torstai 31. joulukuuta 2009

Sarah Dunant: Venuksen syntymä

Sisar Lucrezian ruumis lepäsi vuoteella. Viivytyksen takia kuolonkankeus oli jo vallannut jäsenet. Sisaret työskentelivät hätäisesti puutarhakäsineet kädessä, sillä luostarilla ei ollut tarjota muuta tartunnan suojaksi. He avasivat hunnun ja vetivät sen pois kaulalta. Hiki oli painanut kuolleen nunnan hiukset päänmyötäisiksi, mutta hehkeinä ja tyyninä säilyneet kasvot heijastivat yrttitarhassa vietetyn iltapäivän rauhaa.

Firenze oli Italian kulttuurin kehto 1400-luvun renessanssiajan pyörteissä. Kaupunkia hallitsi vaikutusvaltainen Medicien mahtisuku, jonka jäsenet tukivat maan taidetta ja arkkitehtuuria ja tekivät osaltaan Firenzestä sen ajan huomattavimman taidekeskuksen. Vuonna 1494 Firenzeen kuitenkin saapui dominikaanimunkki Girolamo Savonarola, joka piti kaupunkia synnin tyyssijana ja alkoi saarnata sen moraalittomuutta vastaan. Lopulta kaupunkilaisten kapina syöksi Medicit vallasta ja nosti munkin Firenzen johtoon. Savonarolan nuoret kannattajat alkoivat partioida kaduilla ja taloissa takavarikoiden kaiken mikä voisi viitata löyhään moraaliin, turhamaisuuteen, seksuaalisuuteen ja ylelliseen elämään. Tähän kuuluivat myös maalaukset, huonekalut ja korut. Firenzen ylpeydenaiheet poltettiin munkin käskystä suurilla "turhuuksien rovioilla".

Tähän aikaan sijoittuu Sarah Dunantin historiallinen romaani Venuksen syntymä. Päähenkilö Alessandra on ylhäisen firenzeläisen perheen tytär, jonka isä palkkaa nuoren, lupaavan taiteilijan maalaamaan perheen kappeliin freskoja. Hiljainen, työlleen omistautunut taiteilija kiehtoo Alessandraa, mutta nuoren firenzeläistytön elämän karu todellisuus keskeyttää unelmoinnin. Järjestetty kulissiavioliitto homoseksuaalisen älykön kanssa tuo yllättäen Alessandralle enemmän vapautta kuin mitä hänellä oli isänsä talossa. Samalla Firenze kuitenkin kulkee vääjäämättömästi kohti Savonarolan hirmuvaltaa.

Venuksen syntymä on yksityiskohtainen ja todentuntuinen kuvaus 1400-luvun Firenzestä naisen näkökulmasta. Dunant keskittyy erityisesti naisen ruumiillisten kokemusten kuvaukseen: Alessandran kasvu tytöstä naiseksi, hääyö, synnytys ja lopulta vanheneminen. Romantiikka on kirjassa vähän turhankin suuressa roolissa, ja perheen tarina saa paikoin saippuasarjamaisia piirteitä. Täysin käsittämätön loppuratkaisu pilasi mielestäni kirjan; tuntui kuin kirjailijalle olisi tullut kiire saada kirja valmiiksi, jolloin huolella pohjustettu ja kehitelty henkilökuvaus unohtui täysin.

Sarah Dunant: Venuksen syntymä. Gummerus. 2005.
Englanninkielinen alkuteos: The Birth of Venus
Suomentaja: Riikka Toivanen

Gummerus: Venuksen syntymä
SarahDunant.com [en]

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Minä muistutan aivan koiraani. Minulla on pysty nenä ja kihara tukka. Etujalkani, eli käteni, ovat lyhyemmät kuin takajalkani, eli jalkani, mikä saa aikaan symmetrian koirani kanssa, joka on samanlainen, mutta toisin päin.
Sen nimi on DogJim.

Hopea asuu äitinsä kanssa Saltsin rannikkokylässä, talossa, joka on rakennettu niin jyrkkään rantatörmään, että tuolit on naulattu kiinni lattiaan, herneiden syöminen päättyy katastrofiin ja koulumatka alkaa turvavaljaiden solkien tarkastuksella. Huolimatta varotoimista Hopean äiti putoaa jyrkänteeltä ja kuolee. Orpo Hopea sijoitetaan sokean majakanvartijan Pew'n luo asumaan. Pew kertoo Hopealle tarinoita ja opettaa, että kaikilla tarinoilla on alku, mutta millään tarinalla ei ole loppua.

Pew'n elämänmakuisten tarinoiden joukossa on muun muassa kertomus Babel Dark -nimisestä papista, joka elää kaksoiselämää 1800-luvulla. Babel Dark on kuin Jekyll ja Hyde: paha ja petollinen, mutta toisaalta hyveellinen ja uskonnollinen perheenisä.

Majakanvartija poikkeaa täysin Jeanette Wintersonin muista romaaneista aiheeltaan, mutta runollinen tyyli ja postmoderni kerrontatapa ovat tuttuja muualtakin. Yllättäen huumoriakaan ei ainakaan kirjan alkupuolelta puutu, mutta The Stone Gods -romaania tämä ei kuitenkaan päihitä. Hassu ja omituinen pikku kirja, värikäs kuin kansikuvansa. :)

Jeanette Winterson: Majakanvartija. Bazar Kustannus. 2005.
Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping
Suomentaja: Mervi Sainio

HS Kirjat: "Ihmisen läpi, huumorilla"
Bazar Kustannus: Majakanvartija
Bazar Kustannus: Jeanette Winterson
Wikipedia: Jeanette Winterson

lauantai 12. joulukuuta 2009

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

Käytävä on täynnä samanlaisia ovia, osaa en saa auki, mutta ne jotka saan, paljastavat vain samanlaisia vaitonaisia huoneita, erikokoisia ja hieman erimuotoisia. Käytävällä seinien pinnat aaltoilevat edelleen, muuttuvat lautaisista kylkiluista kivien kuhmuisiksi panssareiksi ja sileäksi rapatuksi ihoksi.

Tiina Raevaaran esikoisromaania on kehuttu useissakin arvosteluissa, ja niiden innoittamana päätin lukaista kirjan. Täytyy myöntää, että välillä en oikein jaksanut innostua tekotaiteelliselta vaikuttavasta, kiemurtelevan symbolisesta tyylistä ja scifimäisestä juonesta, mutta jotenkin kirja piti silti otteessaan loppuun asti ja ahmaisin sen parissa illassa.

Päähenkilö ja tarinan kertoja, nuori tyttö, harhailee pimenevässä metsässä. Mystinen vanha mies, "portinvartija", tapaa tytön ja vie hänet suurelle talolle metsän keskelle. Talossa asuvat tytön isä ja toistakymmentä isoveljeä, joita tyttö ei muista koskaan ennen tavanneensa. Veljet hoitavat maatilaa ja taloa mukisematta kuin robotit ja tottelevat isäänsä, jota he kaikki pelkäävät. Äitiä ei löydy, vaikka hänkin on kuulemma jossain talossa. Sokkeloinen talo on täynnä käytäviä, pieniä, pimeitä huoneita ja lukittuja ovia. Isä pitää kaikkia avaimia hallussaan.

Romaanin dystooppinen juoni avautuu vähitellen. Perhe on paennut suurta, mustaa pilveä, jonkinlaisen ydinräjähdyksen seurausta, joka on tuhonnut kokonaisia kaupunkeja. Painajaismainen talo ei kuitenkaan tunnu turvapaikalta. Pimeät käytävät, lukitut ovet ja salainen, eläväntuntuinen "ydin" tuntuvat jonkinlaisilta ihmismielen symboleilta. Freudilaisuuden häivähdys käy ilmi myös tytön, veljien ja isän oudoista seksuaalisista valtasuhteista ja äidin poissaolosta. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, erilainen romaani.

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas. Teos. 2008.

Teos: Eräänä päivänä tyhjä taivas
Teos: Tiina Raevaara
Kiiltomato: "Kotona pimeän taivaan alla"
HS kirjat: "Merkillinen metsä, jossain"
Kirjavinkit.fi: Eräänä päivänä tyhjä taivas
Wikipedia: Eräänä päivänä tyhjä taivas

tiistai 8. joulukuuta 2009

W. G. Sebald: Vieraalla maalla

Kaksikymmentäkaksivuotiaaksi saakka en ollut käynyt kauempana kuin viiden tai kuuden tunnin junamatkan päässä kotoa, ja kun eri syistä päätin syksyllä 1966 muuttaa asumaan Englantiin, ei minulla näin ollen ollut kovin kaksista käsitystä siitä, miltä siellä näytti ja miten minä aivan oman onneni nojassa pärjäisin vieraalla maalla. Ehkä juuri kokemattomuuteni ansiosta kestin kaksituntisen yölennon Zürichistä Klotenin kentältä Manchesteriin suuremmin huolestumatta.

Itselleni täysin tuntematon kirjailija W. G. Sebald sattui silmiini alun perin tästä Kiiltomadon Austerlitz-romaanin arvostelusta. Austerlitz ei arvostelun innoittamissa etsinnöissä käsiini osunut, mutta Sebaldin varhaisempaa tuotantoa oleva Vieraalla maalla ei myöskään jättänyt kylmäksi.

Romaani koostuu neljästä omaelämäkerralliseen tyyliin kirjoitetusta kertomuksesta, joissa kertoja toimii jonkinlaisena historiantutkijan ja salapoliisin välimuotona etsiessään tietoja neljästä eri henkilöstä Euroopassa ja Amerikassa.

