maanantai 31. joulukuuta 2012

Sami Hilvo: Rouva S.

Vain kaipaus on pitänyt Toton hengissä. Luulen, että se on teeskennellyt olevansa kunnossa sinun vuoksesi. Mutta olemme olleet yhdessä kauan ja näen teeskentelyn läpi. Minä varmaan elän ikuisesti. Kostoon tulee samanlainen riippuvuus kuin päihteisiin. Vähän on aina liian vähän, eikä liika ole koskaan tarpeeksi.

Sami Hilvon esikoisromaani Viinakortti oli monitasoinen kirja, joka käsitteli Suomen sotia Brokeback Mountainin hengessä. Rouva S. sen sijaan sijoittuu täysin toisenlaisiin maisemiin, kirjailijalle tuttuun Japaniin.

Salaperäinen Rouva S. odottaa uutta vuokralaista. Kun Daniel saapuu, hän ei tunnista vuokraemäntäänsä, mutta emäntä ja Toto-koira kyllä tunnistavat tulijan rouvan edesmenneeksi tyttäreksi. Samanaikaisesti Rouva S. janoaa kostoa pahamaineiselle rikolliskoplalle, joita hän kutsuu Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi. Koston syy selviää lukijalle vasta vähitellen. Samaan aikaan Daniel penkoo paikallisia arkistoja etsien tuhat vuotta vanhaa käsikirjoitusta, jonka kirjoitti Nene, keisarin hovineito, jolla oli poikkeuksellinen hajuaisti.

Monitasoisuutta löytyy tästäkin romaanista, mutta syvyydessä se jää auttamatta esikoiselle kakkoseksi. Luin jostakin arviosta, että romaanissa olisi ollut aineksia pariin kolmeen eri kirjaan ja siltä se tosiaan tuntui. Keisarin hovineidon elämästä olisi voinut lukea enemmänkin; nyt Nenen tarina jäi jotenkin irralliseksi ripaukseksi eksotiikkaa, jonka merkitystä kirjan kokonaisuuden kannalta en ymmärtänyt. Muutenkin kirjasta jäi pirstaleinen mielikuva; palaset eivät tuntuneet loksahtavan tyydyttävän hyvin paikoilleen missään vaiheessa. Hieman hämmentynyt jälkimaku tästä siis jäi...

Romaanin ylivoimaisesti herkullisinta antia olivat Rouva S:n kostotoimien kuvaukset. Ehkä Hilvossa olisi ainesta rikoskirjailijaksi. :)

Rouva S:n luona ovat vierailleet myös Sanna, Mari A. ja Arja

Sami Hilvo: Rouva S. Tammi. 2012. 284 sivua.

Tammi: Rouva S.
Tammi: Sami Hilvo
Parnasso/Pauli Tapio: "Sekaisin Japanista"
HS kirjat: "Japanilainen mysteeri jää etäiseksi"

torstai 20. joulukuuta 2012

Alison Bechdel: Äideistä parhain

Alison Bechdelin taidokas ja sykähdyttävä Hautuukoti - tragikoominen perheeni kertoo Bechdelin lapsuudesta ja erityisesti hänen etäisestä isästään, jonka henkilökohtaisia salaisuuksia tytär päätti ruveta penkomaan tämän kuoleman jälkeen. Osittain varmaan Hautuukodin saaman kiitoksen ja menestyksen rohkaisemana Bechdel päätti jatkaa lapsuudenperheensä syväanalyysia vielä toisen sarjakuvaromaanin verran. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on isän sijasta Bechdelin äiti.

Odotin tältä kirjalta paljon, mutta petyin aika rajusti. Lukiessani odotin toiveikkaana koko ajan, milloin se varsinainen tarina alkaisi, milloin kirja muuttuisi bechdelmäisen vetäväksi ja hauskaksi. Kun suljin kannet, jouduin toteamaan, että olin juuri tahkonnut läpi 290 sivua samaa tasapaksua tilitystä, joka ei valitettavasti muuksi muuttunut missään vaiheessa.

Ongelmana on se, että Bechdel yrittää koko kirjan ajan löytää oikeanlaista tapaa käsitellä vaikeaa ja traumaattista äitisuhdettaan, mutta tuo oikea lähestymistapa on ja pysyy hukassa. Psykoanalyytikot ja terapeutit vilahtelevat tuon tuostakin kirjan sivuilla, kun Bechdel yrittämällä yrittää löytää yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden ja teoreetikoiden äiti-lapsisuhteiden analyysien ja oman äitisuhteensa välillä. Luvattoman moni sarjakuvaromaanin ruuduista ja sivuista koostuu turhan pitkistä lainauksista eri teoreetikoilta aina Freudista lähtien. Lainausten lomassa Bechdel yrittää lapsuusmuistojensa avulla kuvailla, kuinka hän on milloin lahjakkaan lapsen tragediasta kärsivä uhri, milloin äitinsä passiivis-aggressiivisen luonteen sijaiskärsijä. Voi hyvänen aika...


Sain kirjasta lähinnä sen vaikutelman, että sen kirjoittaja on omia ihmissuhteitaan jatkuvasti ylianalysoiva tyyppi, joka ramppaa trendikkäästi terapeuteilla valittamassa kurjasta lapsuudestaan...

Hautuukoti oli sarjakuvataidetta parhaimmillaan, Äideistä parhain on sen sijaan sarjakuvamuotoon (huonosti) väännetty päiväkirjamainen tilitys. Siinä missä Hautuukodissa päästiin oikeasti lähelle Bechdelin isän mietteitä, Äideistä parhain kertoo siitä, kuinka Bechdel yrittää löytää tapaa lähestyä äitiään, siinä onnistumatta.

Harvoin haukun mitään kirjaa näin paljon, mutta toisaalta harvoin olen näin pahasti pettynytkään...

Alison Bechdel: Äideistä parhain. Like. 2012. 290 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Are You My Mother?
Suomentaja: Anu Nyyssönen

Like: Äideistä parhain
Like: Alison Bechdel

maanantai 10. joulukuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Uudessa kodissa on ensimmäisenä yönä oma tunnelmansa. Jännittää vähän, olo on kuin yövieraalla. Talo ei ole vielä ystävä. Sen tuoksu ja äänet korostuvat päivään nähden. Ne eivät ole vielä tuttuja, eivät kuulu vieraalle, joka valvoo ja kuuntelee yötä.

Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa on ollut monen kirjabloggaajan käsittelyssä jo pelkästään siitä syystä, että kirjailija kuuluu itsekin bloggaajakaartiin. Monen muun tavoin minua sekä kiehtoi että hiukan arvelutti (virtuaali-)tutun bloggaajan kirjan lukeminen saati sen arvostelu. Mutta onneksi - taas monen muun tavoin - pelkoni siitä, etten pitäisikään kirjasta ja joutuisin keksimään hienovaraisen tavan sanoa se (koska osaan olla myös ilkeä :D) oli täysin turha. Nautin kirjan lukemisesta yllättävän paljon, sen juoni piti otteessaan ja henkilöt olivat aidontuntuisia. Mainitsin myös aiemmin, että romaani aiheutti minussa jänniä tunnereaktioita: liikutun lukiessani vain ani harvoin, mutta eräs äidin ja lapsen välinen kohtaus romaanissa (kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan) sai kyyneleet silmiini.

Kirjassa päähenkilö Klarissa, hänen aviomiehensä Mikael ja heidän kaksi lastaan muuttavat miehen työn perässä vuodeksi Bostoniin. Klarissa on päättänyt omaksua kotiäidin roolin ja odottaa jännityksellä perheen uutta elämää uudessa kodissa. Menomatkalla Yhdysvaltoihin Klarissan mielessä alkavat kuitenkin kummitella oudon todentuntuiset unet ranskalaisesta Corinnesta. Vähitellen Klarissan ja Corinnen elämänvaiheet alkavat kietoutua omituisilla tavoilla yhteen. Kahdessa tasossa kulkeva tarina avautuu pikkuhiljaa, ja kutkuttava jännitys säilyy loppuun asti.


Samastuin välillä vahvasti Klarissaan. Jännitys työelämän vaihtumisesta kotiäidin arkeen, joka ei todellisuudessa välttämättä olekaan mitään pullantuoksuista idylliä, tuntui hirvittävän tutulta. :) Toisaalta pidin romaanissa myös siitä, miten lämpimän yksityiskohtaisesti lapsiperheen arkea oli kuvailtu. Monissa pienten lasten perheistä kertovissa romaaneissa sivuutetaan täysin sellaiset arjessa toistuvat toimet kuten nukkumaanmeno ja päiväunet, leikkipuistoon kävelyt, ruoanlaitto yms., joista tavallinen, "tylsä" arki pitkälti koostuu. Ihanaa, että tässä romaanissa nuo arkiset hetket oli nostettu esiin. Myös romaanin useat intertekstuaaliset viittaukset kaunokirjallisuuteen kutkuttivat lukutoukka-lukijan mieltä. :)

Jos jotain risuja täytyisi jaella, niin antaisin moitteita kirjan kannelle: naisen kasvot ovat ehkä vähän liikaa ja antavat kirjasta turhan viihteellisen vaikutelman. Muuten kannen rakennuksesta ja siniharmaista sävyistä tuli mieleen eräs Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanin kansista (hmm... vähän samankaltaista aavemaista tunnelmaa löytyi tästä muutenkin). :)

Lisätietoa kirjasta ja linkkejä muiden bloggaajien kirjoittamiin arvioihin löytyy myös Karoliinan Kirjava kammari -blogista.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi. 2012. 282 sivua.

Tammi: Aika mennyt palaa