lauantai 15. heinäkuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin myös menneisyyden. Tällaista sanon lapsille.

Satu Taskisen esikoisromaani Täydellinen paisti (2011) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja toinen romaani Katedraali (2014) Toisinkoinen-palkinnon. Lapset on romaanitrilogian itsenäinen päätösosa; aiempia osia en ole lukenut.

Navid on Wienissä asuva opettaja, joka päästää koulupäivän päätteeksi oppilaansa kotiin hiukan tavallista aikaisemmin ja aikoo itse lähteä 8-vuotiaan tyttärentyttärensä Beckyn syntymäpäiväjuhliin. Mutta mies on jotenkin poissa tolaltaan: häntä huimaa ja heikottaa, ja vaimo Sara on tehnyt jotain pahaa.

Opettaja pääsee autoonsa, vaihtaa vaatteet, torkahtaa, vastaa viesteihin ja päättääkin kävellä. Hän ostaa onnittelukortin, pyörtyy ratikassa ja päätyy lääkärin vastaanotolle, jossa hän haluaisi vain tietää olenko minä vielä vai enkö minä enää ole.

Navid on eksyksissä omassa elämässään, uppoutunut omien ajatustensa sotkuisiin säikeisiin. Romaani on miehen sisäistä puhetta itselleen, tajunnanvirtaa yhden päivän mittaiselta ajalta. Navid kulkee päämäärättömästi ympäri kaupunkia, lastenvaateliikkeen sovituskopista metroon ja hotellihuoneesta ravintolaan.

Minua jäi mietityttämään romaanin nimi ja Jenni Saaren luoma kansi: lapsenomaisen huteralla käsialalla kirjoitettu teksti ja yläkulmassa oleva auringon neljännes - oikea lapsen piirustuksen stereotypia. Siitä romaanikin tavallaan kertoo: kykenemättömyydestä hahmottaa maailmaa muuten kuin karikatyyrien kautta tai yrityksestä heittäytyä kaksiulotteisuuden yli. Navid yrittää piirtää sekä ympäröivän että sisäisen maailmansa äärirajoja uudelleen, kun elämä on kriisissä ja mieli hajoamassa.

Välillä Navidista tuli mieleen Markus Nummen Karkkipäivän Paula, joka on elämää suorittava työnarkomaaniäiti, jonka ajatukset kieppuvat työasioiden ympärillä niin, ettei hän saa mennyksi lapsensa luo kotiin. Toisaalta Navid on huomattavasti moniulotteisempi hahmo ja häntä kohtaan tuntee jonkinlaista sääliä.

Navidin ahdistuneet muistot, havainnot, assosiaatiot ja mietteet on kirjoitettu yhteen pötköön, jossa ei ole lukuja, tuskin kappalejakojakaan. Tämä teki lukemisesta välillä raskasta, vaikka toisaalta tekstin rytmi vei mukanaan. Romaani haastaa sekä rakenteellaan että filosofisilla pohdinnoillaan. Se ei ole helppo lukea, mutta pistää miettimään.

Ajattelu ei ala siitä, että ihminen toteaa: minun on pantava näkökulmani sivuun. Vaan siitä, että ihminen sanoo: minun ei ole mahdollista panna omaa näkökulmaani sivuun.

Bloggaajista myös mm. Tuijata, Jokke, Omppu ja Mari ovat lukeneet kirjan. Lapset selvästi jakaa lukijoiden mielipiteitä.

Satu Taskinen: Lapset. Teos. 2017. 296 sivua.

Teos: Lapset
Teos: Satu Taskinen
HS: "Satu Taskinen lopettaa romaanitrilogiansa tarinaan hyvästä ihmisestä, jonka ihanteet luhistuvat"

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Antakaa minulle tilaisuus, tuonpuoleinen elämä, paratiisi maan päällä tai vaikka helvetti, kolmastoista kerros. Kyllä minä sen kestän. Uskon syntymänjälkeiseen elämään, vaikka tiedän että on vaikeaa erottaa toiveita tosiasioista. Ikuisuutta vähempikin riittää. Seitsemänkymmentä vuotta? Pannaan pakettiin, otan sen. 

Ian McEwanin tuoreimman romaanin ensimmäinen lause on paras, jonka olen pitkään aikaan lukenut: Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä.

Romaanin minäkertoja on tosiaan vielä syntymätön vauva, ja juoni perustuu William Shakespearen Hamletiin. Viimeisillään raskaana oleva äiti Trudy on ajanut runoilijamies Johnin pois kotoa vedoten oman tilan tarpeeseen. Trudy ja Claude, Johnin veli, juonittelevat kuitenkin yhdessä Johnin pään menoksi.

