tiistai 26. tammikuuta 2016

Kevään 2016 kirjat

On taas perinteisen puolivuosittaisen kirjakatsauksen vuoro, vaikka vuoden ensimmäinen kuukausi lähestyy jo loppuaan. Kirjakevät näyttää runsaalta, monipuoliselta ja todella houkuttelevalta. Vuoden ensimmäiset kirjauutuudet, Hävityksen jumala ja Tyhmä neitsyt, odottavat jo yöpöydällä. Seuraavassa ne ja muita itseäni kiinnostavia teoksia alkuvuoden tarjonnasta:

Atena

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä (3/2016) - Kohtalo viskelee kahta nuorta saksalaispoikaa eri suuntiin toisen maailmansodan loppukuukausina. Kuvauksen perusteella kuulostaa siltä, että kirja pyrkii purjehtimaan Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -romaanin vanavedessä. Tämänkin käännösoikeudet on myyty useisiin maihin.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois (4/2016) - Taas kirja, jonka nimi alkaa sanalla 'Kaikki' ja sekoittuu joko Doerrin viimevuotiseen tai Jonas Hassen Khemirin tuoreeseen romaaniin. Myös McKeon kirjoittaa viime vuosisadan käännekohdista, tällä kertaa Tšernobylin ydinonnettomuudesta ja Neuvostoliiton hajoamisesta. LUETTU!

Bazar

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa (4/2016) - Pariisilaisen kirjakauppiaan puodista löytyy jokaisen asiakkaan mielialaan sopiva kirja. Kirjakauppias itse vain ei löydä lohtua menneisyyden suruunsa.

Yuval Noah Harari: Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2/2016) - Uskallan jo väittää, että vuoden paras tietokirja on tässä. Ostin tämän viime vuonna englanniksi ja selailun perusteella näyttää lupaavalta. Historian tohtori Harari selvittää, miksi homo sapiens nousi muiden lajien yläpuolelle ja mikä on vaikuttanut ihmislajin kehitykseen.

Gummerus

Otto Lehtinen: Wurlitzer (2/2016) - Helsinkiin sijoittuva esikoisteos seksuaalisuudesta, perheestä ja tiikeristä. Jotenkin tulee eräs Statovci mieleen... :)

Ida Simons: Tyhmä neitsyt (1/2016) - Hollantilaisen Simonsin unohdettu teos "löytyi" erään kustantajan äidin kirjahyllystä ja uudelleenjulkaisu aiheutti mediavyöryn. Nuoren tytön kasvukertomus 1920-30-luvun juutalaisyhteisössä Alankomaissa. Bloggaajista mm. Tuijata ja Sara ovat ehtineet lukea ja blogata kirjasta. LUETTU!

Johnny Kniga

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (1/2016) - Tätä on hypetetty jo kovasti (mm. tässä Hesarin tuoreessa arvostelussa). Moniääninen jännitysromaani toisen polven maahanmuuttajista.

Kustantamo S&S (aiemmin Schildts & Söderströms)

Takashi Hiraide: Kissavieras (2/2016) - Eleetön romaani kirjailijapariskunnasta, jonka elämään ilmestyy arvoituksellinen kissa. LUETTU!

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (1/2016) - Blogistanian Globalian voittanut Elämä elämältä on vielä lukematta, enkä ole varma, miten suuri vääryys on lukea sen "sisarteokseksi" tituleerattu Hävityksen jumala ennen sitä. Aion kuitenkin ottaa asiasta selvää. Ainakin Krista lupailee arviossaan, että tästäkin teoksesta voi aloittaa Atkinsoniin tutustumisen.

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (3/2016) - Lastenkirja metsän kiehtovista kummajaisista. LUETTU!

Hanna Lundström & Maija Hurme: Onnen kuplia (3/2016) - Runokirja lapsille.

Lasten Keskus

Jozua Douglas & Hiky Helmantel: Kissan päivät (5/2016) - Kuvitettu tietokirja yli 3-vuotiaille, jossa vastataan kaikenlaisiin kysymyksiin kissoista. LUETTU!

Like

Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys (2/2016) - Esikoisteos minuudesta, seksuaalisuudesta ja hulluudesta. LUETTU!

Minerva

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (1/2016) - Esikoisromaani pakolaisuudesta, kahden maan kansalaisuudesta ja aina yhtä ajankohtaisesta Lähi-idän konfliktista. Leena Lumi ehti povata tälle jo Finlandia-ehdokkuutta. :) LUETTU!