Kollaasimaista kerrontaa rytmittävät mustavalkoiset valokuvat, postikortit, piirrokset, sanomalehtiartikkelit ja päiväkirjojen aukeamat - ja onpa joukossa käyntikortti ja junalippukin! Näistä muistojen palasista romaanin kertoja kokoaa elämänmakuisia tarinoita, joita yhdistävät usein juutalaisuus ja siirtolaisuus. Päähenkilöitä vaivaa eräänlainen perieurooppalainen juurettomuus; oma identiteetti on päässyt katoamaan. Englannin-, saksan-, ranskan- ja italiankieliset dialoginpätkät ja nimet esiintyvät romaanissa tiuhaan. Kertomukset vievät mukanaan, vaikka jälkeenpäin romaanin tai kertomusten juonta on lähes mahdoton kuvailla.

Tässäpä hyvä joululahjakirja kaikille Euroopassa matkustaneille, historiasta kiinnostuneille ja vieraita kieliä pelkäämättömille ihmisille!

Vieraalla maalla on matkustettu myös Meten ja Tammen Keltaista kirjastoa läpi lukevan Litteran blogeissa.

W. G. Sebald: Vieraalla maalla. Tammi. 2004.
Saksankielinen alkuteos: Die Ausgewanderen. Vier lange Erzählungen
Suomentaja: Oili Suominen

Kiiltomato: "Askelia vierailla kaduilla"
HS Kirjat: "Elämän tarkoituksen raunioilla"
Wikipedia: W. G. Sebald

maanantai 7. joulukuuta 2009

Michael Cunningham: A Home at the End of the World

We spent every day together. It was the kind of reckless overnight friendship particular to those who are young, lonely, and ambitious. Gradually, item by item, Bobby brought over his records, his posters, his clothes. We spent just enough time at his house for me to know what he was escaping from: a stale sour smell of soiled laundry and old food, a father who crept with drunken caution from room to room. Bobby slept in a sleeping bag on my floor.

I read this novel after watching the film by the same name for which Michael Cunningham also wrote the screenplay (starring e.g. Colin Farrell and Robin Wright Penn).

Bobby and Jonathan grow up in the 1960s and 70s experimenting with drugs and listening to the Grateful Dead, Laura Nyro and Van Morrison in Cleveland. Their friendship ends when Jonathan moves to New York to study and befriends Clare, an eccentric jewellery-maker. They embark on an artistic, bohemian lifestyle while orphaned Bobby remains drifting in blissful aimlessness in Cleveland with Jonathan's mother, Alice, and his father, Ned.

When Bobby finally decides to move to New York to live with Jonathan and Clare, a strange love triangle ensues. Bobby and Clare become lovers while Jonathan, who is gay, seeks for intimacy elsewhere. When Clare becomes pregnant, the three decide to start a family consisting of two fathers and one mother, where the ties of friendship and love are not dictated by convention.

The novel paints brilliantly realistic pictures especially of the three protagonists as well as Alice, Jonathan's mother, who represents an older generation. Each character narrates parts of the story at a time.

The main trio in the novel questions the traditional notion of family and explores the ambiguous quality of love and sexuality. One of the best novels I've read this year!

Michael Cunningham: A Home at the End of the World. Farrar, Straus & Giroux. 1990.

MichaelCunningham.com
MichaelCunningham.com: A Home at the End of the World
Wikipedia: A Home at the End of the World

torstai 3. joulukuuta 2009

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

The Whistle Stop Cafe opened up last week, right next door to me at the post office, and owners Idgie Threadgoode and Ruth Jamison said business has been good ever since. Idgie says that for people who know her not to worry about getting poisoned, she is not cooking. All the cooking is being done by two colored women, Sipsey and Onzell, and the barbecue is being cooked by Big George, who is Onzell's husband.

Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
was previously familiar to me from the movie adaptation of the book - a feel-good movie if there ever was one. The book was similar, focusing on the small, seemingly insignificant daily events in the town of Whistle Stop, Alabama.

The intricacies of the town with its all-American housewives and small-town mentality are lovingly and nostalgically described. Food and cooking is one of the main themes of the novel (complete with a list of recipies at the end of the book). Yet the town has its own problems with the poverty and social inequality of the black population and the Ku Klux Klan gaining power in the 1920s.

The novel begins in 1985 when a depressed housewife, Evelyn, visits a nursing home and becomes acquainted with Ninny Threadgoode, one of its unconventional residents who begins to reminisce her childhood and life at Whistle Stop in the first half of the century. In a way, the main characters of the novel are actually two women in Whistle Stop, Idgie and Ruth, whose story is told by Ninny.

One of the reasons why the novel can be considered an LGBT novel is the relationship between Idgie and Ruth and their gender roles. Idgie is a tomboy who rescues Ruth from her violent husband and establishes a popular café and, ultimately, also forms a family with Ruth and her son. However, their sexual orientation is never discussed, and the entire town accepts them unconditionally. Idgie's and Ruth's relationship was portrayed as slightly more conventional in the movie, a fact that was also criticized by some viewers.

The novel is in many ways a feminist novel, as its women are liberated and empowered mainly by each other. Men play a relatively small role. Even Evelyn gains strength from Ninny's stories of Idgie and Ruth. However, in the larger scheme of things, the events of 20th century American society, including The Great Depression and World War II, inevitably also penetrate the individual lives of people in Whistle Stop.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Vintage. 1987.

Wikipedia: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Wikipedia: Fannie Flagg

maanantai 23. marraskuuta 2009

Annakarin Svedberg: Sinun

Ulkona silkkiäispuussa lauloi öisin kaskas. - Kuivassa poppelissa talon toisella puolella linnut visersivät kaiket päivät. Yhtenä yönä heidän omassa huoneessaan oli ollut heinäsirkka. Se oli istunut vihreänkirjavalla kivilattialla ja vinguttanut jaloillaan yksitotista musiikkia pimeydessä. Ääni oli niin kova, että heidän oli lopulta vietävä heinäsirkka ulos voidakseen nukkua. Öisin kun valo oli sammutettu he saattoivat nähdä tulikärpäsen säkeniä huoneessa tai pinjojen alla varjossa tien luona.

Din egen
-nimellä 1966 Ruotsissa julkaistu Annakarin Svedbergin romaani joutui saman tien Ruotsin kirjastojen sensuroitujen kirjojen listalle. Sen kummempaa paheksunnan aihetta kirjassa ei ollut kuin kahden naisen välinen rakkaussuhde. Suomi oli kerrankin asiassa liberaalimpi, koska Svedbergin teos suomennettiin jo vuonna 1968 ja pääsi Suomessa jököttämään kirjastojen hyllyihin.

Svedberg oli yksi ensimmäisiä ruotsalaisnaisia, joka käsitteli avoimesti homoseksuaalisuutta täysin luonnollisena asiana teoksissaan. Siinä mielessä romaani kuuluu Pohjoismaiden seksuaalivähemmistöistä kertovan kaunokirjallisuuden merkkiteoksiin. Romaanissa teatterimaailmassa pyörivät Rebecca ja Helena kohtaavat samanlaisia ongelmia ja ennakkoluuloja, kuin lesbot vielä tänäkin päivänä: Miksi pari ei voisi solmia samanlaista avioliittoa kuin heteropariskunnat? Missä tilanteessa kannattaisi vielä olla kaapissa? Miten selittää miehille, ettei heidän suhteestaan "puutu" mitään, vaikka he ovatkin molemmat naisia?

Suurin osa romaanista sijoittuu Kreikkaan, Kreetalle, Rhodokselle ja Kosin saarelle. Naiset matkaavat Sapfon hengessä Välimeren saaristossa, loikoilevat uimarannalla, vuokraavat karuja huoneita pienistä kreikkalaiskylistä, juovat rakia tavernoissa, välttelevät uteliaita naapureita, yrittävät tulla toimeen kreikkalaisten huolettomassa kulttuurissa ja rakastavat toisiaan. Romaani on jotain idyllisen/eroottisen häämatkakuvauksen ja päiväkirjamaisen matkakertomuksen väliltä.

Annakarin Svedberg: Sinun. Gummerus. 1968.
Ruotsinkielinen alkuteos: Din egen
Suomentaja: Marjatta Kuparinen

Wikipedia: Annakarin Svedberg [sv]

perjantai 20. marraskuuta 2009

William Faulkner: Ääni ja vimma

Aidan läpi, kiemurtelevien kukkaköynnösten raoista, näin heidän lyövän. He menivät sinne päin missä lippu oli ja minä seurasin aidan takana. Luster etsi ruohikosta mulperipuun luota. He ottivat lipun ylös ja löivät. Sitten he panivat lipun takaisin ja menivät pöydän luo ja mies löi ja toinen löi. Sitten he jatkoivat kulkuaan ja minä seurasin aidan takana.

Säännöllisin väliajoin tiedotusvälineet ja muut tahot julkaisevat kiisteltyjä top-50 tai top-100 -listoja (länsimaisen) kaunokirjallisuuden parhaista kirjoista. William Faulknerille on lähes aina varattu näiltä listoilta vähintään se yksi pakollinen vakiopaikka - ja usein tässä yhteydessä mainitaan nimenomaan Ääni ja vimma -romaani. Ne jotka lukevat amerikkalaista 1900-luvun alkupuolen kirjallisuutta tuntevat kyllä usein hemingwaynsä ja steinbeckinsä, mutta Faulkner taitaa olla vähemmän tunnettu tuttavuus Nobelin kirjallisuuspalkinnosta huolimatta. Syynä tähän on ehkä Faulknerin romaanien surullisenkuuluisa vaikeatajuisuus.

Ääni ja vimma on Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva sukutarina Compsonin perheen lopullisesta hajoamisesta. Romaani on kirjoitettu suurelta osin tajunnanvirtatekniikkaa käyttäen. Näkökulmat vaihtelevat vaihtuvan kertojan mukaan, ja ajassa hypellään sumeilematta kymmeniä vuosia eteen- ja taaksepäin ilman sen kummempia selityksiä.

