sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Jera Hänninen: Harakkapoika

Useimmille koulun oppilaista minua ei ole. Ei vielä, mikä on ihanaa. Saa aloittaa melkein puhtaalta pöydältä. Tutustuu uusiin ihmisiin, saa ystäviä, joille pitää kutsuja. Melkein heti lukukauden alussa pidän suuret kutsut. Puutarhakutsut. Päätin sen juuri. Kutsuissani voin tutustua uusiin ihmisiin. Ottaa rennosti, tarjoilla booliakin, kuohuviinistä tehtyä kirpeän raikasta boolia, jossa lilluu kiivihedelmän viipaleita ja pakastettuja viinirypäleitä jääpalojen sijaan, oikeastaan kaikenlaisia pakastettuja hedelmänpaloja tavanomaisten jääpalojen sijaan. Luoja, kuinka nerokas keksintö. Jääpalat, ne ovat täysin poissa muodista. Pakastettuja hedelmiä niiden olla pitää.

Harakkapoika kertoo Karri Ronkaisen tarinan. Karrin isä on varsinainen suomalainen self-made man, monitoimimies ja kunnianhimoinen itäsuomalainen ravintoloitsija. Äiti taas on vähintään yhtä kunnianhimoinen ja yrittää tasapainotella rahanhimonsa ja vanhoillisen uskonnollisuutensa välillä. Karri haluaa koko lapsuutensa ajan olla joku muu, vaikkapa seikkailukirjojen tai television draamasarjojen henkilö: rikas, kuuluisa, kaikkien ihailema. Vanhempiensa rikastuttua ravintolayrityksellä hän yrittää ostaa itselleen kavereita koulussa karkilla ja rahalla, perättömillä lupauksilla luokkaristeilyistä ja juhlista. Hän uudistaa itseään yhä uudelleen, rakentaa identiteettinsä olemattomalle pohjalle ja peilaa itseään aina toisten katseisiin.

Perheen konkurssi uutisoidaan laajasti lehdissä ja Ronkaisen perheen menestystarina on lopussa. Isä juo ja pelaa viimeisetkin rahat, ja äiti alkaa saarnata kahta kauheammin kadotuksesta ja helvetintulesta. Karri kärsii rajattomasta häpeäntunteesta. Hän päättää ottaa pesäeron perheeseensä ja löytää punk-musiikista anarkismin ja esteettisyyden ihannoinnin.

Romaanin toinen osa on otsikoitu sanalla "Vanhuus". Siinä kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä Karri kertoo elämänsä toisesta vaiheesta: muutosta Helsinkiin, jossa hän tapaa Mariuksen, joka uskoo hedonismiin ennemmin kuin moraaleihin. Yhdessä he alkavat viettää Anne Ricen vampyyrikirjoista tuttua elämää: kaksikko siemailee myrkynvihreää Chartreusea, ostelee kalliita merkkituotteita ja unelmoi huumeilla ja glitterillä koristellusta New Orleansista. Karri valehtelee Mariukselle kaikesta - omasta identiteetistään, menneisyydestään, rahatilanteestaan - vain siksi, että voisi elää unelmaansa hieman pitempään. Ikuinen totuuden pakoilu ei kuitenkaan ole mahdollista, ei ainakaan ilman identiteetin täydellistä muuttamista...

Romaanin takakannen mukaan se "perustuu Jera Hännisen omakohtaisiin kokemuksiin". On tietenkin mahdotonta tietää, miten tarkasti romaanin yksityiskohdat noudattelevat kirjailijan elämäntarinaa ja kuinka paljon siitä on keksittyä tai liioiteltua. Omaelämäkerrallisuudellaan itseään myyvät kirjat ovat kuitenkin jollain tavalla aina hieman epäilyttäviä. Onko tarina vaikuttavampi tai parempi jos se on enemmän kuin fiktiota? Enpä tiedä...

Jera Hänninen: Harakkapoika. Bazar Kustannus. 2006.

City.fi: Harakkapoika
Wikipedia: Jera Hänninen


Katso myös tämä:

lauantai 24. tammikuuta 2009

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita.
Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia?
Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei?

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisiä yhtymäkohtia omaan elämään.

Nousiainen kertoo tarinaa aistimusten, assosiaatioiden ja muistojen kautta. Kaksi kevättä -romaanin Saran kertomus on lähes tajunnanvirtaa ja ajatukset hyppelevät milloin rumien kukkatarrojen raaputtamisesta keittiön kaapeleista äänne- ja muoto-opin taivutussuffikseihin, milloin sitruunapippurista tomaattiviipaleiden päällä valvontakameran punaisena valvovaan silmään.