Kirjan sikiö on lievästi sanottuna epäluotettava kertoja. Hän ('se' ei jotenkin riitä kuvaamaan kertojaa) spekuloi ahtaasta tilastaan ympäristön tapahtumia, "vaistoaa" äitinsä ajatukset jonkin myyttisen äiti-lapsi-symbioosin kautta ja tulkitsee äitinsä kehon reaktioita, sydämen sykettä ja suoliston liikkeitä. McEwan on myös kompensoinut kertojan näkökulman rajallisuutta tekemällä vauvasta varhaiskypsän (siis todella varhais!): sikiö muun muassa pohtii maailmanpolitiikkaa ja maistelee ja arvioi istukan läpi dekantoituja viinejä. Hänellä on myös melkoinen sanavarasto: priapistinen, skandeeraava, daktyyli...

En oikein osaa päättää, onko romaani nerokas vai ei. Kertojavauvan/sikiön/olennon luonne hämää. Hän on toisaalta fantasiamaisen epäuskottava ja jotenkin groteski pikkuvanhana kohtufilosofina. Rajallinen näkökulma tietenkin tuskastuttaa ja turhauttaa sekä kertojaa että lukijaa: vauva ei muun muassa aina kuule keskusteluja kokonaan, koska ympäristön melu häiritsee kohdun äänimaailmaa. Hän myös joutuu omituisen moraalisen dilemman ja ongelman eteen: voiko hän estää äitiään pettämästä isäänsä ja miten se onnistuu kohdusta käsin?

Pähkinänkuori edustaa minusta eräänlaista paluuta McEwanin tiheätunnelmaisimpaan tuotantoon. Esikoisromaani Sementtipuutarha oli klaustrofobinen ja painostava kuvaus kieroutuneista perhesuhteista, ja Rannalla oli ahdistava kuvaus pariskunnan hääyöstä, johon ladataan valtavasti odotuksia ja merkityksiä. Ne tekivät kuitenkin suuremman vaikutuksen kuin tämä. Kertojaratkaisu on nerokas ja rikostarinakin toimii, mutta silti en ahminut romaania lumoutuneena. Ehkä musta huumori vei ahdistavalta tunnelmalta ja jännitykseltä sen terävimmän kärjen. Romaani ei tuntunut osaavan päättää, oliko se hauska vai traaginen vai pelkästään tragikoominen - ja se jälkimaku on hämmentynyt.

Bloggaajista myös esim. Leena Lumi ja Tuijata ovat lukeneet kirjan.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava. 2017. 200 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Nutshell
Suomentaja: Juhani Lindholm

Otava: Pähkinänkuori
Kirjavinkit: Pähkinänkuori

tiistai 16. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Muisti on sellainen. Toisinaan sitä ymmärtää jälkikäteen asioita, joita ei mitenkään voinut tapahtumahetkellä tietää; äkisti ne tuntuvatkin melko järkeviltä, ja samalla sitä kirjoittaa koko muiston uusiksi, jotta kaikki on johdonmukaista.

Yksi viime viikonlopun Helsinki Litin valovoimaisimmista esiintyjistä oli Petina Gappah, joka taisi hurmata koko yleisön avoimuudellaan, innostuksellaan ja välittömyydellään. Luin Muistojen kirjan juuri ennen tapahtumaa, joten se oli tuoreena mielessä kirjailijan haastattelun aikana.

Petina Gappah, Aris Fioretos ja Sirpa Kähkönen Helsinki Litin lavalla 12.5.2017
Muistojen kirjan päähenkilö on oikeastaan Muisto/muistot - eli sekä henkilöhahmo nimeltä Memory että yksi kirjan pääteemoista, muistot ja menneisyys, jotka antavat romaanille rakenteen. Memory on Zimbabwessa asuva albiinonainen, jota syytetään valkoisen professorin murhasta ja joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa vankilassa.

Yhden ihmisten henkilökohtaisten muistojen lisäksi romaanissa käsitellään laajemmin koko kansakunnan muistia, historiaa, joka liittyy Zimbabwen tapauksessa olennaisesti ihonväriin ja kolonialismiin. Muistojen tavoin myös historiankerronta voi olla vääristynyttä ja epäluotettavaa.

Albinisminsa vuoksi Memory on monin tavoin ulkopuolinen ja väliinputoaja yhteiskunnassa. Hän ei ole musta eikä valkoinen, mutta kumpikin ryhmä syrjii häntä. Lapsena häntä kutsutaan nimellä murungudunhu, 'poikkeava', 'puutteellinen', ja muut lapset kiusaavat ja pelkäävät häntä. Memory muistuttaa tavallaan Toni Morrisonin Sinisimmät silmät -romaanin Pecolaa, mustaa tyttöä, jonka hartain toive on saada siniset silmät. Memoryn toive on hieman erilainen:

Halusin olla samanlainen kuin muut. Yritin muuttua yhtä tummaksi kuin toiset lapset. Halusin kovasti kuulua joukkoon. [...] Aina kun suinkin kykenin, rukoilin Jumalaa tummentamaan ihoni.

