torstai 30. kesäkuuta 2011

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Maan kasvot ovat muuttuneet. Hän huomasi sen yhä selvemmin aina junalla matkustaessaan. Etelän ihmiset olivat vapaampia ja aivan erilaisia kuin Senedžanin asukkaat. Junassa näki naisia ilman huivia ja joskus jopa käsivarret paljaina. Naisia joilla oli hattu, joilla oli laukku, jotka nauroivat, jotka tupakoivat. Agha Džan tiesi, että kaikkien muutosten takana oli šaahi. Šaahi, joka oli amerikkalaisten renki. Amerikka pyrki kaivamaan pohjaa maan uskonnolta, eikä kukaan voinut sille mitään.

Alif lam mim. Näillä kolmella sanalla alkaa romaanin ensimmäinen luku. Sanat ovat arabialaisten aakkosten kirjainten nimiä, esim. alif on aakkosten ensimmäinen kirjain. Suomeksi vastaava alku romaanille olisi siis aa äl äm. Mutta suomalaisten aakkosten nimet eivät tietenkään kuulosta puoliksikaan niin runollisille ja eksoottisille kuin arabialaisten!

No, yritän nyt välttää idän eksotiikkaa ja mystiikkaa ihannoivaa orientalismia, vaikka tekisikin mieli kuvailla kirjaa raikkaan värikkääksi tai kiehtovan erilaiseksi tai sanoa, että se tarjoaa uuden näkökulman islaminuskoon sisältäpäin. Näitäkin se on ja tämänkin se tekee, mutta samalla yritin lukea kirjaa kriittisesti siitä näkökulmasta, että ensinnäkin sen on kirjoittanut Hollannissa asuva ja hollanniksi kirjoittava Iranin pakolainen ja toisekseen sitä lukee länsimaisesta kulttuurista ja arvomaailmasta peräisin oleva lukija (vaikka allekirjoittanut onkin asunut suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan muslimimaissa). Eli puolueeton näkökulma on täysin mahdoton. :)

Joka tapauksessa uskontoa ja tänä päivänä erityisesti islaminuskoa ja Lähi-idän kulttuuria käsittelevät romaanit tuntuvat olevan pakostakin jollain tavalla poliittisesti arkaluontoisia, puolueellisia tai kantaaottavia. Talo moskeijan vieressä ei ole poikkeus, mutta mistään saarnaavasta poliittisesta pamfletista ei tosiaankaan ole kyse. Siinä mielessä kirja oli positiivinen yllätys. Vaikka en tuntenut Iranin historian vaiheita etukäteen, ne kävivät lukiessa melko pian selviksi. Ja vaikka uskonto on pakostakin ollut yksi päätekijä Iranin (ja Irakin ja Amerikan) historiassa, kirjassa onnistuttiin kritisoimaan uskonnollisia johtajia ja uskontoon perustuvaa lakia kritisoimatta itse uskontoa. Viesti oli siis se, että islam itsessään ei ole ongelma vaan ihmiset, jotka käyttävät sitä väärin aseena muita vastaan. Tällaisen viestin olisi hyvä päästä laajemmankin yleisön tietoisuuteen...

Romaanin päähenkilö on Agha Džan, sympaattinen ja elämää pohdiskeleva mattokauppias, joka asuu moskeijan vieressä olevassa talossa. Hänen vaimonsa on Fagri Sadat, käytännöllinen ja järkevä perheenäiti. Talossa asuu myös Alsaberi, moskeijan imaami, ja tämän vaimo, Zinat, jolla on uskomaton tarinankerrontataito. Perheeseen kuuluu myös mm. sokea Muezzin, moskeijan rukouskutsun huutaja, joka tunnistaa kaikki perheen ja suvun jäsenet vain kuulemiensa askelten perusteella.

Tahatonta komiikkaa asetelmaan tuovat suvun ihanat isoäidit, Golebeh ja Golbanu, jotka kulkevat aina yhdessä, siivoavat, laittavat ruokaa ja palvelevat imaamia, salaisena toiveenaan päästä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan ennen kuolemaansa. Kylässä juoksentelee myös virallinen naispuolinen kylähullu, Qodsi, joka tietää kaikki juorut, mutta suostuu puhumaan vain salaperäisten vertausten kautta. Ja onhan siellä myös Seddiq, Alsaberin tytär, joka naitetaan nuorelle ja kunnianhimoiselle imaamille, Galgalille, joka ei ole sitä miltä näyttää.

Uskonto on läsnä kaikkialla kirjassa. Tai ei vain läsnä, vaan osa jokapäiväistä elämää yhtä luonnollisena osana kuin työssäkäynti, syöminen tai nukkuminen. Aamurukoukseen herääminen ennen auringonnousua on velvollisuus, vaikka joskus aamu-unisia vielä nukuttaa. Imaamin tehtävä ei ole huolehtia vain yhteisönsä uskonnollisesta kasvatuksesta ja pitää perjantaisaarnoja moskeijassa vaan myös toimia asukkaiden uskottuna, psykologina, sosiaalityöntekijänä ja poliisina.

Kun vapaamielinen, Amerikka-myönteinen šaahi astuu valtaan, koko maata ja myös romaanin kaupunkia ravistelevat muutokset:

Kaupunki oli ikään kuin jakautunut kahtia: toisella puolella olivat perinteitä kunnioittavat ihmiset, vanhat rakennukset ja basaari, ja vastapuolella uudet johtajat, uudet poliisimiehet, modernit rakennukset, teatterit ja elokuvayleisö. Ennen hän [Agha Džan] oli pystynyt järjestämään kaiken kättään heilauttamalla, nykyään hän ei saanut edes rikkinäistä lamppua korjatuksi.

Romaanissa on paljon vastakkainasettelua, kun maa jakautuu kahtia. Samaa aikakautta - tosin eri näkökulmasta - kuvaa Marjane Satrapi Persepolis -sarjakuvissaan. Uskonnolliset ajatollahit suunnittelevat vallankumousta maallista šaahia vastaan, liberalismi yrittää korvata konservatiivisuuden, nuori Amerikka ja sen populaarikulttuurin ilmiöt syrjäyttävät muinaisen Persian ikivanhat kulttuuriset perinteet. Erimielisyyksiä ja katkeruutta tietenkin syntyy. Mutta vaikka kirjan maailma on jakautunut, se ei ole mustavalkoinen. Kirjailijalta tuntuu riittävän ymmärrystä ja sympatiaa kummallekin puolelle. Asiat eivät aina ole niin vakavia, etteikö kompromisseille ja huumorille olisi sijaa. Tämän osoittaa vaikkapa romaanin loistava kohtaus, jossa Amerikka-vastainen ja TV-skeptinen imaami pääsee katsomaan kuulentoa:

Kun imaami ja Agha Džan istuutuivat, hän [Šahbal] avasi television ja sammutti valot. Hän väänsi äänen hieman hiljemmalle ja piti lyhyen johdannon: "Se mitä kohta näemme, tapahtuu juuri tällä hetkellä avaruudessa. Apollo 11 lähestyy kohta kuuta ja laskeutuu sitten. Ainutlaatuinen hetki. Katsokaa, tuossa se on. Voi hyvä Jumala!"
Imaami ja Agha Džan kumartuivat eteenpäin ja katsoivat Apolloa, joka yritti juuri laskeutua. Tuli syvä hiljaisuus.

Romaanin ovat lukeneet myös Norkku sekä Mari A., joka on nimennyt tämän yhdeksi tämän vuoden parhaista kirjoistaan!

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä. Bazar. 2011.
Hollanninkielinen alkuteos: Het huis van de moskee
Suomentaja: Sanna van Leeuwen

Ilkka: "Kiehtova sukusaaga kuohuvasta Iranista" 

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin

Timoleon Vieta kuului koiraroduista hienoimpaan. Se oli sekarotuinen.
[...]
Siinä oli vielä muutakin merkillepantavaa - jotakin, jonka vuoksi se oli erityisen epätavallinen ja erosi jopa muista vahingossa hyvään kotiin törmänneistä kulkukoirista. Sillä vaikka Timoleon Vieta oli kulkukoira, sen silmät olivat kauniit kuin pikkutytöllä.

Jostain syystä haluan armeliaasti antaa aina vaan Dan Rhodesille uuden mahdollisuuden. Mikähän ilmiö sekin on, että joskus fiksoituu johonkin kirjailijaan ja saa päähänsä - vaikkapa vain yhden teoksen perusteella - että hän on ainutlaatuisen loistava nero. Huolimatta siitä, että muut hänen teoksensa ovat lähinnä hämmentäviä tai ihan vaan ok, jostain syystä sitä ainakin haluaisi pitää hänestä ja kehua hänen tuotantoaan. Outoa... 

Kulta oli minulle SE Rhodesin teos, joka sai jonkin naksahtamaan päässäni ja hullaantumaan kirjailijan tyylistä. Antropologia ja sata muuta tarinaa hämmensi, mutta viihdytti sopivasti. Pieni valkoinen autokin piristi, mutta ei vakuuttanut. Ja Timoleon Vietan luettuani olen vihdoin valmis myöntämään, että ei taida Rhodes kuulua sittenkään suosikkeihini, vaikka näköjään olen uskollisesti lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki kirjailijan ilmestyneet teokset. Pienet epäonnistumiset toki suosikkikirjailijoillemme sallittakoon, mutta kolme epäonnistumista ja yksi täysosuma alkaa olla jo huolestuttava suhdeluku...

Timoleon Vieta palaa kotiin on eräänlainen modernisoitu ja wannabe-humoristinen Lassie-tarina. Cockroft, unohdettu ikääntyvä englantilainen homosäveltäjä elelee yksin italialaisessa villassa. Tai ei aivan yksin, koska seuranaan hänellä on sentään Timoleon Vieta, sekarotuinen ja uskollinen koira, jolla on hämmästyttävän kauniit silmät. Cockroftin luona vierailee myös sekalainen joukko miehiä, joita hän kestitsee mielellään ja unelmoi samalla salaa ikuisesta rakkaudesta.

Kun paikalle ilmaantuu Bosnialaiseksi kutsuttu mies (joka ei ole Bosniaa nähnytkään), Timoleon Vieta jää kakkoseksi ja hylätään Rooman kaduille. Koira lähtee kuitenkin kulkemaan kotia kohti ja kohtaa tietenkin matkallaan mitä erikoisempia ihmisiä, Kiinaan erikoistuneesta professorista (jolla on maailman parhaimman yleissivistyksen omaava tytär) sokeaan Auroraan, jonka kohtalona on olla toisena osapuolena maailman vanhimmassa tarinassa: siinä, jossa kiltti tyttö rakastuu kylän pahimpaan renttuun.

Kirja on itse asiassa vähän kuin novellikokoelma, joka koostuu Timoleon Vietan matkalla kohtaamien ihmisten tarinoista. Kaikkia novelleja kuitenkin yhdistää koira - joskus tarinan pääosassa, toisinaan vain häivähdyksenä taustalla, valokuvaan eksyneenä tai ikkunassa vilahtaneena varjona. Punaisena lankana toimii Timoleon Vietan kotimatka ja Cockroftin päämäärättömien edesottamuksien lempeän ironinen kuvaus.

Vaikka perusidea oli hyvä, romaani jätti kuitenkin kylmäksi. Kenenkään henkilön tarinaan ei syvennytty muutamaa sivua pidempään, joten kaikki tarinat olivat kuin ohikiitäviä hetkiä satunnaisten ihmisten elämistä. Henkilöt jäivät vieraiksi: Cockroftin ja Bosnialaisen ongelmista en olisi voinut vähemmän välittää, koska molemmat olivat niin epämiellyttäviä ja luotaantyöntäviä hahmoja. Loppuratkaisusta en pitänyt ollenkaan; aavistin sen jo etukäteen ja teki mieli vain sulkea kirja saman tien.

Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin. Sammakko. 2007.
Englanninkielinen alkuteos: Timoleon Vieta Come Home
Suomentajat: Seppo Lahtinen & Katja Rosvall

Linkit:
Sammakko: Dan Rhodes
KSML: Timoleon Vieta palaa kotiin
Wikipedia: Timoleon Vieta palaa kotiin

torstai 23. kesäkuuta 2011

Abraham Verghese: Cutting for Stone

Cover: John Gall, Gavin Hellier
What I owe Shiva most is this: to tell the story. It is one my mother, Sister Mary Joseph Praise, did not reveal and my fearless father, Thomas Stone, ran from, and which I had to piece together. Only the telling can heal the rift that separates my brother and me. Yes, I have infinite faith in the craft of surgery, but no surgeon can heal the kind of wound that divides two brothers. Where silk and steel fail, story must succeed. 

The main reason why I wanted to read this book was that it kept on popping up everywhere when I was browsing the internet looking for reviews and material on Arundhati Roy's The God of Small Things (a big favourite of mine). The two novels were often described as similar, although their settings sounded completely different: Roy's book takes place mainly in India and tells about the life of a family with a pickle factory in Kerala. Abraham Verghese's novel is set (mostly) in Ethiopia and describes characters working in a local mission hospital.

But there are major similarities. The main characters of both novels are twins - and twins with a special, telepathic connection too. In Cutting for Stone, the entire hospital community is shocked and surprised when one of their nurses, a devout and virginal nun, Sister Mary Joseph Praise, gives birth to twin boys who are conjoined at the head by a thin cord of flesh. The alleged father, Sister Mary's colleague and brilliant surgeon, Thomas Stone, disappears soon after the birth and the boys' origin remains a mystery. The twins, Marion and Shiva Praise, are brought up at the hospital. As they grow up and try to cope with teenage problems, the nation itself is experiencing its own growing pains in the form of the cruel Emperor Haile Selassie I, not to mention corrupt politicians and opposing revolutionaries.

This may sound like a strange comparison, but Cutting for Stone feels, to me, like a very Indian novel. This is probably just because I couldn't help comparing it to Salman Rushdie's Midnight's Children, which also has a pair of boys growing up in a nation in turmoil. Actually, Verghese himself was born in Ethiopia, but his parents are from Kerala, India. The twins in Cutting for Stone are also half-Indian, because their mother, Sister Mary, is an Indian immigrant to Ethiopia. So the novel is autobiographical and one of the twins also later immigrates to America to work as a doctor, just like Verghese himself did.

The novel contains an interesting mixture of nationalities and identities, migrations and immigrations across the globe, from Asia to Africa to America. All of the main characters in the novel - and many others - live in some sort of exile from their home country or place of birth. Marion, the narrator of the story, is an example of a person who has no home in this world, who does not feel like they fully belong into any country or continent. This homelessness also creates restlessness, the need to be on the move. But even if you don't have a home, you can still feel homesick as you long for people, not places. Although he was born and raised in Ethiopia, Marion is treated like an outsider:

Despite being born in the same compound as Genet, despite speaking Amharic like a native, and going to medical school with him, to Solomon I was a ferengi - a foreigner.

Another novel that Cutting for Stone reminds me of is John Irving's The Cider House Rules. Again, the setting is completely different, but - as this novel shows - geography is irrelevant in terms of medicine: people get sick and doctors are needed everywhere. The Cider House Rules also tells about a boy with a mysterious birth-story, growing up at a clinic and becoming passionate about medicine at a young age. Both novels also include detailed descriptions of medical conditions, symptoms and treatments, surgical procedures and hospital work. You can see that Verghese, who is also a Professor of Medicine, knows what he is talking about when he describes heart surgery in detail from the very first cut to the last stitch, or the importance of Gray's Anatomy (the book, not the TV series!) ;), or the atmosphere in a delivery room!

Cutting for Stone is an impressive novel, beautiful and sad at the same time in a way that only great novels can be. The first few chapters of the book are so full of suspense and action, that you get sucked into the story right from the start and it's difficult to stop turning the pages. The novel is about the age-old problem of creating an identity and finding a home, but it is also about fixing holes, as Marion says in the beginning. Not only surgical holes, but also wounds that divide families, couples and twins - and even nations.

But... here be minor spoilers: For the last 100 - 150 pages I felt like I was reading a completely different novel! The style seemed to suddenly change (for the worse!) and the events that took place were straight from a romance novel or soap opera. I couldn't understand Marion's uncompromising hate and how he was so cruel and unforgiving towards certain other characters. The dialogue also seemed to deteriorate as the characters became more and more shallow. Still, I have to admit that the actual ending was still a shock.

...and in Finnish: Harmi, että tätä ei ole suomennettu (ainakaan vielä...). Kirja on voittanut useita palkintoja ja olisi ehdottomasti laajemmankin lukijakunnan arvoinen. :) Suosittelen ehdottomasti ainakin John Irvingin tyylistä pitäville!

Abraham Verghese: Cutting for Stone. Vintage. 2010. 667 pages.

Links:
AbrahamVerghese.com
The Guardian: Stitching Up the Surgeon's Life
Wikipedia: Abraham Verghese

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Kirjanurkkaus goes kirppari

Pakoilin tänään kaupungilla pyöriessäni sadekuuroja mm. pariin kirppariin, josta tarttui mukaan yllättävän hyviä kirjoja. Minä (kuten ilmeisesti moni muukin kirjabloggari) yritän välillä mennä jonkinasteiseen kirjanostolakkoon, kun hyllyssä pölyyntyvien lukemattomien (sanan molemmissa merkityksissä) kirjojen määrä vain kasvaa kasvamistaan. Mutta nyt sallin itselleni peräti viisi kirjaa lisää - ja yhtäkään en ole edes aiemmin lukenut!

Uuden kodin saivat  
Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna, josta olen lukenut niin monta kehuvaa arvostelua muista blogeista, että nimi ja kansi ovat jääneet mieleen.
Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka on ilmeisesti jonkinlainen klassikko omassa sarjassaan, mutta jota en ole vielä lukenut.
Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka lukemista odotan erityisen innolla, vaikka Harjukaupungin salakäytävät tulee vielä ennen sitä.
Ildefonso Falconesin Fatiman käsi, jota vilkuilin kirjaston uutuushyllyssä jo sen ilmestyttyä viime vuonna, mutta jota en - ehkä sen paksuuden vuoksi - uskaltanut silloin raahata kotiin asti. Kirjailijan esikoisteos, Meren katedraali, oli ihan viihdyttävää luettavaa.
John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jota olen tiiraillut pokkariversiona jo kirjakaupassa, mutta joka löytyikin sitten tätä kautta.

Fredrikssonin ja Falconesin kirjat näyttävät vielä siltä, että niitä ei ole luettu tuskin kertaakaan! Ja nämä viisi lähtivät mukaan yhteensä 8 eurolla. :) Kaikki nämä tuntuvat myös sopivilta kesälomakirjoilta, joten ehkä ne eivät joudu vielä hyllyyn nököttämään vaan pääsevät suoraan kesälukupinoon.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

Tytöt ovat valloittaneet kaupungin kadut, ottaneet ne valtaansa. He kulkivat yksin, pareittain tai pieninä tyttöpartioina. Oli kevät, oli tyttöjen suurvallan voimannäytön aika. Se oli armotonta tyttökolonialismia, kevätmekkojen, lantiofarkkujen, korkokenkien, tennareiden, narutoppien, sirojen takapuolien, säärien, nilkkojen, tuulessa liehuvien hiusten, hetkellisenä helisevän naurun ja paljaina heiluvien käsivarsien tyttöimperialismia, joka ei jättänyt alamaisilleen epäselvyyttä ylivoimastaan.

Novellikokoelman nimi kuvaa täydellisesti sen ideaa: keski-ikää lähestyvä mies jättää hyvästi elämänsä tytöille. Paitsi että kokoelman tytöt eivät ikänsä puolesta ole tyttöjä lainkaan vaan nuoria naisia, joita Riku Korhonen lempeästi tytöttelee (se tässä hänelle sallittakoon). Hyvästi tytöt onkin nimenä jotenkin mieleenpainuva ja uteliaisuutta herättävä, eli sillä siis mennään!

Loistava Kahden ja yhden yön tarinoita (joka ansaitsisi edelleen lisää lukijoita ja blogisavuja!) antoi odottaa paljon myös tältä novellikokoelmalta, mutta Hyvästi tytöt ei täysin vakuuttanut. Tarinakokoelman lukemisesta ei ole kulunut kuin vähän aikaa, mutta en enää pysty palauttamaan mieleen kuin muutaman tarinan ja henkilön sieltä täältä 25 tarinan joukosta. Muistini saattaa tietenkin pätkiä pahasti, mutta ei tätä kokoelmaa silti voi erityisen mieleenpainuvaksi kuvailla. :)

Korhonen pohtii novellien kautta sitä hetkeä, jolloin keski-ikäistyvä mieshenkilö huomaa yllättäen olevansa näkymätön ympärillä velloville kesäisille tyttölaumoille. Tarinakokoelmassa mies palaa muistojensa ja mielikuvituksensa kautta menneisyyden tyttöihin entisten tuttujen ja tyttöystävien muodossa. Kokoelman tarinat saavuttavat vähitellen yhä absurdimpia puolia, joista tuli mieleen Dan Rhodesin Antropologia ja sata muuta tarinaa. /edit: Huomasin juuri, että yhtäläisyyden on pannut merkille myös Jenni. :)

Tarinoiden tyylien ja genrejen kirjo sen sijaan yllätti positiivisesti. Esimerkiksi "Rakastuneet ja kuolemattomat - populaaritieteellinen muistelo" käsittelee rakkautta akateemisen esseen muodossa (ala- ja lähdeviitteineen!). "Neitsyttä etsimässä" -novelli taas luottaa perinteisen sadun rakenteeseen; tässä sankarin päämääränä vain on löytää itselleen neitsyt ennen kuin hän kuolee. Kuriositeettina mainittakoon vielä, että kokoelmaan sisältyy tarina nimeltä "Golfmunamies", jossa mies saavuttaa kyseenalaista huomiota munakennosta löytämänsä golfpallon ansiosta. Kulttistatukseen nousevia munamiehiä on siis ollut jo ennen Korhosen etunimikaiman, Riku Niemisen, versiota. :)

Hyvästi tytöt oli siis Ihan OK. Ei enempää eikä vähempää. Ehkä en ole kohderyhmää. Ehkä keski-ikäistyvän miehen traagista arkea ruotiva absurdinen huumori ei uppoa minuun. Suosittelen silti tutustumaan Korhoseen ennemmin sen Kahden ja yhden yön tarinoiden kautta.

Tarinakokoelmasta on pidetty ainakin Lurun, Jennin ja Inan blogeissa; Reeta Karoliina on ollut allekirjoittaneen tavoin skeptisempi.

Riku Korhonen: Hyvästi tytöt. Sammakko. 2009.

Linkit:
Sammakko: Riku Korhonen
HS kirjat: "Riku Korhonen kirjoitti haikean moraliteetin"
Kirjavinkit: Hyvästi tytöt

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Maksaisitko Potterista 27 500 dollaria?

Lueskelin tässä muutamaa englanninkielistä kirjoihin liittyvää blogia ja eksyin nettikirjakauppa AbeBooksin sivuille lukemaan juttua harvinaisista kirjoista. Eikä mistä tahansa harvinaisuuksista vaan romaanien viimeistelemättömistä luonnosversioista, pienen piirin arvostelukappaleista; niistä, joista puuttuu vielä kustannustoimittajan viimeiset punakynämerkinnät ja jotka ehkä tarjoavat eräänlaisen ikkunan kirjailijan kirjoitusprosessiin ja kirjan aiempiin vaiheisiin. Kuulostaa mielenkiintoiselta; mikäpä olisi erikoisempi lahja jostain tietystä teoksesta pitävälle kuin kirjan käsikirjoituksen hiomaton, varhaisempi versio: sehän peittoaa kaiken maailman ensipainoksetkin mennen tullen!

Keräilyaarteella on ruma kansi
Viimeistelemättömät vedokset ovat ilmeisesti kuumaa keräilykamaa, mutta enimmäkseen yksittäiskappaleina myytävien tekstien hinta liikkuu sen verran huikeissa lukemissa, että ei niitä kenellekään veljenpojan koiran kaimalle noin vain viitsi ostaa nimipäivälahjaksi. ;) Mutta olisihan se mielenkiintoista lukea, miltä esimerkiksi erään velhopojan seikkailut sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa näyttivät ennen niiden viimeistelyä lopulliseen kuosiinsa! Mutta se hinta... Huolimatta siitä, että tuotekuvauksessa mainostetaan, että setti on ehkä harvinaisin mahdollinen keräilykokonaisuus mitä tulee Pottereihin (Bloomsbury ei edes tehnyt vastaavia koevedoksia sarjan muista osista), ja myös siitä, että ainakin kolmannen osan koevedoksen juoni eroaa julkaistun kirjan juonesta (miten, kysyy utelias!), niin 27 500 dollaria (19 200 euroa ja risat) on jo melkoinen hinta Pottereista! :)

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Tiiliskivifobia

Nyt kun blogeissa pohditaan kesä- ja lomalukemisia ja toisaalla mietitään tiiliskiven pohjimmaista merkitystä, niin minäkin ajattelin paljastaa kesäprojektini, joka on eräs tiiliskiveksikin kutsuttu teos. Teen tämän postauksen täysin itsekkäistä syistä; kuvittelen nimittäin, että jos olen uskotellut teille näin julkisesti täällä blogissani, että aion moiseen projektiin ryhtyä, niin en voi enää perääntyä siitä. Blogiyhteisön painostus rohkaiseva kannustus saa siis minut lukemaan tämän ja ehkä jopa erehdyn nauttimaan siitä! :)

Kyseessä on siis Leo Tolstoin Anna Karenina. Tuo suuri maailmankirjallisuuden klassikko, yleissivistykseen kuuluva teos, jokaisen itseään kunnioittavan, sivistyneen lukutoukan hyllyssä jököttävä järkäle.

Miksi, oi miksi, en käynyt katsomassa tätä Turun kaupunginteatterissa viime vuonna? Miksi en ylipäätään ole nähnyt tästä yhtäkään näytelmä-, tv- tai elokuvasovitusta, vaikka luulisi, että niitä on pilvin pimein? Miten ihmeessä kirja on tietämättömyydestäni huolimatta jo etukäteen minulle jotenkin spoilattu, niin että tiedän jo päähenkilön kohtalon (mistähän tämäkin tieto on tullut?!)

Tiiliskivifobialleni on perusteltu selitys. Aloitin 4-5 kesää sitten lukemaan Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikkaa, joka on kirjallisten tiiliskivien isä, äiti ja isomummo reilulla 1200 sivullaan. Pääsin yhden kesän aikana sivulle 672 (kirjanmerkki todistaa tämän), mutta siihen tyssäsi. Kirjassa itsessään ei ollut mitään vikaa, päinvastoin: se oli yllättävän nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Mutta lukutauko vain venyi ja venyi ja vuosien mittaan kynnys palata kirjan pariin (en edes muista enää juonta!) on vain kasvanut ja tuntuu nyt ylitsepääsemättömältä.

Toinen fobia liittyy erityisesti Anna Kareninaan ja Leo Tolstoihin. En ole lukenut Tolstoilta mitään ja venäläisten kirjailijoiden osalta kokemukseni rajoittuvat lukioaikaiseen Rikokseen ja rangaistukseen. Se oli hidas luettava ja mahdoton analysoida. Opettaja hehkutti romaanin psykologista syvyyttä ja kirjallisesti lahjakkaat opiskelijatoverit kirjoittivat loistavia esseitä kirjan hevosrääkkäyskohtauksen symboliikasta. Minä vain tunsin itseni tyhmäksi, kun en tajunnut kirjaa, en pitänyt siitä ja menin henkilöissä sekaisin. Pelkään, että sama toistuu nyt Tolstoin kanssa.

Ja nyt teiltä varmaan tulee kommentteja, että hei, Anna Karenina on oikeasti viihdyttävä ja jännittävä tarina! Ei ollenkaan tylsä ja vaikea. Ainakaan se ei ole pelkkää modernia tajunnanvirtaa, kuten James Joycen Odysseus ja se ei ole kirjoitettu 60:llä eri kielellä, kuten saman herran Finnegans Wake! Ja varmasti se on helpompi tapaus kuin Volter Kilven Alastalon salissa! Ainakin siinä on juoni, toisin kuin Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow -romaanissa! Nämä siis esimerkkeinä muista tiiliskivistä, joihin en uskalla (ainakaan vielä!) koskea.

Kuten huomaatte, ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan on siis erinomainen! ;) Suhtaudun siihen jo etukäteen ironiansekaisella huvittuneisuudella, mikä ei ehkä ollut herra Tolstoin perimmäinen tarkoitus romaania kirjoittaessa. Jos jotakuta ihmetyttää, miten olen tähän jamaan ylipäätään joutunut, niin se johtuu siitä, että suuressa viisaudessani sovin muutama viikko sitten puolisoni kanssa, että suosittelemme toisillemme sopivia tiiliskiviä kesälukemiseksi. Siis jotain, jonka olimme itse lukeneet, mutta toinen ei. Minä iskin puolisoni käteen Tarun sormusten herrasta ja hän sai minut lupautumaan Anna K.-projektiin.

Parempi puolisko on nyt em. tittelinsä veroinen ja on tykittänyt TSH:ta jo sivulle 606! Itse olen lukenut vain Anna K.:n (kuulemma kuuluisan) alkulauseen. No, siinä riittikin sitten jo analysoitavaa ja pohdittavaa (koskaan ei meillä ole ollut niin korkealentoista kirjallista keskustelua päivällispöydässä!). Mutta häpeäkseni siis totean, että alkulausetta pidemmälle en ole vielä päässyt.

Rohkaisuja ja vertaistukea otetaan siis vastaan! Henkilöhahmojen tulvassa käytän ainakin apunani Hannan jokin aika sitten esittelemää kaaviota, joka minullekin tarpeeksi yksinkertainen ja jossa on selvästi kaikki olennainen. :) Mutta en ole varmasti ainoa asennevammainen tiiliskivifoobikko, enhän? Onko teillä muilla vastaavia traumoja kesken jääneistä kirjoista tai muita pelkoja järkäleitä kohtaan? Ja ettehän kerro mitään pelottavia tai varoittavia esimerkkejä juuri Anna Kareninasta, lupaan yrittää nyt korjata asenteeni ja lukea vaikka sen toisen lauseen tänä iltana! ;) Pienistä puroista......

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

En tahtoisi kerskailla, mutta se nyt on vaan totuus, että mä olen aina ollut nätti. Jopa vaikeuksien keskellä olen pitänyt ulkonäköni aina huoliteltuna. Nyt olen kolmenkymmenenyhden, ja moni sanoo, että kävisin ihan kaksikymppisestä. Sellaista se on kun investoi itseensä, keho on sielun peili.

Tämä oli yksi niistä kirjoista, jotka otin mukaan häämatkalleni ja ehdin siellä muun mukavan ja romanttisen yhdessäolon ohessa myös lukea tämän kokonaan. :) Jos joskus luen tämän uudestaan, tulen varmasti yhdistämään juonen ja henkilöt vahvasti tuohon matkaan ja sen tunnelmaan. En tiedä, miten paljon olosuhteet sitten vaikuttivat positiivisesti myös lukukokemukseen, mutta viihdyin myös kirjan parissa todella hyvin. Vaikka romaanin keskiössä olikin kolmiodraama, jonka muodostivat kolme enemmän tai vähemmän häiriintynyttä ihmistä, se tuntui silti sopivalta kirjalta ihan tavallisten kahdenkeskisten hetkien lomaan. :) Sen pariin oli helppo nukahtaa päiväunille hotellisänkyyn; tai silmäillä sitä puolison jo tuhistessa illalla vieressä; tai lukea hauskimpia/osuvimpia/ärsyttävimpiä pätkiä ääneen...

Mutta asiaan, eli vähän vähemmän henkilökohtaiseen arvioon. :) Sydänvarjossa on käytetty nykyromaaneissa suosittua tekniikkaa, eli useaa minäkertojaa, joiden kesken romaanin luvut on jaettu. Kuisman romaanissa limittyy kolmen hyvin erilaisen kertojan tarinat.

Huonosta itsetunnosta kärsivä kaupankassa Kerttu tuntee itsensä mitättömäksi, kunnes eräänä päivänä näkee kadulla täydellisen Susannan. Susanna on kaikkea mitä Kerttu haluaisi - tai ainakin luulee haluavansa olla. Tai ehkä Kerttu jopa vähän haluaa Susannaa itseään... Susannasta tulee Kertulle eräänlainen pakkomielle ja hän varjostaa idoliaan/ihastustaan kuntosalilta kahviloihin ja päätyy lopulta valvomaan öitä Susannan kodin ulkopuolelle.

Susanna itse on varmaankin stereotyyppisin, pinnallisin, ärsyttävin ja silti kiehtovin henkilöhahmo, johon olen törmännyt pitkään aikaan. Hän on sovinistisempi kuin ex-bodarimiehensä Marko, perussuomalaisempi kuin Timo Soini, oikea über-stepfordinvaimo! Susanna elämä koostuu kahviloissa ja salilla juoruamisesta, tyhjäpäisen naisellisuuden ja "täydellisen" äitiyden tavoittelemisesta, miehen miellyttämisestä, vähemmistöjen parjaamisesta ja kaikesta mahdollisesta joka aiheuttaa tällaiselle ei-heterolle feministilukijalle lähinnä puistatuksia. Nuoruudessaan Susanna on kohdannut epäonnea miesasioissa, mutta siitä ei enää puhuta, koska uskoon tuleminen on pelastanut Susannan turmiolta. Susanna ei siis todellakaan koske huumeisiin ja kauhistelee sitä, miten kunnollisten kansalaisten, hänen ja Markon, rahoilla hyysätään perverssejä:

Että terveisiä vain minultakin kaikille feministeille, homoille, sivareille, elämäntapatyöttömille, elintasopakolaisille, narkkareille ja muille pummeille. Joko te olette luusereita ettekä pysty normaaliin elämään, tai sitten olette perverssejä. Ymmärrättekö te, että ideologianne ovat luonnottomia? Täytyy maailmassa säännöt olla.

Susannan mielipiteet on jo viety melko pitkälle... vai onko? Pelottavinta Susannassa on ehkä se, että vastaavia mielipiteitä on nyky-Suomi pullollaan. Ajan hermolla ollaan romaanissa muutenkin, kun Ajankohtaisen Kakkosen viimevuotinen Homoilta on päässyt kirjan sivuille asti. Susanna pääsee taas valittamaan sitä, kuinka "Pahin tappelu [aviomiehen kanssa] oli sen television homoillan jälkeen. Mä jatkoin keskustelua vielä ohjelman päätyttyä, kävi niin sääliksi Päivi Räsäsen puolesta."

Kolmion kolmannen kärjen päässä seisoo Anton, Susannan ex-poikaystävä. Entinen alkoholisti Anton saa Kertun tavoin jonkinlaisen pakkomielteen Susannasta, vaikkei osaa selittää tätä mitenkään. Kohta Antonkin löytää itsensä kiikkumasta Susannan pihapuusta yön pimeinä tunteina, mukanaan kännykkäkamera, jolla hän räpsii tuhnuisia kuvia perheen makuuhuoneen ikkunasta.

Pidin erityisesti siitä, miten koko kirja rakentuu täysin kolmen erillisen ja erilaisen "äänen" varaan. Susanna käyttää vähän teinimäistä, teennäistä, ylidramaattista ja päiväkirjamaista tyyliä. Kerttu taas on hirveän itsekriittinen ja suorasanainen. Anton taas käyttää ironiaa, mustaa huumoria ja slangia. Kukaan hahmoista ei ole tylsä vaan kaikki tilittävät asioita omasta näkökulmastaan. Henkilöhahmojen kliseisyyttä on hiukan moitittu ainakin Susan ja Booksyn blogeissa, mutta olen samaa mieltä Booksyn kanssa siinä, että stereotyypeillä leikitellään tässä ihan tarkoituksella. Ainakin Aamun kirjassa Hanna-Riikka Kuisma kertoo, kuinka hän halusi kuvata nimenomaan yhteiskunnan kahtiajakautumista, vaikka sitten äärimmäisten esimerkkien kautta. Vähitellen päästään hahmojen pään sisältä varsinaisten tapahtumien ääreen, mutta juonesta en paljasta mitään; tämä kannattaa lukea itse (vaikkei olisikaan lähdössä häämatkalle!). :D

Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo. Like. 2011.

Linkit:
Like: Sydänvarjo
Like: Hanna-Riikka Kuisma 
KSML: Sydänvarjo
Wikipedia: Hanna-Riikka Kuisma

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Emma Donoghue: Room

Skateboards are TV and so are girls and boys except Ma says they're actual, how can they be when they're so flat? [...] Grass is TV and so is fire, but it could come in Room for real if I hot the beans and the red jumps onto my sleeve and burns me up. I'd like to see that but not it happen. Air's real and water only in Bath and Sink, rivers and lakes are TV, I don't know about the sea because if it whizzed around Outside it would make everything wet.

Five-year-old Jack and his Ma live in Room, a single square space 11 feet by 11 feet in size. They have Skylight that changes colour depending on whether it is night or day. They have Bed to sleep on and Bath to wash in. Sometimes Door opens and a man, Old Nick, comes in to visit. Jack has to hide in Wardrobe and be quiet while Old Nick speaks to Ma and makes Bed creak...

From the very first pages, I was hooked. It takes awhile to get used to Jack's unusual style of explaining things, but after a few pages, all you can do is admire the author's talent at creating such a unique voice. The reader always has a slight advantage: knowing what Jack doesn't know and cannot understand, i.e. that Jack's mother has been kidnapped and locked into this room against her will. That Jack was born in Room and does not know (and is finding it hard to imagine!) anything Outside it. That they are prisoners and Old Nick is their captor. Jack's mother has tried to make Jack's life as normal and happy as possible, which is why she has tried to protect him by not telling him the truth about their situation: that Room is a prison and what they should do, what they need to do, is leave Room, escape and live Outside.

Inside Room, Ma and Jack fill their days with playing games, singing songs, telling stories and reading the five books that Jack has, over and over again. They have Phys Ed, where they run and jump around Room to try to keep fit. They have Sunday Treat, where they get to ask for something special from Old Nick in addition to their usual diet. All this is just a game for Jack - he doesn't know that this is not "normal" life. Room is not only his home, it's his entire world. Everything Outside is "TV", i.e. not real. He is curious, but also scared of the Outside world, which to him is as fascinating and strange as outer space:

Beep beep. That's Door. 
I listen very hard. In comes the cold air. If I had my head out of Wardrobe, there'd be Door opening, I bet I could see right into the stars and the spaceships and the planets and the aliens zooming around in UFOs. I wish I wish I wish I could see it.

Every weekday Jack and Ma climb as near Skylight as they can and "do Scream": they shout and make as much noise as they can. Sometimes, in the night, Ma flashes their lamp at Skylight: three short flashes, three long... Jack only sees these habits as funny games that they play, but Ma is getting desperate to escape...

Warning: do not read too many reviews of this book before you read it, because it can be easily spoiled and I think some reviews already say too much...

You can also visit a virtual Room, created on the basis of the book. :)

...and in Finnish:
Arvuuttelin jo kirjaa lukiessa sen mahdollista suomentamista. Tammi-kustantamo on kommentoinut ainakin Olivian kirjablogin arvosteluun, että romaania ollaan suomentamassa, mutta aikataulu on vielä avoin. Suomentajalle tässä riittääkin haastetta: Jackin ajatusmaailma on niin omaperäinen ja kerrontatyyli rikkoo kaikkia mahdollisia kielioppisääntöjä. Määräisten ja epämääräisten artikkelien puute on englannin kielessä erityisen silmiinpistävää: Jackin pienessä maailmassa, eli Huoneessa, kun on vain yksi Sänky, yksi Ovi, yksi Vaatekaappi jne., joten a ja the sanoille ei ole tarvetta.
Roomista ovat lumoutuneet ainakin Cathy, Miia ja Booksy.

Emma Donoghue: Room. Picador. 2010.

Links:
EmmaDonoghue.com
Guardian: Room
The Telegraph: Room
Buy Room from The Book Depository

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä.

Riikka Pulkkisen Totta- ja Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanien jälkeen tuli tämän kohdalla jo etukäteen vähän sellainen déjà vu -olo: taas 1980-luvulla syntyneen kotimaisen naiskirjailijan teos, jossa käsitellään nuoren naisen vaikeaa äitisuhdetta (muun muassa). Iida Rauman Katoamisten kirja asteleekin Pulkkisen ja Tammimaan romaanien jalanjäljissä, mutta on jotenkin suorasukaisempi ja lukuromaanimaisempi. Mikä tässä tapauksessa vetosi ainakin minuun.

Tässäkin romaanissa tosiaan käsitellään äidin ja tyttären välisen suhteen ikuista mysteeriä. Päähenkilö, vapaa-ajallaan maalaava nuori nainen, on töissä vanhainkodissa (aivan kuten Paljain käsin -romaanin päähenkilö!). Turkuun sijoittuvassa romaanissa seurataan päähenkilön elämää, joka on koko ajan enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Järjen äänenä toimii tyttöystävä Sofia, joka opiskelee yliopistossa venäjää, mutta jonka teatteriharrastus vie mukanaan. Päähenkilön mieltä painaa myös lapsuudenystävä ja ensirakkaus, koulukiusattu Susanna. Vanhainkodista löytyy työtoveri, kosovolainen Zorka, josta tulee päähenkilölle eräänlainen päähänpinttymä, lähes pakkomielle. Päähenkilön äiti taas on kiinnostuneempi sisällissodan aikana kadonneesta naisesta kuin omasta tyttärestään. Isäkin kuuluu kadonneisiin; äidin mukaan hän on "Jossain panemassa":

Välillä mietin tuota arvoituksellista paikkaa nimeltä Jossain. Kun sanaa toistelee tarpeeksi pitkään, se alkaa menettää merkityksensä, kuulostaa eksoottiselta tavuyhdistelmältä. Isä on Jossain. Siitä tulee sellainen tunne kuin olisi mahdollista nousta lentokoneeseen ja päätyä kentälle, jonka terminaalin katossa lukee Jossain Airport. Minäkin haluaisin olla Jossain. En edes välttämättä panemassa, kunhan vain Jossain.

Romaani on läheistä sukua Sofi Oksasen Baby Janelle, jossa myös seurataan kahden naisen parisuhdetta ja lääkeriippuvuutta. Myös siinä sukupuolettoman oloinen Piki on masentunut ja paniikkihäiriöinen, tässä taas päähenkilö kärsii unettomuudesta ja lääkeriippuvuudesta. Riippuvuutta ei kaunistella tai ihmetellä, asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat.

Tajusin muuten vasta romaanin jälkeen, ettei päähenkilön nimeä mainita missään vaiheessa! Yleensä sen huomaa jo lukiessa, mutta nyt sen puuttuminen ei ihmetyttänyt kuin vasta jälkeenpäin. Piti oikein selailla kirjaa uudestaan ennen kuin uskoin, että sitä ei tosiaan mainittu missään! Anonyymi päähenkilö tuli nimettömyydestään huolimatta jotenkin lähelle, melkein iholle asti. Vaikka suhtauduin romaaniin etukäteen kriittisesti, ahmin sitä kuin teininä Pottereita. :D Tässä romaanissa ei ollut mitään turhaa kikkailua - kielellä tai muutenkaan - vaan tämä oli sitä aitoa, rankkaa, yllättävää, riemastuttavaa ja ennen kaikkea viihdyttävää kunnon tarinankerrontaa kaunokirjalliseen muotoon puettuna. Tähän kirjaan oli helppo upota ja "kadota". :) Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea kirja ja esikoisromaaniksi todella vaikuttava!

En olisi varmaan tarttunut tähän, jos en olisi lukenut esim. LauranKatjan, Morren sekä erityisesti Susan arvioita. Kiitos! :) Kirjasta ovat pitäneet myös Hanna ja Mari A.

Iida Rauma: Katoamisten kirja. Gummerus. 2011. 377 sivua.

Gummerus: Katoamisten kirja
Kiiltomato/Elina Kela: "Monin tavoin kadonneet"
HS kirjat: "Minua ette ota kiinni ja pakota hymytytöksi"
Kirjavinkit: Katoamisten kirja

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Helen Moster: Hylky

Yllättäen edessä häämötti jokin. [...] Käännyin aavistuksen vasemmalle ja hidastin laskeutumista. Taas valo osui johonkin. Leijuin alaspäin. Nyt kohde pysyi valokeilassa. Samassa erotin pystyssä törröttävän maston. Edessäni makasi hylky!

Helen Mosterin esikoisromaanissa seikkaillaan kahdella eri aikakaudella, kolmessa eri paikassa. Nykyajassa helsinkiläinen Anton on sukeltelemassa Suomenlahdella, kun hän löytää yllättäen hylyn. Hylystä Anton nappaa mukaansa pienen, posliinisen kupin, jossa on ruusumaalaus. Sitten hypätäänkin jo 1700-luvulle, jossa Venäjän ikääntyvä keisarinna Katariina Suuri tilaa astiaston saksalaiselta Meissenin posliinitehtaalta. Posliiniastiastoa viemään määrätään hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen, jonka Arne-poika pääsee isänsä mukaan oppimaan merenkäynnin saloja.

Romaani oli erilainen kuin etukäteen odotin. Luulin, että siinä olisi enemmän kuvausta merimatkasta ja siitä, miten hylky päätyi meren pohjaan ja mitä sitten tapahtuu, kun se heti romaanin alkumetreillä löydetään. Tarina ei kuitenkaan keskity varsinaiseen laivaan tai hylkyyn kuin vasta aivan lopussa. Suurin osa ajasta seurataan Arnen ja tämän isän reissaamista ympäri Alankomaita ja Saksaa, kun he valmistautuvat merimatkaan ja keräävät keisarinnalle lähtevää lastia kokoon. Välillä taas hypätään nykyaikaan, jossa Anton seurailee Arnesien jalanjälkiä Keski-Euroopassa. Sitten taas käväistään 1700-luvun lopun Pietarissa, jossa Katariina Suuri odottelee jo malttamattomana tilaustaan.

Pidin erityisesti kirjan rikkaasta ja huolellisesta kielestä, mutta itse tarina ja henkilöt jättivät hiukan toivomisen varaa. Tietyt yksityiskohdat kirjassa häiritsivät tai jäivät vaivaamaan. Kuvittelin esimerkiksi Arnen nuoreksi, korkeintaan 10-vuotiaaksi pojaksi ja yllätyin, kun jossain kohtaa mainittiin, että hän oli 15-vuotias (muistaakseni). Ujo ja hiljainen Arne vaikutti minusta paljon nuoremmalta ja myös Arnen ajatukset olivat välillä kuin jostain lastenkirjasta, esim. "Arnea nauratti tammilankkujen nitinä ja natina jalkojen alla." Myös Anton tuntui epäuskottavalta. Miten nuori mies, jolla ei ole työpaikkaa tai tuloja, päättää yhtäkkiä lähteä selvittämään kahvikupin tarinaa lentelemällä ympäri Eurooppaa? Ok, ylihuolehtivainen äiti avusti poikaansa rahallisesti, mutta tämäkin oli vähän ontuva selitys...

Monet viittaukset jäivät hämäriksi ja sivujuonet avonaisiksi. Mikä merkitys Meissenin posliinitehtaan johtajan Camillo Marcolinin sormuksella oli? Miksi Antonin kädet olivat niin samannäköiset kuin Arnen maalaamassa kuvassa esiintyvät posliininmaalaajan kädet? Mitä Caspar an der Heidenille, Arnen ystävälle ja taidemaalarille, tapahtui?

Willem Arnesen, Arnen isä, oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo. Hän vaikuttaa aluksi varsin stereotyyppiseltä ankaralta isältä, joka väheksyy Arnen taiteellisia lahjoja ja yrittää kieltää poikaansa maalaamasta. Hän ei näe meriaiheisissa tauluissa mitään ihastelemisen arvoista, onhan hänellä oikea meri koko ajan ympärillä matkoillaan. Toisaalta Willem Arnesen on aivan arkkitehtuurin pauloissa ja kehuu vuolaasti ja tunteikkaasti näkemäänsä goottilaista kirkkoa. Varsin kaksijakoinen mies siis, eikä aivan niin epäesteettinen kuin voisi ymmärtää...

Jostain syystä tuntuu jotenkin pahalta kritisoida tätä kirjaa, koska siinä on kuitenkin niin paljon hyvää, että suosittelen lukemaan sen silti. Tekee mieli sanoa sama kuin Salla: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Odottelen joka tapauksessa mielenkiinnolla Mosterin mahdollisia tulevia romaaneja!

Helen Moster: Hylky. Avain. 2011.

HelenMoster.fi 
Avain: Hylky
Kiiltomato/Tapio Salomaa: "Harhailua ja löytämistä" 
HS kirjat: "Hylky kätkee unelmat ja pettymykset"
Keskisuomalainen: Hylky

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä.
Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi." 
Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia.

Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria, nosti odotuksia vieläkin korkeammalle.

Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.

Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman tarinoissa ravistellaan perhekulissien rakenteita. Monissa tarinoissa käsitellään ns. tavallisten ihmisen arkea, perhettä ja erityisesti sukupuolirooleja absurdisten ja ironisten juonenkäänteiden kautta.

Kyllä tarinoihin hauskoja oivalluksia ja yllättäviä käänteitäkin mahtuu. Välillä tuntuu jopa siltä, että tarinat on kirjoitettu yhdeltä istumalta alusta loppuun, koska niiden kerronta hyppelee assosiaatiosta ja päähänpistosta toiseen kuin hieman häiriintyneen (tai vaihtoehtoisesti nousuhumalaisen ;D) ihmisen tajunnanvirta. Esimerkiksi "Elinvoimakakku"-nimisessä novellissa naimisissa oleva nainen tajuaa salaisen rakastajansa sairastavan syöpää ja päättää parantaa tämän leipomalla miehensä elinvoiman kakkuun ja syöttämällä sen rakastetulleen: Iltakahvin aikana selitin asian miehelleni. Sanoin, että serkkuni on kuolemansairas - rakastajani oli nimittäin myös serkkuni - ja tarvitsisi kipeästi elinvoimaa.

Suurin osa tarinoista loppui aivan yllättäen, melkein kuin kesken. Kaikkia yhdisti se, että jälkeenpäin tuli sellainen vähän montypythonmainen 'mitä hittoa?!' -reaktio. Supiseen tutustuminen kannatti kuitenkin ehdottomasti aloittaa Liha tottelee kuria -romaanista; se oli jotenkin helpommin lähestyttävä kuin nämä novellit.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY. 2010.

Kiiltomato/Jani Saxell: "Ihmisen itserakkauden ihramuuri"
Kirjavinkit: Apatosauruksen maa
HS kirjat: "Hervotonta menoa keittiössä"
WSOY: Apatosauruksen maa
WSOY: Miina Supinen