Saran paikallaanpolkevan elämän mullistaa naapuriin muuttava Unna, jonka ainoa intohimo elämässä on tanssi. Saran ja Unnan suhteen lomaan kietoutuu katkelmia vanhan lasinpuhaltajan, Aaron, kirjoittamasta kirjeestä ihmiselle, jonka hän kadotti kauan sitten. Aaron suhde on yhtä mahdoton kuin Saran ja Unnankin, mutta eri syistä. Romaanin teemana on jännä ajatus siitä, kuinka "Se Oikea" voi olla sellainenkin ihminen, jota ei voi, eikä kuulukaan, koskaan saada.

Inka Nousiainen tuntuu myös pitävän intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumala -romaanista, joka on edelleenkin yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Hänen uusin romaaninsa, Arvaa ketä ajattelen (2007), tuntuu jopa perustuvan löyhästi Royn romaanin teemoihin ja Nousiainen itse tiedostaa tämän vaikutuksen siteeraamalla Joutavuuksien jumalaa romaaninsa alkusivuilla. Myös Kaksi kevättä -romaanissa olen huomaavinani Royn teoksen kummittelevan yksittäisten sanojen ja lauseiden taustalla (Pieniä Asioita; Ja he solahtivat yhteen kuin puuttuvat palat. Mihin toinen loppu, siitä toinen alkoi.).

Nousiaisen romaanit ovat henkilökohtaisia fantasioita; herkkiä, lyhyitä katkelmia elämästä. Niitä on helppo lukea ja niistä on yleensä helppo myös pitää. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista nuorista nykykirjailijoista Suomessa.

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä. Otava. 2001. 142 sivua.

InkaNousiainen.com
Kiiltomato: "Samalla kynnyksellä"

Katso myös nämä:

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Amos Oz: Meri on sama

Yleensä en avaa suutani: pelkään tosissani, että ryhtyessäni vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta saatan itsekin sortua puolinaisuuksiin. Kiukku johtaa harhaan. Totta kai minä kunnioitan urheaa lasta joka huutaa Kuningas on alasti! samaan aikaan kun kansa hurraa eläköötä kuninkaalle. Mutta nyt kaikki tässä valtiossa kiljuvat että kuningas on alasti, ehkä lapsen pitäisikin jo huutaa vaihteeksi jotain muuta tai sanoa sanottavansa ääntään korottamatta.

Metafiktio on voimakas tehokeino, joka järisyttää lukijan luomaa mielikuvitusmaailmaa murtamalla raja-aitoja fiktion ja todellisuuden välillä. Postmodernistiselle tyylilleen uskollisena myös Meri on sama rikkoo perinteisiä kirjallisuuden normeja kerrontatyyliltään. Kertoja itse on yksi henkilöhahmoista, mutta hänen roolinsa rajoittuu tarinan eteenpäin viejään, tapahtumiin juuri ja juuri osallistuvaan ulkopuoliseen tarkkailijaan. Myös kirjailija itse on sijoitettu tarinaan mukaan. Kirjan henkilöt kirjoittavat Amos Ozille osoitettuja kirjeitä, jossa he antavat kirjailijalle neuvoja kirjoitusprosessia varten.

Teoksen lajityyppiä ja genreä on vaikea määritellä. Onko Meri on sama romaani? Ehkä. Teos seuraa useiden henkilöhahmojen elämää ja ihmissuhteiden kehitystä. Yhtä hyvin teos voisi olla runo, tai oikeastaan postmoderni runokokoelma. Kerrontaa jaksottavat polveilevat riimit, lyhyet unenomaiset kappaleet ja loppusointuja myöten valmiit, "perinteiset" runot. Kustantajat ja kirja-arvostelijat eivät näytä pääsevän yksimielisyyteen teoksen luokittelusta. Kiiltomato kutsuu teosta "runokertomukseksi", kun taas Ozin suomalaisen kustantajan mielestä teos on "proosan ja lyriikan rajoja rikkova". Wikipedia taas kuvailee teosta itsevarmasti sanoilla "suorasanaiseen runomuotoon kirjoitettu romaani". Mutta luokittelusta viis, kaikenlaisten rajojen rikkominenhan on vain virkistävää!

Teoksen maailmaa katsotaan mm. Albertin näkökulmasta, joka viihdyttää itseään eläkepäivillään etsimällä porsaanreikiä virallisista sopimuksista. Albertin poika, Rico, lähtee yllättäen matkalle Tiibetiin etsimään itseään tai pakenemaan kuolleen äitinsä, Nadjan, haamua. Välillä kerrontaa ohjailee Ricon nuori vaimo, Dita, joka menettää asuntonsa ja järkyttää Albertin maailmaa ja moraalikäsityksiä muuttamalla tämän luo.

