keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tärpit Turun kirjamessuille 2. - 4.10.2015

Turun kirjamessut järjestetään Turun messukeskuksessa 2. - 4.10, eli jo ylihuomisesta alkaen! Olen matkustanut täältä Itä-Suomen sydämestä varta vasten Helsingin kirjamessuille jo viitenä vuotena peräkkäin, mutta Turun kirjamessuille en ole aiemmin eksynyt. Jännä nähdä, mitä messuilta löytyy; ainakin ohjelma vaikuttaa lupaavalta.

Yhdistän kätevästi työn ja huvin eli osallistun myös Kansainväliseen kääntäjienpäivään, joka pidetään tänä vuonna juurikin Suomen Turussa perjantaina 2.10 osana kirjamessujen ohjelmaa. Myös messuvieraat saavat tulla kuuntelemaan kääntäjienpäivän puheenvuoroja, eli jos sarjakuvien suomentaminen tai vaikkapa Oscar-gaalan lähetyksen pikatekstittäminen kiinnostaa, niin kannattaa kurkata päivän ohjelma täältä. Varsinaisesta messuohjelmasta löytyy myös paljon kääntämiseen liittyviä aiheita.

Messuilla minua kiinnostavat ainakin nämä:

perjantai 2.10
Ihanneihmisen ahdas muotti (Runohuone Auditorio 2 klo 11.00)
-- mm. Anu Holopainen kertoo ajatuksia herättävästä nuortenkirjastaan Ihon alaiset.
Antti Holma: Kauheimmat runot (Agricola A-halli klo 12.30)
-- Selailin tätä jo kirjakaupassa ja hykertelin itsekseni. :)
Maria Turtschaninoff: Maresi (Kuisti B-halli klo 12.45)
-- Kirjabloggaajien kehuma Maresi voitti Finlandia Juniorin vuonna 2014. Luin tämän vasta äskettäin eikä tätä ole suotta hehkutettu.
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (Fiore A-halli klo 13.05)
-- Tämänkin luin aiemmin tässä kuussa. Kiinnostaisi kuulla lisää kirjan taustoista.
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Eino 2. krs klo 15.40)
-- Tämän kannet suljin toissapäivänä, myöhään illalla, enkä sitten saanut unta tuntiin, kun mietin kirjan kuvioita ja tapahtumia vielä pitkään mielessäni...

lauantai 3.10
Mikaela Strömberg: Sophie (Eino 2. krs klo 10.30)
-- Tositapahtumiin perustuva 1800-luvulle sijoittuva romaani kiinnostaa.
Intia kirjailijan inspiraation lähteenä (Kuisti B-halli klo 12.00) 
-- Olen lukenut paljon Intiaan liittyvää kirjallisuutta - tosin enemmän opiskeluaikoina - ja aihe kiehtoo edelleen.
Leena Krohn: Erehdys (Kuisti B-halli klo 12.40)
-- Krohnin tuorein teos on lukulistallani.
Kääntäjä kirjallisuuden välittäjänä (Eino 2. krs klo 12.40)
-- En ole vielä lukenut Katja Ketun Kätilöä, mutta sen verran tiedän romaanin kielestä, että voin kuvitella, ettei sen kääntäjillä ole ollut helppoa. Kolme Kätilö-romaanin kääntäjää keskustelevat.

sunnuntai 4.10
Paneelikeskustelu kääntämisestä (Eino 2. krs klo 12.30)
-- Keskustelua kääntäjien nykytilanteesta ja kääntämisen tulevaisuudesta.
Käännös ja sen kritiikki (Eino 2. krs klo 13.10)
-- Suomentajat ja kirjallisuuskriitikot keskustelevat käännöskirjoista. Miten kriitikko voi arvioida käännöksen laatua? Tämä kiinnostaa sekä kääntäjänä että kirjabloggaajana. :)
Katja Kettu: Yöperhonen (Agricola A-halli klo 13.50)
-- Ketun uutuusromaanikin on lukulistalla.
Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani (Agricola A-halli klo 14.30)
-- Vuoden huikeimmat, vaikuttavimman ja yksinkertaisesti parhaan (!) tietokirjan esittely. Tätä ei kannata jättää väliin.

Onko messuille menossa muita ensikertalaisia? Mitä odotat eniten messuilta?

maanantai 28. syyskuuta 2015

Haruki Murakami: The Strange Library

"Please step right this way," the old man beckoned. Beyond the inner door was a shadowy corridor lit by a single flickering bulb. We stepped into the dying light.

Haruki Murakami is a master storyteller and especially a master of short stories. Despite this, none of his short story collections have been translated into Finnish. Only novels. (The newest one, a translation of Hard-Boiled Wonderland and the End of the World entitled Maailmanloppu ja ihmemaa, will be published next month.)

The Strange Library is an individually published short story, or a novella, or a children's picture book, or an art book, or a collage or... I don't even know what it is. I think in this case pictures definitely speak louder than words. This is what the front cover of my edition looks like:

There's an ominous warning on the side: "For internal use only". The cover pages open like flaps:
A creepy, laughing mouth. A hypnotising eye. And then there's the first page and the story begins:

The Strange Library tells the story of a young boy who finds himself trapped in the basement of a local library. And this is not a homely, bright, inviting book-lover's library, but a dark, creepy, truly strange library. An old man forces the boy to sit in Room 107 and tells him that he has one month to memorize three books from cover to cover before he can go home. An ethereal girl and a sheep man (very Murakamiesque!) visit the boy and try to help him. There are doughnuts, a full moon, a black dog and the Ottoman Empire. The reader can't be quite sure what is fake and what is real. The creepy story is like a distressing nightmare that you want to wake up from, but can't.


The story is full of mysteries, symbols and allegories that went way beyond my understanding. :) But maybe nightmares like this are not meant to be understood on a rational level. The story was also surprisingly dark and depressing for Murakami, and certainly very dark for a children's book (as the book is categorised). But I liked the way the pictures complemented the tale and made it more visual and dreamlike.


So a word of warning: don't read this as your first Murakami or you may be too confused or depressed to read any of his other work. ;) But the book is still worth a read if only for the quirky twists and turns that the illustrations add to the story.

Haruki Murakami: The Strange Library. Knopf. 2014. 96 pages.
Originally published in Japanese as Fushigi na toshokan
Translated by Ted Goossen
Art direction and design by Chip Kidd

HarukiMurakami.com: The Strange Library
Wikipedia: Haruki Murakami

lauantai 19. syyskuuta 2015

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani

Minä vihaan palelemista. En ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. En todellakaan ole mikään seikkailija. Silti olen yrittänyt puolet aikuisesta elämästäni päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään. Toisinaan minä ajattelen, että minusta tuli lääkäri vain, jotta voin ottaa selvää, mitä tapahtui.

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on aivan huikea, lumoava, visuaalisesti hätkähdyttävä teos. En ole koskaan lukenut tällaista tietokirjaa: näin tunteella ja intohimoisesti aiheeseensa perehtyvää ja samalla syvän analyyttistä ja perusteellista. Ei ihmekään, että kirja voitti tietokirjallisuuden August-palkinnon ilmestyttyään.

Uusman tavoin minäkään en pidä palelemisesta enkä erityisemmin talvesta. En käsitä, mikä ajaa lukuisia ihmisiä kiipeämään lumihuippuisille vuorille ja tavoittelemaan hyytävän kylmiä napa-alueita henkensä kaupalla. Silti luen tällaisista uskalikoista kertovia seikkailukertomuksia ahmien ja mukana eläen. Naparetki-kirjan seikkailu on yksi parhaista, jonka olen lukenut.

Vuonna 1897 insinööri Salomon Andréen johtama ruotsalainen retkikunta lähti pyrkimään vetypallolla kohti pohjoisnapaa. Tarkoituksena oli lentää pohjoisnavan yli, pudottaa sinne poiju merkiksi saavutuksesta ja jatkaa matkaa kohti Siperiaa tai Kanadaa. Kolmihenkiseen retkikuntaan kuuluivat lisäksi valokuvaaja Nils Strindberg ja insinööri Knut Frænkel. Asiat menivät alusta asti pieleen, kun pallon ohjaamiseen tarvittavat laahausköydet irtosivat lähdössä. Silkkipallo ajelehti päämäärättömästi kohti pohjoista ja runsaasti vetykaasua vuoti taivaan tuuliin. Sen piti pysyä ilmassa 30 päivää, mutta vain vajaan kolmen vuorokauden kuluttua se tömähti maahan eikä noussut enää. Andréen pohjoisnaparetkikunta oli 480 kilometrin päässä lähtöpaikastaan keskellä jäätikköä. Yhtä kotiin palannutta kirjekyyhkyä lukuun ottamatta heistä ei kuulunut enää sanaakaan.


Vuonna 1930, 33 vuotta retkikunnan katoamisen jälkeen, muuan alus nousi sattumalta maihin Valkosaari-nimiselle karulle kalliosaarelle Huippuvuorilta koilliseen. Saarelle ei yleensä pääse, koska se on aina ajojäiden piirittämä, mutta vuosi 1930 oli ollut poikkeuksellisen lämmin.

Saarelta löytyi leiri ja kolme luurankoa, jotka varmistuivat Andrée-retkikunnan jäänteiksi. Joku tai jotkut olivat haudanneet Strindbergin ruumiin kivien alle. Frænkel oli kuollut makuupussiinsa telttaan. Andrée itse oli menehtynyt istuma-asentoon kalliopaaden viereen.

Kymmeniä vuosia myöhemmin nuori lääkäri ja kirjailija Bea Uusma kiinnostuu tapauksesta ja alkaa tutkia sitä. Andrée-retkikunnan arvoituksesta tulee hänelle suorastaan pakkomielle. Hän kerää todistuskappaleita, tavaa retkikunnan jäsenten päiväkirjamerkintöjä, tutustuu ruumiinavauspöytäkirjoihin ja yrittää lukuisia kertoja päästä itsekin käymään Valkosaarella. Naparetki - Minun rakkaustarinani on syntynyt näiden tutkimusten tuloksena.

Andrée-retkikunnan päiväkirjan sivuja. Kirjan kuvitusta.
Tietokirjasta tekee upean juuri se, että Uusma suhtautuu niin henkilökohtaisen, peittelemättömän intohimoisesti aiheeseensa. Hän takertuu yksityiskohtiin, pohtii, spekuloi, analysoi ja selvästi nauttii mysteerin selvittämisestä. Jotenkin ymmärrän tuollaista pakkomielteen partaalla horjuvaa tarvetta tutkia, selvittää ja löytää vastauksia...

Mystisintä retkikunnan kohtalossa on juuri kolmikon kuolinsyy(t). Andrée, Strindberg ja Frænkel olivat varustautuneet jäätiköllä selviytymiseen: heillä oli runsaasti ruokaa, lämpimiä vaatteita, lääkkeitä ja aseita. He vetivät perässään painavia varusterekiä pyrkiessään pallon putoamispaikalta kohti etelää. Päiväkirjat paljastavat, että he kulkivat useita kuukausia arktisilla ahtojäillä ja metsästivät ja söivät jääkarhuja ja hylkeitä. Lokakuun 5. päivä he nousivat maihin Valkosaarelle ja rakensivat sinne leirin tarkoituksenaan talvehtia saarella ja lähteä taas keväällä jatkamaan matkaa. Kolme päivää myöhemmin, lokakuun 8. päivänä, päiväkirjamerkinnät loppuvat. Retkikunnan jäsenet kuolevat, vaikka heillä on yhä runsaasti muonaa, polttoainetta, toimivia aseita ja lämpimiä vaatteita. Ruumiista ei löydy ruhjevammoja eikä luita ole murtunut.

Ruumiinavauspöytäkirjan merkintöjä. Kirjan kuvitusta.
Tätä arvoitusta Uusma yrittää ratkaista. Mitä oikein tapahtui? Mihin retkikunnan jäsenet kuolivat ja missä järjestyksessä? Miksi yksi haudattiin, mutta kahta muuta ei? Kuinka kauan viimeisimpänä elossa ollut eli vielä toisten jälkeen?

Naparetki on graafisesti upea, tyylikäs ja ajatuksella koottu teos. Se on täynnä hyytävän kylmiä värejä, taidolla sommiteltuja tekstejä ja valokuvia - Strindbergin naparetkellä ottamat rakeiset mustavalkokuvat sulassa sovussa Uusman järjestyskameralla ottamien komeiden värikuvien kanssa. Tuntuu siltä, että juuri tämä kyltymätön uteliaisuus yhdistää retkikunnan jäseniä ja Uusmaa: palava halu tutkia ja dokumentoida tuntematonta, etsiä vastauksia ja seikkailla. Järjetön seikkailuhalu, pakkomielle, rakkaus.

"Jag kan ej följa dig." Jäähyväiskortti Nilsille Anna Charlierilta. Kirjan kuvitusta.
Nils Strindbergin kihlattu, Anna Charlier, ei voinut seurata rakastettuaan tämän matkalle, mutta Uusma seuraa. Hän on vain 113 vuotta myöhässä.

Minun on ratkaistava arvoitus, mutta en saa sitä koskaan tehdyksi, ellen uppoudu retkikuntaan syvemmin. Minun on yritettävä seurata heitä. Minun on päästävä heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän rispaantuneiden päiväkirjasivujensa sanojen taakse. Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle.

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani. Like. 2015. 290 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria
Suomentaja: Petri Stenman
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Like: Naparetki - Minun rakkaustarinani
Like: Bea Uusma

Bea Uusma kertoo kirjastaan Turun kirjamessuilla sunnuntaina 4.10 (Agricola A-halli klo 14.30).

tiistai 15. syyskuuta 2015

Booker-palkintoehdokkaat 2015

Tämän vuoden Booker-palkintoehdokkaat, eli kuuden kirjan "lyhytlista", julkistettiin tänään. Palkintohan myönnetään vuosittain parhaalle englanninkieliselle romaanille. Viime vuonna valintaperusteet muuttuivat niin, ettei kirjailijan kotimaalla ole enää väliä, kunhan kirja on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Iso-Britanniassa. Vuoden 2014 Bookerin voitti australialaisen Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North.

Tämän vuoden kuusikosta ei yhtä lukuun ottamatta löydy suomalaisille kovin tuttuja (ts. suomennettuja) kirjailijoita. Ehdokkaat ovat:

Marlon James: A Brief History of Seven Killings
Moniääninen, fiktiivinen elämäkerta kertoo Bob Marleyn murhayrityksestä Jamaikalla vuonna 1976.

Tom McCarthy: Satin Island
Lontoon yritysmaailmaan sijoittuva romaani informaatiotulvasta ja ihmiskunnan tilasta.

Chigozie Obioma: The Fishermen
Nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvan veljestarinan kertoja on 9-vuotias Benjamin.

Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways
Kertomus 13 maahanmuuttajamiehestä, jotka perustavat omalaatuisen perheyhteisön Sheffieldiin.

Anne Tyler: A Spool of Blue Thread
Kolmen sukupolven vaiheista kertova amerikkalainen perhesaaga on kirjailijan mukaan hänen viimeinen romaaninsa. Tylerilta on suomennettu tusinan verran teoksia.

Hanya Yanagihara: A Little Life
Neljän opiskelutoverin ystävyys saa synkkiä sävyjä, kun menneisyyden traumat vaivaavat.

Booker-palkinnon voittaja julkistetaan 13.10.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Ulkonäkö vaikuttaa moniin asioihin, kunnollisen opiskelu- ja työpaikan saamiseen, elämänkumppanin löytämisestä nyt puhumattakaan. [...] jo vuosikymmeniä sitten monet tutkimukset todistivat, että viehättävät ja hoikat ihmiset saivat todennäköisemmin töitä, usein jopa paremmalla palkalla kuin ylipainoiset ja epäesteettiset.

Pitkät ihmiset ovat älykkäämpiä kuin lyhyet (väittää eräs tutkimus). Kauniit ihmiset menestyvät työelämässä paremmin ja saavat korkeampaa palkkaa kuin keskivertokansa (väittää eräs professori). Kulttuurissamme ihannoidaan nuoruutta, seksikkyyttä ja tiukat kauneusihanteet täyttäviä kasvoja ja vartaloita (se tiedetään ilman tutkimuksiakin).

Anu Holopainen käsittelee tuoreessa nuortenkirjassaan yhteiskunnan asettamia ulkonäköpaineita ja ulkonäön muokkaamista. Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, missä ulkonäön kirurgisesta parantelusta on tullut yhtä yleistä kuin mitä sen ei-kirurginen "parantelu" on nykyään: nykypäivänähän lähes kaikki (naiset) meikkaavat, muotoilevat kulmiaan, hoitavat kynsiään ja värjäävät hiuksiaan.

Plastiikkakirurgia on kirjan maailmassa niin yleistä, että "luomuilusta", eli muokkaamattomana pysymisestä, on tullut poliittinen vastarintaliike, vähemmistön ajama aate. Luonnollista kauneuskäsitystä puolustavillakin on varsin pätevät perustelut argumenteilleen:

Julkinen terveydenhuolto on tarkoitettu oikeiden sairauksien hoitoon, eikä iso nenä tai A-kupin rinnat ole sairaus. Sen sijaan on hyvin, hyvin sairasta, että jonkun mielestä on oikeudenmukaista käyttää yhteisiä varoja turhamaisuuteen ja vääristyneen kehonkuvan edistämiseen.

Ulkonäön muokkaaminen herättää vahvoja mielipiteitä. Vain varakkaat pääsevät parhaille klinikoille. Muut saavat tyytyä passikuva-automaatteja muistuttavien InstaPlastien pikamuokkauksiin, joissa voi tilata itselleen vaikka töröhuulet silmänräpäyksessä. Parannellusta ulkonäöstä on tullut statussymboli: muokatut pääsevät kovapalkkaisiin töihin; luomuilu yhdistetään köyhyyteen, rumuuteen ja konservatiivisuuteen. Muokkaukset alkavat jo pikkulapsena, jos vain vanhemmat antavat alaikäiselle luvan niihin. Jopa napaa (!) pidetään epäesteettisenä ja se voidaan poistaa leikkauksella, jotta vatsasta tulee täydellisen litteä pinta.


Aluksi Holopaisen kuvittelema maailma vaikuttaa hurjalta ja mielikuvitukselliselta dystopialta, mutta tarkemmin ajateltuna se ei ole mitenkään mahdoton. Nykyään pelkästään hiusten väriä ja tyyliä vaihtamalla voi luoda itselleen uuden lookin vaikka monta kertaa vuodessa. Kosmeettinen plastiikkakirurgia yleistyy eikä sitä enää paheksuta niin voimakkaasti kuin ehkä joskus. Ulkonäön muokkaamista ja parantelua voisi kauhistella pinnallisena turhamaisuutena, mutta se olisi tekopyhää. Kaikkihan me haluamme olla tyytyväisiä ulkonäköömme ja suurin osa meistä - sekä miehet että naiset - "muokkaa" sitä jotenkin - oli se sitten meikkaamalla, värjäämällä, kampauksilla, treenaamisella, lävistyksillä, tatuoinneilla, kosmeettisilla hoidoilla tai leikkauksilla.

Holopaisen nopealukuinen kirja on trendikkään moniääninen ja monimediainen: tarina sujuttelee ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan välillä, blogitekstien ja chat-keskustelujen maailmassa. Romaanin antama kuva ulkonäkökeskeisestä tulevaisuudesta ei ole kovin toiveikas, mutta se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja uuden näkökulman myös nykypäivän tilanteeseen - kuten hyvän tulevaisuusdystopian kuuluukin.

Myös mm. Kirjakko ruispellossa, Niina T., Mai Laakso ja Kirjahilla ovat lukeneet kirjan.

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto. 2015. 202 sivua.

Karisto: Ihon alaiset
Karisto: Anu Holopainen
Risingshadow'n arvostelu

perjantai 11. syyskuuta 2015

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja

Kannen kuvat: Satu Kettunen
- Oletko koskaan pitänyt yökirjaa?
- En. Mutta ehkä sinä voisit opettaa minulle, miten sitä pidetään.

Inka Nousiainen on kirjoittanut useita nuorten- ja aikuisten romaaneja, joista omia suosikkejani ovat erityisesti Arvaa ketä ajattelen (2007) ja Kirkkaat päivä ja ilta (2013). Kesällä ilmestynyt Yökirja on Nousiaisen ensimmäinen kuvakirja lapsille. Kirjan on kuvittanut Satu Kettunen.

Yökirja kertoo 6-vuotiaasta Kuusta, joka ei voi mennä päivisin ulos, koska hän tulee valosta hirmuisen kipeäksi. Niinpä hän käy yksin ulkona öisin ja pitää päiväkirjan sijasta yökirjaa. Eräänä yönä Kuu tapaa vihreäsilmäisen, ketunnäköisen Raan, joka istuu puun alla ja itkee. Raan vieressä on surullinen koira nimeltä Suru. Surullinen Raa ja yksinäinen Kuu tutustuvat ja ystävystyvät.

Kuun kotona on 4-vuotias pikkusisko Oo La Laa, joka aikoo isona sirkukseen töihin. Raan ja Oo La Laan äiti ompelee koneella päivät pitkät Ystäviä, suuria nukkeja yksinäisille aikuisille, joilla ei ole öisin ketään, jota halata.

Ensilukemalta Yökirjan tarina oli minusta hieman sekava ja liiankin tajunnanvirtamainen. Kirjassa on kuitenkin paljon kauniita lauseita ja ajatuksia ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Näin yksinkertaisesti ja oivaltavasti yksinäisyyttäkin voi kuvailla, käyttämättä varsinaista sanaa 'yksinäisyys':

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.

 
Kuviin on sommiteltu kollaasimaisesti paljon erilaisia elementtejä, muotoja, värejä, kuvioita ja pintoja, jotka houkuttelevat koskettamaan ja kuvittelemaan, miltä jokin tuntuu (koiran turkki, lehtiä, sammalta, kangasta, muovia...). Violetit, turkoosit ja syvänsiniset värit sopivat hyvin kirjan surumieliseen, mutta taianomaiseen yölliseen tunnelmaan. Yökirja on vasta toinen Kettusen kuvittama kirja; ensimmäisestä hän sai Rudolf Koivu -kuvituspalkinnon.


Suosittelisin Yökirjaa 5-vuotiaasta ylöspäin. Oma 3-vuotiaani oli selvästi kirjalle vielä liian pieni eikä hän jaksanut keskittyä välillä vaikeatajuiseen ja abstraktiin tekstiin, jossa ajatukset juttelevat keskenään ja Kuun kyyneleet tulevatkin ulos Raan silmistä.

Kirjan kaunein kohta on se, kun Kuu uskaltaa näyttää Raalle, millaisessa kiiltävässä "avaruuspuvussa" hän joutuu kulkemaan päivisin, jotta aurinko ei satuttaisi häntä. Kirjassa käsitellään siis myös erilaisuuden hyväksymistä:

Ajattele että kenelläkään muulla ei ole tuollaista. Miten monella on esimerkiksi silmälasit. Mutta kenelläkään ei ole avaruuspukua. Sinä et ole niin kuin muut, ja juuri siksi minä sinusta tykkäänkin.

Niin yksinkertaista se on. :)


Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja. Tammi. 2015.

Kirja.fi: Yökirja
Kirja.fi: Inka Nousiainen
Kirja.fi: Satu Kettunen

torstai 3. syyskuuta 2015

Alex Capus: Léon ja Louise

Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta.

Tämän hämmästyttävän yksityiskohtaisen kuvan 17-vuotias Léon Le Gall muodostaa kirskuvalla pyörällä ohi vilahtavasta Louisesta nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Léonilla täytyy olla melkoinen supernäkö, kun hän erottaa vinhaa vauhtia polkevan tytön linttaan astutut nauhakengät, mutta ei syytetä Léonia mielikuvansa epäuskottavuudesta vaan pistetään kaikki ihastumisen piikkiin. :)

Ranska, Saint-Luc-sur-Marnen kylä, vuonna 1918. Nuori Léon on rautatieaseman sähköttäjä; Louise vie kuolinviestejä sodassa kaatuneiden läheisille. He tutustuvat ja rakastuvat simpukka-aterian äärellä Atlantin aaltojen iskiessä rantaan. Kun samaiseen rantaan iskevät myös ensimmäisen maailmansodan pommit ja kranaatit, Léon ja Louise joutuvat eroon toisistaan ja kumpikin luulee toisen kuolleen.

Normandian rannikolla
Vuosia myöhemmin Léon, naimisissa oleva perheenisä, näkee Louisen näköisen naisen Pariisin metrossa. Tällä kertaa toinen maailmansota ja sen myötä Pariisin miehitys aiheuttaa erottaa rakastavaiset toisistaan.

Otin tämän kirjan matkalukemiseksi Ranskaan ja täytyy sanoa, että kerrankin valinta osui aivan nappiin! Pariisin sokkeloiset kadut ja kujat vilahtelivat jalkojen alla päivisin ja kirjan sivuilla iltaisin. Eräänä päivänä nousimme metrosta Saint-Michelin aukiolle, ja illalla sain hämmästellä hotellihuoneessa outoa yhteensattumaa, kun luin Léonin nousevan metroaseman portaita ylös Saint-Michelin aukiolle! Lisäksi lukuromaani oli tietenkin sopivan koukuttava, muttei liian (toisin kuin eräs, joka vei aikoinaan jopa liikaa aikaa häämatkalla). ;)

Léon ja Louise oli kirjastossa pistetty "Rakkaus"-osastolle, mutta sen rakkaustarina on kaikessa imelyydessäänkin virkistävän erilainen. Hieman harhaanjohtavasti kirjan kansiliepeessä lukee, että Léonin avioliitto Yvonnen kanssa estää tämän onnen Louisen kanssa. Kirjan parasta antia on nimenomaan se, että Léonin avioliitto ei suinkaan ole onneton eikä tämän vaimo ole mikään tyranni vaan vahva naishahmo, rakastava vaimo, tiikeriäiti, marttyyri. Toisaalta myöskään Louise ei ole mikään ilkeä "toinen nainen", joka yrittää rikkoa Léonin avioliiton. Kolmiodraama on absurdi ja omituinen, mutta siinä mielessä kiehtovan erilainen, että kukaan kolmikosta ei tunne syvää mustasukkaisuutta ketään kohtaan. Léonin ja Yvonnen pitkä avioliitto seisoo vankalla pohjalla ja perustuu kumppanuuteen ja luottamukseen, ja vaimo antaa miehelle vapaat kädet etsiä Louise käsiinsä. Onko tämä suurta rakkautta vai järjetöntä välinpitämättömyyttä, sen saa lukija itse päätellä.

Eräs ajatusleikki, joka tuli jostain syystä kirjaa lukiessa mieleen: entä jos Louise olisikin ollut Louis? :) Tämä olisi luonut kirjaan todella mielenkiintoisen ulottuvuuden, joka sekin olisi ollut täysin mahdollinen.

Kokonaisuudessaan Léon ja Louise tarjosi juuri sitä, mitä odotinkin: rakkautta sodan keskellä, viihdyttävää kerrontaa, romantiikkaa ja vähän suruakin. Emmi Kyytsösen käsialaa oleva kansi on kaunis ja sopii romaanin tunnelmaan. Kirjaa suosittelevat myös Kirsi, Leena Lumi, Katja / Lumiomena ja Susa.

Alex Capus: Léon ja Louise. Atena. 2012. 309 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Léon und Louise
Suomentaja: Heli Naski

Atena: Léon ja Louise
Atena: Alex Capus

tiistai 1. syyskuuta 2015

Anni Nupponen: Nainen ja kuningas

Minun voimani oli parantaa ja parantaa aina vain uudelleen, korjata ja eheyttää. Minä olin siis vahva, vahva omassa itsessäni. Areth - hän oli vahva, mutta eri tavalla kuin minä, jumalansa tavalla. Vaikka hän aiheutti minulle suurta surua, niin suurta, että mieleni lähes sortui, en lopulta saattanut syyttää häntä, sillä tuolloin minun olisi pitänyt syyttää häntä siitä, mitä hän oli.

