tiistai 30. kesäkuuta 2015

Banana Yoshimoto: N. P.

"Te kaikki tunnutte niin ihmeellisiltä, ja minä itsekin. Te olette olleet kirjan henkilöitä ja nyt te olette tulleet esiin ja minä olen jutellut teidän kanssanne. Aivan kuin olisin itsekin joutunut kirjaan", sanoin.
"Vaarallinen oire", hän sanoi nauraen.

Luin Banana Yoshimoton Kitchenin muutama vuosi sitten ja ihastuin sen "verkkaiseen, arkiseen ja kauniiseen tunnelmaan" sekä yksittäisiin lauseisiin ja kielikuviin, joissa oli samalla jotain haikean surullista ja omituisen vierasta. Yoshimoton toinen suomennettu romaani, N. P., on ollut lukulistallani siitä lähtien.

Kansikuva oikein sattuu silmiin. Istuva nainen leijailee oudosti ilmassa pinkinviolettia taustaa vasten. Takakannessa sama nainen istuu kultakalamaljan vieressä. Lisäksi romaanin nimi piiloutuu kannessa niin koukeroisten kaunokirjainten muotoon (ja osittain kirjailijan sukunimen taakse), että siitä tuskin saa selvää. Sitä paitsi romaanin nimi ei ole np vaan N. P. Kirjassa tällä on merkitystä: kirjaimet ovat lyhenne eräästä North Point -nimisestä laulusta.

Itsemurhan tehnyt Sarao Takase on kirjoittanut 97 novellia sisältävän novellikokoelman englanniksi. Kokoelman sanotaan olevan kirottu, koska kaikki, jotka yrittävät kääntää sitä japaniksi, kuolevat. Käännösurakkaan uskaltautuu kuitenkin päähenkilön miesystävä, Shooji, joka ryhtyy kääntämään Takasen novellikokoelmasta puuttuvaa, 98. novellia.

Hieman myöhemmin Kazami tutustuu kirjailija Takasen valovoimaisiin kaksosiin, yliluonnollisen kauniiseen poikaan ja tyttöön, joissa on jotain taianomaista ja samalla pahaenteistä. Kuvioon astuu vielä impulsiivinen Sui, jolla on myös yhteys 98. novelliin. Kesän kuluessa puuttuvan novellin ja kirjailijan perheen salaisuudet alkavat paljastua.

Metafiktio on kiehtonut minua siitä lähtien, kun luin Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen. N.P.:ssäkin henkilöt pohtivat sitä, kuinka heistä tuntuu kuin he olisivat kirjan henkilöhahmoja. Romaanissa puhutaan paljon kirjoittamisesta ja kaunokirjallisuuden kääntämisestä. Tapahtumat pyörivät kirjassa olevan kirjan, eli Takasen novellikokoelman, ympärillä.

Romaanissa on myös hieno kuvaus kääntämisestä:

"Se on sitä että seuraa toisen lauseita aivan kuin ne olisivat omia ajatuksia. Kuin loisi omaa tekstiä, monta tuntia päivässä. Virittyy samalle taajuudelle toisen ajatusten kanssa. Se on mystistä. Sitä etenee niin pitkälle että ristiriitaisuuden tunne katoaa. Ei enää tiedä mihin asti ajatukset ovat omia, toisen ajattelu sulautuu osaksi jokapäiväistä elämää. Vakuuttavan ja vaikuttavan kirjailijan teksti vangitsee kääntäjän monin verroin väkevämmin kuin tavallisen lukijan."

Siinä missä Kitchenin kieli kiehtoi eksoottisuudellaan, N. P.:n kieli lähinnä ärsytti. Molemmat suomennokset ovat Kai Niemisen käsialaa, joka on japanilaisen kirjallisuuden asiantuntija ja kokenut kääntäjä. En siis haluaisi syyttää suomentajaa töksähtelevästä kielestä ja tarinasta, mutta... Juoni eteni liiankin epäjohdonmukaisesti, henkilöt toimivat epäloogisesti ja sanoivat asioita, jotka eivät sopineet tilanteeseen lainkaan. Kazami esimerkiksi sanoo piristäneensä masentuneen Shoojin elämää tuomalla pimeyteen päivänvalon välkähtelevän jälkikuvan, joka kyllä lohdutti häntä mutta syöksi hänet yhä syvemmälle sekasortoon. Hämmentävän ristiriitainen vaikutus... Toisessa kohdassa Sui sieppaa Kazamin kadulta puoliväkisin autoonsa, pahoittelee ajomatkan aikana "keppostaan" ja selittää haluavansa jutella Kazamin kanssa. Kazamin vastaus puolituntemattomalle sieppaajalle on outo: "Sano vielä jotakin", sanoin nauraen. Kuka muka oikeasti reagoi noin? Vai eikö japaninkielinen lause vain ole kääntynyt luontevasti suomeksi?

