tiistai 27. huhtikuuta 2010

Virginia Woolf: Oma huone

Sillä vakaa käsitykseni on, että jos elämme vielä ainakin sata vuotta [...] ja jos meillä on kullakin viisisataa puntaa vuodessa ja omat huoneet; jos vapaus on muodostunut meille tavaksi ja jos meillä on rohkeutta kirjoittaa täsmälleen niin kuin ajattelemme; [...] siinä tapauksessa tilaisuus on ilmaantunut ja kuollut runoilija, Shakespearen sisar, ottaa uudelleen sen hahmon josta hän on luopunut niin usein.

Oma huone
ei välttämättä kuulu kaunokirjallisuuden piiriin, vaikka sisältääkin fiktiivisiä elementtejä. Ennemminkin se on kirjallisuustieteellinen teos, feminismin klassikko, joka kaikkien nais- ja miksei myös mieskirjailijoiden pitäisi lukea. Teos perustuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään ja sen perusajatukset on esitetty myös Woolfin esseessä Naiset ja kirjallisuus (1929).

Woolfin mielipiteet pohjautuvat ajatukselle siitä, että naisella tulee olla oma huone ja rahaa, jotta hän voisi toimia kirjailijana tai runoilijana. Tilan ja varallisuuden omistaminen tuntuu nykyaikana melko itsestään selvältä, vaikka vielä 1900-luvun alussa vain kaikista etuoikeutetuimmat naiset pystyivät omistamaan elämänsä kirjoittamiselle. Nykyään tosin voisi vastaavasti ajatella, että rikkaiden länsimaiden naiset ovat edelleen huomattavasti etuoikeutetumpia kuin kehitysmaiden naiset, joilla on usein heikommat mahdollisuudet tarttua kynään ja tuottaa tekstiä laajemmalle yleisölle.

Woolf lähestyy aihetta "Naiset ja kirjallisuus" kuin salapoliisi. Hän lähtee etsimään vastauksia kysymykseensä naisten suhteesta kirjallisuuteen Englannin sivistyksen alkulähteiltä. Pyrkiessään sisään arvostetun yliopiston kirjastoon hänet kuitenkin pysäyttää vahtimestari, koska "naiset pääsevät kirjastoon vain siinä tapauksessa, että heitä seuraa collegen jäsen tai että heillä on mukanaan suosituskirje." Englannin korkeakoulutuslaitoksen sovinismi näyttäytyy tässä kaikessa jyrkkyydessään. (Elitismi tosin elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä: Englannin yliopiston kirjastoihin pääsevät toki jo sekä naiset että miehet, mutta vain yliopiston opiskelijat ja henkilökunta. "Ulkopuolisilta" vaaditaan edelleen vähintään suosituskirje!)

Woolfin tutkimusretki jatkuu British Museumin kirjastoon. Hän kahlaa lukemattomien, lähes poikkeuksetta miesten kirjoittamien opusten läpi, joissa naisia varoitetaan ankarasti ryhtymästä kirjailijoiksi. Naisten tulee pysyä riippuvaisina miehistä kaikissa elämänvaiheissaan. Onko siis ihme, että ennen 1800-luvun Brontëja ja Austeneita naisia ei juuri kirjallisuuspiireissä näkynyt? Heillä ei, aivan kirjaimellisesti, ollut omaa huonetta saati rahaa. Woolf leikittelee myös ajatuksella, että entä jos William Shakespearella olisi ollut kirjallisesti lahjakas sisar, Judith. Millainen tämän elämä olisi ollut näytelmäkirjailijana ja naisena 1500-luvun lopulla?

Monet teoksessa esitetyistä ajatuksista ja huomioista ovat edelleen ajankohtaisia. Brontën sisarukset sekä mm. George Eliot (oik. Mary Anne Evans) päätyivät julkaisemaan teoksiaan omana aikanaan miesten nimillä, jotta ne otettaisiin vakavasti. Nykykirjailijoista esim. Pirkko Saisio on julkaissut teoksia myös Jukka Larssonin nimellä. Salanimellä oli mielenkiintoinen vaikutus kirjallisuuskriitikoihin: samat (mies)kriitikot, jotka haukkuivat Pirkko Saision muita teoksia, kirjoittivatkin yllättäen ylistäviä arvioita Jukka Larssonin romaaneista. Onko kirjailijan sukupuolella todellakin edelleen näin suuri vaikutus itse teoksen arvoon muiden ihmisten silmissä?