Amos Oz on yksi tunnetuimmista israelilaisista kirjailijoista. Hänen teoksensa huokuvat paikallista väriä ja kulttuuria, mutta politiikan sijaan etusijalle asetetaan yksittäisten ihmisten elämä - halut, pelot ja surut.

Amos Oz: Meri on sama. Tammi. 2002.
Hepreankielinen alkuteos: Oto ha-yam
Suomentajat: Kristiina Lampola ja Mikko Rimminen

Kiiltomato: "Meri on sama, meri on hiljaa"
Wikipedia: Amos Oz

Katso myös nämä:

J. G. Ballard: Concrete Island

Identifying the island with himself, he gazed at the cars in the breaker's yard, at the wire-mesh fence, and the concrete caisson behind him. These places of pain and ordeal were now confused with pieces of his body. He gestured towards them, trying to make a circuit of the island so that he could leave these sections of himself where they belonged. He would leave his right leg at the point of his crash, his bruised hands impaled upon the steel fence. He would place his chest where he had sat against the concrete wall. At each point a small ritual would signify the transfer of obligation from himself to the island.
He spoke aloud, a priest officiating at the eucharist of his own body.

'I am the island.'
The air shed its light.


British novelist J. G. Ballard's novel is one of the numerous re-writings of Robinson Crusoe. Ballard takes the well-known story of a shipwrecked man and relocates it into the modern, busy setting of industrial London.

An ordinary working man, Robert Maitland, is driving home from his London office when his car crashes through the motorway barrier onto a desolate traffic island below several major roads. He discovers that none of the drivers in the rush-hour traffic are willing to stop for a strange man on the side of the motorway (would you?). Injured and growing weaker by the hour, he is soon unable to escape by himself.

The novel describes Maitland's solitary survival struggle and gradual dominion over the "kingdom" he is forced to live in. The psychological struggle matches the physical one: Maitland falls into the trap of every self-centered modern individual as he starts to actually believe in the superiority of humans over environment and mind over matter.

He eventually begins to hallucinate and identify the island with himself. However, just as Robinson Crusoe's island did not remain an isolated paradise/prison forever, neither is Maitland's island quite as uninhabited as he thinks...

Ballard's novel criticises the negligent blindness of modern humans, but it is also a psychological study of the survival mechanisms within the human mind. In the end, escape into the ordinary world becomes less important than the recreation of the self, the wonder of survival and control.

A strange, thought-provoking novel.

J. G. Ballard: Concrete Island. Vintage. 1994.

J.G.Ballard.ca
Wikipedia: Concrete Island

See also:

tiistai 20. tammikuuta 2009

Guy de Maupassant: Elämän tarina

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa miettiä.
[...]
Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, rauenneena unelmana.


Itselleni ennestään tuntemattoman ranskalaisen kirjailijan romaani osui aivan sattumalta käsiini. Tuntematon pienkustantamo, mitäänsanomaton kansi ja mielikuvitukseton kirjan nimi eivät kieltämättä olleet mitään myyntivaltteja. Lukiessa kuitenkin tuli sellainen olo, että olin löytänyt pienen fiktiivisen helmen, joita harvoin osuu kohdalle ainakaan näin sattumalta.

Guy de Maupassant ei varmastikaan ole täysin tuntematon niille, jotka ovat perehtyneet realismia edustaviin ranskalaisiin romaaneihin 1800-luvulta, tai niille, jotka ovat nähneet Toivo J. Särkän tämän romaanin pohjalta ohjaaman elokuvan Naiskohtaloita (1947). Itse en näihin ihmisiin kuulu. :)

Romaani ilmestyi vuonna 1883 ja on julkaistu ensimmäistä kertaa suomeksi vuonna 1918 ja uudestaan vuonna 1945 (nimellä Naiskohtalo). Romaanin ikä näkyy suomennoksen kielessä, joka on sekä ihastuttavan että ajoittain lähes huvittavan vanhanaikaista (He odottivat avioliittonsa solmiamista hekkumoiden...), mutta tämä vain tekee lukukokemuksesta mielenkiintoisemman. Romaanin loppupuolella auttamattomasti vanhentuneet sanat ja lauserakenteet eivät enää pistä silmään samalla tavalla kuin alussa, vaan ne tuntuvat täysin luonnolliselta osalta romaanin maailmaa ja tyyliä.

Elämän tarinaa voisi pitää varhaisena feministisenä teoksena juonensa ja henkilöhahmojensa takia. Päähenkilö on ranskalaiseen ylhäisöperheeseen syntynyt Jeanne, joka kasvaa kurinalaisessa luostarikoulussa ja lähtee sieltä suureen maailmaan täynnä lapsellista intoa, viattomuutta ja naiiveja unelmia suuresta rakkaudesta. Pian Jeanne löytääkin aviomiehen ja muuttaa asumaan vanhempiensa omistamaan Peuples'in kartanoon. Unelmat ja onnellisen rakkauden illuusio rikkoutuvat kuitenkin heti hääyönä.

Vuodet vierivät ja Jeannea kohtaa vastoinkäyminen toisensa perään. Aviomies, Julien, osoittautuu vähitellen täysin eri ihmiseksi kuin mitä hän aluksi esitti. Sekä Julien että myöhemmin Jeannen poika, Paul, käyttävät äitinsä heikkoutta ja uhrautuvaisuutta julmasti hyväkseen. Jeanne on kuitenkin omaksunut vaimon ja äidin roolin, josta hänellä ei ole kykyä, voimia, tai lopulta edes halua paeta.

Jokin näissä vanhoissa romaaneissa viehättää, eikä tämäkään ole saavuttanut klassikkoasemaansa turhaan. Suosittelen!

Guy de Maupassant: Elämän tarina. BTJ Kustannus. 2008. 247 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Une vie
Suomentaja: Martti Wuori

Kirjasto.sci.fi: Guy de Maupassant
Wikipedia: Guy de Maupassant

Katso myös nämä:

Outi Alm: Hemingwayn naiset

Kysymys on tarinoista ja muistamisesta. Siitä, miten jokainen sukupolvi liitetään edellisten ketjuun. Mutta eihän se nykyään sovi. Kukaan ei halua olla osa ketjua, tahdoton kappale muiden kappaleiden seassa. Ei ennen kuin on tarpeeksi vanha hyväksyäkseen, ettei yksin pysty muuttamaan historiaa, tuomaan valoa tai tietoa tai tekemään suuria tekoja.

Itselleni ennestään täysin tuntemattoman Outi Almin romaani oli positiivinen yllätys. Sujuva kerronta ja mukaansatempaava juoni tekivät lukemisesta viihdyttävää. Romaani käsittelee syvällisiä aiheita, mutta melko kepeästi.

Eronnut kirjastonhoitaja Maija yrittää keinolla millä hyvänsä saada järjestystä elämäänsä, vaikkapa pakkomielteisesti noudatettujen ostoslistojen avulla. Sattumalta hän tapaa epäsovinnaisen ja maailmaa nähneen Kaisan, jolla on omat itsepintaiset mielipiteensä elämästä ja vanhuudesta.

Kumpikin etsii elämälleen jotain syvempää tarkoitusta: Maija hakee tulevaisuudelleen suuntaa ja Kaisaa vaivaavat hänen nuorena kuolleen äitinsä kommentit ja vihjaukset Kaisan isästä Ernest Hemingwayn romaanien sivuilla. Maija ja Kaisa ystävystyvät ja tapaavat säännöllisesti keskustellakseen vanhuudesta ja yksinäisyydestä, naiseudesta ja seksuaalisuudesta, Hemingwayn sovinismista ja Simone de Beauvoirin feminismistä.

Romaanin heikoin lenkki on sen dialogi, joka on auttamattoman epärealistista ja kömpelöä. Henkilöiden suuhun pistetään lauseita, jotka kuulostavat siltä kuin ne kuuluisivat ennemminkin ulkopuoliselle kertojalle. Kuten yllä oleva lainaus, joka on siis erään henkilöhahmon puhetta: eihän kukaan oikeasti puhuisi noin - ei edes kirjassa! Tietenkään kirjoitettu dialogi ei realistisesti vastaa tosielämässä käytyä keskustelua, eikä se ole sen tarkoituskaan. Mutta dialogin teennäisyys häiritsee näin pahasti yleensä vain suomalaisissa saippuasarjoissa! :P

Outi Alm: Hemingwayn naiset. Gummerus. 2007. 264 sivua.

Gummerus: Hemingwayn naiset
Gummerus: Outi Alm
HS kirjat: "Vanhat naiset näyttävät, miten täältä lähdetään"
Kiiltomato: "Tasa-arvon peruskurssi"

Katso myös nämä:

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Henry James: Daisy Miller

'They are hopelessly vulgar [...]. Whether or no being hopelessly vulgar is being "bad" is a question for the metaphysicians. They are bad enough to dislike, at any rate; and for this short life that is quite enough.'

