keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust

There are many ways of loving India, many things to love her for - the scenery, the history, the poetry, the music, and indeed the physical beauty of the men and women - but all, said the Major, are dangerous for the European who allows himself to love too much. India always, he said, finds out the weak spot and presses on it.

I read Heat and Dust for my Booker challenge; the novel won the Booker Prize in 1975. It seems like a very typical Booker winner: a critical portrayal of the British Empire, race and Englishness.

It was strange reading this book, because it took quite a long time for me to find out or decide whether the main character and narrator of the novel was a man or woman. Although I don't know why that is so important to know... :) The narrator's name is never mentioned and she (yes, it turns out that she is a she) doesn't tell much about herself - at first. Also, after I finished reading the book and googled Ruth Prawer Jhabvala, I was astonished to find out that she is not an Indian author (which I stupidly assumed from her name and the fact that the novel is set in India), but a German-born British author (who has lived in India). So all in all, this novel certainly caused a lot of gender/nationality confusion. :)

I don't remember the last time I've enjoyed the way a story unfolds as much as I did when I read this. The novel contains two parallel storylines that alternate within the narrative. The un-named narrator, a young English woman, travels to India in the 1970s (the present of the novel) in search of the true story of her great-aunt Olivia. The parallel narrative naturally tells the story of Olivia, wife of an English civil servant in India in 1923. We learn on page 2 that Olivia has caused a scandal in her time by eloping with an Indian prince. The reasons behind this elopement are quietly and subtly revealed during the course of the novel.

The structure of the novel is somehow magical. The present and the past, the narrator and Olivia, India during the British Empire and India in the 1970s, are all intertwined together in a colourful mix of memories. The character of Olivia fascinates the narrator (and the reader!) who is struggling to understand Olivia's choice to leave her husband and live with Nawab, an impulsive Indian royal with an extravagant lifestyle. Meanwhile, the narrator begins to find herself deeper immersed in the culture of India - loving and hating it at the same time.

The novel reminded me of George Orwell's Burmese Days, which also describes the last days of the British Empire - in Burma, which was then part of India. Burmese Days also has characters like Major Minnies in the quote above, who sacrifice their entire lives for the British Raj in India, but who never allow themselves to forget the social and cultural gap between themselves and the "others", i.e. the natives: He who loved India so much, knew her so well, chose to spend the end of his days here! But she always remained for him an opponent, even sometimes an enemy, to be guarded and if necessary fought against from without and, especially, from within: from within one's own being.

Then there are Indians, like Nawab, who are highly educated, cultured and rich, but who can never hope to be treated as equals when socialising with the British in their own country. And finally, there are those stuck in-between: like Olivia, who cannot understand the other Brits' need to draw clear boundaries between themselves and the locals.

This was a surprising novel, much better than I expected. Highly recommended for anyone interested in the British Empire and its aftermath in India.

... and in Finnish: Kirja on suomennettu nimellä Kuumuus ja kiihko, mikä saa sen kuulostamaan lähinnä romanttiselta hömpältä. :) Rakkaus ja romantiikka eivät minusta olleet kirjan kantavia teemoja millään tavalla, joten siinäkin mielessä suomenkielinen nimi on aika harhaanjohtava.

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust. John Murray. 1975. 181 pages.

Wikipedia: Heat and Dust
Wikipedia: Ruth Prawer Jhabvala

tiistai 29. marraskuuta 2011

Jari Tervo: Layla

Päällys: Tuula Mäkiä
Minut kihlattiin kehdossa.
Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi. Hän havahtui hääyön jälkeisenä aamuna aviomiehensä Muratin liikkeisiin. Tämä sytytti valon ja käski Laylan nousta patjalta.

