torstai 30. joulukuuta 2010

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Lapset virnistävät minulle ja juoksevat rantaan, jossa naapuritraktoristi vetää venettä järvestä. Marko ohjastaa häntä vedestä vaihtelevalla menestyksellä, ja Piia voivottelee valtavien renkaiden jättämiä mutauria ja hätistelee kikattelevaa Papsua traktorin edestä.
Kirjoitan heistä hilpeän kesäkomedian.
Minulla on vielä aikaa päästä päämäärääni. Ei paljon, mutta on.

Tämä kirja on ollut varmaan yksi loppuvuoden puhutuimmista romaaneista ja jakanut ansiokkaasti lukijansa ja kriitikkonsa kahteen kastiin. Osan mielestä romaani on ylihypetettyä yliammuntaa, osan mielestä taas kirja oli tämän vuoden kotimaista kärkeä, kelpoinen Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkuutta seurasi Alexandra Salmelan ei-suomalaisen alkuperän aiheuttama kohu. Romaania rohmuttiin kirjakaupoista niin ahkerasti, että painos loppui ja useampi paikka joutui joulun alla myymään ei-oota. Nyt kustantamo on ottanut kirjasta uuden painoksen.

Pidin kirjasta ja viihdyin sen parissa, mutta silti siitä jäi jotenkin epätasainen, epäselvä mielikuva. Kirjan koko rakenne perustuu usean erilaisen kertojan kuvauksille samoista tapahtumista. Päähenkilö Angie on Prahassa opiskeleva, 27 vuotta täyttävä turhautunut taiteilijanalku. Hän päättää lähteä etsimään kadonnutta inspiraatiotaan suureen kirjalliseen taideteokseensa Suomen korpimetsistä. Angien vakaana päätöksenä on kuolla ennen 28-vuotissyntymäpäiväänsä, aivan kuten Jim Morrison, Jimi Hendrix ja Janis Joplin, sekä useat muut kuuluisuudet.

Toinen kertoja on Kassandra, Angien suomalaisen naapuriperheen kissa. Kassandra on kyyninen ja vihamielinen olio, jolla on perusnegatiivinen asenne ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin. Ääneen pääsee myös romaanin ilopilleri, Herra Possu, eli perheen nuorimman lapsen, Pikku Papsun, possupehmolelu. Aina iloinen ja innostunut Herra Possu antaa melko ruusuisen kuvan perheen arjesta, Possu kun ei ymmärrä riitoja tai sarkasmia. Herra Possun osuudet kirjasta tekivät ainakin minut kummallisen iloisiksi; kai tämmöinen yksinkertainen innostus tarttuu kirjankin sivuilta:

Heippa peippa, kaverit, minä täällä taas. Vai että kuka minä? No totta kai teidän vanha kaverinne, hassu ja värikäs kuuluisa laulaja, etevä tanssija ja varsinkin lumoava kertoja Herra Possu. Nyt kerron teille, mitä jännittävää minulle ja parhaalle ystävälleni Pikku Papsulle on tapahtunut tänään. Kuunnelkaa nyt!

Neljäs ja ehdottomasti kirjan puuduttavin kertoja on Opel Astra, perheen auto, joka raportoi mekaanisen uskollisella tarkkuudella auton etu- ja takapenkeillä kulloinkin istuvien matkustajien dialogia. Astra on kertojista ainoa, joka pysyttelee objektiivisena kuvaillessaan perheen ja Angien välisen kitkan kehittymistä.

"Tällaista kirjaa ei ole Suomessa ennen nähty" - näin hypettää kustantajan sivusto. Romaani on kieltämättä uutuudenraikas ja nykyaikainen, mutta sen perusideassa olisi ehkä ollut enemmänkin potentiaalia. Tekstin seassa vilahtelevien outojen kielioppivirheiden alkuperää en edes lähde spekuloimaan. Kissan, pehmolelun ja auton käyttäminen kertojina on kiehtova idea, joka valitettavasti jää jotenkin puolitiehen. Kirjan hauskinta antia olivat Angien kertomat, tilannekomiikkaa sisältävät anekdootit, kuten perheen isän ja naapureiden veneentestausoperaatio.