First published in 1878, Daisy Miller was the first truly popular work by Henry James, an American novelist and playwright who spent most of his years in Europe. The obvious differences and conflicts between American and European high society and culture near the end of the 19th century are evident in a number of his novels, and Daisy Miller is no exception.

The novel, or novella, tells the story of a young American girl, Daisy Miller, who is travelling around Europe with her mother and younger brother in an attempt to become more civilized and "cultured" in the old-fashioned sense of the word. However, her nouveau riche family's vulgar, unorthodox manners and lack of propriety soon attract negative attention from the more traditional high society of Europeanized Americans. But one American gentleman, Winterbourne, finds Daisy's simple innocence and her way of breaking the musty manners entirely captivating.

Daisy Miller is what some would call a highly readable book, once you get past James' way of writing complicated, multi-layered sentences that seem to branch off in a dozen directions before making an actual point. The novella is also one of Henry James' best-known works and is considered a classic, depicting the problematic relationship of old Europe and the new world through a modern, tragic heroine.

Henry James: Daisy Miller. Penguin Books. 1995.

Wikipedia: Daisy Miller
Wikipedia: Henry James
Author's calendar: Henry James

See also:

torstai 8. tammikuuta 2009

Sofi Oksanen: Puhdistus

Zara pisti matkalaukkuun myös Oksankan tuomat sukkahousut. Jos äiti näkisi ne, hän myisi ne heti ja sanoisi, ettei Zara sellaisia tarvitse.
Isoäiti herkesi katselemasta taivasta hetkiseksi.

- Mitä siinä on?

Zara näytti litteää pakkausta. Se oli kuin läpinäkyvä, muovinen kirjekuori, jonka sisällä oli kiiltävään moniväriseen kartonkiin painettu kuva valkohampaisesta naisesta ja pitkistä sääristä. Kartongissa oli pieni ikkuna, josta näkyi sukkahousua. Isoäiti käänteli pakkausta kädessään. Zara oli avaamassa sitä näyttääkseen sukkahousuja isoäidille, mutta tämä kielsi. Mitä sitä turhaan. Menisivät rikki hänen karheissa käsissään. Ja pystyisikö noin hienoja sukkahousuja edes korjaamaan silmukointineulalla?


Ylistävät arvostelut, lukijoiden kehut ja vuoden Finlandia-palkinnon voittaminen pohjustivat romaanin lukemista ja loivat sille melko korkeat ennakko-odotukset. Tästä huolimatta Puhdistus ei missään nimessä tuottanut pettymystä vaan mielenkiinto säilyi alusta loppuun.

Ainakin omien mielikuvieni mukaan suomalaisilla on melko hatarat tiedot Viron lähihistoriasta. Koulussakin keskitytään (ilmeisistä syistä tietenkin) lähialueista puhuttaessa Ruotsin ja Venäjän historiaan. Moni assosioi Viron ensisijaisesti halpaan viinaan ja hassunkuriseen kieleen ja pitää sitä vain tyypillisenä entisenä neuvostovaltiona. Sofi Oksanen kuitenkin nostaa Viron hyssyteltyä lähihistoriaa myös suomalaisten tietoisuuteen.

Romaanin alkaa siitä, kun elämää nähnyt virolaisnainen, Aliide, löytää mökkinsä pihamaalta nuoren, huonokuntoisen Zaran, joka väittää olevansa pakomatkalla. Aliiden ja Zaran menneisyys ja kohtalot kietoutuvat yhteen arvaamattomilla tavoilla. Muuta en uskalla juonesta paljastaa. :)

Romaanista paistaa mielestäni hienosti läpi sen alkuperä näytelmänä. Dialogi soljuu sujuvasti, eikä tarinaan ole ympätty mitään turhaa tai ylimääräistä. Myös tapahtumapaikat on helppo kuvitella mielessään kuvausten perusteella, ja välillä on suuri kiusaus myös kuvitella, miltä kaikki näyttäisi näyttämöllä. Pitäisi varmaan nähdä se näytelmä...

Romaanin runsaat takaumat ja muut hyppäykset ajassa saattavat häiritä joitakin lukijoita. Tapahtumia voi olla vaikeaa sijoittaa ajallisesti järjestykseen. Itsekin uskon, että saan vielä enemmän irti toisella lukukerralla.

Sofi Oksanen: Puhdistus. WSOY. 2008. 375 sivua.