Memoryn isä viettää paljon aikaa lastensa kanssa, kun taas äiti on ankara ja etäinen. Pikkusisko Mobhi hukkuu epäselvissä olosuhteissa vesisankoon, ja 9-vuotias Memory joutuu muuttamaan rikkaan valkoisen miehen, Lloydin luo asumaan. Lloyd on klassisten kielten tohtori ja kirjallisuuden professori, ja hänestä tulee Memorylle eräänlainen isähahmo, vaikka tyttö ei voi käsittääkään, miksi hänen omat vanhempansa ovat antaneet hänet pois.

Memory joutuu siis jo hyvin nuorena luopumaan sekä lapsuudenkodistaan että perheestään. Lapsuuden ensi vuodet jäävät menneisyyteen, johon Memory ei voi eikä lopulta edes halua palata. Aikuisena hän kuitenkin kiinnostuu historiasta ja viihtyy arkistokokoelmien keskellä. Kun muistojen ja menneisyyden vyyhti lopulta purkautuu ja avautuu, paljastuu hätkähdyttäviä väärinkäsityksiä, sattumia ja lapsen tekemiä vääriä tulkintoja. Ihmiset osoittautuvat joskus toisenlaisiksi kuin rakentamamme mielikuva heistä.

Oikeastaan oli hieman epäreilua tätä romaania kohtaan lukea se heti Hanya Yanagiharan Pienen elämän jälkeen. Yanagiharan kirjan tunnelma ja henkilöt olivat vielä vahvasti mielessä ja tapahtumien jättämä järkytys niin tuore, että Gappahin romaani ei aluksi tuntunut oikein miltään. Alun kiertelevä ja kaarteleva tyyli sekä pitkät, irralliset takaumat Memoryn lapsuuteen eivät varsinaisesti helpottaneet asiaa.

Muistojen kirja teki vaikutuksen oikeastaan vasta aivan lopussa, kun se veti maton jalkojen alta. Siihen saakka se tuntui jotenkin oudon mustavalkoiselta eikä saavuttanut missään vaiheessa samaa imua kuin esim. Yanagiharan romaani. Toisaalta Gappahin kirjan jälkeen siirryin heti Aris Fioretosin Maryyn, jonka naispäähenkilö on myös vankilassa. Sekin jätti paljon syvemmän jäljen kuin tämä. Muistojen kirja paljastui siis lopussa moniulotteisemmaksi ja yllätyksellisemmäksi kuin miltä se aluksi vaikutti, mutta vertailussa se ei pärjännyt esim. näille kahdelle muulle, joita luin samoihin aikoihin.

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammi. 2017. 307 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory
Suomentaja: Tero Valkonen

Kirja.fi: Muistojen kirja
Kiiltomato: "Ei musta eikä oikein valkoinenkaan"
Kirjavinkit: Muistojen kirja
Savon Sanomat: Muistojen kirja

tiistai 2. toukokuuta 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämänsä tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä. Tämä on kuin yrittäisi mitata rakkauttaan toiseen ihmiseen, vaikkapa kumppaniin: heti kun tunnetta alkaa mitata, se viilenee.

Elämän tarkoitus - mikä se on ja mistä se mahdollisesti löytyy - on suorastaan kliseinen filosofinen arvoitus. Moni sivuuttaakin sen pohtimisen turhana tai lannistavan monimutkaisena. Emeritaprofessori Merete Mazzarella kuitenkin tarttuu rohkeasti laajaan aiheeseen ja käsittelee sitä omalle tyylilleen uskollisena loogisesti, älykkäästi, perustellusti ja samalla samastuttavasti.

Elämän tarkoituksen avaaminen rönsyilee vapaasti yksityisen ja julkisen, henkilökohtaisen ja yleisinhimillisen välillä. Aihetta sivuaa moni muu perustavanlaatuinen filosofinen kysymys: Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Jalostaako kärsimys? Onko ihminen luonnostaan paha? Miksi väkivalta ja rikokset kiehtovat meitä? Onko myötätunto ja sitä kautta hyväntekeväisyys nykymaailmassa hyväosaisten ylellisyyttä? Mitä on hyvä ja mielekäs elämä? Voiko ihminen olla liiankin hyvä?

Mazzarella käsittelee aihetta viisaasti ja syvällisesti, muttei ala teoretisoimaan liikaa vaan esittelee runsaasti käytännön esimerkkejä. Hän puhuu maailmankuvasta, uskonnosta, ihmiskuvasta, individualismista ja globalisaatiosta. Alle 300 sivuun mahtuu myös pohdintaa sattumasta ja kohtalosta, riskeistä, onnesta ja valinnanvapaudesta. Suuria teemoja ja ajatuksia, jotka on esitetty ja muotoiltu niin lukijaystävällisesti, että lukiessa kuvittelee itsekin olevansa piirun verran sivistyneempi ja fiksumpi ihminen! :) Iso kiitos miellyttävästä lukukokemuksesta kuuluu tietenkin suomentaja Raija Rintamäelle.

