called an autobiographical book: it is based on Anne Brontë's own experiences as a governess. Written from the highly subjective perspective of Agnes, the daughter of an English clergyman, the novel describes the struggles experienced by young governesses during their often lonely, frustrating and unrewarding years in upper-class families. These families sound less-than-appealing: spoiled first-born sons; flirty, conceited daughters; abusive fathers and passive mothers...

Despite the inevitable presence of a romantic sub-plot, Anne Brontë's novel is different from her sisters' novels in that it does not focus on the romance and the 'plain-but-pious-woman-meets-rich-and-mysterious-man' plot, but rather on the everyday life of a governess: the pupils, the lessons and living in families as someone who is "in-between": not a servant, but not a family member either. The novel is deeply personal and seems very realistic, instead of being just a romantic fantasy.

Anne Brontë: Agnes Grey. Wordsworth Editions. 1994.

Wikipedia: Agnes Grey
Wikipedia: Anne Brontë

See also:

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Herra Hyde

Herra Hyde oli kalpea ja melkein kääpiö. Hän vaikutti rujolta ilman mitään näkyvää epämuodostumaa. Hänen hymynsä oli epämiellyttävä, hän oli käyttäytynyt lakimiestä kohtaan pelokkaasti, mutta samalla röyhkeästi, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskaava ja särähtelevä - kaikki tämä puhui häntä vastaan. Mutta ne eivät silti riittäneet selittämään sitä ennen kokematonta vastenmielisyyttä, inhoa ja pelkoa, jota herra Utterson tunsi häntä kohtaan.

Myös lastenkirjailijana tunnetun (mm. Aarresaari) skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kauhuklassikko on nyt julkaistu uutena painoksena Otavan Keskiyön kirjasto -sarjassa. Vuonna 1886 englanniksi ilmestyneen pienoisromaanin henkilöt ovat muodostuneet käsitteeksi, hyvään ja pahaan jakautuneen persoonan symboliksi.

VAROITUS: spoilereita luvassa

Tarina pääpiirteissään on varmasti kaikille tuttu ainakin jostain sen monesta versioista, elokuvasovituksista, sarjakuvista tms. Lontoolainen tohtori Jekyll onnistuu kehittämään laboratoriossaan aineen, jonka avulla hän pystyy muuttumaan pahaksi ja häikäilemättömäksi herra Hydeksi. Herra Hyde antaa Jekyllille mahdollisuuden tukahduttaa omat hyvät puolensa ja kulkea Lontoon yöllisiä katuja tuntematta huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä pahoista teoistaan. Lopulta Hyden persoona kasvaa liian vahvaksi Jekyllille ja hänen on yhä vaikeampi hallita muodonmuutosta tai muuttua takaisin omaksi itsekseen.

Stevensonin kauhutarina avautuu vähitellen, kun Tohtori Jekyllin hyvä ystävä, lakimies Utterson, ryhtyy tutkimaan Herra Hyden tapausta. Lukijallekaan ei paljasteta Jekyllin rappioituneen kaksoiselämän noidankehää ennen kuin romaanin loppupuolella. Kirja olisikin varmasti parempi lukea tuntematta tarinaa etukäteen.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Herra Hyde. Otava. 2007.
Englanninkielinen alkuteos: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
Suomentaja: Erkki Haglund

Savon Sanomat: Tohtori Jekyll ja herra Hyde
Wikipedia: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde
Wikipedia: Robert Louis Stevenson

Katso myös nämä:

tiistai 7. heinäkuuta 2009

E. M. Forster: Howards End

You and I and the Wilcoxes stand upon money as upon islands. It is so firm beneath our feet that we forget its very existence. It's only when we see someone near us tottering that we realize all that an independent income means. Last night, when we were talking up here around the fire, I began to think that the very soul of the world is economic, and that the lowest abyss is not the absence of love, but the absence of coin.

E. M. Forster tackles the issues surrounding the clash of emerging modernity and traditional manners in Edwardian Britain. Howards End is a novel about two very different kinds of families. The Schlegal sisters, Margaret and Helen, are modern women, educated and socially aware, tired of old-fashioned manners and men's chivalry. The Wilcoxes, on the other hand, are all about property, respectability, keeping up appearances and the reputation of the family name.

The two families come together, intertwine and inevitably clash. The common factor, as well as the dividing element, is a member of the poor working classes, Leonard Bast, whose biggest dream is to achieve the culturation and manners needed to climb the social ladder and be able to pass as one of the upper classes. He obsessively reads "the classics" and tries to appear civilized in the presence of the upper class families he worships and admires. However, the combination of the Schlegal sisters' pity and charity as well as the Wilcoxes' total disregard towards his struggles eventually force Leonard Bast to a desperate dead-end.

Behind the saturated Englishness, the tiresome social calls, the witty dialogue of complex, hidden meanings, lies Howards End - a family house that comes to symbolize the England that is both fascinating and frightfully old, fighting against modernity and industrialization, but having to accommodate to inevitable social advancements.

Besides being a novel about social issues, Howards End is also a feminist novel, which is quite interesting considering that it was written by a man in the early 1900s.

E. M. Forster: Howards End. Signet. 1992.

E. M. Forster.info: Howards End
Wikipedia: Howards End
Wikipedia: E. M. Forster

See also:

Amélie Nothomb: Antikrista

Kristan sielussa täytyi olla katkaisija, joka muutti Kristan Antikristaksi. Kytkimessä ei ollut väliasentoja. Niinpä jäin miettimään, oliko on- ja off- asentojen tytöillä jokin yhteinen nimittäjä.

Alun perin vuonna 2003 julkaistu Antikrista vaikuttaa aluksi hyvinkin tyypilliseltä nuortenkirjalta. Amélie Nothomb oli tuolloin jo julkaissut kuuluisan Nöyrin palvelijanne -romaanin, joka pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa ranskan kielen tulkkina japanilaisessa suuryrityksessä. Antikrista vaikuttaa kuitenkin siihen verrattuna varsin kömpelöltä. Nuortenkirjaksi se on luokiteltu varmaankin päähenkilöiden nuoren iän (16 vuotta) ja teemojensa (identiteetin etsiminen, itsenäistyminen, ystävyys) vuoksi.

Antikristassa on hyvin samantapainen vauhdikas juoni ja mustan huumorin sävyttämä ilmapiiri kuin muissakin Nothomben romaaneissa. Henkilöt ajautuvat auttamattomasti absurdeihin, hullunkurisiin ja ahdistaviin tilanteisiin. Päähenkilö Blanche on kaikenkattavasta alemmuuskompleksista kärsivä yksinäinen lukutoukka. Hän ystävystyy valovoimaisen ja suositun opiskelutoverinsa Kristan kanssa, mutta heidän ollessaan kahden Krista paljastaa todellisen luonteensa manipuloivana, ilkeänä "Antikristana". Omituisen viha-rakkaus-suhteen pyörteisiin imeytyvän Blanchen täytyy keksiä keino vastustaa Antikristaa ja lunastaa takaisin paikkansa sekä yliopistossa että omassa kodissaan.

Ei parasta Nothombea, mutta hyvin nothombemainen tarina kuitenkin: ahdistava, mutta silti kummallisen viihdyttävä.

Amélie Nothomb: Antikrista. Otava. 2006.
Ranskankielinen alkuteos: Antéchrista
Suomentaja: Heidi Siitonen

HS Kirjat: "Oma paikka on otettava"
Wikipedia: Amélie Nothomb

Katso myös nämä: