maanantai 30. joulukuuta 2013

Rushdiesta sekaisin

Tulen tänne blogiin hehkuttamaan vielä kesken olevaa kirjaa ihan vain hehkuttamisen ilosta! ;) Sain joululahjaksi Salman Rushdien 600+ -sivuisen muistelmajärkäleen, Joseph Antonin. Olen lukenut vasta reilut 50 sivua, mutta nyt jo ihmettelen, miten en ole lukenut Rushdieta enemmän! Muistan, että Keskiyön lapset teki aikoinaan vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen top-10 kirjoissani, mutta mitään muuta en ole herralta lukenut. Surullisenkuuluisa Saatanalliset säkeetkin on lukematta, vaikka nyt luvun alla oleva muistelmateos kertoo juuri sen aiheuttamasta kohusta!

Rushdien kieli on uskomattoman runsasta, tiivistä ja tinkimättömän itsevarmaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että keskustelee parhaillaan viisaan, vanhan, huumorintajuisen ja vähän höpsähtäneen professorin kanssa (eräs opiskeluaikojeni proffa on elävänä mielessäni...). Rushdie opettaa, selittää ja rönsyilee; kertoo tarinaa, lisää värikkäitä yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä; on sympaattinen ja ärsyttävän ylimielinen yhtaikaa. Jos kirja jatkuu samanlaisena loppuun asti, niin vau!

Löysin vain pari blogiarviota Joseph Antonista. Toki se on ihan vasta äskettäin ilmestynyt, mutta onko kukaan muu ehtinyt lukea tai on aikeissa lukea sitä? Rushdien teoksia tuntuu muutenkin näkyvän kotimaisissa kirjablogeissa melko harvoin. Lupaan yrittää osaltani tehdä siihen ensi vuonna muutoksen (ainakin se Saatanalliset säkeet pitää varmaan lukea...). ;)

Maija Muinonen: Mustat paperit

Kansi: Jenni Saari
Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Näin Mustat paperit jokin aika sitten kirjaston uutuusteosten hyllyssä, ja se lähti mukaani pelkästään takakannen kuvauksen perusteella. Kuolevan äidin pienelle pojalleen kirjoittamista kirjeistä koostuva teos kuulosti raflaavalta ja masentavalta, mutta tämä lause takakannessa herätti kiinnostukseni: Samalla se [siis kirja] on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy.

Maija Muinosen teoksen omaperäisyys yllätti. En muista lukeneeni mitään vastaavanlaista aiemmin. Kotimaiseksi romaaniksi kirja myös tuntui hyvin ei-kotimaiselta, hyvällä tavalla. Tämä johtui osittain varmasti kirjan henkilöiden kansainvälisistä nimistä (Ann Miel, Luc, Rosa, Paul jne.), jotka etäännyttivät kirjaa Suomesta. Toisaalta romaania ei osannut oikein kuvitella minnekään, mikä sopi oikein hyvin. Tarina jäi leijumaan yleismaailmallisesti ilmaan, jonnekin.

Teos tosiaan koostuu Ann Miel -nimisen naisen kirjoittamista kirjeistä, joista valtaosa on osoitettu hänen 5-vuotiaalle pojalleen, Lucille. Ann tietää kuolevansa pian. Syy paljastuu kirjeiden välityksellä pienten vihjeiden kautta. Kirjeiden tarkoituksena on ensisijaisesti antaa Lucille äidillisiä elämänohjeita, mutta Annin kynästä tulee neuvojen ja ohjeiden sijaista määräyksiä ja oletuksia. Ann suorastaan määrää Lucin tulevan elämän suunnan aina pojan kodin pohjapiirroksesta seksin harrastamiseen ja lasten nimiin. Kirjeistä välittyy pakkomielteinen tarve hallita pojan elämää. Ann on tietoinen siitä, ettei hän pian tule olemaan siinä osallisena millään tavalla mukana. Toisaalta Annin tarve kuvitella ja kirjoittaa pojalleen mahdollisimman ruusuinen ja onnellinen tulevaisuus on osaltaan myös yritys rauhoittaa hänen omaa mieltään ja tukahduttaa niitä katkeruuden ja syyllisyyden tunteita, joita pojan jättäminen yksin hänessä herättää. Samalla Ann maalaa pojalleen kuvan täydellisestä äidistä, jotta Luc voisi muistoissaan ihannoida äitiään:

En minä koskaan suuttunut enkä huutanut sinulle Luc, muistat sen. En edes korottanut ääntäni. Minun kanssani sinä nauroit ihan kokonaan. Minun kanssani sinulla oli aina kaikkein hauskinta.

Ann kirjoittaa kirjeitä myös Rosalle, perheen kodinhoitajalle ja Lucin tulevalle huoltajalle. Ann antaa Rosalle ohjeita Lucin kasvatukseen liittyen ja muistaa jatkuvasti tähdentää, ettei Luc saa unohtaa oikeaa äitiään eikä Rosa voi koskaan olla yhtä hyvä äiti Lucille kuin Ann oli. Epätoivoinen, itsekäs ja samalla rakastava omistushalu kuultaa kirjeiden läpi.

Välillä en osannut päättää, onko Mustat paperit tragikoominen, mustaa huumoria viljelevä teos vai vain traaginen kuvaus äärimmäisyyksiin menevästä äidinrakkaudesta. Annilla on pakottava tarve kelata elämänsä viimeisinä hetkinä läpi Lucin tulevaa elämää ilman äitiään. Hän yrittää epätoivoisesti purkaa ajatuksensa kirjeisiin kiihkeänä tajunnanvirtana. Välillä ajatukset ovat kirkkaan selkeitä; välillä runollisen kauniita; välillä epätoivo ja katkeruus purskahtaa esiin. Joku muu saa nähdä Annin pojan kasvavan aikuiseksi, nähdä tämän menevän naimisiin ja ihastella tämän lapsia. Mustasukkainen Ann yrittää kirjeidensä välityksellä korostaa, että hän olisi tehnyt kaiken parhaiten.

Mustia papereita voisi kai kutsua kokeelliseksi romaaniksi, mutta minä tietenkin pidin taas kielellisestä kikkailusta. Kirjan lähestyessä loppuaan Ann suorastaan anelee jotakuta keskeyttämän hänen pakkomielteisen kirjoitustulvansa. Sanat kerääntyvät sivun alareunaan epäjärjestyksessä. Kaikki pitää yrittää pusertaa ulos paperille ennen kuin paperi, elämä tai sanat loppuvat.

Tämä oli niin erikoinen, omalaatuinen kirja, että jos pelkästään sen takia pidin siitä. Synkältä kuulostavasta aiheesta huolimatta omistushaluinen äidinrakkaus on tässä niin taitavasti kärjistetty, että lopulta minua ennemminkin nauratti kuin itketti.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos. 2013. 167 sivua.

Teos: Mustat paperit
Kiiltomato: Kuolemisen käsikirjoittaja
HS: "Maija Muinosen esikoisromaani ottaa reippaan harppauksen proosan uutta etsivillä poluilla"

tiistai 3. joulukuuta 2013

Marraskuun luetut


Pikapäivitys marraskuun luetuista kirjoista. Kolme tänä vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania (kun tajusin, että olen lukenut niitä uskomattoman vähän!) ja yksi saksalainen kummajaisuus:

marraskuun luetut:
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Maija Muinonen: Mustat paperit 

Näistä Inka Nousiaisen ja Maija Muinosen romaanit tekivät suurimman vaikutuksen, vaikka luulen, etten toivu Antti Heikkisen tarjoamasta savolaispiristeruiskeesta vielä vähään aikaan... ;)

Luvun alla on Kari Hotakaisen uutuus, Luonnon laki, jolla paikkaan hotakaisenkokoista (melko suurta siis!) aukkoa sivistyksessäni. Puolikkaan kirjan perusteella voin sanoa, ettei tyyli ole ihan minun juttuni, mutta odotetaan nyt kirjan loppuun asti ennen virallista tuomiota. :)