Edellisestä päivityksestä on kulunut aikaa. Syytän kummallista ja kiireistä päivärytmiäni, joka on erinäisistä syistä johtuen muuttunut viime aikoina melko radikaalisti. Tuntuu että lukemiseen on vähemmän aikaa, eikä blogikirjoitusten laatiminen ole viime aikoina hirveästi innostanut. Muiden blogien lukemiset ja kommentoimiset ovat myös jääneet vähemmälle. Mutta täällä ollaan ja pysytään edelleen, enemmän tai vähemmän tiiviisti! :)

Laylan lukemisesta on jo kulunut jonkin aikaa ja tuo aika on hämärtänyt lukumuistojen ääriviivat sumeiksi ja epämääräisiksi. Layla oli ensimmäinen Jari Tervon kirja, jonka luin (kuten muutamalle muullekin bloggaajalle!). Eniten lukuintoon vaikutti ehkä Jorin arvostelu kirjasta. Pidin etukäteen Tervon kirjoja jonain, joka ei vain ollut minua varten. Ajattelin, että ne oli suunnattu ensisijaisesti bestsellereiden suurkuluttajille ja ehkä ennemmin mieslukijoille. Muista Tervon kirjoista en siis tämän perusteella osaa sanoa (ne ovat ilmeisesti aika erilaisia kuin tämä?), mutta Layla sai minut heittämään ainakin osan ennakkoluuloistani romukoppaan.

Romaanissa seurataan siis kurdityttö Laylan tarinaa hänen paetessaan suvun miesten vihaa. Turkissa Laylaa uhkaa kunniamurha, joten hän lähtee laittomana maahanmuuttajana Kreikan kautta Saksaan ja sieltä Suomeen, jossa hän päätyy parittajien kynsiin. Laylan tarinan rinnalla kulkee Helenan tarina prostituoituna.

Tervon romaani on jopa yllättävän feministinen. Kirjan miehet ovat kaikki omalla tavallaan jotenkin ehdottomia, jyrkkiä, maailman mustavalkoisena näkeviä. Naiset taas ovat usein uhreja ja kärsivät kirjassa eniten.

Kurdiyhteisöt ovat kritisoineet kulttuurinsa kuvausta Tervon romaanissa aina päähenkilön nimen kirjoitusasua myöten, mikä tuntuu aika kohtuuttomalta. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Tietenkin sen perusteella moni lukija vetää johtopäätöksiä ja oppii uutta vieraasta kulttuurista, sen tavoista ja käytännöistä - ja toki, jos kirjailija on tehnyt taustatyönsä kunnolla, romaanin "luotettavuus" paranee. Ehkä kirjailijoita kuitenkin herkemmin kritisoidaan tietyn kulttuurin vääristelystä erityisesti silloin, kun he tuovat esiin kulttuurin pimeimpiä puolia, kuten Tervo. Toisaalta myös Anja Snellmanin Parvekejumalia kritisoitiin islamin yksipuolisesta kuvauksesta, mistä olen kyllä osittain ihan samaa mieltä.

Layla kannatti kyllä lukea ja ahmin kirjan loppupuolen ihan urakalla. Vaikka Finlandia-ehdokkuutta ei Tervolle suotukaan, Laylaa löytyy varmasti lahjapaketeista tänä jouluna.

Laylaa on luettu ahkerasti blogeissa. Jo mainitun Jorin lisäksi tämän ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Susa, Ina, Joana, Tessa, Amma, Booksy, Erja, Norkku ja Minna.

Jari Tervo: Layla. WSOY. 2011. 362 sivua.

WSOY: Layla
WSOY: Jari Tervo
Parnasso: "Toisiamme me myymme"
Kirjavinkit: Layla

maanantai 21. marraskuuta 2011

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Being a reader is sort of like being president, except reading involves fewer state dinners, usually. You have this agenda you want to get through, but you get distracted by life events, e.g., books arriving in the mail/World War III, and you are temporarily deflected from your chosen path.

Nick Hornby's The Complete Polysyllabic Spree is The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. The book is a collection of columns, written for a literary magazine, The Believer, in 2003 - 2004. Basically, it's Hornby's personal reading log where he lists the books he's bought and read each month and writes something - inevitably humorous - about them.

Reading about someone else's reading might sound a bit boring, but since it's Nick Hornby, who has a reputation of being both funny and entertaining, I naturally expected the book to make me laugh and entertain me. Plus I was hoping to get a few good book tips along the way.

Unfortunately the humour of the book just didn't work for me. The writing was witty and clever, yes. It's interesting to read what Hornby has to say about some of the other contemporary British and American authors (and not all of the things he says are very nice, by the way). But I didn't burst into any giggles or chuckles or anything like that...

The book was entertaining enough to read, although Hornby's lists of "what I read this month" were not that interesting for a Finnish reader. Almost all the books he reads (and I do mean something like 99%) are by British and American authors. I think there were only one or two books during his entire year of reading that were translated into English from another language! And I thought I was limited when it comes to genres and authors! ;)

I know that Finland is somewhat of an exception when it comes to the share of translated literature vs. literature written in Finnish, but I'm still a bit shocked at the small number of non-Anglo-American authors that someone who calls themselves an active reader and literary person reads. The full list of books that Hornby read during the year and wrote about in The Polysyllabic Spree can be seen here.

Inevitably, the fact that many of the books were written by British or American authors who are not that widely known also meant that there were quite a few that I've never heard of. So one of my expectations for this book was fulfilled in that I got some interesting book tips. For example, Hornby makes Amanda Eyre Ward's novel, How To Be Lost, sound like a must-read: melancholy, wry, apparently (but only apparently) artless, perched on the balls of its feet and ready to jump either towards humour or towards heartbreak, with no run-up and no effort.

Also, Hornby has convinced me to finally read something by Marilynne Robinson. I've read a lot of positive things about her books from other blogs, but still haven't touched any of her books. Hornby's praise leaves no doubt: Marilynne Robinson is one of America's greatest living writers, and certainly there's no one else like her. I think I am using that phrase literally: I have never come across a mind like this one, in literature or anywhere else, for that matter.

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree. The Diary of an Occasionally Exasperated But Ever Hopeful Reader. Penguin. 2007. 278 pages.

NickHornby.co.uk
Wikipedia: The Polysyllabic Spree
Wikipedia: Nick Hornby

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kansi: Hannu Mänttäri

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.
Työmehiläiset ovat poissa.
Joka ikinen.

Johanna Sinisalo yrittää säikytellä. Jo Einsteinin väitetään ennustaneen, että jos mehiläiset katoaisivat maapallolta, ihmiskunnalla olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Niin riippuvaisia ovat maailman viljelykasvit ja hedelmät niitä pölyttävistä pörriäisistä. Myös lihantuotanto lakkaisi vähitellen, koska karjalta loppuisi ruoka.

Romaanissa tämä dystooppinen tulevaisuudenkuva on käymässä toteen. Ympäri maailmaa raportoidaan ns. pesäautioista, eli mehiläisyhdyskuntien hylätyistä pesistä. Mehiläiset katoavat mystisestä, eivätkä enää palaa. Ravintoketjun yksi olennainen osa yksinkertaisesti lakkaa olemasta ja ketju katkeaa.

Se, mikä lukiessa hätkähdyttää, on tieto siitä, että pesäautiot ovat todellinen ilmiö, ei vain Sinisalon romaaniin kehittelemä tulevaisuuden uhkakuva. Niitä esiintyy jo ainakin Yhdysvalloissa.

Sinisalon edellinen romaani, Linnunaivot, oli puolustuspuhe ympäristönsuojelun ja luonnon koskemattomuuden puolesta. Enkelten verta taas hyökkää erityisesti tehotuotantoa ja ihmisten piittaamattomuutta vastaan. Siinä missä Linnunaivoissa retkeili eri aallonpituuksilla oleva pariskunta, Enkelten veren päähenkilöt ovat eri aallonpituuksilla olevat isä ja poika, mehiläistenhoitaja Orvo ja hänen poikansa, ympäristöaktivisti Eero. Verkkaiset kuvaukset Orvon arkisesta mehiläistenhoidosta ja Eeron vimmaiset, lihansyöntiä ja tehotuotantoa vastustavat blogikirjoitukset vuorottelevat romaanissa. Orvo on hiljainen uurastaja, Eero kovaääninen paasaaja.