Romaanissa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kirjailija itse pohtii romaaninsa syntyä ja sen onnistuneisuutta (!). Hänen itsensä mukaan romaanin teemoja ovat "lesbolaisuus, insestinen rakkaus, telepatia ja sympatia, okkultismi ja uskonto". Minusta se käsittelee ennemminkin satunnaisten ja haparoivien ihmissuhteiden kudelmaa ja kirjoittamisen mahdottomuutta.

Myös Mari A. oli epävarma siitä, miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Aamunkajo sen sijaan lumoutui romaanista. Ironista kyllä, vaikka kirja kertoo kääntämisestä, minulle jäi tästä hieman sellainen lost in translation -fiilis. En siis edelleenkään ole varma, onko syy suomentajan vai tuntuiko henkilöiden ajatuksenjuoksu ja kielenkäyttö vieraalta vain, koska Japanin kulttuuri on itsessään vieras.

Banana Yoshimoto: N. P. Otava. 1996. 203 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: N. P.
Suomentaja: Kai Nieminen

Wikipedia: Banana Yoshimoto

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton V

Kuva maratonia emännöivästä Hyllytontun höpinöitä -blogista
Tänään virallisesti pidettävä Blogistanian kesälukumaraton V on minulle III. Olen siis osallistunut lukumaratoniin kahtena edellisenäkin kesänä. Vuonna 2013 luin vuorokauden aikana yhteensä 587 sivua (3 ½ kirjaa sekä 3 novellia) ja viime vuonna luin lähes saman verran, 580 sivua (3 kirjaa ja 5 kertomusta). Tänä vuonna pyrin taas yli 500 sivuun!

Toistan kahden aiemman vuoden teeman eli lukemattomia kirjoja omasta kirjahyllystä, joissa on alle 200 sivua. Vaikka aiempina vuosina olen lukenut vain reilut kolme kirjaa, lukupinossa on nyt optimistisesti viisi ehdokasta:

Jim Dodge: Fup (suom. Tero Valkonen, Basam Books, 2004, 126 sivua)
Claude Simon: Raitiotie (suom. Jukka Mannerkorpi, Otava, 2008, 109 sivua)
Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011, 190 sivua)
Hassan Blasim: The Iraqi Christ (kään. Jonathan Wright, Comma Press, 2013, 136 sivua)
Khushwant Singh: Train to Pakistan (Penguin, 2009, 190 sivua)


Luku-urakka alkaa vielä ennalta määrittelemättömänä hetkenä tänä iltana ja jatkuu siis huomisen puolelle. Tämä postaus päivittyy maratonin edetessä. :)

Klo 22.11

Aloitin maratonin kello 18.30, ja Jim Dodgen eriskummallinen Fup on kohta luettu; nelisen sivua on vielä jäljellä. Pienellä, nopealukuisella ja omaperäisellä aikuisten sadulla oli hyvä aloittaa urakka. Pääsin hetkeksi mukaan 22-vuotiaan Kirpun, tämän 99-vuotiaan Jake-isoisän ja ylipainoisen heinäsorsanaaraan omituiseen perhe-elämään Pohjois-Kalifornian maaseudulle. 

Luettuja sivuja tähän mennessä: 122

Klo 15.28

Nyt ei maraton kyllä suju ihan niin sutjakkaasti kuin aiempina vuosina. Jäljellä on enää kolmisen tuntia eikä blogiin ole eilisillan jälkeen ilmestynyt mitään päivitystä aiheesta ihan siitä syystä johtuen, että on tullut luettua niin vähän. Aamulla nukutti, sitten aurinkoinen päivä houkutteli torille syömään herneitä ja lörtsyjä ja lopulta Antti Leikaksen (Leikasin?) Melominen jäi kesken, kun olin tuskastellut sen parissa sivulle 50 asti. Odotin hilpeän satiirista työpaikkatarinaa, mutta sainkin sekavaa tajunnanvirtaa.


Luovuin siis Melomisesta ja lähdin Raitiotielle Claude Simonin matkaan. Proustiinkin verrattu ranskalaiskirjailija ei ehkä edusta sitä kevyttä ja sujuvaa luettavaa, jota olisin nyt kaivannut, mutta menettelee. Lauseet vain ovat parhaimmillaan 2,5 sivun mittaisia. Ja kirjailija viljelee sulkumerkkejä ahkerasti (jopa sulkujen sisällä on sulkuja (näin)). Saa nähdä, miten pitkälle pääsen ennen kuin kello on taas puoli 7.


Luettuja sivuja tähän mennessä: 201 

Klo 21.51

Kylläpä nyt jäi maratonsaldo pieneksi aiempiin vuosiin verrattuna. Urakka loppui jo muutama tunti sitten, mutta Raitiotietäkään en päässyt vaivaista 31 sivua pidemmälle ennen kuin rantasauna ja talviturkin heittäminen (vihdoin) kutsuivat. Enpä usko, että luen sitäkään loppuun asti, kuten en Melominen-romaaniakaan. Syytän kehnosta maratonista kauniin kesäpäivän houkutuksia; jospa jokin toinen ajankohta olisi ollut minun urakalleni parempi...

Luin siis kesälukumaratonin aikana yhteensä 207 sivua. Yhden kirjan sain luettua loppuun asti (Fup) ja se olikin hyvä, mutta kaksi muuta jäi kesken. :(

Taidan palata suosiolla David Whitehousen riipaisevan, mutta samalla hauskan Mobile Libraryn pariin.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Jos tulikärpäsiä tulee tänäkin kesänä, niitä ei tule rue Vauborelille. Nyt näyttää siltä, että siellä on vain varjoja ja hiljaisuutta. Hiljaisuus on miehityksen tulosta; se riippuu oksilta, sitä tihkuu viemäreistä. [...] Niin moni ikkuna on pimeänä. On kuin kaupungista olisi tullut tuntemattomilla kielillä kirjoitettujen teosten kirjasto, kuin talot olisivat valtavia hyllyjä, joiden kirjoja on mahdoton lukea, ja kaikki lamput olisivat sammuksissa.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi tämän kevään odotetuimmista uutuuksistani, enkä joutunut pettymään. Onneksi avasin tämän Pulitzer-palkitun tiiliskiven kauniit kannet ollessani yksin pitkällä junamatkalla ja pystyin uppoutumaan siihen keskeytyksettä ruhtinaallisen kauan.

Chilipähkinöitä, kirja ja tyttären tekemä "matkakimppu". Matka voi alkaa. :)
Romaanin päähenkilöt hiipivät heti alussa suoraan sydämeen. Orpokodissa elävä saksalaispoika Werner kiinnostuu siskonsa Jutan kanssa lapsena radioista ja äänistä, joita ne tuovat kaukaa. Samaan aikaan Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän tytär Marie-Laure haaveilee tutkimusmatkoista Jules Vernen hengessä, mutta ei sokeutensa vuoksi pysty juuri kulkemaan muilla kuin tutuilla kotikaduilla.

Eletään 1930-lukua. Hitler on noussut valtaan, ja toinen maailmansota vaanii kulman takana.

Werner opettelee kuulemaan näkymätöntä maailmaa ympärillään kansainvälisten radiolähetysten kautta. Samaan aikaan sokea Marie-Laure opettelee "näkemään" hänelle näkymätöntä maailmaa käyttämällä muistiaan sekä tunto- ja kuuloaistiaan.

Sota repii kummankin pois lapsuudenkaupungistaan. Werner päätyy erikoiskouluun, jossa hänestä koulitaan SS-joukkojen tiedustelijaa paikantamaan vastarintaliikkeiden laittomia radioita. Marie-Laure pakenee Pariisista Saint-Malon rannikkokaupunkiin isosetänsä luo, joka on tiedemies ja radioamatööri. Isosetä myös kärsii jonkinlaisesta agorafobiasta eikä ole uskaltanut poistua kotoaan vuosikausiin.

Sota romahduttaa Euroopan. Se lamaannuttaa ja kauhistuttaa, tuo esiin hirveimmät puolet ihmisissä ja pakottaa selviytymään keinolla millä hyvänsä. Jokaisen on tehtävä valinta, jota ei voi välttää: totella kyselemättä vai vastustaa vääryyksiä henkensä kaupalla?

Romaanin keskiössä on radio, tuo maaginen yhteydenpitoväline, joka on ratkaisevan tärkeä sodassa ja yhdistää ihmisiä hyvässä ja pahassa. Radion lisäksi romaanissa esiintyy pieni, arvokas jalokivi, joka on mahdollisesti kirottu.

Kohtalo tuo Wernerin ja Marie-Lauren ohikiitäväksi hetkeksi yhteen Saint-Malon kaupungissa sen pommitusten aikaan. Kohtaaminen muuttaa kummankin elämän.

Tarina laajenee kauniisti ja taidokkaasti nykypäivään, kun radion on korvannut internet, joka yhdistää ihmisiä - myös hyvässä ja pahassa - ympäri maailmaa. Elämä jatkuu ja maailma muuttuu; jotkut ihmiset sen mukana, toiset eivät.

Doerrin romaanissa on kaikki loistavan lukuromaanin ainekset. Kiitos hyvästä kielestä kuuluu suomentaja Hanna Tarkalle. Kahden eri päähenkilön näkökulmasta rinnakkain kerrotut tarinat etenevät sulavasti eikä kumpaankaan oikeastaan kyllästy missään vaiheessa niin, että toivoisi jo toisen osion alkavan (harvinaista!). Vaikka Doerr maalailee runollista kuvaa sodasta, hän ei pidä lukijaa lohduttavasti kädestä tai taputtele rauhoittavasti päähän. Sotaisa romaani ei ole kovin onnellinen eikä sen tarvitsekaan olla. Kirja on yksi hienoimmista toiseen maailmansotaan sijoittuvista romaaneista, jonka olen lukenut.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Savon Sanomien kriitikon mielestä romaani on lattea ja siinä on "pakahduttavuutta tavoitteleva pintakorea tarina". Bloggaajat sen sijaan ovat pääosin haltioituneet kirjasta. Saran mielestä se hipoo täydellisyyttä, Katja/Lumiomena kuvailee romaania kiehtovaksi kaleidoskoopiksi, Leena Lumin mielestä se on suuren lukuromaanin täydellinen esimerkki ja Taikan mielestä teos on "valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla". :)

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY. 2015. 544 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: All the Light We Cannot See
Suomentaja: Hanna Tarkka

Kirja.fi: Kaikki se valo jota emme näe
AnthonyDoerr.com

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Heidi Paajala: Leivotaan!

Ulkoasu: Markus Paajala
Olen reilun kuuden vuoden blogihistorian aikana esitellyt blogissani kokkauskirjoja tasan kaksi kertaa. Marraskuussa 2011 innostuin kausiruuasta ja kokeilin kesäkurpitsafrittataa ja syyskuussa 2013 meillä sormiruokailtiin ahkerasti ja tehtiin lämmintä kasvissalaattia. Sormiruokailusta on siirrytty kunnon aterimien käyttöön ja samalla varsinainen ruuanvalmistus ja erityisesti leipominen on alkanut kiinnostaa perheen nuorinta jäsentä.

En tosiaankaan ole itse mikään mestari keittiössä, mutta onneksi lapsen kanssa leivonnaisten ja muiden ruokien ulkonäkövaatimukset eivät ole kovin korkeat. Yhdessä sotkeminen on parasta! Ja taikinan maistelu. Ja jauhon levittely pitkin pöytiä. Ja elintarvikeväreillä leikkiminen. Ja sähkövatkaimen sekoittimien nuoleminen. :)

Etsin uusia, helppoja reseptejä kokeiltavaksi ja löysin kirjastosta Heidi Paajalan mainion kirjan Leivotaan!, jossa on enimmäkseen makeita, mutta myös muutamia suolaisia reseptejä. Kirjan alussa on lisäksi yleistietoa leivonnasta, jossa kerrotaan mm. suklaan sulattamisesta ja kananmunan vaahdottamisesta. Kustantamon mukaan kirja on "ala-asteikäisten leivontakirja", mutta kyllä tällainen lähes kolmekymppisen ja lähes 3-vuotiaan leipojan muodostama parivaljakkokin saa siitä paljon irti.

Reseptit eivät kikkaile turhia ja kaikkia työvaiheita havainnollistaa pieni kuva, jotta lukutaidotonkin pikkuleipoja (ja ehkä hieman poropeukalo vanhempi) ymmärtää, mitä seuraavaksi tehdään. Kirjasta löytyy ohjeita kaikenlaisiin perusleivonnaisiin suklaamuffineista tiikerikakkuun ja nopeisiin arkiruokiin nakkikääröistä pizzaan.

Olemme ehtineet kokeilla kolmea kirjan makeista resepteistä. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat, siispä...

Tytär ihastui tähän kuvaan, joten päätimme leipoa ensimmäiseksi täytettyjä pikkuleipiä
Käsin sekoittaminen on parasta
Kirjassa ohjeistettiin käyttämään pyöreää muottia. Meillä tehtiin myös sydämiä.
Vadelmahilloa väliin, keltaista kuorrutetta päälle ja runsaasti nonparelleja. Eiväthän ne samalta näytä kuin kirjassa, mutta siitä viis! Nämä hävisivät parempiin suihin alta aikayksikön. :)

Seuraavaksi uskaltauduimme kokeilemaan mustikkapiirakkaa, vaikka on lähes pyhäinhäväistys valmistaa sitä muulla kuin äitini antamalla ohjeella
Taikina valmistui sähkövatkaimella melkein liian vaivattomasti. Tuunasimme ohjetta ripottelemalla mustikoiden päälle hieman kookoshiutaleita.
Tuli muuten mehevää! (mutta on se äidin resepti silti se oikea) ;)
Kolmanneksi testasimme suklaapikkuleipien ohjetta
Taikina maistui herkulliselta, mutta oli mielestämme liian tönkköä, joten lisäsimme siihen hieman kahvikermaa. :)
Rouhittu suklaa jäi juuri sopivan karkeaksi: keksien sisältä paljastui suussasulavia yllätyksiä
Paajalan kirja on siitä hyvä, että se sopii täydellisesti juuri tällaiselle kaksikolle, jolla on enemmän intoa kuin taitoa keittiössä. Yhden jauhopeukalo on keskellä kämmentä ja toisen enimmäkseen suussa, mutta näillä ohjeilla oli aika mahdotonta epäonnistua.

Paajalalta on ilmestynyt näköjään myös samantyyppiset kirjat nimeltä Kokataan! sekä tämän vuoden alussa Pikkukokin keittokirja, jota on testattu Amman perheessä. Ehkä kokeilemme niidenkin reseptejä, kunhan toivumme tästä leivonnaisähkystä. :)

Heidi Paajala: Leivotaan! : makeaa ja suolaista. Gummerus. 2010. 63 sivua.

Gummerus: Leivotaan!
Gummerus: Heidi Paajala

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Huhti- ja toukokuun luetut: spefiä ja tiiliskiviä


Huhtikuusta tuli puolivahingossa erittäin spefi-painotteinen kuukausi, koska yhtä uutuusromaania lukuun ottamatta kaikki muut lukemani kirjat edustivat kotimaista fantasiaa, scifiä tai jonkinlaista suomikummaa. Huomasin juuri, että kaikki ovat myös sattumalta naisten kirjoittamia romaaneja. Ja kaikki (kenties yhtä lukuun ottamatta) olivat myös erittäin hyviä kirjoja!

Toukokuu sen sijaan oli pyhitetty eräälle tärkeälle tarinakokoelmalle ja kahdelle yli 500-sivuiselle tiiliskiviromaanille, joista kumpaankin jäi tehokkaasti koukkuun.

Huhtikuun luetut:
Anu Holopainen: Ihon alaiset
Helena Waris: Vuori
Anne Leinonen: Viivamaalari
Anni Nupponen: Nainen ja kuningas
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

Toukokuun luetut:
Sateenkaaren alla: kertomuksia perheistä (toim. Maria Rintamäki ym.)
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Puuttuvia arvosteluja tulossa myöhemmällä ajalla, kuten tavallista. :)

Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen
- Teemme taidetta, sanon. - Tätä viivaa.
- Siksikö tuota kutsutaan?
- Tämä on tällainen taidejulistusjuttu. Ajatusten herättäminen, ihmisten keskuudessa liikkuminen. Taide tulee lähemmäs kokijaa.
Saan itseni kiinni sepittämisestä. Minua ärsyttää ja hävettää. [...] Toisaalta hävettää, koska tekemämme homma on käytännössä päätöntä, enkä näe sen ja yhteiskunnan ongelmien välillä mitään hyödyllistä, saati muutosta.

Jos kirjan päähenkilöä ärsyttää päättömän valkoisen viivan maalaaminen katuun, minua ärsyttää se, että erehdyin lukemaan kirjan, joka kertoo valkoisen viivan maalaamisesta katuun. Bongasin Viivamaalarin etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastoni spefi-suosituksista (oli sellainen spefinen olo, tiedättehän..?), mutta tätä ei olisi tarvinnut suositella niin innokkaasti.

Viivamaalari kertoo naisesta, jonka aamu alkaa hämmentävällä tavalla: pihalla kasvanut vaahtera on kadonnut jälkiä jättämättä. Maailma tuntuu muutenkin vinksahtaneelta. Outo nainen nimeltä Ursula maalaa katuun valkoista viivaa, ja ihmisille työpaikkoja määräävä "työresurssitoimisto" käskee päähenkilön alkaa harjoittaa käsitetaiteilijan ammattia. Nainen lyöttäytyy mystisen Ursulan seuraan. Ratikassa harmaapukuiset miehet ja naiset käyttäytyvät uhkaavasti. Illalla tuttu vaahtera on palannut takaisin, mutta eri paikkaan.

Kaikelle kummalle annetaan harmillisesti kirjan alkupuolella loogiselta vaikuttava selitys - jos lukija jostain syystä sellaista kaipaa. Päähenkilö kertoo itse olleensa hoidossa ja syövänsä lääkkeitä harhojensa vuoksi. Lisäksi hän on jossain määrin pakkomielteinen ja vainoharhainen, joten foliohattumeiningille löytyy jonkinlainen rationaalinen selitys. Outouksien selittäminen päähenkilön mielenterveysongelmilla vaikuttaa kuitenkin liian helpolta selitykseltä, eikä Leinonen sitä onneksi siihen jätäkään. Dystopia kun on kyseessä, niin yhteiskunnallisesta järjestelmästä paljastuu tarinan edetessä paljon pahaa.


Silti noin 50 sivua eli vajaan viidenneksen luettuani kaipasin jo jonkinlaista tsemppausta, että olisin jaksanut jatkaa kirjan lukemista. Juoni junnasi paikoillaan, tapahtumat vaikuttivat banaaleilta ja yhdentekeviltä, päähenkilökin oli tylsä. Useampi bloggaaja kritisoi arvostelussaan päähenkilön persoonattomuutta ja juonen löysyyttä (mm. Minna, Susa ja Maija). Kriitikoista Juhani Karila tosin lupaili Hesarissa, että "Loppu pelastaa Viivamaalarin", koska kirjan loppuratkaisu kuulemma pudottaa lukijan sohvalta. Uteliaisuus heräsi, ja jatkoin lukemista horrostilastani huolimatta.

Pakko sanoa ilkeästi, että kirjan loppupuolelta olisin pudonnut sohvalta korkeintaan siitä syystä, että olisin nukahtanut sille kesken kaiken. Loppuratkaisu oli kyllä kekseliäs omalla tavallaan, mutta siihen pääseminen kesti liian monta merkityksettömän oloista ja epäolennaista sivua ja sivuraidetta. Lopulta moni (liian moni) asia jäi minusta avoimeksi. Tämä on klisee, mutta sanon sen silti: kirjan perusideassa olisi ollut ainekset parempaankin tarinaan.

Anne Leinonen: Viivamaalari. Atena. 2013. 270 sivua.

Atena: Viivamaalari
HS: "Loppu pelastaa Viivamaalarin"
Kirjavinkit: Viivamaalari