SofiOksanen.fi
HS kirjat: "Voittaja saa kaiken"
Kirjavinkit.fi: Puhdistus

Katso myös nämä:

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira

Joskus katson Kaisan kanssa kameran tähtäimen läpi. Kaikki on toisin. Näen Alinan yksinäisyyden, joka on eristetty ja siirretty joko hyvin kauas tai hyvin lähelle. Usein huone on kadonnut, joskus vuodekin. Joskus kamera leikkaa Alinasta kummallisia palasia, kasvojen vasemman puolen, silmän tai suun. Yhdessä kuvassa on pelkkä sormenpää, profiilista kuvattuna, tarkennus on tehty kynnen ja ihon rajaan.
Toisinaan kamera suo Alinan ympärille paljon tilaa. Yksinäisyys on ilmavaa. Periaatteessa siihen voisi mahtua mukanaolijoita, muistoja, ehkä enkeleitäkin.

En ole varma kumpaan kurkistan: Kaisassa asuvaan väkivaltaan vai hellyyteen.


Terhi Utriaisen Siivekäs vahtikoira on yksityinen ja inhimillinen kuvaus nuoresta valokuvaajasta, Kaisasta, joka taltioi filmilleen iäkkään Alinan viimeiset elinkuukaudet. Tapahtumien kertojana toimii ihmisyyden ja henkimaailman rajamailla häilyvä enkelihahmo.

Romaani on eräänlainen tutkielma kuolemasta ja sen läheisyydestä sekä ystävyydestä ja perheen merkityksestä. Se käsittelee myös kuvien merkitystä, sitä miten nuori nainen katsoo vanhaa naista, miten elävä näkee kuolevan ja miten kuoleva vanhus esittäytyy ja esitetään kuvien kohteena. Nuoren tytön unelmat ja vanhuksen muistot kohtaavat kuvien maailmassa. Naiset oleskelevat klaustrofobisen pienessä ja pimeässä asunnossa kumpikin omista syistään ahdistuen. Uskollinen kertojaenkeli ei enää olekaan varma, kumpi naisista tarvitsee häntä enemmän.

Siivekäs vahtikoira käsittelee vanhuutta ja kuolemaa useasta eri näkökulmasta, mutta turha melodramaattisuus ja kliseet jättävät tyhjän tunteen.  Huolimatta kiinnostavasta aiheesta ja kerrontatavasta romaani ei onnistunut juuri koskettamaan minua eikä jäänyt mieleen lukukokemuksen jälkeen.

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira. Teos. 2007. 208 sivua.

Teos: Siivekäs vahtikoira
Teos: Terhi Utriainen
HS kirjat: "Vanhat naiset näyttävät, miten täältä lähdetään"
Kirjavinkit.fi: Siivekäs vahtikoira

Katso myös nämä:

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Marguerite Yourcenar: Alexis: Turhan taistelun kuvaus

Tämä kirjeeni on eräänlainen selitys. Toivon, ettei siitä tule puolustuspuhetta. En ole kyllin hullu toivoakseni hyväksyntää, en edes suvaitsevaisuutta: se olisi liikaa vaadittu. Haluan vain tulla ymmärretyksi. Ja yhtä aikaa tajuan, että se on aivan sama asia, että sekin on jo paljon vaadittu. Olen kuitenkin saanut teiltä niin paljon ymmärrystä pienissä asioissa, että tunnen itseni lähestulkoon oikeutetuksi saamaan sitä myös suurissa.

Marguerite Yourcenarin romaanista tekee erityisen mielenkiintoisen se, että se on kirjoitettu alun perin jo 1920-luvulla. Tämä näkyy romaanihenkilöiden käyttäytymisessä ja miljöön kuvauksessa, mutta antaa myös täysin erilaisen näkökulman romaanin aiheeseen.

Romaani on Alexisin kirje vaimolleen Moniquelle, jossa Alexis pyrkii selittämään, miksi hänen täytyy jättää vaimonsa etsiäkseen todellista minäänsä ja pyrkiäkseen elämään täysin rehellisenä itselleen. Valtavirrasta poikkeava seksuaalisen suuntautuminen oli 1920-luvulla vielä niin vaiettu asia, myös mainettaan vaalivissa aristokraattisissa hienostopiireissä, ettei Alexiskaan missään vaiheessa pysty edes antamaan nimeä tälle omaan identiteettiinsä niin olennaisesti kuuluvalle piirteelle.