Vaikeatajuisuutta ainakin romaanin alkupuolella lisää vielä se, että ensimmäisessä osassa (romaani on jaettu kertojien mukaan neljään osaan) kertojana toimii kehitysvammainen Benjy, jonka maailmankuva on jokseenkin yksinkertainen ja lapsenomainen, kuten tekstinäyte yllä osoittaa. Toisessa osassa kertojanrooli siirtyy Quentin-veljelle, jonka kerronta kieltäytyy noudattamasta mitään kronologista aikakäsitystä, aivan kuten henkilö itsekin omassa elämässään. Tässä vaiheessa lukijasta saattaa tuntua jo siltä, että kirjan voisi hyvin jättää kesken, kun itse juonesta ei tahdo saada mitään tolkkua. Loppua kohden asiat kuitenkin selvenevät, kun ääneen pääsevät perheen ainoa nykyhetkessä elävä, tosin omaan katkeruuteensa hukkuva veli, Jason, ja lopuksi ainoa järkevänoloinen hahmo, perheeseen jäänyt entinen orja, Dilsey.

Haastava... ei vaan todella vaikea kirja lukea, josta ei jälkeenpäinkään osaa oikein sanoa, oliko hankalan tekstin tavaaminen edes sen arvoista...

William Faulkner: Ääni ja vimma. Tammi. 1983.
Englanninkielinen alkuteos: The Sound and the Fury
Suomentaja: Kai Kaila

Kirjavinkit.fi: Ääni ja vimma
Wikipedia: Ääni ja vimma
Wikipedia: William Faulkner
Kirjasto.sci.fi: William Faulkner [en]

torstai 12. marraskuuta 2009

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti

"Niinpä minä olenkin päättänyt, että kahdeksas syntymä on oleva juhla, seremonioista suurin, ilo, jota kestää seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sinusta tulee äiti, oikea äiti, sinä olet valtiatar, sillä sinä olet synnyttänyt pojan. Lapsi jonka saatat maailmaan on oleva miespuolinen, on oleva mies, ja hänen nimekseen tulee Ahmed, vaikka hän olisikin tyttö!"

Kirjaston poistomyynnistä mukaan lähtenyt Tahar Ben Jellounin varhaisin suomennettu romaani, Seitsemäs portti (1987), on varsinainen löytö. Romaani on mukaansatempaava ja aiheensa puolesta ainakin erikoinen. Kirja kertoo sukupuoli-identiteetin etsimisestä muslimimaassa.

Tarinankertoja marokkolaisessa katukahvilassa kertoo seuraavaa: olipa kerran harras muslimi, marokkolainen perheenisä Ahmed, joka tunsi olevansa kirottu. Hänen vaimonsa oli synnyttänyt peräti seitsemän tyttöä peräjälkeen, ja miehen veljet uhkasivat viedä hänen perintöosansa miespuolisen jälkeläisen puuttuessa. Niinpä Ahmed päätti, että seuraavaksi syntyvä lapsi kasvatetaan pojaksi, vaikka hän syntyisikin tytöksi. Ja näin myös käy: syntyvä tyttövauva nimetään Ahmediksi ja hänet esitellään suvulle poikana. Isä ottaa "pojan" kasvatuksen vastuulleen ja poikaa Ahmedista toden totta koulitaankin - aina ympärileikkausta, vaatetusta ja poikakoulua myöten. Isä ja kätilö vievät salaisuuden lapsen todellisesta sukupuolesta mukanaan hautaan; äiti tulee hulluksi.

Isän kuoltua Ahmedista (joka on toki tietoinen asioiden todellisesta laidasta, mutta ymmärtää myös miehenä esiintymisen hyödyt naisia alistavassa yhteiskunnassa) tulee perheen pää. Hän vie roolinsa jopa niin pitkälle, että ottaa itselleen vaimon. Mutta vähitellen Ahmedin identiteetinetsintä ja pakkomielle omasta ruumiista muuttuu vain sekavammaksi ja mielipuolisemmaksi. Onko hän nainen, koska hänellä on naisen biologinen ruumis? Vai onko hän pikemminkin mies, koska hänet on kasvatettu miehen rooliin?

Kysymys biologinen/sosiaalinen sukupuoli -jaosta on ainakin tutkijoiden mielestä edelleen ajankohtainen, mutta harvoin siihen törmää näin konkreettisesti kaunokirjallisuudessa.

Ahmed pakenee kotoaan ja hänestä tulee viihdyttäjä, vähän samaan tapaan kuin Jeffrey Eugenideksen Middlesex-romaanin intersukupuolisesta Calista. Ahmed esiintyy miehille (ja naisille), jotka maksavat siitä, että he saavat nähdä Ahmedin muodonmuutoksen miehestä naiseksi näyttämöllä. Hänestä tulee ensin mies, jolla on rinnat, ja sitten nainen, Lalla Zahra, jolla on huonosti ajeltu parta. Freudilaiset painajaisunet hirviöisästä ja hullusta äidistä kummittelevat kuitenkin Lalla Zahran mielessä öisin.

Ja sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Ahmedin/Lalla Zahran tarinaa kertova vanha mies katukahvilassa katoaa ja tarina jää harmittavasti kesken! Kertojan uskollisimmat kuulijat kokoontuvat yhteen ja keksivät vuorollaan kertomukselle sopivan lopun. Missä Ahmed/Lalla Zahra ilmestyy seuraavan kerran ja onko hän silloin miehen vain naisen muodossa?

Seitsemännessä portissa on useita maagisen realismin elementtejä, joista tulee mieleen Gabriel García Márquezin romaanit. Toisaalta se on myös kertomus tarinankerronnasta. Sekä romaanin lukija että tarinan kuulijat katukahvilassa tietävät, että kyseessä on fiktiivinen kertomus. Kuulijoiden luomat vaihtoehtoiset loppuratkaisut vain korostavat tarinankerronnan merkitystä.

Todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kirja, jota suosittelen kaikille taidokkaan tarinankerronnan ystäville!

Tahar Ben Jelloun: Seitsemäs portti. Gummerus. 1987. 186 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: L'enfant de sable
Suomentaja: Annikki Suni

Gummerus: Tahar Ben Jelloun
Wikipedia: Tahar Ben Jelloun

maanantai 9. marraskuuta 2009

Emma Juslin: Yksin yhdessä

Isällä on kaveri jonka nimi on Fred. Isä ja Fred istuvat enimmäkseen sohvalla ja ovat yksin yhdessä. He kastelevat vatsahaavaansa kahvilla ja syövät pizzaa jonka isä osaa lämmittää erityisen taitavasti mikrossa. Aina kolme minuuttia ja niin ja niin monta wattia ja voilà - kuin kotona tehtyä.

Emma Juslinin kolmas romaani ja toinen suomennettu on lähes yhtä täynnä kutkuttavan hauskaa kielellä leikittelyä kuin aiempi Frida ja Fridakin. Yksin yhdessä seuraa kolmen naisen yksinäisyyttä, itsenäistymistä ja kuoleman käsittelyä. Olga käy lukiota ja asuu yhdessä isänsä Mitjan kanssa. Äiti on lähtenyt pois ja isä jakaa asunnon hiljaisuuden kahvikupin ääressä naapurinsa Fredin kanssa. Fredin tytär Stina hajoaa täysin, kun hänen poikaystävänsä Sebastian jättää hänet. Harhailu Helsingin syksyisillä kaduilla vie Stinan loputkin elämänhalut. Olgan äidinkielenopettaja ja Stinan ystävä Tove purkaa omaa yksinäisyyttään ja turhautumistaan synkkiin runoihin.

Ihmissuhdekiemurat eivät kuitenkaan ole romaanin pääteema, vaan lukiessa keskittyy ennemminkin nauttimaan osuvasta arjen kuvauksesta, josta ei (mustaa) huumoriakaan puutu. Juslin kuvaa naiseutta, oman identiteetin etsintää, uhmakkuutta valtavirtaa vastaan. Sitä mitä tapahtuu, kun ei enää osata tai pystytä kommunikoimaan tai kun kieli ei enää riitä. Kirjan loppu on toiveikas; kaikki naiset löytävät jonkin uuden suunnan elämälleen.

Emma Juslin: Yksin yhdessä. Teos. 2009.
Ruotsinkielinen alkuteos: Ensamma tillsammans
Suomentaja: Jaana Nikula

Teos: Yksin yhdessä
Teos: Emma Juslin
HS Kirjat: "Sekakieli ei ole enää tabu"
Kirjavinkit.fi: Yksin yhdessä
Keskisuomalainen: Yksin yhdessä

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

J. R. R. Tolkien - Húrinin lasten tarina

Silloin viha sai voiton Morgothissa ja hän sanoi: "Mutta minä voin käydä käsiksi sinuun ja kirottuun huoneeseesi, ja minun tahtoani vasten teidät särjetään, vaikka olisitte teräksestä tehdyt." [...] Silloin Morgoth ojensi pitkän kätensä Dor-lóminia kohti ja kirosi Húrinin ja Morwenin ja heidän jälkeläisensä näin sanoen: "Katso! Ajatukseni varjo on heidän päällään minne ikinä he menevät, ja vihani vainoaa heitä maailman ääriin saakka!"

J. R. R. Tolkienin Húrinin lasten tarina on aiemmin kerrottu eri muodoissa ja jokseenkin pirstaleisena sekä Silmarillionissa (suom. 1979) että Keskeneräisten tarujen kirjassa (suom. 1986). Taru sormusten herrasta -trilogiassakin Húrin ja hänen poikansa Túrin mainitaan ohimennen "vanhan ajan mahtavina haltiamielinä". Pelkästään Hobitin ja Taru sormusten herrasta -romaanit lukeneet saattaa yllättää se, miten laaja ja monimutkainen esihistoria näiden romaanien tarinoita edeltää. Tolkien itse työsti ja kirjoitti esimerkiksi Silmarillionia lähes koko aikuisikänsä ja piti itse sitä pääteoksenaan, vaikka teoksen lopullinen viimeistely julkaisukuntoon jäikin hänen poikansa, Christopher Tolkienin harteille. Christopher Tolkien on toimittanut myös Húrinin lasten tarinan.