Mazzarellaa lukiessa pitää myös olla vieressä muistiinpanovälineet, koska tekstissä viitataan usein erittäin mielenkiintoisilta kuulostaviin tietokirjoihin ja romaaneihin, jotka täytyy heti lisätä omalle lukulistalle.

Elämän tarkoitus on myös ajankohtainen. Mazzarella pohtii Syyrian tilannetta ja terrori-iskuja Euroopassa ja ympäri maailmaa sekä Välimerellä hukkuvia ihmisiä. Tämä lienee surullisen totta jakautuneessa nykymaailmassa:

Kun ihmiset ovat valinneet kantansa johonkin kysymykseen, he omaksuvat herkästi vain omaa käsitystään vahvistavaa tietoa. Ja edelleen: paitsi että arvot vaikuttavat toimintaan, myös toiminta vaikuttaa arvoihin. Se joka on alkanut vainota - tai surmata - toisia ihmisiä, alkaa yhä vahvemmin vihata niitä joita vainoaa tai surmaa.
Näitä oivalluksia voi soveltaa nykypäivän keskusteluun pakolaisista ja maahanmuuttajista: Internetin välityksellä ihminen, joka on alun perin hieman vieroksunut pakolaisia, löytää joka päivä ja hetki näkökantoja, jotka voimistavat hänen varauksellisen asenteensa vihaksi. 


Mikä siis on elämän tarkoitus Mazzarellan mielestä? Se ei välttämättä ole, eikä sen pitäisikään olla, mikään järjellä ymmärrettävä, loogisesti analysoitava, mitattavissa oleva asia. Se on jotain abstraktimpaa, monien asioiden summa, subjektiivinen tunne. Kenties se on avoimuutta elämän moninaisuudelle sekä kiinnostusta ja uteliaisuutta uusia tietoja ja taitoja kohtaan. Se voi olla ystävyyttä, keskustelua ja ajatustenvaihtoa. Se on toivoa ja elämänrohkeutta, katkeruuden välttelyä. Se on myös arkea ja arkisten havaintojen arvostamista ja ennen kaikkea: kykyä ihmetellä.

Bloggaajista myös mm. Ulla, Riitta K. ja Arja ovat lukeneet kirjan.

Mazzarella keskustelee Helsinki Litissä sunnuntaina 13.5 brittiläisen neurokirurgi Henry Marshin kanssa. Melkein uskaltaisin väittää, että perimmäisiä kysymyksiä käsitellään silloinkin.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Tammi. 2017. 255 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Om livets mening
Suomentaja: Raija Rintamäki

Kirja.fi: Elämän tarkoitus
Kirja.fi: Merete Mazzarella
Savon Sanomat: Elämän tarkoitus

Katso myös:

torstai 13. huhtikuuta 2017

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin

Päällys: Marjaana Virta
Rakkauskin on koko ajan ympärillä, mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe. Kartat ovat hukassa, eikä kukaan osaa neuvoa tietä. Jossakin on kompassi, mutta siitä on murtunut neula.

Annika Idström (1947 - 2011) ei ole suuria yleisöjä villitsevä kirjailija. Hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisen mieltä ylentäviä: aiheet ovat rankkoja ja epäsovinnaisia ja teksti sukeltaa usein ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Maailma on rujo ja ihmiset julmia. Idströmin onkin katsottu kuuluvan suomalaisen kirjallisuuden ns. "pahan koulukuntaan".

Kun Kirjeitä Trinidadiin napsahti kohdalleni luettavaksi Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeen myötä, täytyy myöntää, että tunsin pientä epätoivoa. Luin nimittäin muutama vuosi sitten Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, joka oli liian raadollinen ja vaikeatulkintainen minun makuuni. Nappasin kuitenkin priimakuntoisen, euron hintaisen Trinidad-kirjan mukaani kierrätyskeskuksesta ja aloin lukea sitä hieman varautuneesti.

Kirjeitä. Trinidadiin. Miksi sinne? Kuka kirjoittaa kaukaiselle, eksoottiselle saarelle? Kenelle? Se selviää heti romaanin ensimmäisillä riveillä: Tohtori Syvärinen, kirjoitan teille Eilatista, lomakaupungista Israelin eteläosassa Punaisen meren rannalla. Kirjeen kirjoittaja on keski-ikäinen Seppo Sirén, helsinkiläinen verovirkailija, joka on kolmen viikon lomamatkalla Israelissa vaimonsa ja 14-vuotiaan tyttärensä kanssa.

Matka on alkanut hyvin. Seppo kertoo, että Raamatun historia on herännyt henkiin elävällä ja vaikuttavalla tavalla. Mutta viime aikoina vaimo on heittäytynyt hankalaksi ja järjestänyt miehensä pieneen kopperoon, jonka ikkunassa on kalterit, seinillä torakoita ja katossa raatokärpäsiä.

Jokin on pielessä. Miksi Seppo on jonkinlaisessa vankilassa? Miksi hän kirjoittaa lääkärille kirjettä perhelomalta? Miksi hän hokee kirjeessä nimeään ja vakuuttaa olevansa kunnossa? Samalla hän myöntää, ettei hän oikeastaan tiedä, kuka hän on. Hän on menettänyt jotain itsestään.