Kirja myös pistää lukijan töihin, kun eri kertojien kuvailemien tapahtumien palasista pitäisi rakentaa jonkinlainen kuva asioiden "oikeasta" laidasta. Esimerkiksi Herra Possu osoittautuu täysin epäluotettavaksi tapaukseksi. Alussa Possu kuvailee perheen Piia-äitiä ahkerana, äidillisen lempeänä luonnonlapsena, joka askartelee, leipoo ja kierrättää. Vähän myöhemmin Kassandra-kissa kuvailee emäntäänsä onnettomana, kiroilevana epäonnistujana. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että tässä puhutaan samasta ihmisestä...

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos. 2010.

Linkit:
Teos: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Teos: Alexandra Salmela
HS Kirjat: "Ykkösjoukkue sai slovakkikärjen"
Me Naiset: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

maanantai 27. joulukuuta 2010

Anja Snellman: Parvekejumalat

B-rappuun oli juuri muuttanut mustalaisperhe jota Aniksen vanhemmat melkein pelkäsivät, eivät ymmärtäneet sanaakaan niiden puheesta ja äiti ihmetteli kun naiset olivat unohtaneet kampoja hiuksiinsa. Olivatpa hajamielistä väkeä. Kerran joku leveä, silkeissään kahiseva nainen oli yrittänyt povata äidille pesutuvassa ja äiti oli pinkaissut sanaa sanomatta karkuun. Yritti manata henkiä, äiti kertoi hengästyneenä eteisessä, sellaista djinnien spiritismiä. Joskus äiti sekoitti spinningin ja spiritismin.

Luin Parvekejumalat jo muutama viikko sitten, mutta en ole vielä saanut minkäänlaista arviota aikaiseksi. Parissa viikossa tuoreimmat mielikuvat kirjasta ovat jo ehtineet haihtua tai korvautua uusilla lukuelämyksillä (päällimmäisenä mielessä ovat tällä hetkellä Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja Kyrön Mielensäpahoittaja, joista lisää myöhemmin). Mutta yritän palata vielä Snellmaniin; pitäähän tästä jotain kirjoittaa!

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Parvekejumalat sai minussa aikaan kummallisia reaktioita, joita harvemmin lukiessa tulee. Tunsin nimittäin jonkinlaista vastenmielistä myötähäpeää kirjan toista päähenkilöä, Alla Zahraa, kohtaan. Ja myötähäpeä on tunne, jota minulla esiintyy yleensä lähinnä suomalaisten TV-sarjojen yhteydessä. :) Tunne johtui luultavasti Alla Zahran kokonaisvaltaisesta heittäytymisestä uskonnon pauloihin - en kykene ymmärtämään fanaattisen uskonnollisia ihmisiä, joten vierastan heitä jopa kirjallisuudessa. Silti Alla Zahran muslimiksi kääntyminen (tai uskoon "palaaminen", kuten islamissa kauniisti sanotaan) oli kuvattu kiinnostavalla tavalla. Huiviin pukeutuminen voi olla myös vapauttava, jopa voimaannuttava kokemus, jolla nainen saa takaisin itsetuntonsa.

Alla Zahran muutosprosessin rinnalla kulkee päinvastainen kokemus, Suomeen muuttaneen somaliperheen 15-vuotiaan tyttären Aniksen tarina. Aniksen perhettä hallitsee isä, jonka kätyreinä toimivat isoveljet. Äiti on alistunut asemaansa kauan sitten, ja muutkin siskot hyväksyvät perheen miesten asettamat rajoitteet. Mutta Anis haaveilee salaa Madonnan konsertista, huulipunasta, netissä surffailusta, ensisuudelmasta... Ystävystyttyään Taiteilijatalon suvaitsevaisessa perheessä kasvaneen tytön kanssa Anis löytää uuden maailman ja uudenlaisia, kiellettyjä unelmia.

