Onko mahdollista, että hän on tässä talossa, sänkyynsä mätänevän vanhan naisen määräiltävänä, pesemässä huulihalkioisen velipuolen sylkykuppeja surkeassa, pienessä altaassa, johon vesi on lämmitettävä liedellä? Onko mahdollista, että hän on valinnut tämän kaiken? Kun aloin lukea Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaania, ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä taas tätä? Kotimaista arki- tai inhorealismia, unohdettu mökkipahanen jossain syrjäisellä maaseudulla, jossa ihmisten elämä on yhtä karua, ilotonta kamppailua. Karkulahden talon vanha emäntä, vuoteenomaksi päätynyt Elisabet, vaatii kamaristaan puuroa poikansa tuoreelta vaimolta, venäläissyntyiseltä Veralta. Nuori miniä alistuu kohtaloonsa hiljaisen kärsivänä ja huljuttelee milloin tiskejä, milloin perunankuoria, milloin muistoja keittiön altaassa. Nurkissa pyörii Veran tytär, Anna. Talon isäntä, Jaska, lompsii tupaan metsästyskoiransa kanssa vaatien kahvia ja nisua ja häviää sitten kylille. Mykkä Velipuoli hyräilee vanhalle...