Myllylahti

Laura Ertimo & Satu Kontinen: Yö - kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (3/2016) - Kuvitettu lasten tietokirja oudoista asioista, joihin liittyy usein pelkoja: pimeästä yöstä, nukkumisesta ja unesta. LUETTU!

Otava

Granta 6: Raha (toim. Aleksi Pöyry) (2/2016) - Rahan merkityksestä kirjoittavat mm. Marja Björk, Laura Honkasalo ja Tommi Melender.

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven (1/2016) - Pitkänimisiin kirjoihin erikoistuneen Puértolasin esikoisromaani viihdytti, muttei naurattanut. Uutuus kertoo ranskalaisäidin matkasta sairaan adoptiotyttären luo Marokkoon. Krista on ehtinyt lukea tämänkin ja piti tästä enemmän kuin Puértolasin aiemmasta. LUETTU!

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (3/2016) - Nuortenkirja Petra-nimisestä nuoresta, joka kokee olevansa oikeasti Peetu. LUETTU!

Siltala

Miranda July: Avokämmen (3/2016) - Kirjan kansi ei juuri houkuttele, mutta taiteellisen monilahjakkuusnaisen teos on kuulemma sekä hämmentävä ja älykäs että sympaattinen ja koukuttava.

Tammi

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (1/2016) - Nobelistin tuorein romaani äidistä, tyttärestä ja ihonvärin merkityksestä. Muun muassa MarikaOksa ja Ulla ovat lukeneet tämän.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (2/2016) - Nainen nimeltä Jake Whyte elää erakkona saarella jossain Britannian rannikolla. Kun jokin alkaa tappaa Jaken lampaita, hän joutuu kohtaamaan myös menneisyytensä. LUETTU!

Elina Loisa: Rajantakaiset (2/2016) - Pidin Loisan Julkeat-romaanista, jossa nuori nainen etsii itseään irtosuhteiden ja vastuuttomuuden maailmasta yhteiskunnan marginaalista. Rajantakaisissa ollaan siirrytty seuraavaan elämänvaiheeseen: aviopari ajautuu erilleen toisistaan pikkulapsiajan kriisissä.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi (2/2016) - Kani nimeltä Jumala oli ihanan kujeileva ja maaginen satu. Winmanin uutuus kertoo 90-vuotiaasta Marvellous Ways -nimisestä naisesta (mikä nimi!), joka rakastaa merta.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (4/2016) - Vanha pariskunta lähtee vaellukselle halki muinaisen Britannian nummien, metsien ja mäkien etsimään poikaansa. Vastaan tulee niin kuningas Arthurin entisiä ritareita kuin virran yli matkalaisia soutavia eeppisiä lauttureitakin. Olen lukenut tämän englanniksi - ja lupaan blogata kirjasta vielä jossain vaiheessa!

John Irving: Ihmeiden tie (5/2016) - Rauhoittavista lääkkeistä riippuvainen kirjailijasuuruus Juan Diego matkustaa Filippiineille kiertueelle. Luvassa maagista realismia ja huumoria.

Colm Tóibín: Nora Webster (4/2016) - Leskeksi jäänyt neljän lapsen äiti tavoittelee itsenäisyyttä 1960-luvun Irlannissa.

Teos

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (4/2016) - Gourmet-ruokaa, kansainvälisiä vakoojia ja naisten välistä ystävyyttä Helsingin Töölössä. LUETTU!

Sei Shonagon: Tyynynaluskirja (8/2016) - Vihdoin suomennetaan yksi japanilaisen kirjallisuuden klassikoista. Tuhat vuotta sitten (!) eläneen hovinaisen kirjoitukset herättävät keisarillisen Japanin henkiin. Ilmestymisaika siirtynyt joulukuuhun 2016.


WSOY

Tommi Kinnunen: Lopotti (2/2016) - Helena lähetetään 9-vuotiaana sokeainkouluun 1950-luvun Helsinkiin. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas yrittää löytää elämälleen suunnan samasta kaupungista.

Sanna Isto: Maan alaiset (5/2016) - Spefiä edustava nuortenkirja sijoittuu Suomenlinnaan.

Anthony Doerr: Davidin uni (6/2016) - Bestseller-kirjailijan uutuus kertoo miehestä, joka näkee tulevaisuuteen ja yrittää pelastaa tyttärensä unessa näkemältään uhalta. Tulevan kesän taattu menestysteos.