Romaanista tuli ihan pakosta mieleen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, joka on vielä melko tuoreena mielessä. Sinisalo pistää Eeron siteeraamaan ko. teosta myös suoraan. Siinä missä Foerin tietokirja esittää perusteltuja faktoja lihansyönnin järjettömyydestä, Eeron blogipäivitykset ovat paljon fanaattisempia ja ehdottomampia (esim. pohdinnat siitä, saako itikoita ja kärpäsiä läiskiä hengiltä, jos kerran eläimiä ei saisi tappaa...). Minulle tuli tunne, että romaanissa kuvailtu ympäristöaktivismin fanaattisuus (puhumattakaan tarinan yliluonnollisista elementeistä) veivät turhan paljon huomiota sen perusviestiltä: luonnonsuojelulta ja tehotuotannon mahdottomuudelta. Siinä mielessä Sinisalon ideologinen kannanotto ei vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Foerin.

Toisaalta Sinisalo ei olisi Sinisalo ilman tätä suomikummaa: yliluonnollisuutta ja muinaisten myyttien sekoittumista nykypäivän elämään. Romaanin mielenkiintoisinta antia olivat tarinat mehiläisten merkityksestä ja symboliikasta eri mytologioissa ja kulttuureissa. Jännää, että mehiläiset on ympäri maailmaa yhdistetty jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Muuten romaanista ei tullut mitään erityistä wau-elämystä. Luennointi Eeron kautta lähinnä ärsytti, Orvon arki oli välillä liiankin hidastempoista ja loppupuolen draama tuntui päälleliimatulta.

Mutta lopuksi täytyy lainata erästä kohtaa, joka jotenkin kolahti. Orvo muistelee erästä kertaa, kun pieni Eero on isänsä kanssa lapsena ruokakaupan lihatiskillä. Tässä jotenkin tiivistyy se olennainen kuilu niiden eri tapojen välillä, miten lihansyöntiin suhtaudutaan:

Lasikot olivat kukkuroillaan nautaa porsasta lammasta, oli hirveä poroa antilooppia. Punainen röykkiö toisensa jälkeen, valtaisia kekoja, melkein vitriinien lakea hipovia, yltäkylläisiä vuoria, niitä oli silmänkantamattomiin, niistä valui verta tai pakastuksen jälkeistä lihanestettä, nestelammikoista ne peilasivat kuuliaisesti omaa lopullista tuhoutumistaan. Luullisina, luuttomina, paistina, fileinä, kyljyksinä, potkana ne poseerasivat.
[...]
Eero pysähtyi lasikon eteen.
"Kuolleen eläimen palasia."
Hän sanoi sen kovaa, melkein uhmakkaasti.
En ehtinyt sanoa mitään, kun vieressämme valkoista pakettiaan myyjältä vastaanottava rouva käännähti meihin päin.
"Hyi. Eihän noin sanota."
Eero katsoi häntä, silmät kirkkaina, viattomina. 
"Miten niin ei?" Eero kysyi.
Nainen ei katsonut Eeroa, vaan minua.
"Voisitte vähän opettaa pojalle miten puhutaan ruoasta."

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos. 2011. 275 sivua.

Teos: Enkelten verta
HS kirjat: "Kun mettiäinen maailman jätti"

tiistai 15. marraskuuta 2011

Lisää paljastuksia!

Monen muun bloggaajan tavoin päätin avautua kertomalla hieman itsestäni, lukemisesta ja bloggaamisesta yleensä. Laitoin sekalaiset mietintäni erilliselle välilehdelle, "Kuka olen". Sieltä voi siis käydä lukemassa vähän enemmän siitä, millainen tapaus täällä nimimerkin takana piileskelee ja muuta höpinää. Huom! sisältää myös pakollisen "arvostelukappaleet-ja-minä" -osion. :)

300. postaus tunnustuksen merkeissä

Vuorossa on blogini 300. postaus! Sain Ankilta tämän tunnustuksen, kiitos!! Tässä vastauksia tunnustuksen mukana kulkeviin kysymyksiin:

1. Lempiväri?
Riippuu ihan tilanteesta ja mielialasta. Armeijanvihreä, musta ja turkoosi hivelevät ainakin silmiä.
2. Lempieläin? 
Lapsuuden koirafanius on vanhemmiten muuntautunut salakavalasti kissaihmisyydeksi...
3. Onnennumero?
Ei ole, vaikka joukkueurheilussa nuorempana halusin aina välttämättä olla pelaaja nro 15.
4. Alkoholiton lempijuomasi?
Mansikkamehu, A&W Root Beer sekä intialainen chai.
5. Facebook vai Twitter?
FB
6. Mistä pidät?
Hyvistä kirjoista, kiireettömistä päivistä, illanvietoista ystävien kanssa, uusiin kaupunkeihin eksymisestä, antikvariaateista ja kesästä.
7. Lahjojen antaminen vai saaminen?
Molemmat. Lahjojen paketoiminen on parasta! :)
8. Lempimuotosi?
No enpä ole tullut ajatelleeksi... Varmaan joku outo spiraali (kai sekin on muoto?). ;)
9. Lempipäiväsi?
Lauantai.
10. Lempikukkasi?
Hajuherneet (jotka kasvavat edelleen yöpakkasista välittämättä!) sekä valkoiset ruusut.


En lähetä tätä eteenpäin, napatkoon tästä itselleen ken tahtoo. :)

torstai 10. marraskuuta 2011

Finlandia-ehdokkaat 2011

Vastikään julkistetut Finlandia-ehdokkaat ovat kaikki itselleni suht tuntemattomia - minkä otan tietenkin haasteena! :) Ainoa ehdokas, jolta olen lukenut edes jotain, on Kristina Carlson; tosin Herra Darwinin puutarhuri aiheutti minussa lähinnä hämmennystä ja turhautumista.

Tämän vuoden palkinnosta kilpailevat siis seuraavat ehdokkaat:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Vaikka ehdokkaiden naisvaltaisuus ihastuttaa ja ihmetyttää, minua harmittaa eniten se, että kaksi nuorta naiskirjailijaa - Iida Rauma ja Essi Henriksson - jäivät nyt listan ulkopuolelle. Tietenkin joka vuosi moni hyvä kirja jää väistämättä ulkopuolelle, ja valintoja voidaan tietenkin ruotia (ja perinteisesti niin myös tehdään!) vaikka kuinka perusteellisesti. Tänä vuonna mieskirjailijoiden loistaminen poissaolollaan varmaankin puhututtaa.

Luen varmasti ainakin osan ehdokkaista. Erityisesti Huorasatu kiinnostaa provosoivalla nimellään (Olympokselta nykyaikaan astuneita jumalia? Enkös minä vasta lukenut jotain vastaavaa..?).

Mitä mieltä olette ehdokkaista? Oletteko jo lukeneet näitä ja aiotteko lukea? Ja uskallatteko veikata jo voittajaa? :)

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Tämä on ensimmäinen keittokirja, josta kirjoitan blogiini. Keittokirjojen vähäinen edustus ei suinkaan johdu siitä, ettenkö käyttäisi niitä. Päinvastoin: en osaa valmistaa edes pizzapohjaa ilman reseptiä! Olen ruuanvalmistuksessa melkoinen tumpelo, joten kokkailen aika harvoin enkä yleensä silloinkaan uskalla kokeilla mitään uutta. ;)

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on kuitenkin niin loistava kirja, että sitä täytyy hehkuttaa täälläkin. Keittokirja kannustaa suosimaan kausiruokaa - eli niitä raaka-aineita ja sesonkituotteita, jotka ovat kaikista ilmastoystävällisimpiä ja eettisimpiä valintoja tiettynä vuodenaikana. Kesällä siis suositaan kotimaisia kasviksia ja juureksia, syksyllä siirrytään käyttämään enemmän marjoja ja sieniä jne.

Kirjan alussa on kattava tietoisku elintarviketuotannon ja erilaisten ruokien ja raaka-aineiden hiilidioksidipäästöistä. Näitä oli ihan mielenkiintoista verrata ja peilata omiin valintoihin lähikaupassa. Esim. onko ympäristöystävällisempää ostaa talvisaikaan lämmitetyssä kasvihuoneessa kasvatettua kotimaista kurkkua vai sitä Espanjasta asti rahdattua avomaankurkkua? (Vastaus: sitä jälkimmäistä).

Paras keino todeta keittokirja toimivaksi on tietenkin testata sen reseptejä käytännössä. Niinpä päätin kokkailla illalliseksi seuraavaa:

Kesäkurpitsafrittata (neljälle)

1 kesäkurpitsa
6 kananmunaa
3/4 dl soijamaitoa
2 valkosipulinkynttä
1/2 dl silputtua persiljaa tai basilikaa
1/2 tl mustapippuria
3/4 tl suolaa
1/2 dl oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kesäkurpitsa ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista kesäkurpitsaa, valkosipulia, suolaa ja mustapippuria pannulla öljyssä muutama minuutti ja anna seoksen jäähtyä hetki.


Sekoita rikotut kananmunat, soijamaito, yrtit ja kesäkurpitsaraaste keskenään.

Soijamaidon korvasi tavallinen luomukevytmaito. Yrtit koostuivat sekä tuoreesta persiljasta että kuivatusta basilikasta.

Paista seoksesta pikkumunakkaita lettupannulla. Voit paistaa myös yhden suuren munakkaan.

Ei mitään pikkumunakkaita, suuri munakas sen olla pitää!


Ja kuinkas sitten kävikään? Suuruudenhulluus kostautui siinä vaiheessa, kun jättiläismunakas piti kääntää ja se hieman kärsi ja kärähti (ja osa tippui lattialle) siinä hötinässä:



Toim. huom. Se, että allekirjoittanut on avuton kokki ja että lopputulos saattaa näyttää vähemmän herkulliselta, ei tietenkään vähennä Kausiruoka-kirjan ansioita tippaakaan! :) Sitä paitsi munakas maistui oikein hyvältä. Yleisen mielipiteen mukaan mausteita olisi voinut olla enemmänkin. Seuraavalla kerralla voisi lisätä esim. tuoretta chiliä...

Kausiruoka-kirjasta on pitänyt myös Karoliina ja sen herkkuja on soveltanut (toivottavasti suuremmalla menestyksellä) myös marjis.

Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja, Anna Talasniemi: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. Teos. 2011. 276 sivua.

Teos: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

Kansi: Jussi Jääskeläinen
Kolme päivää lasket paljonko antaa tippiä. Viisikymmentä päivää mietit, mitä laittaisit päällesi. Yhdeksän päivää teeskentelet tietäväsi, mistä puhutaan. Kaksi viikkoa lasket rahoja. Kahdeksantoista päivää tuijotat jääkaappiin. Kolmekymmentäneljä päivää tunnet kaipuuta. Puoli vuotta katsot mainoksia. Kuukauden verran istut miettien, voisitko käyttää aikasi jotenkin paremmin.

David Eaglemanin nerokas kokoelma sisältää 40 kertomusta siitä, millainen tuonpuoleinen voisi olla. Perinteiset uskomukset on otettu ja käännetty päälaelleen. Enkeleiden harput ovat ruosteessa ja Jumala lukee Mary Shelleyn Frankensteinia. Erään Taivaan tasangoilla käydään sotaa, koska Jumala on poistunut paikalta aikoja sitten. Toisessa tuonpuoleisessa taas odottaa Teknikkojen joukko, jotka antavat jokaiselle vallan muuttaa mikä tahansa asia maailmassa ja elää sitten elämä uudelleen.

Tarinoita tuonpuoleisista sisältää useita kiehtovia, mielikuvituksellisia näkemyksiä siitä, millaista kuoleman tuolla puolen tosiaan voisi olla. Minusta paras oli monen muunkin mainitsema, kokoelman aloittava kertomus, "Summa". Sen kuvailemassa tuonpuoleisessa pääsee elämään kaikki kokemuksensa uudelleen, mutta samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen. Tästä syystä päivät kuluvat yllä olevan lainauksen tavoin...