Huolimatta romaanin iästä, sen aihe tuntuu edelleen hyvin ajankohtaiselta. Alexis pyrkii aluksi elämään kulttuurin normien mukaisesti ja kieltää itseltään sen, mitä hän on oppinut pitämään syntinä. Naimisiinmenolla ja lapsen hankkimisella hän yrittää todistaa sekä itselleen että läheisilleen olevansa pohjimmiltaan "normaali" ihminen. Vaimolleen kirjoittamassa kirjeessä Alexis käy läpi elämänsä tärkeimpiä tapahtumia ja psykologisia käännekohtia pyrkiessään perustelemaan päätöstään.

Herkkä ja taidokkaasti kirjoitettu kaapista ulostulotarina 1920-luvulta.

Marguerite Yourcenar: Alexis: Turhan taistelun kuvaus. Like. 2001. 109 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: ALEXIS ou le Traité du Vain Combat
Suomentaja: Jussi Lehtonen

Like: Alexis: Turhan taistelun kuvaus
Kiiltomato: "Turha taistelu itsensä hyväksymisestä"

Katso myös nämä:

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

On keskipäivä, kun viimein herään. Äiti on antanut minun nukkua ja tehnyt kaikki työt. Nyt ne istuu Birgitan kanssa pihakeinussa ja juo Birgitan kotiviiniä hienoista kristallilaseista, jotka Birgitta on antanut äidille 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Käännyn takaisin sisälle ja vaihdan yöpaidan kesämekkoon. On taas hellepäivä. Mäkäräiset yrittävät ottaa minut heti omakseen kun palaan ulos, mutta en välitä.

Hanna Haurun uusin pienoisromaani tavoittelee realistista otetta kurjuudesta unohdetun syrjäkylän alkoholisoituneiden asukkaiden muodossa. Hylätyn kylän viimeiset asukkaat, nelihenkinen perhe sekä naapurin Birgitta, ovat unohtuneet oman yksityiseen helvettiinsä, josta ei ole poispääsyä.

Perheen isä ja poika ovat ahkeria saunanlämmittäjiä, viinanjuojia ja pornonlukijoita, jotka sammuvat tunnollisesti päivittäin milloin minnekin pitkin taloa, pihaa tai kylää. Äiti ja Birgitta innostuvat välillä humalapäissään haaveilemaan miehestä Birgitalle. Kertoja, perheen tytär, on eräänlainen väliinputoaja; uhri, joka haluaisi pois, mutta ei jostain syystä kykene pakenemaan kylän dystopiaa.

Pienoisromaanissa tulevat hyvin esiin Haurun parhaat puolet kirjailijana: sujuva, vauhdikas kerronta ja aistirikas kieli ja kuvaus. Perheen arkinen kurjuus ja totaalinen pysähtyneisyys on käsin kosketeltavaa. Kylän lohduton eristyneisyys ja viinaan hukuttautuvat yksinäiset sielut kuvaavat raadollisella symboliikalla suomalaisen yhteiskunnan negatiivisia puolia.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina. Like. 2008. 109 sivua.

Like: Utopia eli erään kylän tarina
Kiiltomato: "Kylä jota ei melkein ollut"
Wikipedia: Hanna Hauru

Katso myös nämä:

Hanna Hauru: Muuttoliike

Vitivalkoiset sormeni muuttuvat punaisiksi, kun liotan niitä lämpimän kraanaveden juoksussa. Pakkanen on yrittänyt purra sormeni poikki, mutta kuuma vesi korjaa ne joustaviksi. Kuu paistaa taivaalta ja minun sormiani tikuttelee lämpö. Katson kuuta ikkunasta ja kuuntelen isän ja äidin kuorsausta alkovista. Otan oman patjani valmiiksi keittokomeron lattialle ja riisun itseni kuulle, mutta joudun lähes heti pukemaan flanellipyjaman päälle, koska yö on kylmä ja vanhempani säästävät hellahuoneemme lämmityksessä.

Hanna Haurun parin vuoden takainen novellikokoelma ei jostain syystä saavuta samaa tunnelmaa kuin aiemmat novellikokoelmat, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Haurun novellit ovat oudon surrealistisia, häiritseviä ja pessimistisiä, jopa puistattavan inhorealistisia. Samalla niistä välittyvät ihmisen nurjat puolet ja luonnon julmuus. Kaikenlaiset freudilaiset, seksuaaliset tabut näyttäytyvät saunakamareiden hämärässä ja mökin ullakon vilttien alla. Raadollisen runollista, lupailee kustantaja; omaperäisen karski, kuvaillaan Kiiltomadon arviossa.