Odotan uteliaisuudella erityisesti kahta esikoisromaania, Lehtisen Wurlitzeria ja Itäniemen Saturnuksen viettelystä, koska kumpikin kuulostaa kiehtovalta ja lupaavalta. Nuortenkirjoista Siri Kolun teos kiinnostaa jo transsukupuoliteeman vuoksi, ja käännöskirjoista Doerrin romaania ei tietenkään voi ohittaa.

Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? :)

maanantai 18. tammikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Uli katsoi häntä silmät pyöreinä, odottaen, toivoen, että tälläkin kertomuksella olisi tarkoitus niin kuin hän halusi kaikella olevan. Uli halusi aina nähdä kohtalon, Uli odotti, että jokainen pienikin sattumus muodostaisi osan suurta, kaikkialla hengittävää tarinaa, jonka sylissä hän voisi levätä turvallisesti, koska se oli ennalta määrätty ja muuttumaton.

Siiri Enorantaa on kehuttu blogeissa vuolaasti ja kaikki hänen aiemmat teoksensa ovat olleet ehdolla jonkin kirjallisuuspalkinnon - milloin Finlandia Juniorin, milloin Kuvastajan - saajaksi. Surunhauras, lasinterävä kiinnitti huomioni jo komean kannen takia (joka on Laura Lyytikäisen käsialaa). Lisäksi Maria Turschaninoffin Maresin lukeminen viime vuonna palautti uskoni kotimaiseen, nuorille suunnattuun fantasiaan - nimenomaan sellaiseen, jossa on päähenkilönä vahva nainen tai tyttö. Joten Surunhauras, lasinterävä oli pakko lukea.

Romaani nousi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoon, se voitti Topelius-palkinnon ja noin viikko sitten kirjabloggaajat valitsivat sen vuoden 2015 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli se sai Blogistanian Kuopus -palkinnon.

Kaiken tämän jälkeen melkein nolottaa myöntää, etten pitänyt kirjasta. Vaikka olisin kovasti halunnut.

Enorannan romaani sijoittuu kahteen erilaiseen paikkaan ja kulttuuriin. Sidrineian niemimaata hallitsee prinsessa Sadeia Sarastuksen lasinkirkkaassa palatsissaan. Matriarkaalisessa yhteiskunnassa prinsessa ja tämän lasittaret, eli lasinpuhaltajat, ovat korkeimmassa asemassa. Valtameren takana, petollisten karikoiden eristämänä kohoavat Surukauriin saaret, Ahmima ja Virtaava. Surukauriin kansa uskoo, että surukauris ilmestyy jokaiselle lapselle tämän 6-vuotispäivänä ja ilmoittaa, kuinka paljon surua henkilö joutuu elämänsä aikana kokemaan. Nuori Uli saa suuremman surutaakan kuin kukaan muu ennen häntä.

Heti ensimmäisiltä sivuilta eräs asia alkoi tökkiä: Enorannan ylipitkät lauseet, joissa useamman pilkun olisi hyvin voinut korvata pisteellä. Loputtomat sivulauseet tekivät lukemisesta välillä raskasta. Monen kirjoittajan kohdalla pitkät lauseet eivät häiritse minua, mutta Enorannan kohdalla tyyli jostain syystä ärsytti. Toisaalta siihen alkoi vähitellen tottua.

Sidrineia ja Surukauriin saaret eroavat toisistaan monin tavoin. Sadeian valtakunnassa valmistetaan laadukkainta, kirkkainta lasia, vaikka valtakunta itse (sen hallitsijasta puhumattakaan) on kaikkea muuta kuin kirkkaanpuhdas ja läpinäkyvä. Kaikki pelkäävät Sadeiaa ja kilpailevat hänen huomiostaan. Palatsissa juonitellaan, ja yhteiskunta on jakautunut ja epätasa-arvoinen. Miehet ovat toisen luokan kansalaisia, joita ei päätöksenteossa huomioida.

Surukauriin saaret sen sijaan edustavat eräänlaista utopiaa. Siellä ei ollut käytössä valuuttaa tai sääntöjä tai yhteiskuntaluokkia. Ihmiset eivät suunnitelleet päiviään vaan he leipoivat leipää kun olivat nälkäisiä ja kylpivät kun sattuivat lähelle jokea tai lampea. Ajankululla ja muulla maailmalla ei juurikaan ole merkitystä tässä idyllisessä kuplassa. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia keskenään, kaikilla on oma tehtävänsä. Kulttuuri perustuu luonnonläheisyyteen ja omavaraisuuteen.

Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy väistämättä ristiriitoja. Mutta kenties löytyy myös jotain uutta, yhteistä ja yllättävää.

Enoranta on luonut taidokkaan moniulotteisen fantasiamaailman, mutta minun mielestäni hän tekee sen tarinan kustannuksella. Osa juonenkäänteistä oli selitetty ja pohjustettu puutteellisesti. (Spoilereita: Mikä ihme saa Mereian, yhden lasittarista, rakastumaan oikopäätä Linaniaan ja hoivaamaan äidillisesti ventovierasta poikaa? Mistä Beanna arvaa saaren menneisyyden? Mikä on julman ja manipuloivan Tirilaian merkitys? Luulin, että hänen pimeillä taidoillaan olisi jokin ratkaisevampi merkitys, mutta hän vain hiipuu vähitellen tarinasta pois.)

Ottaen huomioon miten yksityiskohtaisesti lasittarien elämää kuvaillaan, kaikki heistä, myös Mereia ja Beanna, jäivät minusta harmillisen etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Aloitin kirjan lukemisen vauhdikkaasti, mutta huomasin, että tahti hiipui vääjäämättä loppua kohden. Välillä jännittävät hetket ja yllättävät juonenkäänteet saivat taas ahmimaan sivuja sydän pamppaillen, mutta suvantokohtia ja juonen kannalta epäolennaista täytettä oli minusta liikaa. Luin kirjaa pitkään ja rehellisesti sanottuna loppua kohden aloin jo kärsimättömänä laskea sivuja loppuun. Kamalaa, mutta totta.

Moni lukija on kuitenkin suorastaan lumoutunut tästä ja palkinnotkin puhuvat sen puolesta, että tämä kannattaa lukea - yhden bloggaajan riitaäänestä huolimatta. :)

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY. 2015. 473 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SiiriEnoranta.com
Kirja.fi: Surunhauras, lasinterävä

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian palkintoehdokkaani 2015


Kirjabloggaajat äänestävät taas viime vuoden parhaita kirjoja neljässä eri kategoriassa. Osallistun viime vuoden tavoin kaikkiin neljään kategoriaan. Eniten tunkua omassa äänestyksessäni oli - hieman yllättäen - Blogistanian Tietoon; viime vuosi oli nimittäin loistava tietokirjavuosi! Blogistanian Globaliassa sen sijaan ei runsaudenpula vaivannut, vaikka siinäkin kategoriassa nousi lopulta kolme ylitse muiden.

Seuraavassa siis ehdokkaani vuoden 2015 parhaiksi kirjoiksi. Laitan jokaisen kirjan yhteyteen myös pienen lainauksen kustakin blogiarviosta lyhyeksi perusteluksi.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus)
"...mukaansatempaava, hengästyttävän runsas ja älykäs teos."

2 pistettä: Pertti Lassila: Armain aika (Teos)
"Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan."

1 piste: Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY)
"...itsevarmasti ja taidokkaasti kirjoitettu, hämmästyttävän ehjä ja tunteisiin vetoava."

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, suom. Hanna Tarkka)
"...yksi hienoimmista toiseen maailmansotaan sijoittuvista romaaneista, jonka olen lukenut."

2 pistettä: Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa)
"Suomentaja Raisa Porrasmaa on tehnyt hienoa työtä nimitysten kääntämisessä - ja muutenkin!"

1 piste: Luiz Ruffato: Tekokukkia (Into, suom. Jyrki Lappi-Seppälä)
"Ruffato tarjoaa lukijalle todellisen kirjallisen kukkakimpun, joka on värikäs, yllätyksellinen, konstailematon ja runsas."

Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Anu Holopainen: Ihon alaiset (Karisto)
"Romaanin antama kuva ulkonäkökeskeisestä tulevaisuudesta ei ole kovin toiveikas, mutta se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja uuden näkökulman myös nykypäivän tilanteeseen - kuten hyvän tulevaisuusdystopian kuuluukin."

2 pistettä: David Walliams & Quentin Blake: Poika ja mekko (Tammi, suom. Jaana Kapari-Jatta)
"...vastustamaton, lämminhenkinen ja vauhdikkaasti etenevä kirja, jonka huumori uppoaa varmasti monenikäisiin lukijoihin."

1 piste: Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat (Sanoma Pro, Oppi&ilo)
"Tekstiä [...] on juuri sopivasti, asiat selitetään selvästi ja lapsen tasoisesti - lukiessa mietin monesti, että juuri samoin sanoin voisin itsekin vastata oman lapsen kysymykseen tai ihmettelyyn!"

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman) 
"En ole koskaan lukenut tällaista tietokirjaa: näin tunteella ja intohimoisesti aiheeseensa perehtyvää ja samalla syvän analyyttistä ja perusteellista."

2 pistettä: Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus (WSOY, suom. Irmeli Ruuska)
"Ulkopuolisuudestaan huolimatta Nordberg on päässyt ihailtavan hyvin sisälle Afganistanin kulttuuriin, naisten elämään ja vaiettuun bacha posh -perinteeseen."
 
1 piste: Sateenkaaren alla: kertomuksia perheistä, toim. Maria Rintamäki, Hanna-Leena Autio, Karoliina Riihiluoma & Liisa Suvanne (Atena) 
"...teos tuo [perhe- ja avioliittokeskusteluun] tärkeän lisän tuomalla esiin moninaisten perheiden henkilökohtaisen näkökulman."

tiistai 12. tammikuuta 2016

David Walliams & Quentin Blake: Poika ja mekko

Lisa kohensi mekkoa asiantuntevasti ja talutti sitten Dennisin ääneti seinäpeilin eteen. Dennis tutkaili itseään. Ensin hän järkyttyi näkemästään. Sitten järkytys muuttui ihmetykseksi ja hän alkoi nauraa. Hänellä oli niin onnellinen olo, että hänen teki mieli tanssia. Joskus asiat tuntuvat niin voimakkaasti, että sanat eivät riitä.

David Walliamsin Herra Lemu -lastenkirjaa kehuttiin useissa kirjablogeissa pari vuotta sitten. Sitä en ole vielä lukenut, mutta viime vuonna ilmestynyt Poika ja mekko, jossa on jälleen Quentin Blaken anarkistisen suttuinen kuvitus, oli pakko saada käsiin.

12-vuotias Dennis on koulun jalkapallotähti, joka elää vanhempiensa avioeron jälkeen kolmestaan isänsä ja isoveljensä Johnin kanssa. Äiti on lähtenyt, isä huutaa pojilleen ja ruokkii masennustaan ruualla. Perheessä ei saa itkeä, ei puhua tunteista eikä varsinkaan halata.

Dennis yllättyy iloisesti, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja suosittu Lisa, joka on niin kertakaikkisen hurmaava, että varmaan oravienkin sydämet muljahtelivat, kun hän käveli ohi. Seurauksena ei kuitenkaan ole tyypillinen varhaisteinien ihastustarina, vaan Lisa ja Dennis jakavat yhteisen kiinnostuksenkohteen: muodin.

Dennisin isä löytää poikansa huoneesta Vogue-lehden eikä ensin ole aivan varma, kuinka suhtautua. Lopulta hän päättää, että muotilehden lukeminen ei ole normaali harrastus pojalle ja suuttuu. Lukiessa hymyilyttää, kun isä kieltää poikaansa katsomasta Pikku-Britanniaa (vai mikä sen nimi on, missä ne kaksi ääliötä pukeutuvat 'fiineiksi leideiksi'. Siitä tulee huonoja vaikutteita.). Kirjailija Walliams kun on itse tietenkin toinen kyseisen sarjan päätähdistä. :)


Lisa sen sijaan rohkaisee Dennisia: yhdessä he valitsevat Dennisille mekon ja meikit, jotta tästä voi tulla Denise. Lisa tuo ranskalaisena vaihto-oppilaana esiintyvän Denisen mukanaan kouluun. Mutta kun Denisen peruukki putoaa koulun pihalla maahan, ja sen alta paljastuu Dennis, muiden lasten pilkkanauru on armotonta:


Kirjassa on kuitenkin Dennisin kannalta onnellinen loppu eikä mekkoon pukeutuminen lopulta ole ongelma sen enemmän luokkatovereille kuin ankaralle isällekään.

Poika ja mekko on vastustamaton, lämminhenkinen ja vauhdikkaasti etenevä kirja, jonka huumori uppoaa varmasti monenikäisiin lukijoihin. Vaikka jo kirjan nimestä voi herätä mielikuva, että tässä käsitellään seksuaalisuutta ja sukupuolta, niin minusta mekko edustaa Dennisille jotain muuta. Poika kaipaa äitiään ja vaalii ainoaa jäljellä olevaa valokuvaa äidistään, jossa tällä on keltainen kesämekko. Muotilehdet ja kauniit vaatteet tarjoavat Dennisille keinon paeta hetkeksi harmaasta arjesta fantasiamaailmaan, jossa kaikki on puhdasta, kaunista ja värikästä - kuin äiti.

Lapsilukijoille kirja tarjoaa toki mahdollisuuden käsitellä myös erilaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä. Valtavirrasta poikkeaminen vaatii suurta rohkeutta, erityisesti mitä tulee pukeutumiseen ja ulkonäköön. On muuten turhauttavaa ja surullista huomata, että jo 3-vuotiaat oppivat ikätovereiltaan (ja eräiltä aikuisilta), mitkä ovat tyttöjen ja mitkä poikien vaatteita ja värejä. Ja että jos joku sekoittaa nämä, "erehdyksestä" täytyy huomauttaa ja kyseistä lasta saa (tai jopa kuuluu) pitää hieman huvittavana.

Toivon, että olisin itsekin saanut lukea enemmän näin riemukkaita ja avarakatseisia kirjoja alakouluikäisenä.

David Walliams & Quentin Blake: Poika ja mekko. Tammi. 2015. 220 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Boy in the Dress
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Kirja.fi: Poika ja mekko
Kirjavinkit: Poika ja mekko
Wikipedia: David Walliams

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Hissi nousi äärimmäisen hitaasti. Ainakin arvelin sen nousevan, mutta en ollut varma. Suuntavaistoni oli kadonnut, koska vauhti oli niin hidas. Hissi saattoi laskeutua tai olla täysin liikkumatonkin, mutta äskeisten tapahtumien perusteella tuntui näppärimmältä päätellä, että se nousi. Kyseessä oli kuitenkin vain arvaus, päätelmä vailla minkäänlaista perustaa. En tiennyt, oliko hissi noussut kaksitoista kerrosta ja laskenut kolme vai kiertänyt maapallon ympäri.

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -romaanin alku on yksi suosikkialuistani ainakin mitä tulee Murakamin kirjoihin. Yli 500-sivuisen romaanin ensimmäinen kappale on tuossa yllä ja se jo luo tunnelman, joka säilyy oikeastaan läpi kirjan: minäkertoja lukijasta puhumattakaan ei ole koskaan aivan varma, mitä tapahtuu ja mistä on kyse. Vain yksi asia on varmaa: kaikki on mahdollista.

Päähenkilö ja kertoja laskee hississä ajan kulukseen taskuissaan olevia kolikoita, kunnes hissin ovi lopulta aukeaa ja edessä seisoo vaaleanpunaiseen jakkupukuun pukeutunut pulska tyttö. Äänettömästi viestivä tyttö vie kertojan siistiin toimistoon, pukee tämän sadetakkiin ja saappaisiin ja taluttaa tämän komeroon. Sen takaseinä aukeaa pimeäksi aukoksi, josta johtavat tikkaat alas Tokion viemärijärjestelmään. Alhaalla on joki, vesiputous ja tytön isoisän työnhuone, jonne kertoja on kutsuttu erään aivan erityisen työtehtävän vuoksi.

Kertoja on Laskija, eräänlainen inhimillinen tietokone, joka on koulutettu käyttämään alitajuntaansa ja aivopuoliskojaan salausjärjestelmänä. Laskijat käyvät jatkuvasti ankaraa kilpailua Merkitsijöiden kanssa, jotka myös havittelevat tietoa. Oman lusikkansa soppaan työntävät myös sysiäiset, ilkeät oliot, jotka elävät maan alla. Suomentaja Raisa Porrasmaa on tehnyt hienoa työtä nimitysten kääntämisessä - ja muutenkin! 'Sysiäiset' on minusta jopa kuvaavampi nimitys kuin romaanin englanninkielisessä käännöksessä käytetty INKlings. Alkuperäinen japaninkielinen sana on yamikuro, kirjailijan keksimä sana, joka on yhdistelmä japanin 'pimeyttä' ja 'mustaa' tarkoittavista sanoista. Porrasmaa onkin suomentanut romaanin suoraan japanista, Värittömän miehen vaellusvuosien tapaan.

Rinnakkain tämän "ihmemaajuonen" kanssa kulkee kuvaus Maailmanlopusta, muurien ympäröimästä paikasta, jonne kertoja Varjoineen on joutunut. Kertojan tehtävänä on käydä päivittäin kirjastossa lukemassa yksisarvisten kalloista unia.

Maailmanloppu ja Ihmemaa vaikuttavat täysin erilaisilta maailmoilta: toisessa on meneillään trillerimäisiä piirteitä saava scifi/kyberpunk-seikkailu; toisessa ollaan filosofisen runollisissa tunnelmissa. Rinnakkaismaailmoista löytyy silti yllättäviä yhtäläisyyksiä, kuten eräs yksisarvisen pääkallo.


Vaikka yhdellekään kirjan henkilöistä ei ole suotu nimeä (heitä kuvataan vain "pulskaksi tytöksi", "vanhukseksi", "Portinvartijaksi", "Kirjastonhoitajaksi" jne.), kirjassa käsitellään nimenomaan identiteettiä ja minuutta, sielun ja ruumiin yhteyttä. Miltä tuntuu jäädä "ypöyksin Maailmanloppuun", kun oma varjo on kuolemaisillaan ja ympärillä elää vain sieluttomia ihmiskuoria? Kirjassa esitetään kauniita filosofisia ajatuksia sielusta:

"[Sielusta] jää jäljet. Ja me voimme seurata noita jälkiä. Kuin jalanjälkiä lumessa."
"Mihin ne johtavat?"
"Minuun itseeni", vastasin. "Sellainen on sielu. Jos ei ole sielua, elämä on päämäärätöntä."

Romaanissa on useampikin kiehtovan hämmentävä kohta, kun lukija uhkaa tippua lopullisesti Murakamin tarinan poukkoilevilta kärryiltä. Silti viittaukset populaarikulttuuriin ja arkiset toimet, joita Murakami osaa kuvailla niin hyvin, luovat ainakin illuusion siitä, että kaikki on outoudesta huolimatta ihan tavallista. Ja kuten varmaan kaikissa Murakamin romaaneissa, tässäkin valmistetaan jatkuvasti herkullisen kuuloisia ruokia: esim. kertojan mielestä "yksinkertainen" päivällinen koostuu kuivatuista luumuista tehdystä salaatinkastikkeesta, sardiinista, friteeratusta tofusta ja paistetusta jamssista, haudutetusta selleristä ja naudanlihasta, kalaliemessä keitetyistä vihanneksista ja seesaminsiemenillä maustetuista vihreistä pavuista. Murakamin kirjoihin on todellakin piilotettu kokonaisia reseptejä, joiden perusteella voisi valmistaa annoksia ja aterioita! (Ja on valmistettukin: katsokaapa vaikka Ja kaikkea muuta -blogin udon-nuudeliresepti Kafka rannalla -kirjan hengessä ja Tengon valmistama katkarapuwokki 1Q84-romaanissa!)


Suomalaislukijaa saattaa huvittaa romaanin eräs kohta, jossa kertoja kulkee pinkkiasuisen neidin kanssa pimeässä maan alla ja kuulee vain tämän askelten vääristyneen äänen. Rytmikäs ääni muistuttaa jotain kertojalle tuntematonta kieltä: Efgvén - ghthouv - bge - shpèvg - égvele - wgevl, kertojan mielestä aivan kuin suomen kieltä (!). Tosin kertoja pahoittelee, ettei hän tiedä yhtään mitään suomen kielestä. Mielikuvan perusteella hän kuitenkin olettaa sanojen merkitsevän suomeksi "maamies kohtasi tiellä vanhan paholaisen". :D

Maailmanloppu ja ihmemaa ei kuitenkaan minusta edusta Murakamin parhaimmistoa jo siitä yksinkertaisesta syystä, että Maailmanloppuun sijoittuvat osiot (eli joka toinen luku) ovat välillä suorastaan puuduttavan verkkaisia. Kertoja vain lukee vanhoja unia kirjastossa ja tutkii välillä Muurin ympäröimää aluetta. Ankara talvi lähestyy, muuten ajan ja paikan merkitys katoaa. Kaikki on päämäärätöntä, näennäisen tarkoituksetonta. On vaikea kiinnostua juonesta, joka ei tunnu etenevän lainkaan.

En siis suosittele tätä ensimmäiseksi kosketukseksi Murakamin tuotantoon (Kafka rannalla tai Norwegian Wood sopii siihen tarkoitukseen paremmin!), mutta scifin, kyberpunkin, fantasian, maagisen realismin ja trillereidenkin ystävät löytävät kirjasta tuttuja piirteitä.

Nyt kun Tammi on innostunut suomentamaan yhden Murakamin varhaisista romaaneista (Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alun perin jo vuonna 1985!), toivon että sama linja jatkuu, koska kirjat eivät ihan heti lopu kesken. Olisi mahtavaa saada suomennos esim. The Wind-Up Bird Chronicle -romaanista (Nejimakitori Kuronikuru, 1994-1995), joka on samanlainen tiiliskivi kuin Maailmanloppu ja 1Q84. Tuossa lintukronikassa päähenkilö viettää naurettavan pitkiä aikoja kuivuneen kaivon pohjalla mietiskellen ja kadonnutta kissaansa etsien, mutta kirjan tunnelma on aivan omaa luokkaansa.

