tiistai 28. helmikuuta 2012

Julian Barnes: The Sense of an Ending

History isn't the lies of the victors, as I once glibly assured Old Joe Hunt; I know that now. It's more the memories of the survivors, most of whom are neither victorious nor defeated.

Last year's Booker Prize winner was a must-read for me. I have never read anything by Julian Barnes before, which is clearly a mistake. If the rest of his novels are half as good as The Sense of an Ending, they are definitely worth reading.

The main character, Tony, and his friends Alex and Colin meet Adrian Finn at school. Serious, philosophical and infinitely mysterious, Adrian becomes the glue that holds their small clique together, even after their graduation. But then Adrian commits suicide and the three remaining friends lose touch with each other.

Now Tony is retired, divorced and ageing. He feels content with his life, accepting the inevitable forgetfulness that age brings. But a letter from a lawyer raises new questions about what really happened to Adrian and why. As Tony tries to come to terms with the past, he meets old friends and ex-girlfriends from decades ago.

The novel is about a tragic friendship, the unreliability of personal memory and the regrets that old age can bring. It also explores the definition of history and how it is related to the archives of memory. As Adrian says in the novel: History is that certainty produced at the point where the imperfections of memory meet the inadequacies of documentation.

The novel is intense, carefully structured and surprisingly short and compact. Barnes is one of those writers who obviously knows how to craft beautiful sentences. Although the novel is relatively fast to read, it is also worthwhile to slow down and savour the language.

I thought the ending of The Sense of an Ending was frustrating and confusing! There is a strange and unexpected twist at the end, which made me want to read the book all over again to see if I could make sense of it from a new perspective.

But I might just read it again simply because it was so good. :) I really hope that the book will be translated into Finnish as well. Definitely one of the best novels that I have read in a long time!

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Jonathan Cape. 2011. 150 pages.

JulianBarnes.com
The Guardian: The Sense of an Ending
Wikipedia: The Sense of an Ending

maanantai 27. helmikuuta 2012

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Ranskan hallitus joutui myöntämään, että Pariisia oli hiukan hajautettu. Kokonaisvaikutelmasta ei kuitenkaan haluttu luopua ja siksi oli turvauduttu moderniin teknologiaan. "Pariisia ei ehkä ole olemassa aivan siinä mielessä kuin on luultu, mutta taas jossakin toisessa mielessä se on olemassa ei vain yhdessä, vaan monessa paikassa, ei ehkä juuri tässä tai tuolla vaan vähän kaikkialla", sanoi Ranskan hallituksen edustaja.

Milloinkaan eivät kirjan takakansi ja sen ensimmäiset luvut ole johdattaneet tätä lukijaraukkaa niin harhaan kuin Markus Nummen Kadonneen Pariisin tapauksessa. Takakannen teksti saa romaanin idean kuulostamaan vähintäänkin kiehtovalta: Suomalainen yläasteen opettaja katsahtaa ikkunasta kesken oppitunnin ja näkee Pariisin lentävän taivaalla. Tapahtuneen selittäminen oppilaille ja kollegoille tuntuu toivottomalta.

Kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö vain? Pari ensimmäistä lukua romaanista tosiaan liittyy tähän takakannessa esiteltyyn juoneen. Kun kansainväliselle medialle selviää, että Pariisin kaupunki on todellakin kadonnut kuin tuhka tuuleen ja tutkijatkin toteavat, että maapallo on mystisesti keventynyt juuri Pariisin kaupungin arvioidun painon verran, aletaan oikeasti ihmetellä ja spekuloida. Miten kokonainen suurkaupunki voi noin vain kadota? Minne Pariisi on lentänyt ja ennen kaikkea - miksi? Retkikuntia varustetaan etsimään kadonnutta pääkaupunkia. Toisaalla Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja Elina ja vahtimestari Johannes tutustuvat toisiinsa pystyttäessään Ranskan historiaa käsittelevää näyttelyä. Kadonnut Pariisi muodostuu heille aivan erityisen tärkeäksi...