Sepon parisuhde vetelee viimeisiään. Vaimo ilmoittaa olevansa rakastunut marokkolaiseen Beniin. Sinä pitäisit hänestä, Elisabet toteaa, ja häkeltynyt Seppo ensin järkyttyy, mutta sitten suhtautuu suorastaan karmivan välinpitämättömästi, jopa iloiten: Olen myös ilolla ottanut vastaan tiedon, että Elisabetillä on tässä maassa rakastaja. [...] Hämmästyt, luulit tietenkin, että reagoisin toisin. Mutta ei, haluamatta itseäni kehua, minun täytyy tunnustaa, että toisin kuin moni luulee, olen minäkin avarakatseinen ja suurpiirteinen ihminen. Elisabetin suhde nimittäin osoittaa Sepolle, että hän on kutakuinkin normaali ihminen, ja että olen hänen suhteensa onnistunut.

Tyypillisen epätasapainoisen parisuhteen roolit on kärjistetty romaanissa äärimmilleen. Elisabet on ailahtelevainen ja holtiton; Seppo loputtoman kärsivällinen ja myötäilevä. Seposta vankina oleminen omassa elämässään kuuluu elämän olemukseen, kuten hän toteaa. Elisabet puolestaan yrittää pyristellä henkilökohtaisesta vankilastaan vapaaksi. Työssään Seppo on tottunut palvelemaan ja myötäilemään kärsivällisesti asiakkaita, jotka syyttävät virkailijoita kohtuuttomista veroratkaisuista. Toisaalta hän saa myös nautintoa valta-asemastaan ja muiden nöyrtymisestä edessään. Vähitellen Sepon menneisyydestä selviää asioita, jotka osittain selittävät hänen mielensä järkkymisen.

Entäpä Ursula, Sepon ja Elisabetin tytär? Hän on hiljainen ja tarkkaileva ja jää vääjäämättä ulkopuoliseksi, kun hänen vanhempansa pelaavat kieroutunutta valtapeliä keskenään. Ursula ei juuri puhu, mutta saa välillä raivokohtauksia. Kirjan edetessä käy ilmi, että ulkopuoliset olettavat Ursulan olevan kehitysvammainen tai autistinen, mutta tämän vanhemmat kieltävät asian. Oma äiti sekä vihaa että rakastaa tytärtään. Äidin ja tyttären riippuvuus ja viha-rakkaussuhde tiivistyy riipaisevasti yhteen Ursulan näkökulmasta kirjoitettuun virkkeeseen: Minä rakastan äidin syliä, olen sen vanki.


Idström kirjoittaa raadollisesti perheestä, joka murenee omaan sisäiseen mahdottomuuteensa. Perheenjäsenet muodostavat symbioottisen rykelmän, mutta ovat samalla tukahduttavan riippuvaisia toisistaan. Seppo ihastelee koralleja perheen vertauskuvana: Missään muualla eläinkunnassa ei kohtaa yhtä rikkumatonta perheyhteisöä, yhtä symbioottista linnaketta vailla riippuvuuden tuottamaa häpeää. Ei todellakaan, ainakaan kirjan ihmisyhteisössä: perheenjäsenet pahoinpitelevät toisiaan henkisesti ja fyysisesti; pariskunta kirjaimellisesti pureutuu toistensa sisimpään, kaluaa toisen osapuolen paljaaksi.

Perhesuhteet kuristavat kolmikon yhteen riippuvuuden, kauhun, nöyryytyksen ja vallan kahleilla. Kukin yrittää omalla tavallaan pyristellä kohti - niin, mitä? Kenties itsenäistä elämää, nautintoa tai rakkautta. Tai yksinkertaisesti kohti toista ihmistä, toisiaan. Vaikka kaikki ovat fyysisesti lähellä toisiaan, he ovat henkisesti äärettömän kaukana toisistaan.

Ursulan kohtalo hämmentää ja raastaa eniten. Tytär vaikuttaa viattomalta uhrilta, joka vain janoaa vanhempiensa huomiota ja rakkautta. Heidän välinpitämättömyytensä lasta kohtaan tuntuu kohtuuttoman julmalta. Loppu on surullinen, mutta samalla hennon toiveikas. Kirjan nimi saa uusia merkityksiä: Trinidad ei välttämättä ole muuta kuin etäinen, saavuttamaton ja vieras paikka: Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? Teoksen mukaan kommunikaatio toisen ihmisen kanssa on mahdotonta, samoin kyky rakastaa ja todella kohdata ja nähdä toinen. Lopussa kirjeitä "Trinidadiin" suorastaan tulvii ja niiden sisältö järkyttää.