Parvekejumalat käsittelee vaikeita aiheita, mutta on kirjoitettu riemastuttavan kepeällä ja värikkäällä kielellä. Suomalaisen kulttuurin omituisuudet saavat osakseen kummastusta ja kritiikkiä, mutta muidenkaan kulttuurien, uskontojen tai etnisten ryhmien outoudet eivät jää käsittelemättä. Esimerkkinä vaikkapa yllä oleva sitaatti kirjasta.

Maahanmuuttajien elämästä Suomessa on kirjoitettu aivan liian vähän hyvää tai ylipäänsä mitään kaunokirjallista - huolimatta siitä, että aihe on kovasti tapetilla nykyään. Snellmanin romaani paikkaa tätä tyhjiötä ja osoittaa, että Suomessakin voi olla monta tapaa olla nainen - oli huntua tai ei. Silti maahanmuuton käsittely aiheena jää romaanissa mustavalkoiseksi, ja islamista saa lopulta melko yksipuolisen kuvan. Suomen muslimiyhteisöstä onkin kuulunut kriittisiä mielipiteitä kirjan luomaa islam-kuvaa kohtaan. Myös romaanin loppuratkaisu kaikessa dramaattisuudessaan vaikutti minusta turhalta kärjistämiseltä. Aivan kuin kirjailija ei olisi uskonut romaanin olevan riittävän vaikuttava ilman sitä.

Seuraavaksi voisi olla aika kuulla maahanmuuttajien omakohtaisia kokemuksia romaanimuodossa, jos vain yleinen ilmapiiri olisi niille suosiollisempi.

Anja Snellman. Parvekejumalat. Otava. 2010. 316 sivua.

Otava: Parvekejumalat
KSML: Parvekejumalat
Kirjavinkit.fi: Parvekejumalat
Maailman kuvalehti: Kirja-arvio: "Vain kunnian tähden"

maanantai 20. joulukuuta 2010

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Tuhannet luurankonaiset uurastivat viimeisten elämän kipunoidensa varjelemiseksi asetehtaissa järjestäen riviin kranaatteja, tuhansittain kalisevia kiväärinammuksia. Kaupunkia ympäröivillä jäisillä lakeuksilla miehet, joiden kasvot olivat paleltumien kovertamat, lennättivät tuota rautaa toisten miesten päälle, jotka halusivat mielipuolisen sinnikkäästi valloittaa sen valtavan hautausmaan, joksi Leningrad oli muuttunut. Joka yö kuorma-autot lähtivät järven jäälle uhmaten pommikoneita, jotka ahdistelivat lumen keskeltä selvästi erottuvia maalitauluja. Usein ihmislasti hukkui pommien räjäyttämiin avantoihin. Paluukuormana jäljelle jääneet kuorma-autot toivat leipää, jota leikattiin sadankahdenkymmenenviiden gramman siivuiksi pitkittämään muutamalla päivällä elämää, jonka kuvaamiseen ei ollut enää sanoja.

Tähän arvioon olisi voinut ottaa sitaatin melkein mistä kohtaa romaania tahansa. Andreï Makinen tyyli ei jätä kylmäksi ja ennustan, että Tuntemattoman miehen elämä nousee vielä yhdeksi nykykirjallisuuden mestariteoksista.

Makinen kirjoille on tyypillistä, että päähenkilönä on kirjailijaa itseään muistuttava tarkkailijahahmo. Tämäkään romaani ei ole poikkeus: Ranskassa asuva kirjailija, Ivan Šutov, päättää palata vuosikymmenien jälkeen entiseen kotimaahansa Venäjälle. Kovaa vauhtia nykyaikaistuva ja länsimaistuva Venäjä on muuttunut radikaalisti ja Šutov tuntee epämääräistä hämmennystä ja ulkopuolisuutta surffatessaan venäläisillä TV-kanavilla, joissa vilahtelevat automainokset, intialaiset elokuvat, amerikkalaiset TV-sarjat, lesborokkarit ja erotiikka.

