keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Haruki Murakami: After the Quake

Katagiri found a giant frog waiting for him in his apartment. It was powerfully built, standing over six feet tall on its hind legs. A skinny little man no more than five-foot-three, Katagiri was overwhelmed by the frog's imposing bulk.
"Call me 'Frog'," said the frog in a clear, strong voice.


Haruki Murakami's After the Quake is a collection of six short stories, some more absurd and bizarre than others. Revengeful ex-wives travelling in Thailand, middle-aged runaways building driftwood bonfires on empty beaches, a giant superfrog in a Tokyo apartment, planning to save the city from a massive earthquake. All the stories are somehow linked by the massive Kobe earthquake that shook Japan in 1995.

Reading these stories is like becoming immersed in a completely different, yet always strangely familiar world. A world that is intriguing, savoury and wonderfully disturbing, but has a certain quality that makes even the mundane seem entertaining and imaginative. A harukimurakami-ish world. :)

Haruki Murakami: After the Quake. Vintage. 2003. 132 pages.
Originally published in Japanese as Kami no kodomo-tachi wa mina odoru
Translated by Jay Rubin

HarukiMurakami.com
Wikipedia: After the Quake
NY Times review: "A Shock to the System"

perjantai 23. lokakuuta 2009

Abha Dawesar: Babyji

She felt like India, a mysterious country thousands of years old. Books could be written about her, but under all the written text and the coats of paint, deep inside her womb was something no one had yet grasped. This was why the Moghuls and the English, the Portuguese, the Dutch, the French, Coke and Pepsi, Star TV, everyone came, conquered, camped.

The front cover of the novel includes an intriguing comment: "If Lolita had grown up in India, she might have debuted in a novel like this." I probably would not compare Vladimir Nabokov's Lolita to this novel quite so freely. The former is a classic written from the perspective of an older man, while Babyji is, in my opinion, popular fiction written from the highly subjective perspective of a precocious teenage girl. But let's not be too strict with the boundaries... :)

Babyji tells the story of Anamika, a student living and studying in Delhi. The distinctly Indian novel relates her experiences of growing up and encountering the typical issues that are almost universal among teenagers: rebelling against her parents, discovering what love and sex are, having her first alcoholic drink and trying to decide what to do in life. The angst, the passion, the confusion, the hormones...

But Babyji is a coming-of-age story with a twist. Anamika's search of her personal identity leads her from one sexual conquest to another, until she has seduced and is sleeping with not only a classmate from school but also an older, divorced mother as well as the family servant - all women.

Anamika's character is both frustrating and endearing, shifting between childish and mature. Babyji is a good read for any teenager or young person, because the themes are familiar regardless of where you come from. And of course, the LGBT community jumped at a novel that embraces same-sex love in a non-Western setting. Among the novel's merits are winning the Lambda Literary Award for Lesbian Fiction and the American Library Association's Stonewall Book Award for Fiction 2006, allegedly the oldest award for LGBT books.

Abha Dawesar: Babyji. Anchor Books. 2005. 356 pages.

AbhaDawesar.com
Random House: Babyji
Wikipedia: Babyji

lauantai 10. lokakuuta 2009

Oscar Wilde: De profundis

Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin. Vain harva pääsee elinaikanaan sellaiseen asemaan, ja niin yleisesti tunnustettuun. Nämä asiat näkee - sikäli kuin näkee - historiankirjoittaja tai kriitikko kauan sen jälkeen, kun sekä ihminen että hänen aikansa ovat menneet. Minun kohdallani oli toisin. Tunsin sen itse ja panin muutkin sen tuntemaan.

Oscar Wilde on muodostunut eräänlaiseksi käsitteeksi kirjallisuuden historiassa. Kaikki tuntevat nimen ja osaavat yhdistää siihen joitain piirteitä, mutta moni ei ole lukenut Wildeltä juuri muuta kuin hänen ainoan romaaninsa, Dorian Grayn muotokuvan, tai nähnyt jonkin Wilden näytelmän teatterissa. Myös omana aikanaan Wilden seurapiirikeikarin elämäntapa toi hänelle vähemmän positiivista julkisuutta. Jos hän eläisi nykyaikana, hän olisi epäilemättä huippusuosittu taiteilija, mutta myös keltaisen lehdistön ykkösnimiä. :)

Wilden loistokas ura romahti, kun hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan ja pakkotyöhön homoseksuaalisuudesta. Wildellä oli ollut suhde mm. nuoren lordi Alfred "Bosie" Douglasin kanssa. Wilden epäonneksi Douglasin isä, lordi Queensberry, edusti vanhakantaista englantilaista ylimystöä, jolle kunnia ja maine oli kaikki kaikessa. Lordi Queensberry haastoi Wilden oikeuteen "törkeästä siveettömyydestä" ja voitti suurta julkisuutta aikanaan herättäneen oikeusjutun. Wilde passitettiin Readingin vankilaan.

De profundis on Wilden pitkä kirje entiselle rakastetulleen, lordi Alfred Douglasille, jonka Wilde kirjoitti vankilassa ollessaan. Kirje selvittää yksityiskohtaisesti ja kylmän analyyttisesti ne syyt, jotka Douglasin käytöksessä johtivat Wilden tuomioon. Wilden mielestä Douglas oli itsekäs, tunteeton ja raa'asti muita hyväksikäyttävä narsisti. Hän eli Wilden rahoilla ja tuhlasi Wilden omaisuutta hienoon ruokaan ja kulttuuritapahtumiin. Douglasin ollessa sairaana Wilde huolehti hänestä kuin paraskin sairaanhoitaja, mutta Wilden puolestaan sairastuessa, Douglas vain käväisi hänen luonaan pilkkaamassa häntä.

Tästä kaikesta herää pakostakin kysymys, miksi Wilde ei katkaissut suhdetta Douglasiin. Kirjeen mukaan hän itse asiassa yrittikin tehdä näin, mm. pakenemalla Englannista Keski-Eurooppaan jättämättä osoitettaan Douglasille. Mutta Douglas löysi hänet aina kuin mikäkin painajaismainen takiainen, esiintyi nöyristelevänä ja anteeksipyytelevänä ja uhkasi jopa vahingoittaa itseään, jos Wilde ei palaisi hänen luokseen. Ja Wildehän palasi. Manipulaation vyyhti tiukkeni Wilden ympärillä, mutta hän ei tainnut olla siitä itse kovin huolissaan. Ilmeisesti molemminpuolista rakkauttakin miesten välillä oli, ainakin ajoittain.

Vuonna 1897 vankilasta päästyään Wilde vaihtoi nimeä, muutti Englannista Ranskaan maanpakoon ja yritti löytää jälleen entisen elämäntyylinsä. Hän jopa asui lordi Douglasin kanssa Ranskassa hetken aikaa - välirikkoa ei siis vieläkään tapahtunut. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1900, köyhä ja unohdettu Wilde kuoli aivokalvontulehdukseen hotellihuoneessa Pariisissa.

De profundis (nimi tulee latinankielisestä lauseesta "De profundis clamavi ad te, Domine" - "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra") julkaistiin Englannissa vasta vuonna 1905, viisi vuotta Wilden kuoleman jälkeen, raskaasti sensuroituna. Melkein kaikki kohdat jotka viittasivat Wilden ja lordi Douglasin suhteeseen, eli noin puolet romaanista (!), oli muokattu tai jätetty pois. Kirjeromaani julkaistiin kokonaisuudessaan vasta vuonna 1962.

Monella tavoin hyvin henkilökohtainen ja koskettava elämänkerrallinen romaani on addiktoivaa luettavaa ja selventää Wilden ajatuksia sekä rakkaudesta ja ihmissuhteista että myös taiteesta ja uskonnosta. Taiteilija tilittää elämänsä epäonnistumisia suurella paatoksella ja kriittisyydellä. Kirjailijan kuuluisaa huumoria on tästä kirjasta turha hakea. Silti jokaisen Wilden romaaneja tai näytelmiä lukeneen pitäisi lukea myös tämä.

Oscar Wilde: De profundis. Otava. 1997.
Englanninkielinen alkuteos: De profundis
Suomentaja: Juhani Lindholm

HS Kirjat: "Oscar Wilden kirje poikaystävälleen, uusi laitos"
Wikipedia: Oscar Wilde
Kirjasto.sci.fi: Oscar Wilde [en]

tiistai 6. lokakuuta 2009

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Aikuiset, vanhemmat tytöt, kaupat, aikakauslehdet, sanomalehdet, ikkunakilvet - koko maailma oli yhtä mieltä, että sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre. "Kas tässä", kaikki sanoivat, "tämä on kaunis, ja jos olet siihen ja siihen päivään asti 'kunnolla', niin voit saada sen." Hypistelin sen naamaa kummastellen niitä yhden sipaisun kulmakarvoja; näpelöin sen helmiäishampaita, jotka nököttivät kuin kaksi pianonkosketinta punaisten amorinkaarihuulien välissä. Kuljetin sormea sen nöpönenällä, töykin sen lasimaisia sinisiä silmämunia, vääntelin sen keltaista tukkaa. Minä en pystynyt rakastamaan sitä.

Toni Morrisonin esikoisromaanin jälkipuheesta käy ilmi melko voimakas, mutta varmasti perusteltu katkeruudentunne. Morrison julkaisi Sinisimmät silmät alun perin jo vuonna 1970, mutta romaani huomioitiin kunnolla vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993. Romaanin jälkipuheessa Morrison rinnastaakin "mustan" romaaninsa sen päähenkilöön, mustaan Pecola-nimiseen tyttöön: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin." Romaani myös suomennettiin vasta vuonna 1994, kirjallisuuspalkinnon siivittämässä huumassa tietenkin.

Sinisimmät silmät kertoo omalla rönsyilevällä ja pikkuseikkoihin takertuvalla tavallaan arkielämästä Lorainin kaupungissa 1940-luvun Ohiossa. Köyhän Claudian kertojanääni vuorottelee Pecola Breedloven tarinan kanssa. Molempia tyttöjä yhdistää syvä ja kaikenkattava häpeän tunne, jota Morrison kutsuu "rodulliseksi itseinhoksi". Joku tai jokin heidän maailmassaan saa heidät tuntemaan itsensä auttamattomasti alempiarvoisiksi luonnonoikuiksi. Ympäröivä yhteiskunta sanelee heille tiukan kauneusihanteen, mutta samalla muistuttaa, kuinka mahdotonta heidän on sitä jo ihonvärinsäkin vuoksi koskaan saavuttaa.

Pecolan hartain toive on saada shirleytemplemäiset siniset silmät, jotka tekisivät hänestä kauniin. Vähitellen Pecolan toive tavallaan toteutuu, mutta sen hinta on kova. Hänen ympärillään elävät ihmiset vaikuttavat osaltaan tytön kohtaloon, mutta kukaan heistä ei ole yksiselitteisesti hirviö, vaan kaikki ovat pelottavan inhimillisiä omassa ymmärtämättömyydessään. Lapsen silmien läpi kuvattu maailma näyttäytyy julman raadolliselta ja karulta paikalta.

Morrisonin kieli soljuu suussa ja runsaat väriadjektiivit maalaavat maailmaa, kokemuksia ja tunteita. Väreistähän Morrison tavallaan kirjoittaakin: mustasta ja valkoisesta ja niiden surullisen korostuneesta merkityksestä Amerikan ja muunkin maailman väestön historiassa. Myös yllättävät vertaukset ja metaforat pistävät mielikuvituksen liikkeelle heti romaanin ensimmäisestä lauseesta lähtien: "Nunnat menevät ohi hiljaa kuin himo, ja humalaiset miehet laulavat selvin silmin kreikkalaishotellin aulassa."

Sinisimmät silmät olisi tosin pitänyt ehkä lukea ennemmin alkukielellä. Vaikka kääntäjä Seppo Loponen onkin tehnyt hienoa työtä Morrisonin rikkaiden kielikuvien välittämisessä suomen kielelle, jää romaanissa niin olennainen mustien käyttämä omaleimainen puhekieli käännöksessä etäiseksi.

Joka tapauksessa suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka haluavat tutustua Morrisonin teoksiin. Tästä on hyvä aloittaa.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät. Tammi. 1994.
Englanninkielinen alkuteos: The Bluest Eye
Suomentaja: Seppo Loponen

HS Kirjat: "Musta tyttö, joka halusi sinisilmät"
Wikipedia: Toni Morrison
Kirjasto.sci.fi: Toni Morrison [en]