Anni Nupposen alun perin omakustanteena ilmestynyt Nainen ja kuningas voitti vuonna 2009 Kuvastaja-palkinnon, joka myönnetään parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle. Sittemmin romaanin korjatun painoksen on julkaissut Vaskikirjat.

Rakeinen ja kökkö kansi ei nosta odotuksia kovin korkealle ja kirja on jotenkin onnistuttu sitomaan niin kehnosti, että sivut uhkaavat irrota, jos niitä kääntelee liian rivakasti. Tarina on kuitenkin sen verran vetävä, että melko rivakasti niitä tuli välillä käänneltyä. :)

Eelis on parannuksen salin ylin nainen ja taitava parantaja. Työssään hän kohtaa kuningas Arethin, ylpeän ja itsevarman hallitsijan, joka ei kaihda sotaa, mutta kaipaa yksityiselämässään myös kumppania. Eeliksen ja Arethin kypsä suhde perustuu tasavertaisuuteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen, mutta velvollisuudet kahlitsevat kummankin rooliinsa eikä yhteinen elämä näytä mahdolliselta.

Ymmärrän, miksi Nupposen tyyliä on kuvailtu waltarimaiseksi. Kieli on ylevää, vanhakantaista ja runollista, mutta samalla soljuvaa ja taianomaista. Polveilevat lauseet, joissa ei kuitenkaan ole turhaa toistoa, ja paikoin vanhanaikainen sanajärjestys sekä etäännyttää että lumoaa. Myös Sinuhe oli paikkaansa maailmasta etsivä lääkäri ja mahtavan hallitsijan alamainen, hieman Eeliksen tavoin!

Täytyy sanoa, että olen harvoin lukenut näin koskettavaa ja todentuntuista kuvausta sodasta nimenomaan kotirintaman näkökulmasta. Ja tarkoitan todella todentuntuista, vaikka kyse on fantasiamaailmasta. Pojat ja miehet sotivat jossain kaukana ja ovat poissa vuosikausia, mutta sodan kauheudet tuntuvat silti konkreettisesti kotiin jääneiden luona. Ruuasta on pulaa, kun kaikki pitää toimittaa armeijalle. Kaupunkiin tulvii pakolaisia. Huhut, pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta leviävät kansan keskuudessa, kun uutisia sodan edistymisestä ja läheisten kohtalosta ei kuulu.

Romaanissa ei ole mitään miekkojen kalistelua, hirveitä petoja tai mahtavia taikoja. Fantasiakirjaksi se on melko seesteinen ja pohdiskeleva, ja keskittyy päähenkilön mietteisiin ja elämänkaareen. Kirjassa pohditaan syvällisesti kysymyksiä yksilön vastuusta, sodan etiikasta ja oikeudesta onneen.

Kirjasta välittyi hienosti Eeliksen omat tunteet sotaa ja kärsimystä kohtaan. Parantajana hän ei voi käsittää sitä, miksi joku haluaisi tarkoituksellisesti vahingoittaa tai tappaa toisen ihmisen. Eeliksen vahva vakaumus antaa kirjalle jopa pasifistisia sävyjä. Vastaparina on tietenkin kuningas Areth, sankareiden ja sodan jumalan parissa kasvanut vahva hallitsija. Parantaja ja sotilas, nöyrä palvelijanainen ja mahtava kuningas... Kaksi vastakkaista voimaa vetävät toisiaan puoleensa kuin erinapaiset magneetit. Eeliksen ja Arethin maailmankuvien erilaisuus tekee suhteesta jopa hieman epäuskottavan, vaikka sisäinen kamppailu yhdistää heitä.

Jos jotain olisin kirjaan vielä kaivannut, niin enemmän yksityiskohtia Eeliksen työstä. Parantajat parantavat kirjassa sairaita ajatustensa ja käsiensä avulla, mutta olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää Eeliksen arjesta ja yksittäisistä potilaista.

Bloggaajista myös Marjaana on ihastunut kirjaan.

Anni Nupponen: Nainen ja kuningas. Vaskikirjat. 2009. 288 sivua.

Vaskikirjat: Nainen ja kuningas
Osuuskumma: Anni Nupponen