Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään tunnisteella iran merkityt tekstit.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Minä olin nykyään äiti, kotirouva, toimistotyöntekijä, yliopisto-opiskelija ja vangin vaimo. [...] Ajan mittaan opin kantamaan työtaakkani ja aloin tottua siihen. Silloin tajusin, että kykenemme paljon enempään kuin uskomme. Jonkin ajan päästä totumme elämäämme ja rytmimme sopeutuu tehtäviemme määrään. Olin kuin juoksija elämän kilparadalla, ja Hamidin ääni, joka sanoi "olen ylpeä sinusta" kaikui korvissani kuin yleisön aplodit valtavalla stadionilla, ja vahvisti voimiani ja ketteryyttäni.   Tämä on niitä romaaneja, joiden takakannessa pitäisi olla varoitusteksti: "Aloita lukeminen vain, jos ehdit ihan oikeasti uppoutua tähän kirjaan ajan kanssa!" Parinoush Sanieen Kohtalon kirja oli ainakin minulle siinä määrin koukuttava, että jouduin useampana iltana uhraamaan muutamia tunteja kalliista yöunestani, jotta ehtisin lukea kirjaa mahdollisimman pitkälle eteenpäin. Jokainen, joka tietää, miten korvaamattoman arvokkaita yön tunnit ovat huonosti nukkuvan taaperon va...

Marjane Satrapi: Pistoja

Tutustuin Marjane Satrapin sarjakuviin kehutun ja palkitun, kaksiosaisen Persepolis -sarjan myötä. Lapsuudesta, nuoruudesta ja naiseudesta Iranissa kertova omaelämäkerrallinen sarjakuva lumosi minut täysin. Pistoja on myös omaelämäkerrallinen; tällä kertaa kohteena ovat Satrapin naispuoliset sukulaiset, ystävät ja tuttavat ja heidän elämänsä. Aterian jälkeen nuoren Marjanen tehtävänä on keittää samovaariteetä, jonka ääreen naiset kerääntyvät keskustelemaan miehistä, parisuhteista, rakkaudesta, seksistä ja yleensäkin naisena olemisesta. Mukaan mahtuu sekä traagisia elämänkohtaloita että runsaasti härskiä, kaksimielistä huumoria, kunnon juoruja ja paljastuksia, arjen iloja ja suruja. Minulle tuli sellainen tunne, että pääosassa albumissa ovat tekstit ja tarinat, eivät niinkään kuvat. Mustavalkoinen, melko pelkistetty piirrostyyli on kuitenkin samanlaista kuin Persepolis -albumeissa. Niihin verrattuna Pistoja on kuitenkin melko kepeä ja lyhyt. Kuva: Like.fi Pistoja voitti ...

Manny Shirazi: Viisi kiveä

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa š aahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän. Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin. Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeu...

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Maan kasvot ovat muuttuneet. Hän huomasi sen yhä selvemmin aina junalla matkustaessaan. Etelän ihmiset olivat vapaampia ja aivan erilaisia kuin Sened žanin asukkaat. Junassa näki naisia ilman huivia ja joskus jopa käsivarret paljaina. Naisia joilla oli hattu, joilla oli laukku, jotka nauroivat, jotka tupakoivat. Agha D žan tiesi, että kaikkien muutosten takana oli šaahi. Šaahi, joka oli amerikkalaisten renki. Amerikka pyrki kaivamaan pohjaa maan uskonnolta, eikä kukaan voinut sille mitään. Alif lam mim . Näillä kolmella sanalla alkaa romaanin ensimmäinen luku. Sanat ovat arabialaisten aakkosten kirjainten nimiä, esim. alif on aakkosten ensimmäinen kirjain. Suomeksi vastaava alku romaanille olisi siis aa äl äm . Mutta suomalaisten aakkosten nimet eivät tietenkään kuulosta puoliksikaan niin runollisille ja eksoottisille kuin arabialaisten! No, yritän nyt välttää idän eksotiikkaa ja mystiikkaa ihannoivaa orientalismia, vaikka tekisikin mieli kuvailla kirjaa raikkaan värikkää...

Marjane Satrapi: Persepolis

Kiinnostuin Marjane Satrapin Persepoliksesta alun perin Sallan arvion myötä. Luen todella vähän sarjakuvia, mutta tämä ja Alison Bechdelin Hautuukoti ovat saaneet minut janoamaan lisää. Persepolis on kaksiosainen omaelämäkerrallinen tarina. Ensimmäinen osa, Persepolis - iranilainen lapsuuteni kertoo Marjane-tytön lapsuudesta 1980-luvulla, kun Iran alkoi muuttua radikaalisti fundamentalistisempaan suuntaan. Tytöt hunnutettiin, alkoholi ja musiikki kiellettiin ja katupartiot valvoivat ihmisten siveellisyyttä ja islamilaisen lain noudattamista. Marjanen vapaamieliset vanhemmat marssivat tuhansien muiden lailla mielenosoituksissa, kunnes mielenosoittajien vangitsemisista, kiduttamisista ja tappamisista tuli arkipäivää. Perheet jatkavat kapinointia kotiensa seinien suojissa. Kadulla päästä varpaisiin peitetyt tytöt riisuvat salaisiin kotibileisiin tultuaan huntunsa - alta saattaa paljastua minihame ja korkokengät. Viini virtaa ja Iron Maidenin piraattikasetti soi. Mutta koteihinkin...