Romaani alkaa hieman sekavasti, mikä toisaalta sopii Šutovin hapuileviin ensiaskeliin uuden, oudon Pietarin kaduilla. Mutta romaanissa ei kerrotakaan Šutovin tarinaa. Hän tapaa ystävänsä luona vanhan miehen, sänkyyn sidotun, kuuromykkänä pidetyn Volskin. Volskin muistoille ei ole sijaa nyky-Venäjän länsimaistuneessa kulutusyhteiskunnassa, joten hän vaikenee. Kirjailija Šutov saa kuitenkin kuulla Volskin tarinan rakkaudesta kauniiseen Milaan Pietarin, eli silloisen Leningradin, piirityksen aikaan.

Kaupungin piirityksen sanoinkuvaamaton kokemus on kerrottu järisyttävän tarkkaan, yksittäisten henkilöiden kautta. Leningradia piiritettiin saksalaisten (ja osin suomalaistenkin) toimesta toisen maailmansodan aikaan kahden ja puolen vuoden ajan. Kaupungista pakenevat tapettiin ja kaupunkiin ei juuri päästetty ruokaa tai tarvikkeita. Sähköä, vettä tai lämmitystä ei ollut ja kaupunkilaisille jaettu päivittäinen ruoka-annos oli pienimmillään 125 gramman leipäpala, osin sahajauhoista leivottu. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli nälkään ja kylmyyteen. Ei ihme, että piirityksestä ei Suomenkaan historiassa haluta kovin äänekkäästi puhua, vaikka Suomen osallisuudesta Leningradin keskitysleirimäiseen kauhuun kiistellään edelleen.

Lukiessa on jotenkin uskomatonta yrittää ymmärtää, että tämä kaikki tapahtui niinkin äskettäin kuin 1940-luvulla. Että vieläkin on ihan oikeasti elossa ihmisiä, jotka selvisivät kahdesta talvesta olemattomilla ruoka-annoksilla, ilman minkäänlaista lämmitystä - aivan tuossa rajan takana! Romaanissa epätoivo ja elämänhalu ajavat ihmiset tekemään uskomattomia asioita.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää kurjuuden kuvausta, vaan mukaan mahtuu kauniita valonpilkahduksiakin. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kaupungissa toimii koko piirityksen ajan useita harrastelijateattereita, jotka soivat asukkaille edes hetkellisen paon viihteen fiktiiviseen maailmaan. Volski ja Milakin liittyvät näyttelijäkaartiin, joka muuttaa muotoaan ilta illalta sitä mukaa, kun näyttelijät kuolevat - kirjaimellisesti - jopa kesken esityksen.  Mila kerää luokseen orpoja katulapsia, jotka omalla tavallaan rohkaisevat toisiaan kestämään eteenpäin. Kaikki loppuu aikanaan ja sen jälkeen koittaa vapaus - vai koittaako?

Andreï Makinen kirjoissa on Sitä Jotain. Jotain suurta, jota ei oikein pysty kuvailemaan. Tässäkin romaanissa on jotain samaa henkeä kuin 1800-luvun suurissa realismin klassikoissa. Mutta vaikka Makine käsittelee vakavia, historiallisia aiheita klassikkomaiseen tyyliin, tämäkään romaani ei ollut raskas tai vaikea lukea. ja uskallan jopa väittää tätä parhaaksi lukemakseni romaaniksi tänä vuonna.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY. 2010.
Ranskankielinen alkuteos: La Vie d'un homme inconnu
Suomentaja: Ville Keynäs

Linkit:
WSOY: Tuntemattoman miehen elämä
HS Kirjat: "Piirityksen aikaan laulajat nääntyivät" 
KSML: Tuntemattoman miehen elämä
Wikipedia: Andreï Makine

perjantai 17. joulukuuta 2010

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Kun lapset löysivät pihapuusta violettien kukkien väriseksi muuttuneen kameleontin, tyttö otti sen hellästi kädelleen ja kutsui pienet pojat piiriin ympärilleen. Hän kertoi tarinan siitä, miten väriä muuttava eläin liikkui kahden maailman välillä, sen jonka näemme ja sen joka kuhisee ympärillämme, vaikka saatamme saada siitä vain aavistuksia, siellä asuvat keijut, haltijat ja hyväntahtoiset noidat.

Elina Hirvosen romaanista on kirjoitettu ja keskusteltu paljon, eikä minulla ole enää kovin kummoista lisättävää. Avustustyöstä, ihmissuhteista ja katulasten elämästä Afrikassa kertova kirja on vaikuttavaa, suorastaan järisyttävää luettavaa. Hirvonen on itse asunut Sambiassa ja matkustanut ympäri Afrikkaa, ja kirja onkin hyvin todentuntuinen. Hirvosen romaanin nimettömäksi jäävä maa - epäilemättä Sambiaan perustuva - on omalla tavallaan eksoottinen, mutta ei jää kaukaiseksi. Kirjan hajut, äänet ja ihmiset tunkevat iholle, silmien eteen, mielikuviin. Yksityiskohtien kautta rakentuva tunnelma on - kliseisesti sanottuna - käsinkosketeltava. Hirvonen osaa kirjoittaa, eikä kikkaile turhaan.

Jotain jäi kirjasta silti hampaankoloon. Hirvonen maalaa kaiken kurjuuden, köyhyyden ja toivottomuuden keskellä uudenlaista kuvaa nykypäivän Afrikasta, mutta ei tarkenna kirjansa tapahtumapaikkoja tai -maata sen tarkemmin. Vaikka Sambia kummitteleekin epäilemättä taustalla, jäin jotenkin ihmettelemään paikannimien puutetta. Onko Hirvosen tarkoituksena osoittaa, että paikka on yhdentekevä eli että tapahtumat voisivat sijoittua periaatteessa lähes mihin tahansa Afrikan maahan? Ehkä. Keskiverto suomalaislukija varmaan näkeekin Afrikan epämääräisenä maiden massana - enkä minäkään erottaisi Ugandaa Sambiasta tai Keniaa Etiopiasta, jos Afrikan kartta iskettäisiin yhtäkkiä eteeni. En kuitenkaan suostu uskomaan, että Afrikka on vain yksi suuri, muodoton köyhyyden tyyssija. Mutta sinne epämääräisesti sijoittuva romaani ei ainakaan muuta tätä harmittavaa mielikuvaa.

Niin kuin kameleontti yllä olevassa sitaatissa, myös Hirvosen kirja liikkuu kahden maailman välillä. Suomalainen Paul ja afrikkalainen Esther kertovat omia tarinoitaan vuorotellen. Kirjan rakenne on mielestäni vähän sekava - näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja ajassakin hypitään koko ajan eteen- ja taaksepäin. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee romaanista niin vaikuttavan tai miksi se jää mieleen jälkeenpäin. Hirvonen onnistuu katulasten kuvauksessaan paljastamaan jotain harvinaisen raakaa ja surullista tästä maailmasta.

Suosittelen tätä lämpimästi pukinkonttiin! Ja jos kirjan ostaa nyt vaikkapa Akateemisesta tai Adlibrikselta, romaanin hinnasta lahjoitetaan euro Sambiassa toimivalle katulasten lastenkodille. Kampanja on tuottanut lastenkodille jo 5 000 euroa!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Avain. 2010.

Linkit:
Avain: Kauimpana kuolemasta
HS Kirjat: "Ihmisen kokemus ei voi olla väärä"
KSML: Kauimpana kuolemasta
Wikipedia: Elina Hirvonen

torstai 9. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä

Päätin tehdä listan omista kirjallisista joululahjavinkeistäni. Rajailin vähän myös kohderyhmiä kirjoille, jos se helpottaisi jonkun valintaa. :) Kaikki listan kirjat ovat allekirjoittaneen lukemia ja hyväksi havaittuja; oma arvioni löytyy klikkaamalla kirjan nimeä.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. Ehkä paras tänä vuonna lukemani kirja. Suosittelen kaikille, kirjamausta riippumatta!

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman tai Kauimpana kuolemasta. Niille, joilla on jo sofioksaset ja riikkapulkkiset. (Tosin niillä saattaa olla myös elinahirvoset.)

Torgrim Eggen: Sisustaja. Tyylitaitureille ja minimalistisen sisustuksen ystäville.
Torgrim Eggen: Kaksoset. Vastarintaliikkeitä ihannoiville. Che Quevara -julisteen omistaville.