Moneen kertomukseen sisältyi jokin filosofinen ajatus tai oivallus, joka pisti pohtimaan. Toiset taas jäivät vähän mitäänsanomattomiksi; osan olisi voinut karsia poiskin. Erityisesti scifin rajoja kolkuttelevat, luonnontieteisiin perustuvat tuonpuoleiset alkoivat minusta jo toistaa itseään. Eaglemanin neurotieteilijyys tunkeutui siis esiin vähän turhan usein. :) Muuten hän on kehittänyt ja kuvitellut ihailtavan monipuolisia ja keskenään erilaisia skenaarioita.

Osasyy sille, miksi halusin lukea tämän, oli kokoelman suomentajat: joukko Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen opiskelijoita. Omista opiskeluajoistani samaisessa yliopistossa ei ole vuottakaan ja - nyt täytyy taas kehuskella, että olin tunnistavani suomentajien listalta muutamia tuttuja nimiä. :) Minusta suomennos oli erinomainen ja hienoa, että opiskelijoille on annettu tällainen tilaisuus!

Pakko vielä sanoa, että olen täysin kirjan kannen pauloissa: synkkää pimeyttä ja juuria mullan alla, mutta ylhäältä on mystinen, loistava väylä jonnekin tuntemattomaan...

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Avain. 2011. 127 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Sum - Forty Tales from the Afterlives
Suomentajat: Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla keväällä 2011 Itä-Suomen yliopiston opiskelijat

Avain: Tarinoita tuonpuoleisista
Kiiltomato/Markku Soikkeli: "Metafyysiset ajatusleikit tekevät uskonnot tarpeettomiksi"

torstai 3. marraskuuta 2011

Lokakuun luetut

Tyrnien paljoutta.
Ajattelin Nick Hornbyn esimerkin innoittamana (aiheesta lisää myöhemmässä päivityksessä...) listata luettujen kirjojen lisäksi myös kuukausittain ostamani/hankkimani/saamani kirjat. Tosin lokakuu on siinä mielessä vähän epätavallinen kuukausi nimenomaan kirjahankintojen suhteen, että kirjamessut vetävät pakosta hankittujen kirjojen lukumäärää ylöspäin. Normaalisti suurin osa luettavista kirjoistani on kirjastolainoja, ja kirjat, jotka ostan omaan hyllyyn asti, ovat yleensä sellaisia, jotka olen jo lukenut ja jotka haluan myös omistaa. Tämä ei tosin selitä sitä mystistä tosiasiaa, että lähes puolet kirjahyllyni kirjoista on minulta vielä lukematta! :D

Lokakuun hankinnat:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Jean Kwok: Girl in Translation
Jari Tervo: Layla
Katri Merikallio & Tapani Ruokanen: Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina
Heli Kruger: Olen koskettanut taivasta
Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo
John Rechy: Kaupunkien yössä
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Haruki Murakami: 1Q84
Haruki Murakami: Hard-Boiled Wonderland and the End of the World 
Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

Näistä Geisha löysi tiensä matkalaukkuuni eräässä kreikkalaisessa hostellissa, Kwok ja Tervo tarttuivat mukaan ihan perinteisesti kirjakaupasta ja loput hankin kirjamessujen yhteydessä joko messuilta tai kirjakaupasta. Huomautettakoon vielä, että en yleensä osta näin montaa kirjaa kuussa. :)

Lokakuun luetut:
Lesley Downer: Geisha - The Secret History of a Vanishing World
Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Yhteensä siis 5 kirjaa tuli kahlattua läpi tässä kuussa, eli vähemmän kuin yleensä. Syytän, jälleen, työkiireitä. :)

Kolmesta keskenään hyvin erilaisesta kirjasta on siis vielä tulossa arvio. Eaglemanin hengästyttävän kertomuskokoelman visiot olivat oivaltavia, Sinisalon romaani oli ehdottomasti parempi kuin edellinen (Linnunaivot) ja Hornby... no, Hornby on Hornby. :P Mikään viidestä ei kuitenkaan säväyttänyt tai ihastuttanut erityisen paljon. Kaikki olivat omalla tavallaan (ehkä Phillipsiä lukuun ottamatta) hyviä.