Kokonaisuutena Kirjeitä Trinidadiin teki paljon suuremman vaikutuksen minuun kuin Veljeni Sebastian. Osasyynä saattoi olla se, että luin kirjan alkuvuodesta samalla, kun kävin läpi omaa avioeroprosessiani. Perheen hajoaminen ja lapsen kohtalo koko sotkussa kosketti siis myös omakohtaisesti, vaikka oma kokemus ei todellakaan ole onneksi ollut näin raadollinen ja kammottava.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että kyseessä on "Verinen ja hauska romaani miehestä, naisesta ja uskottomuudesta." Melko harhaanjohtava kuvaus minusta. Romaani ei ole erityisen verinen, ruumiillinen ja groteski kylläkin. Hauskaksi sitä ei todellakaan voi kutsua; henkilöiden erikoinen suhtautuminen asioihin oli minusta lähinnä karmivaa. Romaani myös kertoo ensisijaisesti perheestä, ei uskottomuudesta. Se on kuvaus pyyteettömän rakastamisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta ja vallasta sekä perheenjäsenistä, jotka eivät kykene kohtaamaan toisiaan.

Romaanin pessimistinen maailmankuva kiteytyy tähän kohtaan:

Kehäähän me kuljemme, arjen ja karun todellisuuden sanelemaa ankaraa kehää, ja vaikka hetkeksi sen unohdamme, kuvittelemme valon langetessa päällemme, että nyt elämä saa uuden, onnellisen käänteen, joudumme siihen kuitenkin aina palaamaan.

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin. WSOY. 1989. 159 sivua.

101 kirjaa: Kirjeitä Trinidadiin - Brutaali taistelu vallasta repii perhettä
Kirja.fi: Kirjeitä Trinidadiin
Annika Idström Kansallisbibliografian sivuilla
Wikipedia: Annika Idström

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Madeleine Thien: Varmuus

Tuntemista voi verrata kauneuteen. Yleispiirteet ovat selvät, niitä voi hahmotella, tutkia pikkutarkasti. Mutta syvyys on silti mysteeri. Miten selittää, miksi se herättää meissä vastakaikua? Mielestäni toisen tunteminen on aivan yhtä salaperäistä. Toisen tunteminen on uskomista, uskon asia.

Näin toteaa yksi kanadalaisen Madeleine Thienin esikoisromaanin henkilöistä pohtiessaan sitä, onko toista ihmistä koskaan mahdollista todella tuntea.

Luin Thienin romaanin junassa, menomatkalla Kuopiosta Helsinkiin kaksi kolmasosaa, tulomatkalla loput. Aluksi romaanin sirpaleiseen, ajassa ja paikassa alati poukkoilevaan kerrontaan on vaikea päästä mukaan, mutta pian vajoan, uppoan siihen kokonaan.

Seison Pohjois-Borneon yöllisen viidakon varjoissa 10-vuotiaan Matthew'n kanssa ja katson, kun japanilaismiehittäjät uhkailevat hänen isäänsä perheen kodin pihalla.

Olen 9-vuotias orpo Ani, joka tietää, miten savukkeilla voi ostaa itselleen ruokaa.

Olen Gail, Matthew'n aikuinen tytär, joka tallentaa ihmisten tarinoita, kertomuksia ja muistoja lukuisille nauhoille.

Matthew Lim elää lapsuuttaan japanilaisten miehittämässä Borneossa, nykyisen Malesian alueella, ja on kotonaan sekä Sandakanin kaupungin kaduilla että sitä ympäröivässä viidakossa. Matthew'lla ja hänen parhaalla ystävällään Anilla on tiivis suhde, mutta sota raastaa heidät erilleen. Vuosikymmeniä myöhemmin Gail, Kanadan Vancouverissa asuva radiotuottaja, alkaa selvittää isänsä menneisyyden arvoituksia. Muistot ovat pirstaleisia, kerrostuneita, osin unohdettuja ja osin tukahdutettuja.

Haikeassa romaanissa pohditaan paljon menetystä ja surua. Elämä voi päättyä hetkessä: ihmisen elämä on hauras ja mitätön kuin linnunsulka, toteaa eräs henkilöistä. Kaikki voi muuttua sekunnissa - ikuisesti. Sitä on ihmismielen vaikea käsittää. Ja syvin tuska syntyy oivalluksesta, että ihminen on voimaton eikä kykene suojelemaan rakkaitaan.

Kun on kokenut menetyksen, monen mielestä suruprosessi pitää vain käydä läpi, päästä sen yli, välttää vellomista. Eräs henkilöistä kuitenkin kiteyttää tämän ajatusmallin ongelman: ...ystävät sanoivat, että minun täytyy jatkaa elämääni, että en voi takertua menneisyyteen. Mutta kun ajattelen häntä, mieleeni palautuu monta asiaa minusta itsestäni, omasta elämästäni. Ja niinhän se on, että muistoista ja menneisyydestä käsin ihminen pitkälti itseään rakentaa. Toisaalta: Suru on kyselemisen aikaa. Jos ei löydä vastausta mihinkään, elämä ei jatku.