Tarina Húrinin lapsista on yksi Silmarillionin vaikuttavimmista ja synkimmistä kertomuksista. Paha Morgoth kiroaa Húrinin ja hänen sukunsa ja sanelee Húrinin lapsille, Túrinille ja hänen siskolleen Niënorille kohtalon, jota he eivät pääse pakoon. Kovan onnen Túrin lähtee lapsena kotoaan äitinsä, Morwenin luota pakoon Morgothin vihaa. Hän kasvaa ihmisenä haltioiden parissa ylpeäksi ja taitavaksi sotilaaksi, mutta joutuu maanpakoon surmattuaan tahattomasti yhden heistä. Metsässä lainsuojattomien parissa eläessään Túrinin traaginen kohtalo saavuttaa häntä vääjäämättä.

Túrinin tarinan loppuvaiheet saattavat kuulostaa tutulta kaikille niille, jotka ovat Kalevalansa lukeneet ja muistavat Kullervon tarinan. Kalevala oli yksi Tolkienin mytologisista inspiraation lähteistä, ja Túrinin tarina perustuu kovaonnisen Kullervon tarinaan aina siskon viettelemistä ja oman miekan puhuttelua myöten.

Tolkienin maailmaan on aina jotenkin tuttua ja turvallista palata. Húrinin lapsista kertova traaginen tarina on jotain elämää suurempaa, niin kuin suuret myytit yleensä. Kersti Juvan ammattitaidolla käännetty, tyyliltään paikoin lähes raamatullinen kieli on kaunista ja sujuvaa luettavaa. Alan Lee, jonka piirrokset olivat myös Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien maisemien ja tapahtumapaikkojen inspiraatioina, on kuvittanut Húrinin lasten tarinan.

Sitten vain odotellaan elokuvaa tästäkin... :P

J. R. R. Tolkien: Húrinin lasten tarina. WSOY. 2007.
Englanninkielinen alkuteos: The Children of Húrin
Suomentaja: Kersti Juva

Suomen Tolkien-seura
WSOY: J. R. R. Tolkien
WSOY: Húrinin lasten tarina
HS Kirjat: "Nyt Kullervo hukkuu miekkaan Keski-Maassa"
Kirjavinkit.fi: Húrinin lasten tarina
Wikipedia: Húrinin lasten tarina

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Haruki Murakami: After the Quake

Katagiri found a giant frog waiting for him in his apartment. It was powerfully built, standing over six feet tall on its hind legs. A skinny little man no more than five-foot-three, Katagiri was overwhelmed by the frog's imposing bulk.
"Call me 'Frog'," said the frog in a clear, strong voice.


Haruki Murakami's After the Quake is a collection of six short stories, some more absurd and bizarre than others. Revengeful ex-wives travelling in Thailand, middle-aged runaways building driftwood bonfires on empty beaches, a giant superfrog in a Tokyo apartment, planning to save the city from a massive earthquake. All the stories are somehow linked by the massive Kobe earthquake that shook Japan in 1995.

Reading these stories is like becoming immersed in a completely different, yet always strangely familiar world. A world that is intriguing, savoury and wonderfully disturbing, but has a certain quality that makes even the mundane seem entertaining and imaginative. A harukimurakami-ish world. :)

Haruki Murakami: After the Quake. Vintage. 2003. 132 pages.
Originally published in Japanese as Kami no kodomo-tachi wa mina odoru
Translated by Jay Rubin

HarukiMurakami.com
Wikipedia: After the Quake
NY Times review: "A Shock to the System"

perjantai 23. lokakuuta 2009

Abha Dawesar: Babyji

She felt like India, a mysterious country thousands of years old. Books could be written about her, but under all the written text and the coats of paint, deep inside her womb was something no one had yet grasped. This was why the Moghuls and the English, the Portuguese, the Dutch, the French, Coke and Pepsi, Star TV, everyone came, conquered, camped.

The front cover of the novel includes an intriguing comment: "If Lolita had grown up in India, she might have debuted in a novel like this." I probably would not compare Vladimir Nabokov's Lolita to this novel quite so freely. The former is a classic written from the perspective of an older man, while Babyji is, in my opinion, popular fiction written from the highly subjective perspective of a precocious teenage girl. But let's not be too strict with the boundaries... :)

Babyji tells the story of Anamika, a student living and studying in Delhi. The distinctly Indian novel relates her experiences of growing up and encountering the typical issues that are almost universal among teenagers: rebelling against her parents, discovering what love and sex are, having her first alcoholic drink and trying to decide what to do in life. The angst, the passion, the confusion, the hormones...

But Babyji is a coming-of-age story with a twist. Anamika's search of her personal identity leads her from one sexual conquest to another, until she has seduced and is sleeping with not only a classmate from school but also an older, divorced mother as well as the family servant - all women.

Anamika's character is both frustrating and endearing, shifting between childish and mature. Babyji is a good read for any teenager or young person, because the themes are familiar regardless of where you come from. And of course, the LGBT community jumped at a novel that embraces same-sex love in a non-Western setting. Among the novel's merits are winning the Lambda Literary Award for Lesbian Fiction and the American Library Association's Stonewall Book Award for Fiction 2006, allegedly the oldest award for LGBT books.

Abha Dawesar: Babyji. Anchor Books. 2005. 356 pages.

AbhaDawesar.com
Random House: Babyji
Wikipedia: Babyji

lauantai 10. lokakuuta 2009

Oscar Wilde: De profundis

Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin. Vain harva pääsee elinaikanaan sellaiseen asemaan, ja niin yleisesti tunnustettuun. Nämä asiat näkee - sikäli kuin näkee - historiankirjoittaja tai kriitikko kauan sen jälkeen, kun sekä ihminen että hänen aikansa ovat menneet. Minun kohdallani oli toisin. Tunsin sen itse ja panin muutkin sen tuntemaan.

Oscar Wilde on muodostunut eräänlaiseksi käsitteeksi kirjallisuuden historiassa. Kaikki tuntevat nimen ja osaavat yhdistää siihen joitain piirteitä, mutta moni ei ole lukenut Wildeltä juuri muuta kuin hänen ainoan romaaninsa, Dorian Grayn muotokuvan, tai nähnyt jonkin Wilden näytelmän teatterissa. Myös omana aikanaan Wilden seurapiirikeikarin elämäntapa toi hänelle vähemmän positiivista julkisuutta. Jos hän eläisi nykyaikana, hän olisi epäilemättä huippusuosittu taiteilija, mutta myös keltaisen lehdistön ykkösnimiä. :)

Wilden loistokas ura romahti, kun hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan ja pakkotyöhön homoseksuaalisuudesta. Wildellä oli ollut suhde mm. nuoren lordi Alfred "Bosie" Douglasin kanssa. Wilden epäonneksi Douglasin isä, lordi Queensberry, edusti vanhakantaista englantilaista ylimystöä, jolle kunnia ja maine oli kaikki kaikessa. Lordi Queensberry haastoi Wilden oikeuteen "törkeästä siveettömyydestä" ja voitti suurta julkisuutta aikanaan herättäneen oikeusjutun. Wilde passitettiin Readingin vankilaan.

De profundis on Wilden pitkä kirje entiselle rakastetulleen, lordi Alfred Douglasille, jonka Wilde kirjoitti vankilassa ollessaan. Kirje selvittää yksityiskohtaisesti ja kylmän analyyttisesti ne syyt, jotka Douglasin käytöksessä johtivat Wilden tuomioon. Wilden mielestä Douglas oli itsekäs, tunteeton ja raa'asti muita hyväksikäyttävä narsisti. Hän eli Wilden rahoilla ja tuhlasi Wilden omaisuutta hienoon ruokaan ja kulttuuritapahtumiin. Douglasin ollessa sairaana Wilde huolehti hänestä kuin paraskin sairaanhoitaja, mutta Wilden puolestaan sairastuessa, Douglas vain käväisi hänen luonaan pilkkaamassa häntä.

Tästä kaikesta herää pakostakin kysymys, miksi Wilde ei katkaissut suhdetta Douglasiin. Kirjeen mukaan hän itse asiassa yrittikin tehdä näin, mm. pakenemalla Englannista Keski-Eurooppaan jättämättä osoitettaan Douglasille. Mutta Douglas löysi hänet aina kuin mikäkin painajaismainen takiainen, esiintyi nöyristelevänä ja anteeksipyytelevänä ja uhkasi jopa vahingoittaa itseään, jos Wilde ei palaisi hänen luokseen. Ja Wildehän palasi. Manipulaation vyyhti tiukkeni Wilden ympärillä, mutta hän ei tainnut olla siitä itse kovin huolissaan. Ilmeisesti molemminpuolista rakkauttakin miesten välillä oli, ainakin ajoittain.

Vuonna 1897 vankilasta päästyään Wilde vaihtoi nimeä, muutti Englannista Ranskaan maanpakoon ja yritti löytää jälleen entisen elämäntyylinsä. Hän jopa asui lordi Douglasin kanssa Ranskassa hetken aikaa - välirikkoa ei siis vieläkään tapahtunut. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1900, köyhä ja unohdettu Wilde kuoli aivokalvontulehdukseen hotellihuoneessa Pariisissa.

De profundis (nimi tulee latinankielisestä lauseesta "De profundis clamavi ad te, Domine" - "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra") julkaistiin Englannissa vasta vuonna 1905, viisi vuotta Wilden kuoleman jälkeen, raskaasti sensuroituna. Melkein kaikki kohdat jotka viittasivat Wilden ja lordi Douglasin suhteeseen, eli noin puolet romaanista (!), oli muokattu tai jätetty pois. Kirjeromaani julkaistiin kokonaisuudessaan vasta vuonna 1962.

