sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Granta 1: Ruoka

Kuskin humalankukkamaiset kasvot viipyilivät Ding Gou'erin mielessä hetken, mutta alkoivat sitten haaleta ja kutistua sihahdellen, ja vähitellen ne hajosivat kokonaan kuin vaahto oluttuopista. Törkyinen ja töyssyinen tie kiemurteli kuin kuhmurainen, mutkainen suoli. Kuorma-autoja, traktoreita, hevoskärryjä, härkäkärryjä... pitkänä jonona kuin oudon hirviön luikerteleva pyrstö.

Ostin Suomen ensimmäisen Granta-"aikakauskirjan" viime vuoden Helsingin kirjamessuilta ja olen selaillut ja lueskellut sitä sieltä täältä useamman kuukauden ajan, mutta nyt vasta sain luetuksi (yhtä lukuun ottamatta) kokoelman kaikki tekstit läpi.

Kuuluisan ja arvostetun Grantan tuominen Suomeen on päätoimittaja Aleksi Pöyryltä ja muulta toimittajakunnalta varmasti tärkeä kulttuuriteko, mutta, mutta... Ainakaan ensimmäisen Grantan raaka-aineista ei valmistu mitään kovin herkullista tai suussa sulavaa. Ruoka on nimittäin sellainen sekamelska, että en oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kirjaan on koottu yhteensä 22 novellia, romaanikatkelmaa tai muuta tekstiä eri kirjoittajilta. Ulkomaisten nobelistien tuotoksia on heitetty kotimaisten kirjailijoiden tekstien lomaan, jolloin jälkimmäiset eivät ainakaan erotu edukseen. Vaikka eihän tämä ole mikään kilpailu...

Toisaalta on hienoa, että Granta pyrkii rikkomaan kirjallisuuden raja-aitoja ja esittelemään kaikenlaisia tekstejä tasavertaisina rinta rinnan; toisaalta taas tekstilajien kirjo tekee kokoelmasta sekavan ja laatu vaihtelee hurjasti. Granta on alaotsikkonsa mukaisesti "uuden kirjallisuuden areena", mutta kuinka "uusia" muka ovat kokoelman alun perin 1980-1990-luvulla ilmestyneet tekstit?

Otin Grantaa lukiessa lyhyitä muistiinpanoja jokaisesta tekstistä ja näin jälkeenpäin luettuna niistä tosiaan huomaa, miten epätasainen tekstikokoelma on (ainakin minun mielestäni):

Antti Tuurin "Leipä" on kuin ruokablogin päivitys aiheesta "Näin leivot leipää juuresta" ja - anteeksi vain - minusta hieman pitkäveteinen.
Kazuo Ishiguron "Herkkusuu" on alun perin ollut TV-elokuvan käsikirjoitus, jota ei minusta kuulu lukea kirjasta vaan käyttää vain TV-elokuvan käsikirjoituksena! Sitä oli niin raskasta ja vaikeaa lukea, että jätin sen kesken.
Riikka Ala-Harjan "Nälkä" on kummallinen, lyhyt tekstinpätkä naisesta, eronneesta isästä ja siansorkista.
Philip Teirin muistelo, "Mansikka 1979", on ensimmäinen teksti, jota oli oikeasti miellyttävää lukea.
Georges Perecin "Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhat yhdeksänsataa seitsemänkymmentäneljä aikana" on kirjaimellisesti sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Tästä, jos jostain tekstistä Granta 1 voitaisiin muistaa: teksti on hämmentävä kummajainen, joka pakenee sekä tulkinta- että luokitteluyrityksiä, kuten koko Grantakin. Ehkä kokeellinen teksti olisi toiminut paremmin alkukielellä, eräänlaisena proosarunona?
Leena Parkkisen "Turska" jätti mitäänsanomattoman fiiliksen lattean lopun vuoksi.
Roberto Bolañon "Everstin poika" on käytännössä referaatti zombie/splatterleffasta, jota en ikinä viitsisi katsoa (Mutta miksi luin siitä silti referaatin?! Koska se julkaistiin Grantassa! Ja odotin sillä olevan jokin hieno tarkoitus!) :) Tämä teksti tuli uniin asti.
Rosa Liksomin "Isän 50-vuotisjuhlat" kertoo menneistä ajoista, salaperäisestä Tepa-tädistä Ruotsista ja perinneruoan valmistuksesta sukujuhliin. Ei jää mieleen.
Ryszard Kapuscinskin "Jouluaatto Ugandassa" on kaksiosainen, lähes maagisrealistinen novelli valtavasta kalasta (ja siitä, mitä se on syönyt) sekä miehestä ja tämän palvelijasta, josta "ei ole paljon kerrottavaa", mutta josta novelli kuitenkin kertoo.
Juha Itkosen novelli, "Torstai", kertoo Henrikistä ja Hannasta, jotka jakavat yhteisen ahmimishetken nimeltä mainitsemattomassa 'syö niin paljon kuin jaksat' -buffetissa.
Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" on puolestaan kuin tieteellinen artikkeli: pohdiskelua ja analyysia eräästä mielenterveyspotilaasta.
Miki Liukkosen teksti oli yksi suosikeistani. Mies löytää baari-iltana drinkistään aivan erityisen sitruunaviipaleen. Virkistävän pirteästä ja hauskasta tekstistä tuli Murakami mieleen!
Taiye Selasin "Afrikkalaistyttöjen seksielämä" oli myös aivan omaa kastiaan. Jo pelkkä nimi pistää miettimään: se on jotenkin hätkähdyttävä, jopa uhmakas. Sama pätee tarinaan.
Merja Virolaisen runot eivät uppoa minuun lainkaan.
Olga Tokarczukin "Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi)" on kiehtovan kummallinen ja kutkuttavan häiritsevä. Äiti jättää pojalleen perinnöksi sadoittain säilykepurkkeja, joiden sisältö saattaa yllättää. Herää kysymys, mitä äiti on todellisuudessa yrittänyt säilöä...
Meri Kuusiston teksti "Amerikkalainen" oli tutunoloinen, koska luin siitä alkuvuonna useita arvosteluja blogeista ja muista medioista. Idea amerikkalaista jalkapalloa vauvanaan hoivaavasta naisesta jäi mieleen. Pitäisikin lukea koko romaani...
Nicole Kraussin "Kivet ja artisokat" on lyhyt kokoelma pieniä tekstipätkiä, kuin päiväkirjasta otettuja.
Miina Supisen "Luovan myrskyn ruokalista" taas kertoo siitä, mitä minäkertoja (ilmeisesti kirjailija itse) kirjoituspäivinään syö. Tätäkään tekstiä en osaa oikein pitää "kaunokirjallisena". Tulee sellainen kuva, että Grantan toimittajille on muistunut mieleen, että Supinenkin pitää saada mukaan kokoelmaan, jolloin kirjailijalle on soitettu ja käsketty kirjoittaa ruokaan liittyvä teksti. Supinen ei ole viitsinyt lähteä merta edemmäs kalaan, vaan on yksinkertaisesti kirjoittanut omista syömisistään. Teksti ei tee Supisen kirjoitustaidoille oikeutta.
Nobelisti Doris Lessingin "Kanat ja kananmunat" on ihana kertomus pienen tytön suuresta vastuusta, kun hänen pitää valvoa hautomossa olevia munia.
Anu Silfverbergin "Ylimääräiset kilot" lähtee liikkeelle surullisenkuuluisasta lento-onnettomuudesta Andeilla vuonna 1972, kun eloonjääneet matkustajat turvautuivat kannibalismiin selviytyäkseen vuoristossa hengissä ennen pelastumistaan. Aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin irti; kahden taiteilijan tarina ei oikein iske.
Ote nobelisti Mo Yanin romaanista Viinamaa oli kiehtovan erilainen nimenomaan kirjoitustyylin takia. Kirjailija taitaa pitää metaforien ja vertauksien käytöstä, kuten yllä oleva lainaus osoittaa. Tämä kannibalismiin ja jopa pedofiliaan viittaava pätkä oli häiritsevä, mutta samalla taidokkaasti kirjoitettu.
Kokoelman viimeisenä oleva Pirjo Hassisen "Äyriäisbuffet" kärsii hieman siitä, että moni lukija (myös minä) lukee sen heti Mo Yanin taitavan tekstin jälkeen. Hassisen teksti on viihteellisempi ja tragikoomisempi; ehkä hieman melodramaattinenkin.

Nyt keväällä ilmestynyt Granta 2: Outo odottaa tuossa hyllyssä lukemistaan. Siinäkin näyttäisi olevan melkoisen sekalainen sakki kirjoittajia Haruki Murakamista ja Zadie Smithistä Sofi Oksaseen ja Juhani Karilaan. Onneksi toisessa Grantassa on hieman paranneltu lopussa olevia kirjoittajien esittelyjä: ensimmäisessä jäin usein kaipaamaan tietoa siitä, oliko kokoelmassa julkaistu teksti itsenäinen novelli vai kenties ote jostain romaanista (ja miltä vuodelta). Oudossa tämä on kerrottu ainakin osasta tekstejä (ei tosin kaikista).

Granta 1: Ruoka on luettu ainakin kirsimaaritin, Marian, Katjan, nooran, Jennin ja essielinan blogeissa. Perusteellinen arvio löytyy myös Maaria Pääjärven Luutii-blogista. Moni on kehunut Grantan moniäänisyyttä; minä puolestani toivoisin enemmän panostusta laatuun, en pelkästään tekstien monipuolisuuteen.

Otava: Granta 1: Ruoka

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Ville Tietäväinen: Linnut ja meret

Ville Tietäväisen sarjakuvateos Linnut ja meret on julkaistu vuonna 2003, kahdeksan vuotta ennen Tietäväisen upeaa Näkymättömät kädet -teosta, joka on kahminut vaikka mitä palkintoja ja syystäkin.

Linnut ja meret sijoittuu Hongkongiin vuosiin 1995 - 1996, juuri ennen kuin entinen Britannian siirtomaa luovutettiin Kiinalle. Kirjan alussa tarinan keskiössä ovat nuoret Katie ja Simon, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Katien suku ei hyväksy suhdetta, ja pariskunta joutuu kumpikin tahollaan tekemään puoli-ilmaiseksi töitä Katien vaikutusvaltaisille sukulaisille, jotka "hyvää hyvyyttään" järjestävät nuorelle parille asunnon. Kun pariskunta saa kuulla, että Katien setä aikoo ottaa heille syntyneen pojan väkisin ottolapsekseen, he päättävät paeta Hongkongista Kiinaan.

Sitten hypätään ajassa taaksepäin erään vietnamilaisen pakolaisperheen vaiheisiin. Mies joutuu eroon vaimostaan ja lapsestaan ja hänet viedään jonkinlaiseen vankisairaalaan, jossa hänelle tehdään omituisia leikkauksia ja lääkitään toimintakyvyttömäksi. Epätietoisuus perheen kohtalosta raastaa miestä vuosikausien ajan, ja hän yrittää keksiä keinon päästä pakoon.

Vietnamilaismiehen ja Katien ja Simonin tiet tietenkin kohtaavat hurjalla tavalla.

Teoksen kolmannessa osassa siirrytään jälleen ajassa taaksepäin, vuoteen 1995, jolloin Katie ja Simon tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa. Kumpikin jaksaa yhä uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka köyhyys ja olemattomat mahdollisuudet edetä elämässä tuntuvat välillä musertavilta.

Luin tämän teoksen Näkymättömien käsien tapaan yhdeltä istumalta. Joku saattaisi pitää Tietäväisen piirrostyyliä epäselvänä, liian tummana ja suttuisena, mutta minusta tyyli kävi teoksen synkkään tunnelmaan täydellisesti. Likaiset kadut ja karut aaltopeltikatot on väritetty samoin mustan, siniharmaan ja seepian sävyin kuin kuvituksessa vilahtelevat neonkyltit, mangahahmot sun muut kulutus- ja populaarikulttuuria edustavat yksityiskohdat.

Tietäväinen osaa myös leikitellä näkökulmilla. Maailman tiheimmin asutun suurkaupungin köyhimmät korttelit on kuvattu taitavasti, välillä kauempaa katsoen, välillä jotain yksityiskohtaa korostaen. Lukijaa pääsee aivan kuin tarkentamaan lähelle ja kauas. Välillä henkilöitä ja tapahtumia taas kurkistellaan jonkin nurkan takaa tai roskakasan kupeesta. Tietäväinen luottaa kuviin enemmän kuin sanoihin; usein sarjakuvaruudussa on vaikkapa vain henkilön kasvot, toisinaan pelkät silmät - ja niiden ilme kertoo enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa.

Linnut ja meret teki melkoisen vaikutuksen. Äärimmäisestä kurjuudesta, epäoikeudenmukaisesta maailmasta ja ihmisten julmuudesta lajitovereitaan kohtaan kertova teos sisältää samoja teemoja kuin Näkymättömät kädet: pakolaisuus/siirtolaisuus, hajonnut perhe, pienen ihmisen avuttomuus ja epätoivo jonkin suuremman voiman (raha, mielivaltaiset viranomaiset, suku, politiikka, laki...) edessä. Taistelu paremman elämän tai ylipäänsä elämän puolesta vaikuttaa toisinaan toivottomalta, ja teos onkin jollain tavalla masentavampi ja lohduttomampi kuin Näkymättömät kädet. Melkein jo liian surkea. Mutta silti... Toivon pilkahdus. Rakkautta. Pienten ihmisten suurta onnea. Sitäkin löytyy, kaikesta huolimatta.

Sarjakuvan ovat lukeneet myös Linnea, Norkku ja Maisie, mutta kovin paljon tätä ei ole blogimaailmassa ilmeisesti luettu (?), vaikka Näkymättömät kädet ja Vain pahaa unta ovat tehneet Tietäväisestä kenties yhden tunnetuimmista suomalaisista sarjakuvataiteilijoista.

Ville Tietäväinen: Linnut ja meret. Tammi. 2003. 117 sivua.

Kirja.fi: Ville Tietäväinen
Kvaak.fi: Linnut ja meret

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo?
Hylkää isäsi ja kiellä nimesi,
tai jos et tahdo, vanno että rakastat,
enkä minä silloin ole Capulet.

Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin.

Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena osittain sen dramaattisen ajankulun vuoksi. Neljään vuorokauteen tiivistetty tarina ja nopea tahti antavat vaikutelman siitä, että tapahtumat rullaavat vääjäämättä eteenpäin kohti loppua ilman että henkilöt pystyvät niihin juuri vaikuttamaan. Kohtalolla on tärkeä rooli näytelmässä.

Romeon ja Julian tarina on varmasti sinällään tuttu kaikille (jollei ole, spoilerivaroitus!). :) Kaksi nuorta rakastuu toisiinsa ensisilmäyksellä, mutta saa tietää, että heidän sukunsa ovat vihollisia keskenään. Suhde on pidettävä salassa, mutta traagiset tapahtumat johtavat siihen, että Romeo karkotetaan kotikaupungistaan. Julia puolestaan saa kauhukseen kuulla, että hänet aiotaan naittaa toiselle miehelle. Ovela juoni rakastavaisten saattamiseksi jälleen yhteen epäonnistuu, mikä johtaa molempien kuolemaan.

Olen lukenut näytelmän aiemmin useampaan kertaan (nyt ensimmäistä kertaa suomeksi!), ja tällä lukukerralla minua ihmetytti erityisesti se, miten heppoisin perustein Romeo ja Julia ovat yhdessä. Ehkä olen tylsä aikuinen enkä ymmärrä intohimoista (teini)romantiikkaa, mutta jotenkin tuntui niin teennäiseltä, kun Romeo puhkesi ylistämään Julian kauneutta ja vannomaan ikuista rakkautta nähtyään tämän vilaukselta juhlissa! Julia taas vaikuttaa siltä, että hän on enemmän kiinnostunut saamaan Romeon sänkyyn ja vihille kuin tutustumaan tähän paremmin. Pari meneekin naimisiin parin päivän päästä siitä, kun he tapaavat. Julia laukoo hääyönä kaikenlaisia kaksimielisyyksiä odotellessaan Romeota kärsimättömänä makuuhuoneessaan:

Oi, olen ostanut rakkauden kartanon, 
mutta en vielä asu siellä; ja vaikka
olen myyty, olen yhä nauttimaton.
Kuinka pitkä onkaan tämä päivä,
kuin juhlan aatto innokkaalle lapselle,
jonka uudet vaatteet vielä odottavat.

"Innokkaalle lapselle" tosiaankin... Tässä "vuosisadan rakkaustarinassa" mielenkiintoista on myös se, että toinen naimisiinmenevä osapuoli on hieman kyseenalaisesti vasta 13-vuotias! Capulet, Julian isä sanoo:

[...] lapseni on vielä vieras tässä maailmassa,
ei ole täyttänyt neljäätoistakaan;
kahdesti vielä kesän hehku sammukoon,
ennen kuin lapsemme on kypsä avioon.

Kreivi Paris, Julian toinen kosija, vastaa "ylisuojelevaiselle" isälle: Äidiksi ovat tulleet monet häntä nuoremmat. (!)

Näin siis Romeon ja Julian aikaan... Nuoresta iästään huolimatta Julia on kuitenkin kiehtova hahmo, joka selvästi kehittyy ja aikuistuu näytelmän aikana, jos kukaan nyt neljässä päivässä voi hirveästi muuttua. Alussa hän noudattaa kuuliaisesti isänsä tahtoa, mutta Romeo herättää hänessä jonkinlaisen kapinantunteen ja hän heittää lopulta hyvät käytöstavat romukoppaan:

Oi, kuinka mielelläni
noudattaisin tapoja, kieltäisin sanani,
mutta nyt saavat käytössäännöt jäädä.
Rakastatko minua?

Romeo ja Julia on monitasoinen klassikko, jossa riittää tulkittavaa. Loppujen lopuksi näytelmässä on kuitenkin kyse rakkaudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Romeon ja Julian kuolemasta koituu jotain hyvääkin: se saa aikaan rauhan riitaisten sukujen välillä. Toisaalta heidän pelastumisensa on raivostuttavan pienestä kiinni: yksi pieni kirje ei pääse ajoissa perille, mikä koituu parin kohtaloksi. Joskus postinjakelu pettää! :D

William Shakespeare: Romeo ja Julia, WSOY. 2006. 191 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Most Excellent and Lamentable Tragedy of Romeo and Juliet
Suomentaja: Marja-Leena Mikkola

Wikipedia: Romeo ja Julia

Katso myös nämä:

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Maaliskuun luetut


On aika jälleen kerätä yhteen maaliskuun lukusaldoa ja kuulumisia. Maaliskuuhun mahtui lukemista laidasta laitaan: 1500-luvun näytelmä, englanninkielinen "aikakauskirja" Granta, uunituore kotimainen tietokirja äitiydestä ja ranskalainen romaani, jolla osallistun Vive la France! -haasteeseen.

maaliskuun luetut:
William Shakespeare: Paljon melua tyhjästä
Granta 123: Best of Young British Novelists 4
Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi 2
Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Shakespeare-haasteeni junnaa paikallaan... Olen jäänyt jumittamaan Troilosin ja Cressidan pariin enkä onnistu repimään itseäni irti näytelmän pitkäveteisistä sotastrategiapohdinnoista kohti muita, (toivottavasti kiinnostavampia) näytelmiä. Lisäksi minulla on pienoisia hankintavaikeuksia muutaman näytelmän kanssa. Luotan täysin kirjaston valikoimiin, ja ilmeisesti kotikaupungissani on muitakin ahkeria Shakespearen lukijoita, joten osa näytelmistä on jatkuvasti lainassa! Pitänee turvautua varauksiin... :)

Osallistuin maaliskuussa myös Blogien lastenkirjaviikko 2014 -haasteeseen ja bloggasin eräästä englanninkielisestä kuvakirjasta. Lastenkirjaviikkoon osallistui yhteensä 50 kirjablogia 86 päivityksellä! :) Koko lista löytyy täältä.

Lopuksi vielä linkkivinkki upouuteen kirja-aiheiseen verkkosivustoon, Lukulamppuun. Sivustolta löytyy mm. kirjavinkkejä, haastatteluja ja kirja-alan tapahtumia. Kannattaa vilkaista! Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi kohtaamispaikaksi sivusto kehittyy. :)
  
Nyt aikani vaatii eräs Parinoush Saniee ja kirja, jonka kannessa pitäisi olla varoitusteksti: Tämä kirja saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Älä avaa, ellet ehdi keskittyä sen lukemiseen rauhassa ainakin muutaman päivän ajan.