Muuttoliike sisältää lyhyitä kuvauksia hetkistä, tunteista, ajasta ja perheestä. Kokoelma kuvailee oman elämänsä sisällä tai siitä pois muuttavia ihmisiä. Useimmat onnistuvat tavalla tai toisella pakenemaan siitä tilasta tai paikasta, johon ovat päätyneet. Tällä kertaa novellit olivat kuitenkin jollain tavalla kömpelöitä, yllätyksettömiä ja jopa tylsempiä verrattuna aiempien kokoelmien teksteihin.

Hanna Hauru: Muuttoliike. Like. 2006. 87 sivua.

Like: Muuttoliike
Like: Hanna Hauru

Kiiltomato: "Mutta suurin niistä on rakkaus"
Wikipedia: Hanna Hauru

Katso myös nämä:

maanantai 5. tammikuuta 2009

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Viidakossa minä annoin päivien kulua, otin tilanteet sellaisina kuin ne tulivat enkä hermostunut, jos suunnitelmat muuttuivat - niin kuin todella usein kävikin. Sillä kaikki suunnitelmat, joita me teimme, olivat yhtä joustavia kuin ajan kulu. Opimme vuosien mittaan olemaan suunnittelematta tekemisiämme viikkoa pidemmälle etukäteen, sillä koskaan ei tiennyt, mitä vielä sattuisi. Joskus oli moottorivene rikki, toisella kertaa lentokone, sitten taas sattui tulva tai lentäjä makasi malarian kourissa vuoteessaan. Me opimme ottamaan asiat rauhallisesti emmekä hätääntyneet, jos jokin asia ei sujunut. Opimme muuttamaan suunnitelmia sujuvasti.

Internet-lähteet ja pokkarin takakansi hehkuttavat saksalaisen Sabine Kueglerin omaelämäkerran suosiota ja myyntilukuja. Näiden kriteerien perusteella kirja voitaisiin luokitella suosituksi viihdekirjallisuudeksi, vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen tietokirja.

Kirjailija vietti lapsuutensa "vasta löydetyn" alkuasukasheimon parissa Länsi-Papuassa. Palattuaan Eurooppaan opiskelemaan Kuegler koki valtavan kulttuurishokin ja joutui taistelemaan vakavan masennuksen ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden kanssa ennen sopeutumistaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Kirjasta kuultaa häiritsevästi läpi kolonialistinen asenne muita kansoja kohtaan. Huolimatta siitä, että Kuegler on aivan oikeasti asunut vuosikausia viidakossa "alkukantaisen" heimon parissa, hänen kuvauksensa heimosta ja sen ihmisistä jää hyvin pintapuoliseksi ja pinnalliseksi. Hän käyttää yllättävän paljon stereotypioita ja tuntuu usein tarkastelevan heimon kulttuuria sen ylä- ja ulkopuolelta tekemällä siitä yleistyksiä kuin jonkinlainen itseoppinut antropologi. Romaanin kerronta on myös vähemmän laadukkaalle populaarikirjallisuudelle tyypillistä: nopeatahtista, mutta melko yksinkertaista ja kömpelöäkin kieltä.

Tarinassa itsessään olisi ollut aineksia varmasti vaikka mihin, mutta Kueglerin kertomus jää sensaationhakuiseksi kuvaukseksi eksoottisesta kasvuympäristöstä. Ehkä tämä oli sen tarkoituskin. Toisaalta täytyy olla uskomattoman vaikeaa, ellei mahdotonta, yrittää tiivistää ja selittää jälkeenpäin lapsuuden jännittäviä tunnelmia ja tarinoita - varsinkaan länsimaisen kulttuurin näkökulmasta ja eurooppalaiselle lukijakunnalle. Kuegler turvautuu siis yleistyksiin, liioitteluun ja pintapuoliseen kerrontaan.

Lapsuuden muistelmat aikuisena kirjoitettuna ovat aina jossain määrin valheellisia, mutta jos tämä ei haittaa, niin toki kirjasta voi nauttia sen viihdearvon takia. Ennalta-arvattavasti Kuegler myös pohtii kodin merkitystä ja idealisoi lapsuutensa Länsi-Papuassa. Kaiken kaikkiaan kirjailijasta saa hyvin ristiriitaisen kuvan: toisaalta hän kritisoi länsimaista yhteiskuntaa ja ihannoi lapsuutensa kasvuympäristöä, mutta toisaalta hän myös samastuu eurooppalaiseen identiteettiin eikä koe kuuluvansa alkuasukasheimoon.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi. Helmi Kustannus. 2008. 308 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Dschungelkind
Suomentaja: Ilona Nykyri

Wikipedia: Sabine Kuegler 

Katso myös nämä: