tiistai 27. syyskuuta 2016

Tärpit Turun kirjamessuille 2016


Tulevana viikonloppuna vietetään taas Turun kirjamessuja, joiden teemoina ovat tällä kertaa Saksa ja Satakunta. Viime vuonna olin messuilla ensimmäistä kertaa ja tänä vuonna matkustan taas Itä-Suomesta länsirannikolle messuilemaan kirjabloggaajan roolissa. Messuni jäävät tällä kertaa kaksipäiväisiksi, koska pääsen lähtemään vasta lauantaiaamuna, mutta kokosin silti tähän kiinnostavia tärppejä kaikilta messupäiviltä. :)

pe 30.9, Runoja, nuortenkirjoja ja kehuttuja romaaneja
11.05 - 11.35 (Eino 2. krs) Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni. Potilasrunoja.
Tekijät kertovat, kuinka lääkärien saneluista ja muista terveydenhuollon teksteistä syntyy hauskoja ja sympaattisia runoja. Arvioni teoksesta löytyy täältä.

12.00 - 12.20 (Kuisti B-halli) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Kirjailija kertoo transsukupuolisesta Peetusta kertovasta nuortenkirjastaan. Arvioni löytyy täältä.

12.55 - 13.15 (Fiore A-halli) Maria Turtschaninoff: Naondel
Punaisen luostarin kronikoiden toinen osa sijoittuu aikaan ennen Maresia.

14.30 - 14.50 (Fiore A-halli) Laura Gustafsson: Korpisoturi
Ylen Aamun kirjassa Seppo Puttonen nimesi tämän teoksen vuoden toistaiseksi tärkeimmäksi kirjaksi. Itse luin tämän loppuun vasta pari päivää sitten ja suhtaudun hieman ristiriitaisemmin, mutta siitä lisää arviossa myöhemmin.

15.30 - 15.50 (Fiore A-halli) Antti Heikkinen: Matkamies maan
Heikkisen tuorein romaani kertoo siitä, kuinka vastaanottokeskus ja muut mullistukset saavat pienen sisäsuomalaisen kunnan sekaisin.

15.50 - 16.10 (Fiore A-halli) Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Statovcin toista romaania on pääosin kehuttu. Kannattaa lukea vaikkapa Kristan arvio kirjasta.

la 1.10, Siirtolaisuutta ja esikoisteoksia
11.45 - 13.10 (Auditorio) Migration and literature. Panel discussion.
Tämän hetken kuumin ja kiistellyin aihe, siirtolaisuus, on englanninkielisen paneelikeskustelun aiheena.

13.40 - 14.10 (Jukola 2. krs) Minna Rytisalo: Lempi ja Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Nämä molemmat esikoisromaanit ovat seuraavana lukupinossani. Ehkäpä ehdin lukea ne vielä ennen messuja - pitkästä junamatkasta on apua. ;)

14.10 - 14.40 (Jukola 2. krs) Stinke Itäniemi: Saturnuksen viettelys ja Anne-Maija Aalto: Syvään veteen
Kaksi esikoisromaania, joista Itäniemen teoksen yllätyksellinen kieli viehätti, mutta jälkimaku oli sekava (arvio täällä), ja Aallon teos 15-vuotiaan tytön surusta kiinnostaa.

14.40 - 15.10 (Jukola 2. krs) Linnea Alho: Todistaja ja Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
Päivän kolmannen esikoiskirjaparin teokset ovat myös lukulistalla.

su 2.10, Sekalaista sakkia
11.00 - 11.20 (Agricola A-halli) Mike Pohjola: 1827
Pohjola tonkii Turun palon taustoja ja rikkoo samalla kaikkia historiallisen romaanin sääntöjä. Omaelämäkerrallinen Ihmisen poika (2011) oli hurja sukupolviromaani, jossa lukija sai itse päättää loppuratkaisun.

11.25 - 11.50 (Fiore A-halli) Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija
Tätä esiintyjää odotan eniten. Sveitsiläisen Sulzerin Väärään aikaan (2012) on yksi hienoimmista viime vuosina lukemistani kirjoista! Uusin suomennos, Täydellinen tarjoilija, ilmestyy kirjamessujen aikaan.

12.50 - 13.20 (Runohuone) Kulttuurienvälisyys: monikulttuurisuus lastenkirjallisuudessa, kenen tarinoita lastenkirjallisuudessa kerrotaan ja miten?
Nykylastenkirjallisuudesta ja monikulttuurisuudesta.

12.55 - 13.15 (Agricola A-halli) Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Syksyn myyntimenestysromaani lienee tämä (tai seuraava).

13.15 - 13.35 (Agricola A-halli) Tommi Kinnunen: Lopotti
Äänikirjaversio romaanista on melkein kuunneltu ja täytyy sanoa, että Lopotti on vähintään yhtä vaikuttava kuin Neljäntienristeys.

14.40 - 15.00 (Onerva 2. krs) Laura Restrepo: Intohimon saari
Kolumbialaisen Restrepon romaani on tositapahtumiin perustuva kuvaus syrjäiselle meksikolaissaarelle 1900-luvun alussa muuttaneista ihmisistä. Esim. Katriinan blogista löytyy kiinnostava arvio.

Nähdään messuilla! :)

Koko messuohjelma ja -aikataulu

torstai 15. syyskuuta 2016

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Hän alkaisi ymmärtää, ettei milloinkaan voisi tietää tai ennustaa, millaisia polkuja elämä kulkisi, että epätoivoisen ihmisen mieli on vahvempi kuin mikään hänen tietämänsä ja että kohtalo keriytyisi auki siten kuin halusi ilman että siihen saattoi vaikuttaa tai sitä voisi järkeillä.

Yhdysvalloissa asuvan irlantilaiskirjailijan esikoisromaani sijoittuu 1980-luvun Neuvostoliittoon, tarkemmin sanottuna vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jälkimaininkeihin. Aihe on sikäli ajankohtainen, että tämän vuoden huhtikuussa onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.

Aihe sinällään ei herätä minussa mitään suuria intohimoja, vaikka toki Tšernobylin onnettomuus vaikutti aikanaan myös Suomeen. Useat ylistävät arvostelut romaanista ja suomenkielisen painoksen takakansiteksti kuitenkin saivat minut kiinnostumaan kirjasta.

Jo parin sivun jälkeen olin varma, että pidin käsissäni helmeä. Kansien välistä löytyi voimakas, raju tarina sekä sympaattisia, persoonallisia henkilöitä. Lukiessa mielessä kummittelee myös tieto siitä, että vaikka romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, se perustuu historian tositapahtumiin - vieläpä suhteellisen tuoreisiin sellaisiin. Hyvänen aika, itsekin olin jo syntynyt, vaikkakin autuaan tietämätön katastrofista, radioaktiivisista laskeumista ja maailmanpolitiikan kriisistä!

Kun Tšernobylissä räjähtää, lähiseudun asukkaita - maailmasta puhumattakaan - pidetään pitkään pimennossa siitä, mitä on sattunut. Tilanteen vakavuus on vain harvojen tiedossa, ja monet vähättelevät onnettomuutta. Ukrainan maaseudulla laiduntavien lehmien korvista vuotaa verta, ja taivaalta alkaa muutaman päivän kuluttua putoilla evakuointilappusia kyliin. Palomiehet yrittävät sammuttaa ydinreaktorin tulipaloa ilman minkäänlaista säteilysuojaa.

Kun lähialueen naiset ja lapset on evakuoitu kaupunkeihin, miehet määrätään raivaamaan ja puhdistamaan saastunut alue. He kaatavat kokonaisia metsiä, pilkkovat puut, käärivät pätkät sellofaaniin ja hautaavat ne maahan. Maata peittävät oranssinpunaiset lehdet, vihreänkeltaiset sadevesilätäköt ja kuolleet varpuset. Kaiken yllä, kohtalokkaan reaktorin huipulla, liehuu hämmennystä herättävä Neuvostoliiton lippu.

Kaupungeissakin kuhisee. Säteilyalueen evakot eivät ole tervetulleita vaan heidät passitetaan eräänlaisiin vastaanottokeskuksiin valvovien silmien alle. Kirurgi Grigori lähetetään onnettomuusalueelle auttamaan uhreja. Moskovalaisen Marian sisarenpoika Jevgeni aikoo esiintyä pianokonsertissa tehtaalla, mutta joutuu aikuisten poliittisten aikeiden pelinappulaksi.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois onnistuu siinä, missä parhaat historialliset romaanit onnistuvat: se puhaltaa historian henkiin yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta, voimakkaasti ja viihdyttävästi. Romaani innosti minutkin etsimään lisää faktatietoa Tšernobylin onnettomuudesta ja sen vaikutuksista.

McKeon ei onneksi sorru historian kaunisteluun tai sankarien ihannointiin. Hän ei nosta viattomia uhreja millekään kultaiselle korokkeelle, vaikka toki romaani on kerrottu siviilien, tavallisten ihmisten näkökulmasta. Maan johto ja valtakoneisto on kasvoton, etäinen ja kaikkivoipa järjestelmä, joka ei salli niskoittelua, epäröintiä tai epäonnistumista.

Tragikoomisessa maailmassa suru ja huumori kulkevat käsi kädessä:

He näkevät lintuhäkin ja siinä väriliiduilla väritetyn pahvisen linnun.
He näkevät Leniniä esittävän, vähän matkaa poltetun punaisen vahakynttilän, niin että näyttää siltä kuin hänelle olisi tehty lobotomia.
He näkevät huoneen nurkassa lääketieteen opetuksessa käytetyn luurangon ja sen päässä mustan leveälierisen huopahatun.

Täytyy vielä ihan erikseen mainita suomentaja Ulla Lempinen, jonka kieli on uskomattoman värikästä, ilmeikästä ja rikasta. Tällaista suomennosta lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja nauttia:

Talvi omaksuu aina ikään kuin ylimaallisen käynnin. Sillä on omanlaisensa tuntu ja puhe, oma kirjoitettu kielensä - selkeiksi kuvioiksi asettuva lumi, tulkintaa anelevat jääkukkaset ikkunalasissa, kiehkuroita joen jäälle viiltelevät luistelijat.

Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas.

Nyt pitäisi vielä lukea lukupinossa oleva Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous. McKeonkin on maininnut sen romaanin lopussa yhdeksi tärkeimmistä lähteistään.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena. 2016. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air
Suomentaja: Ulla Lempinen


Atena: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Kiiltomato: "Punalippu reaktorihallin katolla"
Savon Sanomat: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

maanantai 5. syyskuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut on saanut paljon kehuja kirjablogeissa ja liityn samaan joukkoon. Huikea, tiivistunnelmainen kirja, joka ei ole suotta voittanut EU:n kirjallisuuspalkintoa! Harmi vain, että kirjan kansi on jotenkin pliisu minun makuuni; tällainen kirja olisi ansainnut räväkämmän, tummasävyisemmän kannen.

Romaanin päähenkilö Jake Whyte on australialaisnainen, joka asustaa erakkona syrjäisellä brittisaarella lampaitaan hoidellen. Jake ei suinkaan ole mikään nummilla kirmaileva, miehen perään haikaileva neitokainen, vaan itsenäinen, itsepäinen ja omissa oloissaan varsin hyvin viihtyvä nainen. Kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan, hänen on pakko toimia. Samalla Jaken menneisyydestä alkaa paljastua yhä järkyttävämpiä asioita.

Romaanin rakenne ei ole mitenkään erityisen yllätyksellinen: juonta kuljetetaan eteenpäin kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä saarella ja Jaken menneisyydessä Australiassa. Jälkimmäinen tietenkin kummittelee yhä Jaken mielessä ja paljastuu lukijalle vähitellen. Täytyy sanoa, että kerrankin jonkin romaanin kaksi aikatasoa ovat tasapainossa keskenään: kumpaakin tarinaa seuraa mielellään vuorotellen eikä kumpikaan syö liikaa tilaa tai tunnelmaa toiselta.

Kirjassa on psykologisen jännitysromaanin piirteitä, kun Jaken kaikkea muuta kuin onnellinen menneisyys keriytyy auki kuin lampaanvillalanka. Wyldin kirjoitustyyli on kuin päähenkilö itse: itsevarma, anteeksipyytelemätön, aivan omanlaisensa. Iso kiitos kielestä kuuluu tietenkin suomentaja Sari Karhulahdelle, joka on tehnyt ihailtavaa työtä. Värikkäät kielikuvat ryöpsähtelevät tajuntaan, lukijan ennakko-oletuksia sukupuolesta ravistellaan ja välillä uppoudutaan kuvailemaan kiehtovasti lampaankasvatuksen erityispiirteitä eri puolilla maailmaa.

Yksi tämän vuoden parhaista kirjoista!

Bloggaajista mm. Jonna, Krista, Laura ja Maisku ovat lukeneet - ja pitäneet - kirjasta.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut. Tammi. 2016. 285 sivua
Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing
Suomentaja: Sari Karhulahti 

Kirja.fi: Kaikki laulavat linnut
Kirjavinkit: Kaikki laulavat linnut
HS.fi: "EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa romaanissa kuljetaan kohti menneisyyttä"

torstai 1. syyskuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Kaikkien täällä olleiden varjot ja äänet nousevat ja laskevat seinien sisällä kuin häkkiin suljetut linnut, ja kun panen silmät kiinni, näen minut ja Jimin nukkumassa hänen nukkaiseen talvitakkiinsa kääriytyneinä ylhäällä tornissa, sairaalan kellon alla. Me olemme yksin maailmassa niin kuin olemme olleet aina, yksin hänen onnettomuutensa kanssa. Unessa hän on kietonut kätensä hartioilleni etten palelisi.

Sara Stridsbergin romaani alkoi kiinnostaa minua kevään Helsinki Litissä, jossa kirjailija esiintyi. Useissa blogeissakin kehuttu kirja oli Ruotsissa myös August-palkintoehdokkaana.

Kirjan kansi on minun silmiini liiankin surrealistinen ja outo. Kirjan alkukielinen nimi, Beckomberga. Ode till min familj, kertoo selväsanaisemmin, mistä oikein on kyse. Niin raskas on rakkaus on toisaalta runollisempi. Rakkaus on tässä kirjassa pakahduttavan voimakasta, mutta rakastaminen on samalla sanoinkuvaamattoman raskasta.

Osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo alkoholisoituneesta Jimistä ja tämän 13-vuotiaasta Jackie-tyttärestä, jolle isän asuinpaikka, Beckombergan mielisairaala, on kuin toinen koti. Beckomberga on jotain elämää suurempaa, turvapaikka ja utopia monelle maailman hylkäämälle toivottomalle tapaukselle. Lääkäri Edvard Winterson on "vähän rakastunut" kaikkiin potilaisiinsa ja vie suosikkejaan viikonloppuisin ryyppäämään hulppeisiin juhliin kotiinsa. Pienistä ilon hetkistä huolimatta romaanin ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, yhteiskunnan tai järjen reunan yli tippuneita, unohdettuja, vääränlaisia.


Teos koostuu minäkertoja Jackien lapsuusmuistoista, lyhyistä katkelmista, jotka sekoittuvat kirjan nykyhetkeen ja Jackien omaan vanhemmuuteen. Jackien silmien läpi siivilöityy ehkä hieman romantisoitu kuva traagisesta lapsuudesta, ihmeellisestä sairaalasta, rakennuksesta joka kuvastaa Jimin surua, kaikkien surua. Jim edustaa tyttärelleen outoa sekoitusta hellyyttä ja itsetuhoisuutta, rakkautta ja melankoliaa. Hän puhuu kuolemasta arkipäiväisesti ja näkee itsemurhan vääjäämättömänä.

En lämmennyt tälle kirjalle, vaikka sen aihe kiehtoi ja Outi Mennan lyyrinen suomennos lumosi. Jos rakkaus voi tuntua raskaalta, niin voi kirjakin, vaikka luvut ovat lyhyitä ja fonttikin on epätavallisen suurta (?!). Teksti näytti sivuilla niin väljältä, että rivinväleihin olisi mahtunut kokonaan toinen tarina - ja sellaista sieltä voisi kai kuvaannollisesti etsiäkin. Jackieta vaivaa rakkauden ja läheisyyden kaipuu, vanhemman kaipuu, jota ei voi sanoiksi pukea. Aikuisena oma lapsi täyttää tuon kaipuun, mutta kaipuun tilalle tulee tarve ymmärtää omaa isää.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Tammi. 2016. 366 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Suomentaja: Outi Menna

Kirja.fi: Niin raskas on rakkaus
Keltainen Kirjasto: Niin raskas on rakkaus
HS.fi: "Sara Stridsbergin romaani on muistomerkki ihmiskasvoiselle yhteiskunnalle"
Savon Sanomat: Niin raskas on rakkaus