Monella tavoin hyvin henkilökohtainen ja koskettava elämänkerrallinen romaani on addiktoivaa luettavaa ja selventää Wilden ajatuksia sekä rakkaudesta ja ihmissuhteista että myös taiteesta ja uskonnosta. Taiteilija tilittää elämänsä epäonnistumisia suurella paatoksella ja kriittisyydellä. Kirjailijan kuuluisaa huumoria on tästä kirjasta turha hakea. Silti jokaisen Wilden romaaneja tai näytelmiä lukeneen pitäisi lukea myös tämä.

Oscar Wilde: De profundis. Otava. 1997.
Englanninkielinen alkuteos: De profundis
Suomentaja: Juhani Lindholm

HS Kirjat: "Oscar Wilden kirje poikaystävälleen, uusi laitos"
Wikipedia: Oscar Wilde
Kirjasto.sci.fi: Oscar Wilde [en]

tiistai 6. lokakuuta 2009

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Aikuiset, vanhemmat tytöt, kaupat, aikakauslehdet, sanomalehdet, ikkunakilvet - koko maailma oli yhtä mieltä, että sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre. "Kas tässä", kaikki sanoivat, "tämä on kaunis, ja jos olet siihen ja siihen päivään asti 'kunnolla', niin voit saada sen." Hypistelin sen naamaa kummastellen niitä yhden sipaisun kulmakarvoja; näpelöin sen helmiäishampaita, jotka nököttivät kuin kaksi pianonkosketinta punaisten amorinkaarihuulien välissä. Kuljetin sormea sen nöpönenällä, töykin sen lasimaisia sinisiä silmämunia, vääntelin sen keltaista tukkaa. Minä en pystynyt rakastamaan sitä.

Toni Morrisonin esikoisromaanin jälkipuheesta käy ilmi melko voimakas, mutta varmasti perusteltu katkeruudentunne. Morrison julkaisi Sinisimmät silmät alun perin jo vuonna 1970, mutta romaani huomioitiin kunnolla vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993. Romaanin jälkipuheessa Morrison rinnastaakin "mustan" romaaninsa sen päähenkilöön, mustaan Pecola-nimiseen tyttöön: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin." Romaani myös suomennettiin vasta vuonna 1994, kirjallisuuspalkinnon siivittämässä huumassa tietenkin.

Sinisimmät silmät kertoo omalla rönsyilevällä ja pikkuseikkoihin takertuvalla tavallaan arkielämästä Lorainin kaupungissa 1940-luvun Ohiossa. Köyhän Claudian kertojanääni vuorottelee Pecola Breedloven tarinan kanssa. Molempia tyttöjä yhdistää syvä ja kaikenkattava häpeän tunne, jota Morrison kutsuu "rodulliseksi itseinhoksi". Joku tai jokin heidän maailmassaan saa heidät tuntemaan itsensä auttamattomasti alempiarvoisiksi luonnonoikuiksi. Ympäröivä yhteiskunta sanelee heille tiukan kauneusihanteen, mutta samalla muistuttaa, kuinka mahdotonta heidän on sitä jo ihonvärinsäkin vuoksi koskaan saavuttaa.

Pecolan hartain toive on saada shirleytemplemäiset siniset silmät, jotka tekisivät hänestä kauniin. Vähitellen Pecolan toive tavallaan toteutuu, mutta sen hinta on kova. Hänen ympärillään elävät ihmiset vaikuttavat osaltaan tytön kohtaloon, mutta kukaan heistä ei ole yksiselitteisesti hirviö, vaan kaikki ovat pelottavan inhimillisiä omassa ymmärtämättömyydessään. Lapsen silmien läpi kuvattu maailma näyttäytyy julman raadolliselta ja karulta paikalta.

Morrisonin kieli soljuu suussa ja runsaat väriadjektiivit maalaavat maailmaa, kokemuksia ja tunteita. Väreistähän Morrison tavallaan kirjoittaakin: mustasta ja valkoisesta ja niiden surullisen korostuneesta merkityksestä Amerikan ja muunkin maailman väestön historiassa. Myös yllättävät vertaukset ja metaforat pistävät mielikuvituksen liikkeelle heti romaanin ensimmäisestä lauseesta lähtien: "Nunnat menevät ohi hiljaa kuin himo, ja humalaiset miehet laulavat selvin silmin kreikkalaishotellin aulassa."

Sinisimmät silmät olisi tosin pitänyt ehkä lukea ennemmin alkukielellä. Vaikka kääntäjä Seppo Loponen onkin tehnyt hienoa työtä Morrisonin rikkaiden kielikuvien välittämisessä suomen kielelle, jää romaanissa niin olennainen mustien käyttämä omaleimainen puhekieli käännöksessä etäiseksi.

Joka tapauksessa suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka haluavat tutustua Morrisonin teoksiin. Tästä on hyvä aloittaa.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät. Tammi. 1994.
Englanninkielinen alkuteos: The Bluest Eye
Suomentaja: Seppo Loponen

HS Kirjat: "Musta tyttö, joka halusi sinisilmät"
Wikipedia: Toni Morrison
Kirjasto.sci.fi: Toni Morrison [en]

lauantai 26. syyskuuta 2009

Leila Aboulela: The Translator

'Loneliness is Europe's malaria,' Rae said. 'No one can really be immune. This is not so hygienic a place, don't be taken in by the idols it makes of itself. You might even feel sorry for it, just a little, not too much, for there is no injustice in this decay.'

I tried to approach this book with an open mind. Considering that the introduction in the beginning of the novel included major spoilers, revealing all but the ending of the novel, I was hoping to get a good reading experience from something besides the plot - perhaps the characters or the language. I did not.

It has to be said that I have never read anything quite like this before. Islam as a religion and way of life as well as the Sudanese culture is thoroughly and quite naturally immersed into the story through the main character, Sammar, a young Sudanese woman living in Scotland. In her job as a translator as well as in her everyday life, she tries to balance somewhere in between cultures and languages, the East and the West. An immigrant widow living alone with a son growing up with her mother-in-law back in Sudan, Sammar's only comforts are religion and her daily work. At the university she works in, she meets and becomes friends with Rae, a Scottish lecturer, orientalist and researcher of Islam. A strange affair ensues.

The story is told entirely from the perspective of Sammar, so much so that Rae's thoughts and motivations remain impossibly obscure. The men's world seems very far away from Sammar and her secretary friend and fellow immigrant Yasmin. They gossip together and share their frustration at the bleak, cold English weather, but they seem to truly exist only in relation to men. When it seems that Rae is taking a friendly interest in her, Sammar immediately jumps to conclusions and speculates as to whether he would consider converting to Islam in order to marry her. Although Sammar's faith is strong and she does not compromise her principles, she is otherwise frustratingly weak and submissive. Rae, on the other hand, remains too distant to be of much interest to the reader. The ending of the book ultimately transforms this implausible story into an unrealistic, soppy romance.

Leila Aboulela: The Translator. Polygon. 1999.

ComtemporaryWriters.com: Leila Aboulela
Al-Ahram Weekly: "Halal Fiction"
Wikipedia: Leila Aboulela

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Michael Cunningham: Säkenöivät päivät

Tätä he siis olivat. Titaanirankaan kiinnitettyä lihaa. Lihan saattoi kaapia pois kuin kermavaahdon. Simon puristi omaa hauistaan varovasti ja samalla tunnustellen peukalon ja etusormen välissä. Sen sisällä kulki tanko, kirkasta hopeaa.

Amerikkalainen Michael Cunningham tunnetaan ehkä parhaiten romaanistaan The Hours (1998, suom. Tunnit), josta on tehty myös Oscar-palkittu elokuva. Cunninghamin uusin romaani ei ole aivan niin syvällinen kuin Tunnit, mutta monitasoisuutta löytyy taas.

Romaani seuraa kolmen päähenkilön, naisen, miehen ja pojan elämää kolmella eri aikakaudella. Mistään aikamatkailusta ei ole kyse vaan pelkästään kolmesta eri ajasta, jolloin kolme eri henkilöä jollain tavalla tuntevat tai törmäävät toisiinsa.

Romaanin ensimmäinen osa, Koneen rattaissa, sijoittuu New Yorkiin teollisen vallankumouksen aikoihin. Catherine on juuri menettänyt kihlattunsa, Simonin, juuri ennen häitä miehen jäädessä jumiin tehtaan koneen rattaisiin. Simonin pikkuveli, Lucas, ottaa veljensä paikan tehtaassa ja yrittää raivata tilaa itselleen myös Catherinen elämässä. Pikku-Lucasin vastuulla on myös apaattinen, päivät pitkät nukkuva äiti sekä hengityskoneesta riippuvainen isä. Koneen rattaissa on synkkä, teolliseen maailmaan sijoittuva kummitustarina.

Toinen osa, Lasten ristiretki, sijoittuu nykyajan New Yorkiin. Oikeuspsykologi Cat vastaa työkseen salaliittoteoreetikoilta ja mielenvikaisilta tuleviin puheluihin. Nämä ovat ihmisiä, jotka "saavat television kautta henkilökohtaisia viestejä, tai joku TV-draaman tähti raiskaa heidät joka yö, tai he ovat keksineet, että Broadwayn ja Lafayetten välisen katuosuuden jalkakäytävässä on halkeamia, joista voi lukea maailman johtajina esiintyvien humanoidien nimet." Catin poika, Luke, on kuollut ja Catin uusi poikaystävä, Simon, yrittää tukea häntä. Sitten Catille soittaa nimetön pikkupoika, joka kertoo tulevasta räjähdyksestä New Yorkin Ground Zerolla. Itsemurharäjähdys myös tapahtuu, ja tekijäksi paljastuu pikkupoika. Cat lähtee mukaan trilleriin, jossa tekijää yritetään selvittää ja lapsiterroristien itsemurhia välttää.