Virginia Woolf: Oma huone. Tammi.1999.
Englanninkielinen alkuteos: A Room of One's Own
Suomentaja: Kirsti Simonsuuri

Klassikkogalleria: Virginia Woolf
Kirjasto.sci.fi: Virginia Woolf
Wikipedia: Virginia Woolf

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Gita Mehta: Joen sutra

Naga Baba otti hänestä kiinni ja kantoi hänet pimeän halki joelle käheästi läähättäen ja talloen kasvien varsia jalkojensa alle. Naga Baba asetti hänet jokirannan märkään mutaan ja sitoi pitkät hiuksensa nutturaksi päälaelle. Äkkiä hän kaappasi lapsen syliinsä ja painoi hänet veteen. "Narmada määrää, että kaikki tyttölapset ovat hänen. Tänä yönä sinusta tulee Narmadan tytär."

Kuten suomentaja Virpi Hämeen-Anttila esipuheessaan kertoo, Joen sutra on hyvin "intialainen" kokonaisuus. Se kertoo intialaisesta mytologiasta, hindulaisuudesta, musiikista ja kulttuurista. Romaanin juoni ei ole lineaarinen, vaan se muodostuu intialaisten tarinasyklien tapaan kehystarinasta, jonka minäkertojalle, oravanpyörästä paenneelle hallituksen virkamiehelle, kerrotaan sarja yksittäisiä tarinoita.

Sanskritinkielinen sana sutra merkitsee lankaa ja myös opettavaista tarinaa. Joen sutran tarinoiden punainen lanka on pyhänä pidetty Narmadajoki, jonka varrella kulkevat munkit, askeetit, kiertävät laulajat ja kauniit, sariin pukeutuneet naiset. Rakkauden jokenakin tunnettu Narmada sekä yhdistää että erottaa. Sen varrella rakastutaan ja vietellään, murhataan ihmisiä ja luodaan musiikkia, eletään ankarassa askeesissa ja tehdään arkeologisia tutkimuksia. Tarinat soljuvat rauhallisesti eteenpäin samalla kun joki virtaa vääjäämättömästi ihmisten ohi kohti tuntematonta.

Romaanin kansikuva sopii muuten täydellisesti sen eksoottisen kauniiseen ja seesteisen runolliseen tunnelmaan.

Gita Mehta: Joen sutra. Basam Books. 2005.
Englanninkielinen alkuteos: A River Sutra
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila

Basam Books: Joen sutra
Kiiltomato: "Joen laulun pauloissa"
Like: Gita Mehta

torstai 22. huhtikuuta 2010

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Audrey Niffeneggeriltä olisi varmaankin pitänyt lukea ensin hänen kehuttu esikoisteoksensa, bestselleriksi kivunnut Aikamatkustajan vaimo, mutta kaksosista kertova Hänen varjonsa tarina kiinnosti enemmän.

Täytyy sanoa, että olen melko samoilla linjoilla Kirjavinkkien arvostelun kanssa: 300 sivua on pitkä "pohjustus" kirjassa, joka on alle 500 sivun pituinen! Itsekin mietin jossain kirjan puolivälissä, että alkaakohan romaanissa missään vaiheessa varsinaisesti tapahtua mitään. Kirjailija rakentaa ja kehittelee kahden sukupolven kaksosten välisiä jännitteitä pitkään ja huolella - ei siinä mitään - mutta kärsimättömämpi lukija saattaa jättää romaanin helposti kesken, kun salaisuudet eivät avaudukaan tarpeeksi nopeasti.

Juonen alkuasetelma on melko yksinkertainen: nuorempana Yhdysvalloista Englantiin muuttanut Elspeth kuolee keuhkotautiin Lontoossa. Selittämättömästä syystä hän on pari vuosikymmentä aiemmin katkaissut välinsä identtiseen kaksoissiskoonsa Edieen, joka on mennyt naimisiin ja jäänyt Yhdysvaltoihin. Elspeth kuitenkin testamenttaa omaisuutensa ja Lontoon asuntonsa Edien kaksosille, Julialle ja Valentinalle. Erottamattomat parikymppiset kaksoset muuttavat intoa puhkuen edesmenneen tätinsä taloon Englantiin; kukapa nuori ei tarttuisi tilaisuuteen asua vuosi Lontoossa, kun asunto on ilmainen ja tilille on ilmestynyt kohtuullinen summa perintörahaa!

Kaksosilla on kaksi melko erikoista naapuria. Robert on Elspethin entinen rakastaja, joka tuntee nyt ihmeellistä vetoa itseään paljon nuorempaan Valentinaan. Julia taas ystävystyy yläkerran Martinin kanssa. Fobioista ja paniikkikohtauksista kärsivä mies ei ole poistunut kotoaan vuosiin ja kuuraa bakteerien pelossa lattioitaan siinä määrin, että tyttöjen katto alkaa vuotaa. Lisäksi tytöt huomaavat vähitellen, että Elspethinkään asunto ei ole niin tyhjä kuin miltä se aluksi vaikutti...

Kuten sanottua, yli puolet romaanista on varsinaisten dramaattisimpien juonenkäänteiden pohjustusta. Tämä ei toki tarkoita sitä, että romaani olisi tylsä - päinvastoin - kirjaa ahmii helposti ja nopeasti eteenpäin. Loppupuolella Niffenegger onnistuu kehittelemään hyvän jännityskertomuksen, vaikka yliluonnolliset, kauhukirjoista tutut elementit menevät vähän liiallisuuksiin. Romaanin loppu oli pettymys, vaikka jotenkin arvattava sellainen.

Huom! Audrey Niffenegger vierailee Suomessa, Helsingin Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla ensi viikon tiistaina, 27.4, klo 17.30. Lisätietoja täällä.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus. 2010.
Englanninkielinen alkuteos: Her Fearful Symmetry
Suomentaja: Paula Korhonen

Gummerus: Hänen varjonsa tarina
Gummerus: Audrey Niffenegger
Kirjavinkit: Hänen varjonsa tarina

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Kamila Shamsie: Burnt Shadows

Hiroko steps out on to the verandah. Her body from neck down a silk column, white with three black cranes swooping across her back. She looks out towards the mountains, and everything is more beautiful to her than it was early this morning. Nagasaki is more beautiful to her than ever before. [...]
Hiroko.

And then the world goes white.


Diasporic writers originating from South Asia and the Indian subcontinent are sweeping the world. Kamila Shamsie, a Pakistani author educated in America and living in London, follows in the footsteps of Khaled Hosseini and others, as she writes about Afghanistan and Pakistan to a European and American audience. Her most recent novel, Burnt Shadows, has already become an international phenomenon.

Shamsie is a great storyteller and an ambitious writer. Her novel manages to cover the atomic bomb in Nagasaki in 1945, the independence and partition of India in 1947, the rise of the mujahideen in Pakistan and Afghanistan in the 1980s, and finally the 9/11 attacks in New York and the beginning of the war in Afghanistan. The one character who is present during all these historical turning points is Hiroko, a Japanese woman who escapes Nagasaki and comes to India to witness the last moments of British colonial rule.

The first half of the novel is a riveting read, despite the occasional lapses to strange sentimentalism and descriptions that you would expect to find in harlequin romances (seriously, making love on a blanket in a secluded grove?!). The second half of the novel was disappointing. The plot strays all over the place, trying to follow each character, but focusing on no-one in particular.

By the end, the entire story has become so unrealistic that you almost hope that it would just end. There are a few exciting moments of suspense, but the ending is incredibly frustrating.

Kamila Shamsie: Burnt Shadows. Bloomsbury. 2009.

Guardian: "When worlds collide"
Wikipedia: Kamila Shamsie

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Nancy Huston: Syntymämerkki

Pyörätuoli johtuu kauan sitten tapahtuneesta autokolarista, mutta se ei estä mummia liikkumasta. Hän on käynyt useammissa maissa kuin meidän suku yhteensä. Hän on kuuluisa luennoitsija ja hänen äitinsä Erra, IM, mummin äiti, on kuuluisa laulajatar ja minun isästäni tulee pian kuuluisa soturi Irakiin, ja minä itse saan päättää millä tavalla minusta tulee kuuluisa, mutta ei siinä mitään ongelmaa ole, kuuluisuus on meillä perinnöllistä.

Lainasin tämän romaanin joskus aikoinaan kirjastosta ja se lojui kirjahyllyssäni luettavien kirjojen joukossa liioittelematta lähes puoli vuotta ennen kuin tajusin, että maksimimäärä uusintoja on täynnä ja eräpäivä viikon päästä. Joku roti sentään täytyy olla kirjaston kirjojen hamstraamisessa, joten otin itseäni niskasta kiinni ja tartuin kirjaan... :) Täytyy sanoa, että harmi etten tarttunut jo aiemmin, niin loistava romaani oli.

Syntymämerkki on jaettu neljään osaan, joista kukin on kerrottu neljän eri 6-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Sol on ärsyttävä kakara, jonka ylisuojelevainen äiti ei pojan harmiksi anna hänen katsoa Harry Potter -elokuvia saati Tarua sormusten herrasta, koska ne ovat liian väkivaltaisia ja pelottavia. Äitinsä tietämättä Sol kuitenkin viettää kaksoiselämää: kun äidin silmä välttää, hän lataa netistä pornoa ja Abu Ghraibin kidutuskuvia samalla kun haaveilee Yhdysvaltain maailmavallasta ja omasta jumaluudestaan. Solin ainoa murheenkryyni on ohimolla oleva "epätäydellisyys", suvussa kulkeva syntymämerkki, jollainen on myös Solin isällä, isoäidillä ja isoisoäidillä.

Solin isä Randall kertoo lapsuudestaan juutalaiskoulussa Israelissa, jossa hän rakastuu palavasti palestiinalaiseen muslimityttöön, eikä pysty käsittämään maassa vellovaa uskonnollista konfliktia. Randallin äiti Sadie puolestaan viettää lapsuutensa ankarien isovanhempiensa luona. Hänen äitinsä on maata kiertävä laulaja, joka ei isovanhempien mielestä pysty huolehtimaan pienestä tytöstä. Lopulta kuullaan Sadien äidin, Kristinan eli Erran tarina hänen itsensä kertomana. Ympyrä sulkeutuu ja suvun mysteerit selviävät.

Romaanin neliosainen rakenne on nerokas. Menneisyyden kysymykset, jotka kirjan alkupuolella ovat hämärän peitossa niin lukijalle kuin nuoremmille sukupolville, selviävät vähitellen, kun palataan ajassa taaksepäin. Kirja pitäisi tosin lukea toiseen kertaan, jotta ymmärtäisi kaikki pienet viittaukset sen alkupuolella.

Kanadalaissyntyinen Nancy Huston on siitä erikoinen tapaus, että hän kirjoittaa suurimman osan romaaneistaan ranskaksi ja kääntää ne sitten itse äidinkielelleen englanniksi. Annikki Suni on kääntänyt tämän romaanin ranskankielisestä alkuteoksesta.

Nancy Huston: Syntymämerkki. Gummerus. 2008.
Ranskankielinen alkuteos: Lignes de faille
Suomentaja: Annikki Suni

HS kirjat: "Neljän lapsen vuosisata"
Gummerus: Syntymämerkki
Gummerus: "Nancy Hustonin Syntymämerkki käsittelee natsien vainoja lasten näkökulmasta"
Gummerus: Nancy Huston

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Tajusin, että naistyöläinen pelkää paljon enemmän työnsä kuin prostituoitu henkensä menettämistä. Naistyöntekijä pelkää menettävänsä työpaikkansa ja päätyvänsä prostituoiduksi, sillä hän ei ymmärrä, että prostituoidun elämä on itse asiassa helpompaa kuin hänen. Niinpä hänen turhien pelkojensa hintana on hänen elämänsä, terveytensä, ruumiinsa ja mielensä.

Takakansi hehkuttaa kirjaa tositapahtumiin perustuvana kohuteoksena Egyptin tunnetuimmalta kirjailijalta. Lääkäri-kirjailija Nawal El Saadawi käsittelee arkoja aiheita: naisen hyväksikäyttöä ja alistettua asemaa muslimivaltiossa, järjestettyjä avioliittoja ja fundamentalistimiesten tekopyhyyttä.

Kirja kertoo Firdaus-nimisen, vankilassa teloitusta odottavan naisen tarinan. Firdaus on entinen prostituoitu, joka on murhannut parittajansa ja tuomittu kuolemaan. Hän kertoo elämäntarinansa psykiatrina toimivalle El Saadawille.

Firdauksen tarina kuvaa osuvasti köyhän naisen vaihtoehtojen vähyyttä miesten dominoimassa yhteiskunnassa. Nainen on kuin omaisuutta, joka vain siirtyy mieheltä toiselle. Hän on ensin tytär, sitten rakastajatar tai vaimo, parhaimmassa tapauksessa myös äiti.

Vuosien hyväksikäytön jälkeen Firdaus päättää, että prostituutio on täydellinen naisen ammatti: siinä voi, hänen mielestään, määrätä itse omasta ruumiistaan ja elämästään. Romaanissa yritetäänkin oudosti puolustella prostituutiota sillä, että sitä kautta nainen saa itsemääräämisoikeutta ja omanarvontuntua. Mutta eikö ongelman ydin ole siinä, että nainen ylipäänsä joutuu tilanteeseen, jossa hänen (rahallista) arvoaan täytyy määritellä?

Pettymys miehiin seuraa Firdausta läpi elämän. Jokainen mies, jonka hän kohtaa, onnistuu jollain tavalla pettämään hänet. Tässä mielessä romaani on yllättävän mustavalkoinen: naiset ovat aina alistettuja uhreja ja jokainen mies on paha. Firdauksen mielipiteiden kautta välittyvät kirjailijan näkemykset vaikuttavat suorastaan miesvihamielisiltä.

Itse tarina on kerrottu varsin kepeästi ottaen huomioon miten vakavasta ja moniulotteisesta aiheesta on kyse. Romaani vaikuttaa kerronnan ja henkilöhahmojen pinnallisuuden perusteella lähinnä viihderomaanilta, vaikka sen teemoista on viihteellisyys kaukana.

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä. Kääntöpiiri. 2002. 152 sivua.
Arabiankielinen alkuteos: Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr
Englanninkielisestä käännöksestä, Woman at Point Zero, suomentanut Kaija Anttonen

Wikipedia: Nawal El Saadawi