Useat muutkin bloggaajat ovat vierailleet Maailmanlopussa ja ihmemaassa: mm. bleue, Ulla, Krista (jolla oli sama ongelma Maailmanloppu-osioiden kanssa!) ja Katja ovat lukeneet kirjan.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi. 2015. 546 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Sekai no owari to hadoboirudo wandarando
Suomentaja: Raisa Porrasmaa

Kirja.fi: Maailmanloppu ja ihmemaa
HS: "Haruki Murakamin varhaistuotannon helmessä laukkaavat huumori ja yksisarviset"
Kirjavinkit: Maailmanloppu ja ihmemaa

torstai 7. tammikuuta 2016

Owen Sheers: Vastarinta

Kaikki laakson miehet olivat lähteneet. Edellisenä iltana heitä oli vielä ollut seitsemän. Miehiä, joilla oli ollut piiput ja savukkeet, lippalakit, saappaat, harvoin naurava suu, tuulessa ahavoituneet kasvot ja maan kovettamat kädet. Aamulla he olivat olleet poissa.

Owen Sheersin esikoisromaani edustaa minulle hieman vierasta kaunokirjallisuuden tyylilajia, vaihtoehtohistoriaa. Romaani sijoittuu maailmaan, jossa toinen maailmansota onkin edennyt hieman toisella tavalla. Liittoutuneiden maihinnousu Manner-Eurooppaan on epäonnistunut, ja saksalaiset ovat miehittäneet Britannian Ranskan tavoin. Yhdysvallat vetäytyy taisteluista. Toisaalta kuvitelma tuntuu hurjalta; toisaalta mahdolliselta: näinkin olisi voinut käydä ja ties miten se olisi vaikuttanut historiankulkuun. Normandian maihinnousun onnistuminen oli loppujen lopuksi melko pienestä kiinni, ja hyökkäsihän Saksa Englantiin oikeastikin, ainakin ilmapommitusten muodossa.

Vastarinta sijoittuu Olchonin pikkukylään, jota voi tuskin kyläksi kutsua. Eristäytynyt talojen rykelmä sijaitsee keskellä Walesin kukkuloita ja peltoja. Eräänä aamuna pian miehityksen alkamisen jälkeen Olchonin naiset heräävät siihen, että kylän miehet ovat poissa. Kaikki seitsemän.

Kun kylään saapuu saksalaispartio etsimään oletettua vastarintaliikettä, naiset joutuvat vaikean valinnan eteen. Niskoittelua ei suvaita, ja aviomiesten katoaminen herättää epäilyksiä. Maatilan työt on kuitenkin tehtävä entiseen tapaan, karja hoidettava ja ruokittava ja kerättävä ruokaa talven varalle. Karut elinolosuhteet pakottavat sotilaat ja naiset tulemaan toimeen keskenään ja jopa auttamaan toisiaan. Heidän välilleen muodostuu hauras toveruus- ja riippuvuussuhde.

Kun päällystö näyttää unohtaneen koko partion olemassaolon, miehet päättävät jäädä vähin äänin syrjäkylään talveksi. Onko se pelkuruutta, karkuruutta ja maanpetosta vai tervettä järkeä ja itsesuojeluvaistoa? Kun armeijan kuri ja eturintama tuntuvat kaukaisilta, elämää voi ehkä yrittää jatkaa lähes normaaliin tapaan, kuin sotaa ei olisikaan. Toisille voi osoittaa vieraanvaraisuutta, empaattisuutta ja solidaarisuutta, jopa poikkeusoloissa.

Sheersin kirjassa Walesin luonto on tärkeässä roolissa ja välillä kuvaukset yltyvät runollisiksi. Kukkuloiden laet ovat terävät kuin hiotut puukot ja kevätauringon pilkahdus muuttaa laakson maiseman kullalla silatuksi haavaksi.

Tarina itsessään on ihan mukiinmenevä, muttei sen enempää. Huono puoli on kirjaan puoliväkisin tungettu romanttinen juonikuvio sekä hieman ennalta-arvattava sivujuoni natsien havittelemista taideaarteista. Eräs keskiaikainen maailmankartta kun on kuulemma piilotettu johonkin laakson luolaan. Epäuskottavaa, herra Sheers.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka kirjailija itse on käsikirjoittanut.

Owen Sheers: Vastarinta. Otava. 2009. 365 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Resistance
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää

HS: "Kun historia kääntyy toiseen suuntaan"
Kirjasampo: Vastarinta