Viimeinen osa, Niin kuin kauneus, on tulevaisuuteen sijoittuva scifi-tarina New Yorkista. Maahan on paennut liskomaisia muukalaisia kuolevalta Nadia-planeetalta. Tavallisten ihmisten lisäksi maata asuttavat myös ihmisennäköiset robotit, joista yksi on ihmisiä yksinomaan miellyttämään ohjelmoitu Simon. Simon tapaa ja ystävystyy nadialaisen Catareenin kanssa ja lainsuojattomina he lähtevät pakomatkalle Denveriin. Matkalla he tapaavat kodittoman pikkupojan, Luukaksen, jonka he ottavat mukaan.

Cunningham on kietonut eri genreä olevat ja eri aikoihin sijoittuvat romaanin osat loistavasti yhteen muutamilla pienillä yksityiskohdilla, jotka esiintyvät ja toistuvat kaikissa tarinoissa (esim. henkilökolmikon nimet muistuttavat kaikissa osissa toisiaan). Vaikka en pitänytkään romaanin ensimmäisestä osasta, kirja kannatti ehdottomasti lukea jo pelkästään toisen ja kolmannen osien loppuratkaisujen takia.

Michael Cunningham: Säkenöivät päivät. Gummerus. 2007. 523 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Specimen Days
Suomentaja: Kristiina Drews

Gummerus: Säkenöivät päivät
Gummerus: Michael Cunningham
HS kirjat: "Amerikkalainen päivä räjähtää"
HS kirjat: "Romaani rakkaudesta kolmella kattauksella"
Wikipedia: Michael Cunningham
MichaelCunningham.com [en]

maanantai 21. syyskuuta 2009

Saira Shah: Tarinankertojan tytär

Tuohon aikaan länsimaiden lehdistöstä saattoi lukea mujahidineistä vain vähän sellaista, mikä ei ollut yhden tai toisen politiikan värittämää. Mujahidinit kuvattiin joko vapaan maailman uljaiksi sankareiksi tai taantumuksellisiksi rosvoiksi. Molemmat näkemykset olivat länsimaiden luomuksia. Nämä miehet eivät sen enempää inhonneet kommunisteja (paitsi vääräuskoisina) kuin ihailleet Amerikkaa.

Englannissa asuva Saira Shah kuulee lapsena afganistanilaiselta isältään tarinoita kaukaisesta ja eksoottisesta Afganistanista. Aikuisena hän lähtee toimittajan ammattinsa kautta etsimään juuriaan isänsä kotimaasta.

Saira pukeutuu turvallisuussyistä pojaksi kulkiessaan kunniansa ja ylpeytensä puolesta taistelevien, Yhdysvaltain CIA:n tukemien mujahidin-sissien mukana Kabulia ympäröivillä vuorilla. Hän tekee juttua Pakistanin puolelle paenneista, Peshawarin massiivisilla pakolaisleireillä asuvista afgaaneista. Samalla hän kertoo Talibanien noususta valtaan ja kulkee jalan lumisten vuorten yli Koillis-Afganistaniin filmaamaan dokumenttia erään kylän perheestä kesken Yhdysvaltain juuri alkanutta hyökkäystä lokakuussa 2001. (Uhka)rohkean toimittajan kokemuksista syntyi tämä omaelämäkerrallinen romaani.

Shah poimii ympärillä riehuvasta sodasta yksittäisten perheiden tarinoita ja pääsee kulttuurintuntemuksensa ja kielitaitonsa ansiosta lähelle paikallisia ihmisiä. Toisaalta hän osaa ottaa tapahtumiin myös etäisyyttä ja raportoida niitä ammattitoimittajan taidoilla. Osassa kirjaa on tosin myös sensaationhakuinen, keltaisen lehdistön makuinen vivahde. Mutta Afganistanin vuosikymmeniä kestänyt on-off sotatila varmasti tuottaakin uutisia, jotka ovat länsimaisesta näkökulmasta lähes uskomattoman kuuloisia.

Shah'n omaelämäkerrallinen romaani käy läpi myös Afganistanin lähihistoriaa pähkinänkuoressa kaikille niille, joille eri etnisten ja uskonnollisten ryhmittymien ja armeijoiden väliset yhteenotot alueella menevät suloisesti sekaisin. Taliban-liike tuntui aikoinaan pelastuksen enkeliltä eri heimojen välisistä kiistoista kärsivän kansan mielestä. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin maahan levisi ainakin nimellinen rauha. Vuosien saatossa Afganistanista alkoi kuitenkin kuulua yhä hälyttävämpiä uutisia mm. julkisista teloituksista ja naisten huonosta asemasta. Mutta tarvittiin suora isku länsimaihin ennen kuin Afganistanin poliittiseen ja humanitaariseen tilanteeseen alettiin kiinnittää huomiota.

Kirja niille, joille Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa tai Leijapoika -romaanien maailma jäi mieleen.

Tarinankertojan tyttären mukana on kuljettu myös Satun, Meten ja Nadian blogeissa.

Saira Shah: Tarinankertojan tytär. WSOY. 2004.
Englanninkielinen alkuteos: The Storyteller's Daughter
Suomentaja: Liisa Pakkanen

WSOY: Tarinankertojan tytär
Wikipedia: Saira Shah [en]

tiistai 15. syyskuuta 2009

Sarah Waters: The Little Stranger

Meeting my gaze she said, as if in honest surrender, 'You're right. Hundreds is lovely. But it's a sort of lovely monster! It needs to be fed all the time, with money and hard work. And when one feels them' - she nodded to the row of sombre portraits - 'at one's shoulder, looking on, it can begin to seem like a frightful burden...

Sarah Waters' The Little Stranger departs from her previous novels that are mostly set in Victorian Britain. First of all, unlike her previous novels, this one does not have any lesbian characters, nor does it focus on sexuality as such. The main character is a country doctor, Faraday, a middle-aged man who has rather pessimistic ideas about his personal future. Secondly, the novel is set as late as the 1940s, in the rapidly modernizing rural district of Warwickshire in post-war England. And thirdly, and perhaps most importantly, the genre of the novel seems to lean towards a ghost story - complete with an old, haunted mansion - Hundreds Hall - as the primary setting.

I am no expert on ghost stories or gothic fiction, but The Little Stranger strikes me as a very traditional example of the conventions of this genre. In many ways, it is almost disappointingly predictable. The story unfolds very slowly at first; so slowly, in fact, that I think some readers will feel frustrated because "nothing really happens".

Dr. Faraday is called to Hundreds Hall to see a young patient there. He meets and becomes friends with the somewhat eccentric inhabitants: the old, upper-class Ayres family - a mother, son and daughter - who struggle to survive in the decrepit building with their meagre funds. Strange events soon begin to take place at Hundreds. Is the house haunted or are its inhabitants just imagining things?

Despite the gradually increasing tension and the menacing feeling of uncanniness, the rational narration of Dr. Faraday continues to dominate the story. At first, he seems to mirror the reader's scepticism in asserting that ghosts do not and cannot exist. But somehow his frustratingly logical explanations for all that occurs and his determined refusal to believe in anything unscientific or supernatural gradually turned me against him. Sarah Waters cunningly tells the tale so that we are subtly encouraged to dismiss Dr. Faraday as the authoritative voice of reason and increasingly rely on our own judgement.

The bottom line is that this novel is about more than just ghosts and haunted houses; it's about the social changes that were going on in Britain at the time. The old families are losing their land and houses and can no longer rely on their family heirloom. The heyday of aristocracy is over, and the middle classes are beginning to emerge. The 'Ayres' family are indeed 'heirs' to an older, more traditional, class-based society, but as class divisions crumble, the upper classes begin to lose their wealth and privileges.

The Little Stranger is still very much a Sarah Waters novel. Like her other novels, this was one of those books that was difficult to put down before I had finished it. I can't really pinpoint the reason for this, since the actual story was very slow-paced and leisurely. This isn't a horror story that will make you jump at ghosts that appear from behind every corner, but it is one that will make you think, especially after the ambiguous ending...

The Little Stranger was short-listed for the Man Booker Prize 2009. Film rights in the book have also been optioned.

Sarah Waters: The Little Stranger. Virago. 2009. 501 pages.

Sarah Waters.com
The Guardian: "Haunted by Shame"
The Man Booker Prize: The Little Stranger
Wikipedia: The Little Stranger

lauantai 12. syyskuuta 2009

Sinclair Lewis: Babbitt

'Now you look here! The first thing you got to understand is that all this uplift and flipflop and settlement-work and recreation is nothing in God's world but the entering wedge of socialism. The sooner a man learns he isn't going to be coddled, and he needn't expect a lot of free grub and, uh, all these free classes and flipflop and doodads for his kids unless he earns 'em, why the sooner he'll get on the job and produce - produce - produce! That's what the country needs, and not all this fancy stuff that just enfeebles the will-power of the working man and gives his kids a lot of notions above their class.'

Sinclair Lewis became the first American author to be awarded the Nobel Prize in Literature in 1930. One of his primary works, Babbitt, introduces us to George F. Babbitt, a successful realtor and family man, living in the 1920s in the prosperous "Floral Heights" neighbourhood in the fictitious city of Zenith. George has it all. In his late 40s, he has a partnership in a profitable real estate company, a club to go to and meet other gentlemen to discuss current issues and to boost each others' manliness, three children and an appropriately subordinate and meek wife to make him dinner after a hard day's work... He's living the stereotypical post-WW1 American dream.

Yet a series of disturbing events in his life make George realize that he is ultimately unhappy. That he hasn't lived his life like he wanted. That his opinions are not his own, but someone else's. That he and others around him are just hypocrites. Somewhere inside George's well-fed, God-fearing, unimaginative, arrogant, ignorant, capitalist, super-Americanized mind, there lurks a desire to rebel against the rat race of his everyday life.