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni. Itseään etsiville kirjallisuuden opiskelijoille. Mullan alla -sarjan faneille.

Tahmima Anam: Kulta-aika. Äideille.

Alaa-al Aswani: Yacoubian-talon tarinat. Egyptin matkailijoille ja muille nyky-Egyptistä kiinnostuneille.

Sami Hilvo: Viinakortti. Niille, joiden mielestä Mannerheimin mahdollinen homous ei olekaan kansallinen häpeä. Brokeback Mountainista vaikuttuneille.

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö. Ihmisille, jotka eivät yleensä lue novelleja.

Olli Jalonen: Poikakirja. 1950-luvun pojille.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne. Japanilaisuuteen hurahtaneille.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Mysteerien, salaisuuksien ja sisäoppilaitosten ystäville, joita ei pieni scifin häivähdys säikäytä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Myyttien ja hyvien lukuromaanien ystäville. Vaihtoehtotodellisuuksia kaipaaville.

W. G. Sebald: Vieraalla maalla. Kulturelleille isovanhemmille.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Margaret Atwood: Orjattaresi

Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja.

Kyselin jo joskus kesällä vinkkejä Margaret Atwoodin kirjoista ja muistaakseni marjis suositteli Orjattaresi-romaania (kiitos!). Atwood on jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi; kirjailijan teokset ovat vähän väliä esillä mediassa ja netissä, mutta en ollut jostain syystä lukenut yhtäkään. Aloitin Orjattaresi-romaanin vähän epäileväisenä (scifiin vivahtava dystopiakirjallisuus ei kuulu ehdottomiin suosikkeihini), mutta kirja imaisi täysin mukaansa! Nyt on kulunut jo yli viikko siitä, kun sain romaanin luettua. Luin sen loppuun niin nopeassa tahdissa, että tuntui siltä, että tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon ennen kuin osaan kirjoittaa siitä mitään.

Orjattaresi kertoo Yhdysvaltojen tilalle perustetusta totalitaarisesta Gileadin yhteiskunnasta, jossa vallitsee vanhatestamentillinen, sotilaallinen teokratia. Romaanin kertoja on nainen, joka tunnetaan vain nimellä "Frediläinen", koska hänet omistaa Fred-niminen mies. Frediläinen on yksi harvoista jäljellä olevista hedelmällisiksi todetuista naisista, eli niistä, joilla on vielä mahdollisuus kääntää yhteiskunnan uhkaavasti laskeva väestömäärä nousuun. Mutta sen sijaan, että näitä ihmiskunnalle arvokkaita naisia kunnioitettaisiin, heidät on alistettu miesten vallan alle: heistä koulutetaan tottelevaisia seksiorjia varakkaille miehille ja heidän tarkoituksenaan on ainoastaan hankkiutua mahdollisimman nopeasti raskaaksi. Kirjasta tuli muuten mieleen myös Children of Men -elokuva, jossa ihmiskunta on menettänyt kykynsä lisääntyä ja uhkaa kuolla sukupuuttoon yhden sukupolven aikana.

Naisten väliset ystävyyssuhteet on kielletty, eivätkä naiset ole olemassa muuten kuin suhteessa omistajaansa (heillä ei ole edes omaa nimeä). Toisaalta naisten seksualisoiminen on myös pannassa: nainen on vain synnytyskone, tarkoin vartioitu kuningatarmehiläinen vailla omaa elämää. Järjestelmään sopeutumattomat, sairaat tai liian vanhat naiset lähetetään pahamaineisiin "siirtokuntiin" - ympäristömyrkkyjen ja kurjuuden vaivaamille kaukaisille syrjäseuduille.

Frediläiseltäkin on riistetty aviomies, tytär ja oma nimi, mutta naisessa kytee kapinan siemen. Ulkoista tottelevaisuutta valvovat George Orwellin 1984-romaanin Isoveljeä muistuttavat "enkelit" ja heidän symbolinen silmänsä. Naisen sisällä kuitenkin kuohuu, ja toivo menetetyn puolison ja tyttären löytämisestä elää vahvana. Mutta minne mennä, kun jokaista askelta vahditaan ja jokaista ääneen lausuttua lausetta salakuunnellaan? Painostavan ja lohduttoman tunnelman luojana Atwood on vertaansa vailla.

Atwoodin romaani luo synkän kuvan maailmasta, joka perustuu sovinismille ja totalitaarisuudelle. Propaganda ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan kaikkia, eikä ihmisen yksityisiä ajatuksia voi valvoa. Toisaalta tämmöinen dystopia ei ehkä ole niin fiktiivinen kuin haluaisi kuvitella: naisten seksiorjuus, määritteleminen suhteessa mieheen ja luokittelu roolin perusteella on meidänkin maailmassamme arkipäivää. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä romaani, jonka loppu oli täydellinen yllätys.

Margaret Atwood: Orjattaresi: Tammi. 1998.
Englanninkielinen alkuteos: The Handmaid's Tale
Suomentaja: Matti Kannosto

MargaretAtwood.ca [en]
Otava: Margaret Atwood
Wikipedia: Orjattaresi
Wikipedia: Margaret Atwood

lauantai 4. joulukuuta 2010

Kirjoja, joita jokaisen tulisi lukea

Minäkin vein Laurenin Lukuisa-blogista luettujen kirjojen haasteen. BBC:n mukaan keskiverto ihminen on lukenut tältä listalta kuusi kirjaa. Oma suhdelukuni on ihan mukava 37/100 (luetut lihavoitu). 

Kuinkahan moni voi muuten oikeasti väittää lukeneensa kohdan 14, eli Shakespearen koko tuotannon? Rispektiä sille. :)

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell

9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez

44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaid's Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding

50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery

93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Keskisuomalaisen tekemästä vastaavasta listasta suomalaiselle lukijalle olen lukenut 35/100. Tosin hävettää näin Itsenäisyyspäivän nurkilla, kun en ole lukenut Tuntematonta sotilasta tai Pohjantähteä...

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja (en ehkä ihan jokaista kirjaa, mutta käykö suurin osa?)

27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat

34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra

39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen

53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia

78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

torstai 2. joulukuuta 2010

Finlandia-palkinto 2010

Niinhän siinä sitten kävi, että Mikko Rimmisen Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon. Blogin sivupalkissa muutaman viikon ajan pojottanut kysely kertoo, että Rimmisen romaani ei ollut veikkaajien kärkikastissa mukana; vain 3 vastaajaa 37:stä veikkasi Nenäpäivää voittoon! Blogikyselyssä voiton vei Riikka Pulkkinen, jota veikkasi lähes puolet vastaajista.

Palkinnonsaajan julkistus ei herättänyt minussa mitään kummempia tunteita, kun en (edelleenkään) ole lukenut ehdokkaista yhtään. Ehkä Totta-romaanin rannalle jääminen oli lievä yllätys - tosin en usko, että palkitsematta jääminen pienentää Pulkkisen myyntilukuja tippaakaan.

Onnea joka tapauksessa voittajalle!

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt.
"Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan."

Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin.

Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valkoista autoa, Veronique värvää walesilaista runoutta harrastavan ystävänsä Estellen ja atonaalista musiikkia kuuntelevan ex-poikaystävänsä Jean-Pierren hankkiutumaan autosta eroon. Pienen valkoisen auton piilotteleminen ja purkaminen osiin osoittautuu monimutkaisemmaksi tehtäväksi kuin luulisi.

Satiirisen tarinan takaa löytyy myös syvempiä kerroksia. Henkilöiden elämää taustoitetaan kaikenlaisilla hauskoilla sivujuonilla, joista ei rakkautta ja surua puutu. Napakasti kirjoitettu kirja ei kuitenkaan jää märehtimään syyllisyyden tai katumuksen tunteilla, vaan henkilöt ovat ikuisesti huolettomia ja vähän höpsöjä. Todellinen feel good -kirja.

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto. Sammakko. 2006.
Englanninkielinen alkuteos: The Little White Car
Suomentaja: Elina Koskelin

Linkit:
DanRhodes.co.uk [en]
Sammakko: Dan Rhodes
Kirjavinkit.fi: Pieni valkoinen auto