Lisäksi luin Anna Kareninan kolmannen osan loppuun ja neljäs on menossa. Ja opin sen, ettei Anna K. ole sopiva ääneen luettavaksi pitkällä automatkalla (autossamme ei ole minkäänlaisia stereoita, joten äänikirjan korvaa tylsänpuoleisilla matkoilla pelkääjän paikalla istuvan henkilön ääneenluku). :) Anna K:n rönsyilevät lauserakenteet ja henkilöhahmojen paljous dialogeja lukiessa (ei kaikille voi keksiä erilaisia ääniä ja aksentteja!) aiheutti hämmennystä ja hervotonta hihitystä. :)

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Dionysos kierteli täyttämässä laseja vahvimmalla viinillään. Tunnelma oli hilpeä. Hera ja Zeus eivät tietenkään olleet paikalla, eivät myöskään ne jumalat, joiden toimipaikat olivat toisaalla - esimerkiksi Haades ja Persefone olivat manalassa ja Poseidon pienessä merenrantatönössään, joka haisi kalalta kuten hänkin - mutta sana oli varmasti levinnyt, ja hekin kaiketi nököttivät televisioidensa ääressä valmiina katsomaan ohjelmaa. Harva asia huvittaa jumalaa niin paljon kuin se, että saa nähdä toisen jumalan nolaavan itsensä.

Kreikkalaiset jumalat ovat kuolemattomia, mutta kukaan modernissa maailmassa ei enää palvo heitä. He ovat paenneet turistien valloittamalta Olympokselta ja asettuneet asumaan rähjäiseen kimppakämppään Lontooseen. Kukin yrittää tulla toimeen niillä vahvuuksilla, joita hänellä on. Apollon juontaa meedio-ohjelmaa TV:ssä, Afrodite myy puhelinseksiä, Artemis ulkoiluttaa koiria, Dionysos toimii baarinpitäjänä, Athene tekee tutkimusta ja Eros on - hämmentävää kyllä - tullut uskoon. Jumalia vaivaa sanoinkuvaamaton kyllästymisen tunne, ja kaiken kukkuraksi heidän voimansa ovat alkaneet mystisesti hiipua.

Kurittomat ja juonittelevat jumalat ärsyttävät toisiaan ja tekevät toisistaan julmaa pilaa. Kun mukaan saadaan vielä kaksi kuolevaista, pahaa-aavistamaton siivooja Alice ja tämän ujo poikaystävä Neil, soppa on valmis. Jumalat vetävät kuolevaiset mukaan koston ja rakkauden kierteeseen, jossa seikkaillaan aina manalassa asti.

Kirja toimi ainakin minulla hyvänä pikakurssina kreikkalaisiin jumaliin. Antiikin Kreikan jumalat ovat siinä mielessä inhimillisinä, että he oikuttelevat, juonittelevat ja riitelevät keskenään kuin uhmaikäiset lapset. Silti jokaisella on yliluonnollisia voimia. Tästä kombinaatiosta ei tietenkään voi syntyä muuta kuin ongelmia tavallisille kuolevaisille, vaikka pohjimmiltaan huonosti käyttäytyvät jumalatkin tarkoittavat - kai - hyvää.

Romaanin perusidea on hyvä, vaikka ei ole ensimmäinen kerta, kun jumaltarustoja ja mytologioita on tuotu nykypäivään sijoittuvaan tarinaan (esim. Johanna Sinisalon Sankarit...). Silti minua jäi kaihertamaan tunne, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti. Kirjavinkkien arvostelussa kehutaan kirjan sisältävän "ehtaa brittiläistä huumoria", mutta kyllä saarivaltiossa on hauskempiakin kirjoja kirjoitettu. Tämä ei siis ollut mikään maailmoja mullistava tai erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mutta kevyenä viihdepläjäyksenä ihan ok.

Muista tämän lukeneista bloggaajista Morre ei myöskään innostunut, Inka, peikkoneito ja anni.m sen sijaan ovat pitäneet kirjasta enemmän. Marjis suosittelee tätä lomakirjaksi vaikkapa rannalle. :)

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat. Bazar. 301 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gods Behaving Badly
Suomentaja: Titia Schuurman

Bazar: Huonosti käyttäytyvät jumalat
Kirjavinkit: Huonosti käyttäytyvät jumalat