George F. Babbitt's character became larger than life; so much so that the name passed on to everyday use and a "babbitt" now refers to any self-satisfied, narrow-minded, middle-class man.

Sinclair Lewis: Babbitt. Penguin Books. 1987.

Penguin: Sinclair Lewis
Kirjasto.sci.fi: Sinclair Lewis
Wikipedia: Sinclair Lewis
Wikipedia: Babbitt

lauantai 5. syyskuuta 2009

Toni Morrison: Sula

So when they first met, first in those chocolate halls and next through the ropes of the swing, they felt the ease and comfort of old friends. Because each had discovered years before that they were neither white nor male, and that all freedom and triumph was forbidden to them, they had set about creating something else to be. Their meeting was fortunate, for it let them use each other to grow on. Daughters of distant mothers and incomprehensible fathers (Sula's because he was dead; Nel's because he wasn't), they found in each other's eyes the intimacy they were looking for.

I have to admit that I have never read anything by Toni Morrison before, although I know that she is a must-read for anyone interested in the history of black America, especially from the female perspective. While Beloved (1987) and Jazz (1992) are probably her best-known works (the latter published just before Morrison became the first black American to receive the Nobel Prize in Literature in 1993), Sula (1974) represents her earlier work as a novelist.

I enjoy the kinds of novels that encourage you to imagine in detail what their fictional world looks like. Sula is like that. You can see the small Ohio town of Medallion in your mind; the black people and their houses on the hill above the town, in a place paradoxically referred to as 'the Bottom'. Morrison's language is full of strange and wonderful adjectives and descriptions, often related to the colours of people, places and objects, even feelings, with the obvious significance of colour symbolism, of course.  

Sula tells the story of two black girls, who are best friends as children, but who grow up to become very different kinds of women. Nel Wright chooses to stay in her childhood town, get married and have children. While Sula Peace, with her birthmark shaped like a rose, drifts away from her family, traveling around the country and adopting a much more independent, rebellious attitude. When Sula returns to her childhood town after 10 years, the community is shocked at her free sexuality and seeming lack of compassion for others.

This is only the main plot of the novel and there is so much more to it. Three generations worth of lives, town eccentrics, visitors and friends make up a colourful and complex collection of intertwined stories at the centre of which is the struggle for equality that is both slow and painful.

Toni Morrison: Sula. Plume. 1973.

Luminarium.org: Sula
Kirjasto.sci.fi: Toni Morrison
Wikipedia: Sula
Wikipedia: Toni Morrison

tiistai 1. syyskuuta 2009

Guy de Maupassant: The Necklace and Other Short Stories

Is it the form of the clouds, the color of the sky, or the color of the surrounding objects which is so changeable, that has troubled my thoughts as they passed before my eyes? Who can tell? Everything that surrounds us, everything that we see, without looking at it, everything that we touch, without knowing it, everything that we handle, without feeling it, all that we meet, without clearly distinguishing it, has a rapid, surprising and inexplicable effect upon us and upon our senses, and, through them, on our ideas and on our heart itself.

The French author Guy de Maupassant is considered one of the founding fathers of the modern short story. This collection includes classics such as "The Necklace" and "Ball-of-Fat" ("Boule de Suif").

The settings of Maupassant's stories range from a hungry carriageful of passengers on the road during the Franco-Prussian War to a religious woman enchanted by an artist's painting; from poor families in Normandy trying to make ends meet to a man discovering he is haunted by a supernatural being. Some recurring themes spring up in more than one story, such as the profession and moral of a prostitute, which seems to fascinate Maupassant.

Maupassant's detailed descriptions of people and places as well as his complex sentences and prolonged settings of the scene may put off some readers who would prefer the more postmodern, simplified method of telling a short story. But ultimately the unique atmosphere in Maupassant's stories is created through the sophisticated, polished use of language and the inevitable tragic twists in the tale, often embellished with black humour.

Guy de Maupassant: The Necklace and Other Short Stories. Dover Publications. 1992. 119 pages.

Wikipedia: Guy de Maupassant
Wikipedia: "Boule de Suif"
Wikipedia: "The Necklace"

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa.
Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...]

Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta.


Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten kansoittamana ihmiskaatopaikkana.

Salpêtrièressä (joka on muuten edelleenkin toiminnassa) toimi 1800-luvun lopulla kuuluisa neurologi, Jean-Martin Charcot, joka tutki mielisairaita ja "hysteerikkoja" ja järjesti vieraileville tiedemiehille ja opiskelijoille eräänlaisia näytöksiä, joissa hän esitti miten naiskehoa painelemalla ja käsittelemällä voitiin tuottaa erilaisia tunnetiloja ja kohtauksia. Esimerkiksi muuan Sigmund Freud kuului aikoinaan Charcot'n oppilaisiin. Valovoimaisesta Blanche Wittmanista tuli Charcot'n esitysten suurin tähti sekä myöhemmin tämän rakastajatar ja mahdollinen murhaaja. Tässä kohtaa fiktio sekoittuu iloisesti faktaan: oliko Blanche Wittman -nimistä henkilöä edes oikeasti olemassa? Olisiko voinut olla?

Marie Curie puolestaan oli alkujaan puolalainen, aikuisena Ranskaan muuttanut fyysikko ja kemisti. Hän ja hänen tiedemiespuolisonsa, Pierre, löysivät kaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, ja Marie oli ensimmäisiä jotka havaitsivat "oudon sinisen säteilyn", radioaktiivisuuden. Marie Curie oli myös ensimmäisiä naisia, joille myönnettiin Nobelin palkinto sekä ensimmäinen ihminen, joka sai kaksi eri alojen Nobelia (kemian ja fysiikan).

Romaanissa Marie Curien ja Blanche Wittmanin tarinat kietoutuvat yhteen. Charcot'n kuoltua Blanche siirtyy Marie Curien laboratorioapulaiseksi työskentelemään radioaktiivisten aineiden parissa. Säteilyn hengenvaarallisuutta ei vielä tuolloin ymmärretty, ja Blanchen altistuttua sille hänen jäseniään on pakko amputoida. Lopulta hänestä on jäljellä vain pelkkä torso ja oikea käsi, jonka avulla hän lykkii itseään eteenpäin pienessä kärryssä ja kirjoittaa omaelämäkertaansa (ja vähän Marienkin) nimeltään "Kysymysten kirja". Blanchen kirjan kolmeen osaan, Keltaiseen, Mustaan ja Punaiseen kirjaan, perustuu Enquistin romaani. Fiktion ja faktan kohtaamispinnat kerrostuvat jälleen.

Marie Curien saavutukset ja hänen Nobelin palkintonsa ovat toki faktaa. Myös romaanissa kuvaillut Marien epäonniset rakkaussuhteet ovat jossain määrin todenperäisiä. Mutta mistä edes syntyy tämä lukijan pakkomielle saada selville, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua?

Muitakin saman romaanin arvostelleita tuntuu häiritsevän Enquistin kutkuttavan salaperäinen tyyli: romaanin kieli on runollista, täynnä kielikuvia ja moniulotteisuutta; tarinasta taas löytyy kouriintuntuvaa pessimismiä, elämänmakuisia naisia, joiden melkein toivoisi olevan juuri sellaisia kuin romaani heidät esittää. Kirjailija kirjoittaa kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää Blanchen identiteetin salaisuutta ja Marien rakkauden mysteeriä. Lukija tarttuu pienimpiinkin vihjeisiin seuratessaan naisten epätavallista elämää.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie. Gummerus. 2005.
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om Blanche och Marie
Suomentaja: Antero Tiusanen

Gummerus: Blanche ja Marie
Gummerus: Per Olov Enquist
Wikipedia: Per Olov Enquist

maanantai 24. elokuuta 2009

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

[...] meidän kaltaisillemme ihmisille tuottaa tyydytystä tieto, että teimmepä mitä tahansa, me teimme sen hyvässä uskossa. Tietysti me otimme joskus uskaliaita askelia ja toimimme usein hyvin yksioikoisesti, mutta eikö sekin ole parempi kuin että ei koskaan pane vakaumuksiaan koetukselle siksi että puuttuu joko tahtoa tai rohkeutta. Jos ihmisellä on tarpeeksi syvä vakaumus, tulee varmasti aika jolloin väistelyn jatkaminen on halveksittavaa.

Matsuji Ono on ikääntyvä japanilainen taiteilija, kuuluisan Mori-sanin opissa ollut maalaaja, joka osallistui ylpeänä omalla luovuudellaan Japanin keisarinajan ja toista maailmansotaa edeltäneen isänmaallisuuden aatteen levittämiseen. Tuhoisan ja tappiollisen sodan jälkeen nuorempi, amerikkalaistuva sukupolvi tuomitsee Onon kaltaiset patriotistit pettureina, jotka ovat osaltaan syypäitä sodan hirveyksiin ja estävät Japanin modernisoitumista ja kansainvälistymistä.

Taiteilija joutuu pohtimaan omia tarkoitusperiään ja motiivejaan kohtaamalla menneisyyden muistot, kun hänen nuorempi tyttärensä, Noriko, täytyy naittaa ja perheen maineen ja menneisyyden tulee olla tahraton. Kazuo Ishiguro käsittelee kaikkia omaa aikaansa kuvaavien taiteilijoiden perimmäistä kysymystä: onko taiteilijalla moraalinen vastuu olla myös poliittinen ja ottaa kantaa? Kuuluuko taidetta myöhemmin arvottaa suhteessa aikaansa?

Matsuji Onon pohdiskelut ovat tyyliltään lähes omaelämäkerrallisia. Ishiguro sallii päähenkilönsä ajatusten rönsyillä vapaasti assosiaatioissa ja muistojen anekdooteissa. Kaikkea leimaa perinteinen japanilainen kulttuuri: äärimmäisen kohteliaat sanamuodot (jopa loukkaukset verhotaan kohteliaisuuksiin!), teeseremoniat ja kunniakysymykset.

Uusi sukupolvi kasvaa erilaiseksi: Onon pojanpoika Ichiro perii isoisältään tämän sovinismin, mutta ihailee samuraiden ja ninjojen sijasta Kippari Kallea ja Amerikan villin lännen cowboy-sankareita. Ono ei ole kuitenkaan pelkästään katkera vanhus, vaan hän on kiinnostavan moniulotteinen henkilöhahmo, joka yrittää tasapainoilla sodan jakamien maailmojen ja aatteiden välillä tinkimättä periaatteistaan.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi. 1988.
Englanninkielinen alkuteos: An Artist of the Floating World
Suomentaja: Helene Bützow

Wikipedia: Kazuo Ishiguro

torstai 20. elokuuta 2009

Emma Juslin: Frida ja Frida

Pienenä kun vielä luulin Jumalan istuvan pilven päällä heiluttelemassa jalkojaan, odotin että jossain vaiheessa päähäni putoaisi lentävä narusandaali kokoa neljäkymmentäkaksi. Sama kuin isällä.
Mutta en ikinä saanut sandaalia päähäni. En edes yhtä surkeaa saapasta. Siinä vaiheessa sitä rupeaa uskomaan ettei Jumalaa olekaan tai että hän kulkee paljain jaloin pumpulinpehmeillä pilvillä. Oli miten oli, siitä on jo kauan kun uskoin sellaiseen. Ehkä silloin kun olin kymmenen. Tai seitsemän.


Frida ja Frida on jo toinen nuoren (s. 1985!) Emma Juslinin kirjoittama romaani. Loistavalla huumorintajulla ja suoraviivaisella ilmaisuvoimalla kirjoitettu tarina on täynnä riipaisevan todentuntuisia yksityiskohtia ja arkipäivän karua todellisuutta.

Kertojana on kasvukivuista ja kurjista kotioloistaan kärsivä 13-vuotias Selma, joka haikailee 20-vuotiaan isosiskonsa Irinan perään. Irina puolestaan on saanut tarpeekseen nurkkakuntaisesta suomenruotsalaisesta kotikylästään ja ankeanharmaasta kodistaan ja lähtee Pariisiin viettämään boheemielämää ja maalaamaan värikkäitä, fridakahlomaisia maalauksia.

Selma yrittää aikuistua mahdollisimman nopeasti kolmen vanhemman ja kolmen nuoremman sisaruksensa puristuksissa. Erityisesti nuoremmilla on jos jonkinlaisia ongelmia uhmaiästä Spiderman-pakkomielteeseen ja autismin alkuvaiheisiin. Äiti on väsynyt ja välinpitämätön, isä juo olutta ja kiroaa EU:n direktiivejä. Naapurissa asuu täydellinen Karlssonin perhe, joilla on L-kirjaimen muotoinen sohva ja litteä TV. Perheen arkea saapuu sekoittamaan juhannukseksi kotiin palaava Irina, joka tuo mukanaan uuden tyttöystävänsä, tukholmalaisen Fridan.

Frida ja Frida on todella mukaansatempaavaa luettavaa, eikä ihmekään että se on saanut loistavia arvioita. Odotan mielenkiinnolla Juslinin romaanien uusia suomennoksia; kolmannen romaanin (Ensamma tillsammans) suomennoksen, Yksin yhdessä, pitäisi ilmestyä ensi kuussa.

Emma Juslin: Frida ja Frida. Teos & Söderströms. 2008. 260 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Frida och Frida
Suomentaja: Jaana Nikula

Teos: Frida ja Frida
Teos: Emma Juslin
Kirjavinkit: Frida ja Frida
Savon Sanomat: Frida ja Frida

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Unelma numero kolme on juna joka kulkee Gibraltarin salmen yli. Tarifaa ja Tangeria yhdistää silta, joka on yhtä kaunis kuin se jonka Malika näki eräässä matkailulehdessä. Ylitys kestää viisi minuuttia. Malika istuu ensimmäisessä vaunussa ja seuraa tarkkaavaisesti matkan edistymistä. Kun he saapuvat Espanjan rannikolle, heitä odottaa vastaanottokomitea, joka ojentaa heille kukkia, tarjoilee taateleita ja maitoa. Malika rakastaa taateleita. Hän ottaa kolme ja hotkaisee ne hetkessä.

Marokon ja Espanjan välillä on vain vaivaiset viisitoista kilometriä. Tämä lyhyt pätkä merta paitsi erottaa hyvin erilaiset maat ja kulttuurit toisistaan myös toimii eräänlaisena symbolisena rajana Euroopan hyvinvointivaltioiden ja köyhän Afrikan välillä. Gibraltarin salmen aallot ovat kannatelleet kaikenlaisia venekuntia laittomista maahanmuuttajista kalliisiin huumelasteihin. Marokon pohjoisimmassa kolkassa, maagisen salmen rannalla sijaitseva Tanger on täynnä ympäri maanosaa paikalle matkanneita ihmisiä, jotka odottavat sopivaa tilaisuutta päästä salmen yli paremman elämän toivossa. Moni käyttää matkaan koko omaisuutensa. Moni täyteen ahdettu venelastillinen myös uppoaa salmen arvaamattomassa merenkäynnissä.

Marokkolainen kirjailija Tahar Ben Jelloun käsittelee tätä ilmiötä romaanissaan Lähtö. Nimensä mukaisesti jonkinlainen lähtö häilyy kaikkien romaanin henkilöiden mielessä. Tangerin teehuoneissa poltellaan hasispiippuja, juodaan minttuteetä ja tuijotellaan kaukana veden toisella puolella häämöttäviä Espanjan rannikon valoja. Teini-ikäinen Malika kuorii sormet kohmeisina katkarapuja päivät pitkät voidakseen joku päivä lähteä, sama se minne. Kenza yrittää elättää perhettään sairaanhoitajan vaatimattomalla palkalla, mutta haaveilee salaa samanlaisesta rakkaudesta kuin Tuulen viemää -elokuvassa.

Kenzan veli ja romaanin päähenkilö Azel, uskonnosta piittaamaton muslimimies, myy itsensä ja oman seksuaalisuutensa lähtiessään eurooppalaisen Miguelin matkaan Barcelonaan. Tämä homoseksuaalinen alistus- ja hyväksikäyttösuhde varakkaan eurooppalaisen miehen ja epätoivoisen, köyhän arabimiehen välillä symboloi omalla tavallaan romaanin laajempaa kokonaisuutta: Euroopan ja Pohjois-Afrikan tulehtuneita suhteita ja hyväksikäyttöä.

Rankka ja riipaiseva romaani ajankohtaisesta aiheesta.

Tahar Ben Jelloun: Lähtö. Gummerus. 2007.
Ranskankielinen alkuteos: Partir
Suomentaja: Annikki Suni

Gummerus: Lähtö
Gummerus: Tahar Ben Jelloun
Kiiltomato: "15 kilometriä toiseen universumiin"
HS kirjat: "Rahan ja pahan maailmaa pakoon"
Kirjavinkit: Lähtö

Katso myös nämä:

maanantai 10. elokuuta 2009

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns

All day, this poem about Kabul has been bouncing around in my head. Saib-e-Tabrizi wrote it back in the seventeenth century, I think. I used to know the whole poem, but all I can remember now is two lines:
"One could not count the moons that shimmer on her roofs, Or the thousand splendid suns that hide behind her walls."

Khaled Hosseini's first bestseller, The Kite Runner, hit the American and European lists in 2003 and was adapted into an award-winning film in 2007. His second novel, A Thousand Splendid Suns, continues his quest to write about the life of Afghan people. While his first novel focused on the warring country from the point of view of two young boys, the second adopts a more challenging approach through two women living in Kabul. Hosseini himself explains, "I suppose there were some easier roads I could have gone down, but I chose this one because, both as a writer and an Afghan, I couldn't think of a more riveting or important or compelling story than the struggle of women in my country."

A Thousand Splendid Suns tells the story of Laila and Mariam, two Afghan women from different generations. Mariam grows up near Herat with her mother. She is a harami - a bastard - the illegitimate daughter of Jalil, a man with three wives and nine legitimate children. Mariam dotes on her generous father, but is crushed when she eventually realizes that he is ashamed of her very existence. Jalil's wives decide to get rid of the difficult 15-year-old girl by marrying her off to a Kabuli shoemaker, Rasheed.

Two decades later, Laila is growing up in Kabul with an educated, liberal father and a mother who is slowly losing her mind worrying about her two sons who were lost in the war against the Soviets. Laila's everyday life is literally shattered when a bomb hits her home. Rescued by Rasheed, one of their neighbours, Laila becomes his second wife, hated and resented by Mariam. But things gradually change as the women manage to find something in common, despite everything they've been through.

A Thousand Splendid Suns is a touching story. I can see why it appeals to so many Western readers: it is written in a predictable "Western" way. Despite the cultural peculiarities and the occasional Farsi or Pashto words for the sake of "local colour", the actual characters act and think in ways that are not so very different from us. They can be easily identified with, even though they are far away and live in circumstances that seem humanely impossible.

The description of Kabul in the novel shows that the author is truly in love with the city. The pictures that we see in newspapers and on the TV screen - dust-coated, dirty streets lined with menacing, barren brick walls - are only a part of the picture. Actual people live real lives within those walls. The women in Kabul, as opposed to many other parts of the country, were anything but repressed in the times before the Taleban. The novel tries to bring new colours into the simplified black-and-white image of Afghanistan that many people still have.

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns. Bloomsbury. 2007. 417 pages.

Khaled Hosseini.com
Bloomsbury: Khaled Hosseini
Indian Muslims review: A Thousand Splendid Suns
Wikipedia: A Thousand Splendid Suns
Wikipedia: Khaled Hosseini

See also: