tiistai 31. toukokuuta 2011

Lukunurkkaus

K-blogin Jenni heitti ilmoille hauskan haasteen, jossa tarkoituksena on kuvata/kuvailla omaa lukunurkkaansa. Muissa blogeissa on ollut jo mitä houkuttelevimpia ja viihtyisimpiä lukunurkkia (ovatko kaikki lukutoukat myös himosisustajia??) ja koska blogini nimi on Kirjanurkkaus, niin pitäähän se oma nurkkaus sitten esitellä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan nurkkaus perustuu täysin yhteen huonekaluun: kuvassa esiintyvä Artekin nojatuoli on pelastettu lapsuudenkodistani ja on jo yli parikymmentä vuotta vanha. Nahkapäällyste on rähjäinen ja sitä koristavat kissojen raapimajäljet. Jalat nitisevät ja niissä taas on koiranpennun hampaiden jälkiä. Istuimen alla on kunnioitettava leivänmuruvarasto. Iästään huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - tuoli edustaa mukavuuden ja rentoutumisen huippua. Se kuuluu myös kissojemme lempipaikkoihin. Tuoliin voi rojahtaa melkein miten vain, napsauttaa lukulampun päälle ja asettaa kahvikupin ikkunalaudalle. Mitäpä sitä muuta tarvitsee? :)

maanantai 30. toukokuuta 2011

Anni Nykänen: Mummo

Kirjablogien ohella seurailen semi-aktiivisesti myös muutamia sarjakuvablogeja ja yksi ehdottomista suosikeistani on Anni Nykäsen Mummo. Mummon ronski huumori ja realistinen elämänasenne vetoaa varmasti nuorempiinkin sukupolviin (tai ehkä nimenomaan niihin), vaikka henkilökohtaisesti en omaa mummoani stripeistä tunnistakaan. :) Sammakon julkaisema sarjakuva-albumi sisältää blogista tuttujen strippien lisäksi myös uusia Mummo-sarjakuvia. Albumi on luettu alle tunnissa, mutta jäljelle jäävä hyvä mieli kestää pitkään.

Mummo on vähän kuin Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan urbaanimpi naispuolinen versio. Vanhan kansan viisautta ja maalaisjärkeä löytyy vaikka muille jakaa (ja Mummohan sitä myös jakaa!), mutta Mummossa on myös räväkämpi, modernimpi puoli. Mummo tsumpaa, pelaa tietokonepelejä ja kyttää tuttujen elämää fasepuukissa. Elämän onnellisimpiin hetkiin kuuluu kuitenkin itsejauhetuista pavuista keitetyn kahvin ryystäminen tassilta kiikkutuolissa istuen.

Anni Nykänen: Mummo. Sammakko. 2010.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Leonie Swann: Murha laitumella

"Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. [...] Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!"
[...]
"Entä kun lapiontökkääjä on löytynyt?" kysyi Heide hermostuneena. "Mitäs sitten?"
"Vaadimme oikeutta!" määki Othello.
"Oikeutta!" määkivät muutkin. Siten oli päätetty, että George Glennin lampaat selvittäisivät ainoaa paimentansa kohdanneen iljettävän murhan.

Tähänkin romaaniin tartuin alun perin erään blogikirjoituksen perusteella; tällä kertaa vuorossa oli marjiksen arvostelu. Dekkareita en juuri lue, mutta lammasdekkari kuulosti niin kummalliselta, että pakkohan tähän oli tarttua. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu todisti, että fiktiiviset lampaat voivat pohjimmiltaan olla kiehtovia ja mystisiä olioita, joiden ympärille saa helposti kehitettyä mitä omituisempia juonenkäänteitä. Leonie Swannin romaanissa dekkaripuoli jääkin varjoon, kun lampaat pääsevät ääneen.

George Glenn löytyy eräänä aamuna laitumelta lapio rinnassaan. Uskolliset lampaat päättävät selvittää paimenen murhan. Murhamysteerin selvittämistä johtaa Neiti Maple, joka on lauman - ellei koko maailman - viisain lammas. Esikuva löytyy tietenkin Agatha Christien Miss Marplesta. Laumaan mahtuu koko joukko outoja nimiä ja persoonia, mm. Mopple the Whale - lihava ja nälkäinen lammas, jolla on pettämätön muisti, sekä Othello - musta pässi, jolla on neljä sarvea ja salaperäinen sirkusmenneisyys (romaanin nimistä löytyy enemmän juttua penjamin blogista).

Tarina etenee hitaasti ja rönsyilevästi, mikä johtuu pitkälti siitä, että kerronta perustuu täysin lauman sekalaisiin päähänpistoihin. Keskittymiskyky ja johdonmukaisuus kun eivät kuulu näiden(kään) lampaiden ominaisuuksiin. Rikoksen selvittämisen keskeyttävät milloin lauman sisäiset kiistat, lampaiden kummalliset katoamiset ja pelkotilat, kaksoisolennot, maukkaimpien hiiriheinien ja sokerikasvien etsiminen laitumelta sekä vihoviimeisten karitsojen edesottamuksien päivittely.

Kaiken kaikkiaan romaanin idea on kiehtova, mutta siitä olisi ehkä saanut enemmänkin irti. Ainakin lampaiden sanastoa olisi voinut kehittää pidemmälle (mm. kaikki viholliset ovat lampaiden mielestä susia tai sudenhaamuja kun taas väkivaltaisuudet ja vääryydet ovat sudetusta). Tapahtumien lopullinen kulku on pitkään yhtä sekava lukijalle kuin lampaillekin, koska mitään ei kerrota muusta kuin lampaiden näkökulmasta. Sympaattinen hyvänmielen kirja, mutta odotin ehkä enemmän.

Leonie Swann: Murha laitumella. WSOY. 2007.
Saksankielinen alkuteos: Glennkill
Suomentaja: Helen Moster

Linkit:
HS kirjat: "Lammas ratkaisee"
Savon Sanomat: Murha laitumella
WSOY: Murha laitumella
WSOY: Leonie Swann

lauantai 28. toukokuuta 2011

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Kansi: Jenni Noponen
Hän jättää mummon käden ja pyyhältää pihatantereelle. Hän kiskoo juhannuskoivun kolostaan ja ruotii siitä lehdet.
- Ranki lentää pitemmälle.
- Ai kun se oli kaunis lehtevä koevu.
- Katos tätä.
Mummo käy yleisöstä. Lennu komentaa yleisön kasvimaan vieruspenkille. Lennu, paras suomalaistoivo tänä juhannuksena, tulee heittovuoroon. Mummo nostaa kädet helmasta ja hakkaa niitä yhteen.
- Hyvä Lennu, anna männä!

Ihan ensin kiitän vielä ihanista ja sydäntä lämmittävistä onnitteluistanne edelliseen päivitykseen! :) Paluu über-rentouttavalta ja höpsön romanttiselta häämatkalta tapahtuu Heidi Jaatisen Ei saa katsoa aurinkoon -kirjan merkeissä. Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta arvostelut laahaavat jäljessä - kuten tavallista - mutta haluan kuitenkin kirjoittaa tästä jotain.

Pienen mökin emäntä on heittänyt ilmoille loistavan Lukuvinkki blogiystävältä -haasteen, jossa peräänkuulutetaan eräänlaista virtuaalihalia, eli linkitystä toisista blogeista saatuihin kirjavinkkeihin. Heidi Jaatisen kirjan löytämisestä saan kiittää Sannaa, jonka arvostelu sai minut kiinnostumaan romaanista. Lainasinkin kirjan aikoinaan kirjastosta, mutta jostain syystä se siirtyi vähitellen TBR-pinossani vain alemmas ja alemmas muiden kirjojen tieltä. Lopulta se vihoviimeinen palautuspäivä painoi päälle ja päätin tarttua kirjaan.

Romaani kertoo pienestä Lennusta, joka elelee suomalaisessa maalaisidyllissä. Usean sukupolven asuttamat maitotilat ulkohuusseineen olivat muutama vuosikymmen sitten vielä arkipäivää, mutta nykyään lähes kadonneita. Isosiskot kikattavat vintillä, lehmiä lypsetään käsin ja pihalla haukkuu Lerppa-koira. Vanhemmat omistavat hautaustoimiston, mutta äiti ja isä ovat Lennulle jotenkin vieraan oloisia. Tärkein ihminen Lennun elämässä on mummo.

Kesäpäivät kuluvat huolettomasti pienessä elinpiirissä. Kauppa-auto tuo ruokaa ja Lennu vierailee Uuno-sepän pajalla. Pajalla Lennu tapaa myös Lukusen, Uunon ystävän (tämän ystävyyden laatua jäin muuten miettimään..?). Lukusen myötä Lennun päälle lankeaa synkkä varjo, häpeällinen salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään.

Pienen lapsen huolettomaan maalaiselämään alkaa vähitellen kerääntyä muitakin tummia ja pelottavia asioita. Rakas mummo vanhenee nopeasti ja kun järven ympärillä asuvat vanhukset kuolevat vuoron perään alkaa Lennu pelätä, milloin on mummon vuoro. Sitten alkaa koulu ja Lennun maailma avartuu kirkonkylälle asti. Koulussa Lennu kohtaa taas uuden haasteen kiusaajien muodossa.

Vaikka Lennun elämä tuntuu pienelle pojalle kohtuuttoman rankalta, romaani on kirjoitettu niin ihanan kepeästi ja taidokkaasti, että jälkeenpäin siitä jää silti hyvä mieli. Savon murretta käytetään järjestelmällisesti dialogissa ja itsekin syntyperäisenä savolaisena tunnistin monia lapsuudesta tuttuja sanoja ja sanontoja (minuakin kiellettiin lapsena tekemästä töllön töitä, kun tein jotain tuhmaa!). Muutenkin Jaatinen on tavoittanut hienosti Savon murteen vivahteet ja puhetavan:

- Enhän minä ossoo. 
- Työ tekijäänsä neuvoo. Miinä keitäpä meille oikein hyvät kahvit.
- Että työ suata. Minnoon niin pieni vasta.
- Pienestä se on alotettava. Suattii olla tästä lähin aena Miinan kaverina, joka lauvantae.

Romaani ei takakannen tekstin perusteella kuulosta kovin jännittävältä tai erikoiselta, ja sen kansikin näyttää lähinnä surrealistiselta maalaukselta (miksi ihmeessä taivaalla seikkailee lehmä ja jäällä astelee jättiläismäinen kettu?!). Tarina on kuitenkin erittäin maanläheinen ja kikkailematon. Seija Vilén onkin kirjoittanut blogissaan, että romaani vaatii ehkä hieman hitaamman, maalaisemman lukurytmin. Näin on varmasti ainakin dialogin ja murteen osalta (jota on siis kirjassa todella runsaasti). Henkilöiden puhetta on hauska maistella rauhassa ja melkein tekisi mieli lukea dialogia ääneen. :) Muutenkin juoni ja kerronta tempaisi minut mukaansa niin, että kirjaa oli vaikea laskea käsistä ja lukurytmistä oli ainakin loppua kohden hitaus kaukana!

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, ilmestyy nyt tulevana syksynä. Odotan sitä jo kovasti, vaikka täytyy sanoa, että senkään kansi ei hivele silmiä!

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon. Gummerus. 2010.

Linkit:
Gummerus: Ei saa katsoa aurinkoon
Gummerus: Heidi Jaatinen
Kiiltomato: "Juureva ja näkemyksellinen esikoisromaani"
Savon Sanomat: Ei saa katsoa aurinkoon

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Tauko romantiikalle

Päivitystahti on erinäisten juhlajärjestelyjen vuoksi hidastunut olemattomiin, ja tauko jatkuu ainakin vielä n. viikon, kun allekirjoittanut lähtee vastavihittynsä kanssa häämatkalle. Kunnianhimoisiin suunnitelmiin kuuluu mm. kylpylän poreammeessa loikoilua sekä rentouttavia hetkiä hotellihuoneessa. Sielläkin tulee varmasti luettua ja puolisossakin on ei-ihan-pientä lukutoukan vikaa, niin uppoutuminen kirjaan tuskin aiheuttaa närää. :) Mukaan lähtee minut täysin koukkuunnuttanut Emma Donoghuen Room sekä vielä avaamattomat Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo ja Riku Korhosen Hyvästi tytöt.

Viikon päästä palataan! :)

lauantai 14. toukokuuta 2011

Tuuve Aro: Yöstä aamuun

Vessan peili baarissa ei ollut oikeaa lasia vaan kiiltävää, hitusen vääristävää metallia. Kasvot näyttivät oudoilta sen pinnassa. Jotain oli tapahtunut. Olin seisonut yksin peilin edessä, lisännyt huulipunaa, valo oli sirissyt yläpuolellani ja jotain oli tapahtunut.

Lisää Tuuve Aroa, ja taas hämmentävän romaanin muodossa. Tarina alkaa pariskunnan baari-illasta. Saara jättää poikaystävänsä Mikaelin odottamaan, kun käy itse vessassa. Kun Saara palaa baarin puolelle, tiskillä seisookin tuntematon mies kahden viinilasin kanssa. Punapartainen mies näyttää hämärästi tutulle, mutta Mikael on hävinnyt. Saara torjuu miehen kysymykset ja lähentely-yritykset, kunnes mies lopulta poistuu ja Saara kävelee yksin kotiinsa.

Seuraavana aamuna Saara herää tyhjään asuntoon. Mikaelin puoli sängystä on koskematon. Poissa ovat myös kahvinkeitin, Mikaelin sulkapallomailat ja maihinnousukengät. Jotain on tapahtunut, mutta Saara ei ymmärrä, että mitä. Eikä sitä muuten ymmärrä lukijakaan...

Vähitellen tuntuu siltä, että Saaran ja edelleen poissaolevan Mikaelin välinen kuilu sen kuin kasvaa. Välillä alkaa jo epäillä, oliko miestä koskaan olemassakaan, vai oliko hän vain Saaran mielikuvituksen tuotetta. Ainoa jäljellä oleva todistuskappale on pariskunnan kodin nurkassa seisova kitara, mutta miksi Mikael ei ole ottanut rakasta soitintaan mukaansa? Saara ei saa Mikaeliin yhteyttä ja kaikki ystävätkin tuntuvat suhtautuvan Saaraan jotenkin vihamielisesti. Mitä hän on tehnyt? Saara jopa tunkeutuu kuokkavieraana Mikaelin ukin hautajaisiin, mutta sielläkään Mikaelia ei näy - pelkästään se sama, tuntematon punapartainen mies, joka katsoo Saaraa jotenkin säälivästi.

En oikein osannut lähestyä kirjaa mitenkään ja lopulta minullekin jäi epäselväksi, että mistä tässä oikein oli kyse. Kirjan juoni ei ollut yhtä vetävä kuin Karmiinassa ja kertoja/päähenkilön saamattomuus ja päämäärättömyys oli välillä todella ärsyttävää. Kuitenkin ihmisen yksinäisyys, eron vaikeus, kyvyttömyys todella nähdä toista - nämä teemat olivat varmaan keskeisimpinä suurennuslasin alla. Silti en oikein syttynyt; vähän liian absurdia minulle.

Tuuve Aro: Yöstä aamuun. WSOY. 2009.

Linkit:
WSOY: Yöstä aamuun
WSOY: Tuuve Aro
Kiiltomato.net: "Pimeydestä valoon, todellisuudesta toiseen"
HS kirjat: "Myrskyn jälkeen on taas vähän mukavampaa"
Kirjavinkit: Yöstä aamuun

tiistai 10. toukokuuta 2011

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien eivätkä olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kuin itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illassa ei tapahdu juuri mitään ja silti se sisältää niin paljon. Romaanin päähenkilö, perienglantilainen hovimestari Stevens, lähtee automatkalle tapaamaan entistä taloudenhoitajaa, miss Kentonia. Matkallaan hän muistelee ja pohtii seikkaperäisesti elämäänsä lordi Darlingtonin hovimestarina ja kuvailee yrityksiään sopeutua nykyisen isäntänsä, amerikkalaisen liikemiehen modernimpiin käsityksiin taloudenpidosta ja hovimestarin asemasta.

Romaanin kerronta piirtää niin tarkan kuvan Stevensistä, että huomasin välillä pitäväni häntä oikeana ihmisenä fiktiivisen hahmon sijaan! Välillä hän puhuttelee lukijaakin ja pahoittelee rönsyilevää tarinointiaan niin kuivakan kohteliaasti, että tulee ihan sellainen olo niin kuin olisi itsekin vanhan, englantilaisen hovimestarin palveltavana! Järkähtämättömän uskollisena hän ei vahingossakaan sano pahaa sanaa entisestä isännästään vaan puolustaa lordi Darlingtonia henkeen ja vereen. Lukijalle kuitenkin paljastuu vähitellen, että lordin kiinnostuksenkohteet sotienvälisenä aikana olivat moraalisesti melko arveluttavia.

Rivien välistä voi aavistaa, että Stevens oli todellisuudessa myös syvästi pettynyt isäntäänsä ja ehkä myös hieman itseensä. Stevens uhraa koko elämänsä pyrkimykselle palvella lordia moitteettomasti ja epäitsekkäästi, arvokkaasti, kuten suuren hovimestarin kuuluukin. Velvollisuudet menevät aina tunteiden ja yksityiselämän edelle. Kun lordin todellinen puoli paljastuu, myös Stevensin elämäntehtävä ja tarkoitus joutuu kyseenalaiseksi.

Stevensin kertojanääni ei kuitenkaan ole katkera vaan aina asiallinen. Menneisyyteen mahtuu monia hyviäkin muistoja. Hovimestarin pikkutarkkoja velvollisuuksia ja yläluokkaisen kartanon ylläpitoa kuvaillaan romaanissa tarkkaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa ja entisaikojen jäykkä ja palvelualtis hovimestari alkaa olla erikoinen harvinaisuus, jota ei enää kaivata. Stevensin pitkä päivä lähestyy surumielistä iltaansa.

Olen lukenut romaanin jo muutama vuosi sitten, mutta luin sen nyt uudestaan Booker-haastettani varten. Ensimmäisellä lukukerralla se tuntui jotenkin pitkäveteiseltä ja raskaalta, mutta nyt pidin kirjan hitaasta kerronnasta ja tunnelmasta paljon enemmän. Elokuva on tullut myös katsottua muutamaan otteeseen; Anthony Hopkins on ilmetty hovimestari Stevens!

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Tammi. 2001.
Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day
Suomentaja: Helene Bützow

Linkit:
Tammi: Pitkän päivän ilta
Tammi: Kazuo Ishiguro
HS kirjat: "Munausta koko kunniakas elämä"
Wikipedia: Kazuo Ishiguro

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Tuuve Aro: Karmiina

Salassa hän oli syntynyt, ja salassa hänet pidettiin, seitsemäntoista vuotta. Salaisessa valtakunnassa pimeydestä muodostui paras ystävä. Karmiina oppi aistimaan asioita joita kukaan muu ei aistinut. Hän oppi liikkumaan ääneti ja tekeytymään näkymättömäksi kuin suojaväriinsä piiloutunut villieläin. Hän saattoi istua tunteja ja jopa päiväkausia hievahtamatta samassa asennossa, kyykyssä pää polvia vasten, ja kuunnella seinän takaa kantautuvia ääniä.

Tuuve Aron tuotantoon tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa oli aiemmin luettujen novellikokoelmien sijaan romaani, Aron esikoinen, joka onnistui ylittämään kaikki ennakko-odotukseni.

Saunan pimeässä kellarikomerossa varttuu tyttö nimeltä Karmiina, jota suku pitää lukittuna piilossa. Karmiinalla ei ole perhettä, kaksossiskokin on kuollut äidin heitettyä kaksoset kaivoon. Samassa tapaturmassa Karmiinan naaman oikea puoli on ruhjoutunut ja käsi surkastunut, oikeassa jalassa ei ole tuntoa. Karmiinan ainoa ystävä koko maailmassa on tulitikkurasiassa asustava lemmikkihämähäkki Kaspar.

Kirjan alkuasetelma kuulostaa sadulta, mutta melko synkältä sellaiselta. Lukitussa huoneessa varttuvasta lapsesta tulee mieleen myös Emma Donoghuen Room (odottelee parhaillaan vuoroaan kirjapinossa), jossa pidetään lukittuna äitiä ja pikkupoikaa. Sitten on tietysti ihan oikea esimerkki vangitusta tytöstä: Natascha Kampusch, jonka omaelämäkerrallinen teos ilmestyi äskettäin. Tuuve Aro on kuitenkin tarttunut aiheeseen jo aiemmin; Karmiina on ilmestynyt vuonna 2004.

Romaanin pääteema ei kuitenkaan ole vankeus vaan vapaus. Jo heti ensimmäisillä sivuilla Karmiina onnistuu pakenemaan vankilastaan. Hän ei ole koskaan käynyt missään, tavannut tuskin ketään, mutta Kaupungista hän on kuullut ja sinne pitäisi päästä. Maantiellä kävelevää Karmiinaa vastaan ajaa Lasse Sjöblomin punainen auto ja mies ottaa oudonnäköisen tytön kyytiin. Ajomatka ei kuitenkaan pääty kovin onnellisesti ja pian Karmiina on taas yksin tien poskessa. Ohi hurisee kuitenkin pian paralympialaisten pyörätuolikilpailun osanottajaryhmä, joista viimeinen, Maisa, päättääkin jäädä oudon tytön luo. Maisan mukana Karmiina taas päätyy suomalaisen korpimetsän keskelle salaisiin rave-bileisiin.

Romaanissa sattuu ja tapahtuu niin uskomattomia ja yllättäviä asioita, että sitä on vaikea laskea käsistään. Luin tätä illalla ennen nukkumaanmenoa ja ajattelin joka luvun jälkeen, että 'vielä yksi luku', 'no vielä yksi, tämä on varmasti viimeinen'... :) Kirjan tyylistä tuli välillä mieleen Johanna Sinisalo. Tässäkin kolkuteltiin fantasian portteja, vaikka tämä oli ehkä ennemminkin aikuisten satu kuin suoranaista fantasiaa. Pidin siitä, miten lähes tarunomainen hahmo, Karmiina, joutui "oikeaan" maailmaan, realististen ihmisten joukkoon.

Karmiina on silti jotenkin puistatuksia aiheuttava henkilö. Epämuodostuneen ulkonäön lisäksi hän on luonteeltaankin ennemmin sadun hirviö kuin sen sankaritar. Hän tuntuu olevan täysin vailla empatiaa tai sosiaalisia taitoja ja rauhoittelee itseään toistelemalla kellarissa lukemiensa hautausilmoitusten värssyjä. Muutenkin Karmiinan puhe koostuu lähinnä aikakauslehdistä bongatuista mainoslauseista, jotka saavat vastakaikua vasta Karmiinan päätyessä Vihreä Vaara -nimiseen ekokommuuniin, jossa suunnitellaan mielenosoitusta eduskuntatalolle. Karmiinan seikkaillessa ympäri Helsinkiä häntä seuraa ylikonstaapeli Mielonen, joka haluaisi auttaa. Mielonen on vähän kuin Thelma & Louise -leffan poliisi; hän tuntee sympatiaa väärinymmärrettyä tyttöä kohtaan ja yrittää pelastaa tämän pahalta maailmalta.

Kaunis ja hämmentävä romaani. Suosittelen lämpimästi satunnaiseen nurinkurisuuden kaipuuseen! :)

Tuuve Aro: Karmiina. WSOY. 2004. 270 sivua.

Linkit:
WSOY: Karmiina
WSOY: Tuuve Aro
Kiiltomato: Karmiina
Kirjavinkit: Karmiina
Wikipedia: Tuuve Aro

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Mario Vargas Llosa: Andien mies

Lituma nousi ylös ja otti muutaman askeleen syvään hengittäen. Hän tunsi taas vuorten murskaavan ja ahdistavan läsnäolon, vuoriston syvän taivaan vaikutuksen. Täällä kaikki kohosi ylöspäin. Hänen jokainen solunsa kaipasi Piuran erämaita, valkoisia hiekkasärkkiä ja loppumattomia lakeuksia, joilla kasvoi johanneksenleipäpuita ja käyskenteli vuohilaumoja. Mitä sinä Lituma oikein täällä teit? Taas kerran hänestä tuntui, niin kuin niin usein aikaisemminkin näiden kuukausien aikana, ettei hän pääsisi elävänä Naccosista pois.

Mario Vargas Llosa sai viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja osittain tästä syystä päätin tutustua edes jollain tavalla miehen tuotantoon. Andien mies valikoitui melko sattumanvaraisesti käsiini kirjastosta. Takakansi kuvailee romaania kuin mitäkin bestselleriä: "Perulaisen kirjailijamestarin uusi maailmanmenestys. Romaani elämästä intiaanien syrjäisillä asuinsijoilla. Ankara, kaunis, jännittävä kuin dekkari."

Avainsana tuossa kuvauksen viimeisessä lauseessa on kuin. Romaanissa on tavallaan kaikki dekkarin ainekset. Korpraali Lituma ja hänen tarinoiva "sidekickinsä" Tomás "Tomasito" Carreño selvittävät Andien vuoristossa tapahtuvia mysteerisiä katoamistapauksia: kolme ihmistä on jo kadonnut jäljettömiin ja taikauskoiset kyläläiset syyttävät vuorten pahoja henkiä. Yllätyin siitä, että Nobel-kirjailijan teos oli näinkin dekkarimainen; voisin melkein luokitella sen viihdekirjallisuuden puolelle. Katoamismysteeri on kuitenkin vain yksi juoni muiden joukossa.

Suuren osan romaanista muodostavat Tomasiton jokaöiset kertomukset esimiehelleen korpraali Litumalle. Aiheena on Tomasiton ja hänen rakastettunsa, Mercedeksen, tarina. Tarinankerrontakohdissa romaani muuttuukin melko haastavaksi. Dialogissa ei nimittäin ole millään tavalla eroteltu aiemmin ja nykyhetkessä sanottuja asioista. Tässä esimerkki:

- Puuttuu vain että vielä sairastuisin, Mercedes valitteli.
- Se oli pelkkä tekosyy. Et kai sinä sentään sitä uskonut, Lituma vastusteli.
- Kai se johtuu kuormurin epämukavuudesta. Soppa ja kunnon uni saavat sinut kyllä toipumaan, nuorukainen rauhoitteli naista.

Tässä siis ensimmäinen ja kolmas repliikki kuuluvat Tomasiton muistelemaan keskusteluun, joka käytiin kauan sitten hänen ja Mercedeksen välillä ja jota Tomasito kertoo nyt Litumalle. Toinen repliikki on kuulija Lituman kommentti tarinaan. En tiedä, onko tämä jokin Vargas Llosalle tyypillinen tyylikeino, mutta ainakin tässä romaanissa dialogi noudatti aina tätä samaa kaavaa.

Dialogin lisäksi henkilöhahmojen paljous ja ajassa hyppiminen loivat aika sekavan kokonaisuuden. Turhauduin siitä, että aina kun kiinnostuin jostain juonikuviosta tai uudesta henkilöstä, hänet unohdettiin tai jätettiin taka-alalle ja siirryttiin jonnekin aivan muualle. Tämän vuoksi en oikein missään vaiheessa saanut romaanista kunnon otetta ja välillä aioin jo jättää sen kesken. Toisaalta osa sekavuudesta tuli varmasti myös siitä, että Perun yhteiskunta ja politiikka (jota romaanissa myös ahkerasti käsiteltiin) olivat itselleni ennestään täysin tuntemattomia. Ehkä tämä vieraus ja eksoottisuus vaikeutti romaanin pointin tajuamista vielä lisää.

En oikein osaa suositella romaania kenellekään. Dekkareita lukevat varmasti pettyvät siihen, että romaani ei pohjimmiltaan olekaan kunnon dekkari. Mario Vargas Llosaan tutustuminen taas kannattaa varmaan aloittaa jostain vähemmän hämmentävästä ja oudosta kirjasta. Oletteko te muut lukeneet jotain helpommin lähestyttäviä Vargas Llosan romaaneja?

Mario Vargas Llosa: Andien mies. Otava. 1995.
Espanjankielinen alkuteos: Lituma en los Andes
Suomentaja: Sulamit Hirvas

Otava: Mario Vargas Llosa
Kirjasto.sci.fi: Mario Vargas Llosa
Wikipedia: Mario Vargas Llosa

Oudoimmat hakusanat blogiin

Muissa blogeissa on joskus aiemmin esitelty kummallisia hakusanoja, joilla blogeihin on päädytty. Noudatan Kirsin esimerkkiä ja esittelen oudoimpia hakusanoja, joilla Kirjanurkkaukseen on tultu.

Suurin osa hakijoista etsii tietoa tai arvosteluja tietystä kirjasta ja suosituimpia hakusanoja ovat sofi oksanen stalinin lehmät ja dorian grayn muotokuva. Sitten on niitä muita yksittäisiä kuriositeettejä, joissa hakija on ehkä etsinyt vähän muuta kuin mitä täällä blogissa on tarjolla:

suosituskirje malli
Sorry, ei löydy täältä. Luulisi, että Google osaa auttaa.

karitsapaisti
Suosittelen ruokablogien puolta.

pilleribuumi
Näkyy ehkä lääketeollisuudessa, mutta toivottavasti ei täällä blogin puolella.

paniikkihäiriö ahtaus  miehet
Miehille voi tulla paniikkihäiriö ahtaissa tiloissa? Tai jollekulle voi tulla paniikkihäiriö ahtaassa tilassa, jossa on paljon miehiä?

a. a. milne nalle puh kirjan paljastuksia
Tämä on ihana! Valitettavasti en osaa auttaa, mutta voin vain kuvitella minkälaisia dramaattisia paljastuksia Nalle Puhissa onkaan! :)

kuka on baby janen päähenkilö
Päähenkilö on romaanin nimettömäksi jäävä kertoja.

michael douglas narsisti
Epäilemättä.

minä haluan markus
Kerro se Markukselle, älä hakukoneelle.

nasevia sanontoja ärsytyksestä
Tämän haun tarkoitusperiä voi vain arvailla...

silmarillion vai hurinin lasten tarina?
Nyt pistit pahan. Ota ja lue molemmat! Húrinin lasten tarina tosin sisältyy pääpiirteittäin Silmarillioniin, joten se kyllä löytyy sieltäkin.

oliko sofi oksasella bulimia
Tähän voi vastata vain Oksanen itse. Mutta ei missään ole määrätty, että kirjailijan teosten pitäisi aina olla omaelämäkerrallisia. Joskus se on vain se kuuluisa mielikuvitus, joka loistaa! :)

afrikan katulasten elämästä kertova kirja
Ainakin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.

raju ja angstinen kirja
Sofi Oksasen Baby Janea olen näköjään tällaiseksi aikoinaan kuvaillut.