So far, so good. Mutta, mutta... Hämmästykseni oli suuri, kun tajusin, että loppuosa romaanista keskittyy kuvailemaan erään suomalaisen kuvausryhmän pyrkimyksiä filmata dokumenttielokuva Pariisista. Filmiryhmän sekoilu ja pitkäveteiset, poukkoilevat pohdinnat eivät jaksaneet kiinnostaa tippaakaan. Pariisin kiehtova mysteeri jää taka-alalle, kun romaanissa keskitytään porukan sisäisiin ristiriitoihin ja ihmissuhdedraamaan. Jossain välissä toki myös kehitellään huimia salaliittoteorioita Pariisiin liittyen ja pohditaan eksistentiaalisia ja ontologisia kysymyksiä: entä jos Pariisia ei ole koskaan ollut olemassakaan niin kuin me sen tunnemme? Entä jos Pariisi on vain hajautetuista mielikuvista ja illuusioista koostuva abstrakti käsite?

Eipä uskoisi, että tämän symbolisen ja oudon esikoisen jälkeen sama kirjailija on raapustanut sellaisia huippuromaaneja kuin Kiinalainen puutarha ja Karkkipäivä. Kadonnut Pariisi ei missään nimessä kuulu tai yllä samaan kastiin. Tosin huonosta lukukokemuksesta voidaan myös syyttää omaa tyhmyyttäni: kustantajan "älyllisesti haastavaksi" kuvailema kirja oli tällä kertaa minulle aivan liian haastava ja kirjan omituinen symboliikka meni täysin ohi. Jänniä yhtymäkohtia Raamattuun (mikä selittää myös hämmentävän kansikuvan) ja muuhun kirjallisuuteen on analysoitu niinkin yllättävässä lähteessä kuin Tampereen yliopiston Koskenkorvapalkintoraadin lausunnossa vuodelta 1994. Raati on onnistunut myös kiteyttämään epäilyttävänkuuloisella palkinnolla palkitsemansa romaanin idean hyvin koukeroisin sanakääntein: [Kadonnut Pariisi] yhdistää eurooppalaisen fantasmagorian poliittiseen historiankirjoitukseen ja käsittelee arkistoitua menneisyyttä runoilijan tarkkuudella. Juurikin näin... ;) Lisäksi romaani voitti ilmestymisvuonnaan J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon, eli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon edeltäjän.

Romaani on aiheuttanut hämmennystä myös Jennin blogissa.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava. 1994. 207 sivua.

Otava: Markus Nummi
HS kirjat: "Unohtamisen kasvatusoppia"

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Colm Tóibín: The Heather Blazing

Jacket design: Jeff Fisher
He stayed awake for a while trying to think about what was going to happen, but he could think of nothing except the empty house at home, everything still and untouched in the darkness, all of the rooms quiet, the fire gone out, the milk he collected in the morning, which now seemed so far away, slowly going rancid in the night. He imagined each room, each piece of furniture until slowly he, too, fell asleep.

I got this edition of The Heather Blazing with its beautifully designed cover from my wife for Christmas. I've been wanting to read more novels by Colm Tóibín, especially after reading - and enjoying - Brooklyn so much.

The Heather Blazing is Tóibín's second novel and set in his home country, Ireland. The main character is Eamon Redmond, a judge in the Irish High Court. As Eamon spends his days preparing for complicated court cases in a small village on the Irish shore, he begins to remember his childhood and the death of his father. At the same time, he also recalls his relationship with his wife and daughter.

The Heather Blazing is a very slow-paced novel, full of gloomy memories, Irish politics and the rainy seaside village that provides the setting for both Eamon's childhood memories and his present days. The novel seems fairly simple: not much happens - an old man is just remembering his childhood. But somehow the atmosphere of Eamon's childhood summers and the relationship with his father are closely related to the summers of his adult life and the relationship between him and his wife. Once you notice the similarities between the two, the novel's structure actually becomes quite complicated.

This was a very strange novel and I found it extremely difficult to somehow dig under the surface of the story. :) Not the "easiest" novel by Tóibín to read. The tone of the novel and the setting reminded me of The Blackwater Lightship, but the characters and the tension in the novel were not as interesting in my opinion. So a bit of a disappointment...

Colm Tóibín: The Heather Blazing. Bloomsbury. 1992. 262 pages.

ColmTóibín.com
The Independent: "Just Like Old Troubled Times: 'The Heather Blazing'
Wikipedia: The Heather Blazing

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Haruki Murakami: 1Q84

1Q84 - that's what I'll call this new world, Aomame decided.
Q is for "question mark." A world that bears a question.
Aomame nodded to herself as she walked along.
Like it or not, I'm here now, in the year 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive, I have to learn the rules of this place and adapt myself to them. 

It took me several months to read Haruki Murakami's 1Q84 - not only because the book is a whopping 925 pages long with its three volumes, but also because I enjoyed savouring the story at a slow pace, concentrating on the language and details of Murakami's story.

The novel starts with a beautifully written scene: a young woman named Aomame is riding in a taxi in Tokyo, listening to Janáček's Sinfonietta which is playing on the car radio. Her peaceful drive is interrupted by a traffic jam on a highway, and it looks like Aomame will miss her important appointment in Shibuya because of the delay. Unless she is willing to do something a little... extreme. She climbs down a stairway used by maintenance workers that leads down from the highway to the streets below. But once she has climbed down, Aomame realizes that the world is not the same anymore.

Although the quote above makes 1Q84 sound almost like a scifi novel about an alternate universe, it's not. 1Q84 is a parallel place that does not differ so much from "our" world, the world of 1984. In fact, the differences between the two worlds are so small that most people do not even notice them at first. Like the fact that there are two moons in the sky...

While Aomame struggles to cope with the new world that she finds herself in, an up-and-coming writer Tengo receives a strange offer: a beautiful, socially incompetent teenage girl has written about her experiences in a closed religious cult and it is up to Tengo to ghost-write the girl's writings into a novel that is bound to win all the literary awards. Undertaking this job brings Tengo in touch with a cult that is as secretive as it is powerful.

The novel is packed full of intriguing and mysterious characters. There's the wealthy, old lady who manages a shelter for abused women; a private investigator who is so ugly that nobody suspects that he knows more than it appears; a television fee collector who relentlessly pesters those who have not paid their fee; a pair of bodyguards who do not hesitate to do their duty... There are very dark elements among the colourful cast of characters, as Aomame describes:

A man who finds joy in raping prepubescent girls, a powerfully built gay bodyguard, people who choose death over transfusion, a woman who kills herself with sleeping pills while six months pregnant, a woman who kills problematic men with a needle thrust to the back of the neck, men who hate women, women who hate men: how could it possibly profit the genes to have such people existing in this world?

Despite these brutal and violent characters and themes, the novel is ultimately a love story - as most great novels are... :) I can understand why this has been called Murakami's "magnum opus", his greatest work to date. The novel is packed full of all the goodness that makes Murakami an amazing author: believable, interesting characters; a plot full of surprises and twists that unravels slowly; tension that builds up and keeps you riveted and eager to see what comes next; events that border on the surreal, the magical; and language that you can only admire. I think I've said this before, but reading a book by Murakami is like visiting a familiar place: you can sit back and relax and know that you will be in safe hands, always entertained, never disappointed. 

At one point in the novel, Aomame reads the novel ghost-written by Tengo, and describes the language of the novel in a way that I think also applies perfectly to Murakami's own writing:

While the writing was deceptively simple, a closer look revealed that it was in fact calculated and arranged with great care. No part of it was overwritten, but at the same time it had everything it needed. Figurative expressions were kept to a minimum, but the descriptions were still vivid and richly colored. Above all, the style had a wonderfully musical quality. Even without reading it aloud, the reader could recognize its deep sonority.

Somehow I don't think that 1Q84 will be translated into Finnish any time soon, although it certainly would deserve it... Perhaps the recent translation of Norwegian Wood is a sign that Finnish publishers are (finally!) also discovering some of Murakami's earlier novels - and there are quite a few of those still left to translate. :)

Haruki Murakami: 1Q84. Knopf. 2011. 925 pages.
Originally published in Japanese as 1Q84
Translated by Jay Rubin & Philip Gabriel 

Knopf: 1Q84
Wikipedia: 1Q84

lauantai 18. helmikuuta 2012

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Kansi: Tuija Kuusela
Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään.

Viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon voittaja on aiheuttanut ristiriitaisia tunnelmia sekä lukijoissa että kriitikoissa. Toisaalta kirjan rohkeaa aihevalintaa ja runollista muodolla leikittelyä on kiitelty ja ihmetelty, toisaalta taas jotkut ovat vierastaneet juuri näitä samoja asioita: rakkautta ja rakastelua kahden 14-vuotiaan tytön välillä sekä kieltä ja tyyliä, jotka yhtä lailla rikkovat perinteisiä normeja.

Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka eivät oikein saaneet kirjasta otetta. Hengästyttävä kerrontatyyli lähinnä ärsytti ja väsytti; henkilöhahmojen "teiniys" samoin. Ehkä tämä on todella nimenomaan nuortenkirja, koska en ihan ollut samalla aallonpituudella tarinan kanssa enkä tuntenut kuuluvani kirjan kohderyhmään. Olisi kiva lukea tai kuulla jonkun esim. 14-vuotiaan lukijan mielipide kirjasta. Tai olla kärpäsenä katossa kuulemassa, kun/jos tätä käsitellään jollain yläasteen äidinkielen tunnilla. :)

Eniten pidin kirjailijan/kertojan itsetietoisesta tyylistä puhutella lukijoita ja kertoa kieli poskessa itse kirjoittamisprosessista. Kaikenlaiset metafiktiiviset elementit kirjoissa uppoavat minuun kuin voisilmä puuroon. :) Kuten tämä:

HYVÄT LUKIJAT!
Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
Tarinoiden henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpäriä tilanteita.

Valoa on luettu useassa kirjablogissa. Kannatta käydä lukaisemassa  myös Sonjan, Hannan, Valkoisen Kirahvin, Paulan, Lastenkirjahyllyn Rouva Huun ja Hreathemusin arviot.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa. Karisto. 2011. 175 sivua.

Karisto: Valoa valoa valoa
Kiiltomato: Vilja-Tuulia Huotarinen
Parnasso: "Kuuma ilo kuin valo"
HS: "Taidokas romaani väärässä sarjassa"

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia

Karoliinan innoittamana osallistun minäkin Blogistanian Globalian äänestykseen. Tässä siis ne vuonna 2011 Suomessa ilmestynyttä käännettyä kaunokirjallista teosta, jotka mielestäni ansaitsisivat palkinnon, sekä lyhyet perustelut:

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon (Otava)
Kiihkeänkaunis, tunteellinen romaani siitä, mikä on kahden ihmisen suhteessa syvintä ja haurainta.

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar)
Sympaattinen romaani, joka antaa Iranin kulttuurista ja uskonnosta monipuolisen ja värikkään kuvan mustavalkoisen sijaan. Erityisen onnistunut suomennos.

Chris Cleave: Little Been tarina (Gummerus)
Epäilenpä, että tämä ylsi Blogistanian viime vuoden luetuimpien kirjojen joukkoon - eikä syyttä. Taidokkaasti rakennettu romaani, jossa pienet lauseet, pienet teot saavat elämää suuremman merkityksen.

Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi)
Samastuttava tarina irlantilaisen Eilisin muutosta Amerikkaan. Jää mieleen myös kansien sulkemisen jälkeen.