Viisaiden ajatusten lisäksi kiehtovaa kirjassa on myös Gailin suorastaan pakkomielteinen suhtautuminen tallennettuihin menneisyyden hetkiin. Hän nauhoittaa ja keräilee haastatteluja, äänimaisemia ja pätkiä aivan sattumanvaraisista keskusteluista ja kuulemistaan äänistä:

Gailin kiintymys ei kohdistu vain puhuttuun sanaan. Hän on kiintynyt tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa puhuttuun sanaan. Lapsen lauluun taustalla, kerronnan taukoon, vanhan naisen huulten kostutukseen, mekon silittelyyn. Mieheen, joka unohtaa mikrofonin ja alkaa puhua itsekseen. "Eikä mikään enää ollut sen jälkeen ennallaan. Olisin halunnut palata, olisin halunnut nähdä hänet, mutta en voinut."

Gailin pakkomielle kuvastaa halua yrittää pysäyttää ajan vääjäämätön kulku, jähmettää puhuttujen sanojen hetki ikuisesti nauhalle. Jotkut yksittäiset hetket menneisyydessä osoittautuvat myöhemmin ratkaiseviksi käännekohdiksi, mutta menneisyys itsessään on peruuttamatonta.

Tulipas tästä pohdiskelevainen ja hieman pessimistinen epäarvostelu. :) Mutta kirja herätti paljon ajatuksia. Harvoin lukee näin ihon alle menevää tarinaa menetyksestä, sodan vaikutuksista jälkipolviin ja rakkaudesta, joka uhmaa aikaa. Irmeli Ruuskan suomennos on tietenkin aivan omaa luokkaansa.

Thienin tuorein, viime vuonna ilmestynyt romaani Do Not Say We Have Nothing, joka kertoo Kiinan kulttuurivallankumouksesta kahden sukupolven kautta, kuulostaa myös todella mielenkiintoiselta.

Madeleine Thien: Varmuus. WSOY. 2007. 332 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Certainty
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Kirjasampo: Varmuus
MadeleineThien.com

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kirjabloggaaja teatterissa: Koirien Kalevala


Kuopion kaupunginteatterissa sai tänään ensi-iltansa koko perheen ooppera Koirien Kalevala, joka perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kuvakirjaan. Oopperan on ohjannut Virpi Rautsiala, libretto on Sami Parkkisen teos ja sävellys Jaakko Kuusiston käsialaa. Kantaesityksensä oopperaversio sai Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2004. Kuopiossa esitettävä teos on kaupunginteatterin, Savonia AMK:n, Kuopion konservatorion ja Mustin ja Mirrin yhteystyön tulosta. Teos on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa ja mikäpä olisi sopivampi paketti kuin kenties Suomen tunnetuimman ja rakastetuimman lastenkirjailijan teos yhdistettynä kansalliseepoksen taruihin. Teos osoittautui ennätyksellisen suosituksi jo ennen ensi-iltaansa, koska eilen uutisoitiin kaikkien 11 näytöksen olevan loppuunmyytyjä tai -varattuja. Lisänäytöksiäkään ei näillä näkymin ole luvassa, mutta teatteri ohjeistaa ilman lippuja jääneitä seuraamaan tilannetta netin kautta, koska peruutuspaikkoja joihinkin esityksiin voi vielä saada.

Itse pääsin tänään Minna-näyttämön täpötäyteen katsomoon 4,5-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka oli vasta toista kertaa elämässään teatterissa. Lainasimme etukäteen Kunnaksen kuvakirjan kirjastosta, vaikka hiukan epäilytti, miten hyvin Kalevalan tarinat uppoavat tuon ikäiseen. Lapsi yllätti positiivisesti: kirja piti lukea kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Suosikkikohta oli kuulemma se, kun Louhi istuu hauen leukaluusta tehdyllä istuimella - ja kovasti odotimme, näkyisikö moista kohtausta näyttämöllä (ei, valitettavasti, mutta hauenleuasta tehty kannel toki on!).

Tytär ja kissa odottelemassa esityksen alkamista.
Kalevalassa asuu villi ja vapaa koirien heimo, johon kuuluu mahtava tietäjä Väinämöinen. Pohjolassa taas asuu hurja ja häijy susien heimo, jota emännöi Louhi, Pohjan akka harvahammas. Näiden välissä asuu pieni, mutta sitkeä kissojen heimo, johon kuuluvat Lemminkäinen äitineen. Heimot ottavat aika ajoin yhteen, kun kosijat kilpailevat kauniista Pohjolan Tytistä ja havittelevat itselleen Sampoa, ihmekonetta, joka tekee elämästä helppoa.

Lemminkäinen (Vertti Aittola) ja Lemminkäisen äiti (Johanna Nylund). (Kuva: Sami Tirkkonen)
Olihan se melkoinen elämys! Lemminkäinen (Vertti Aittola) otti tilan heti haltuunsa ja toimi esityksen ajan eräänlaisena kertojana, joka piti pienemmätkin katsojat - ja epäilemättä myös Kalevalansa unohtaneet aikuiset - kärryillä siitä, missä mentiin. Vaikka eepoksen juonenkäänteet eivät ole sieltä yksinkertaisemmasta päästä, niin Kunnaksen kirjassa kieli on juuri sopivan yksinkertaista ja selkeää - niin oopperassakin. Musiikki oli aivan huikeaa: kuoro, orkesteri ja näyttelijöiden laulu toimi hienosti yhteen ja loi tunnelmaa. Väinämöisen (Henri Tikkanen) laulu oli erityisen komeaa, kuten tietysti tarinaan kuuluukin. Itse pidin myös Lemminkäisen äidistä (Johanna Nylund), jonka ilmeikkyys välittyi aina toiseksi taaimmaiselle riville asti! Myös pukusuunnittelusta (Riitta Röpelinen) täytyy antaa kehuja: erityisesti Pohjolan Louhi oli hurja ilmestys.

Ilmarinen (Jukka Onttonen), Tytti (Maiju Tiirikainen) ja Louhi (Lea Järveläinen). (Kuva: Sami Tirkkonen)


Teatterin sivuilla suositellaan teosta "kaikille heille, jotka haluavat tutustua oopperaan esittävän taiteen genrenä tai kerrata Kalevalan tarinaa". Tähän tarkoitukseen Koirien Kalevala sopiikin erinomaisesti. Teosta suositellaan kuitenkin yli 7-vuotiaille, jos on tulossa esim. vanhemman kanssa, tai koululuokille 3. luokasta ylöspäin. Itse sanoisin - ja tytär vahvistanee tämän - että ooppera sopii mainiosti myös alle kouluikäisille, varsinkin niille, joihin Kunnaksen kirjakin jo uppoaa. Vaikka väliaikaa 70-minuuttisessa teoksessa ei ollut, niin oma tyttäreni istui kyllä tiukasti penkin reunalla katse lavalle liimaantuneena - mukana olleen pehmopupun häntä taisi tosin hieman kärsiä jännittyneestä puremisesta Sammon ryöstön aikana!

Yleisössä oli kaikenikäisiä katsojia; nuorimmat silmämääräisesti arvoituna n. 2 - 3-vuotiaita. Vaikka tarina menisi hieman ohi, niin teoksen visuaalisuus, musiikki, värikäs valaistus ja tanssivat lavasteet (!) pitävät taatusti pienempienkin katsojien mielenkiinnon yllä. Huumoriakin teoksesta löytyy (tosin Tuonelan joutsen oli ehkä tahattoman koominen), ja Herra Hakkaraisen toilailu unissaan pitkin lavaa tuo oman kevennyksensä tarinaan. Eikä teos ollut minusta mitenkään erityisen väkivaltainen tai pelottava - esimerkiksi suuri taistelukohtaus Pohjolassa on toteutettu tyylikkäästi rytmikkään musiikin ja tanssin avulla. Itse siis suosittelisin teosta ihan kaikenikäisille, jotka vain jaksavat reilun tunnin verran istua enemmän tai vähemmän paikoillaan. :)

Jälkimaku: Tyylikkäästi toteutettu, visuaalisesti ja musikaalisesti vaikuttava elämys, joka sopii kaikenikäisille.
Ja 4,5-vuotiaan kommentit heti esityksen jälkeen: "Siis ihan mahtava! Lemminkäinen oli paras! Ja minäpä näin, kun sieltä orkesterikuopasta kurkisti pää!"

Jotain esityksen vaikutuksesta lapseen kertonee se, että bussissa kotiin vierestä kuului yhtäkkiä suora lainaus: "Ei tässä hunaja riitä! Nyt tarvitaan jotain terävämpää!" :)

Koirien Kalevala
Kuopion kaupunginteatteri 1.4 - 5.5.2017
Ensi-ilta 1.4.2017 Minna-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian.

Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä.

Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuuden kentän romaanillaan, koska hänen mukaansa "Suomessa tehdään paljon realistisia romaaneja, sellaisia yksinhuoltajaäitijuttuja. Väritöntä ja totista."

Lapset auringon alla on ainakin kaikkea muuta kuin väritön - kirjaimellisestikin. Kansilehtien alta paljastuu keltaistakin keltaisempi kirja, mutta kansien välissä oleva tarina, noh, se ei minusta ihan syystäkään yltänyt sinne Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, minne Liukkonen itse sen ennusti päätyvän.

Jonas Auer on isänsä perintörahoilla elelevä keski-ikäinen mies, joka harrastaa keltaista väriä. Keltaisuuden ympärille on muodostunut eräänlainen kansanliike tai lahko, jonka jäsenet kutsuvat itseään uuszeniläisiksi. He uskovat keltaisen värin pelastavaan voimaan ja järjestävät sen tiimoilta jopa kansainvälisiä konferensseja.

Kirjan toisessa osassa siirrytään seuraamaan Jonasin poikaa Henryä, joka on vakava ja hiljainen lapsi, neuroottinen ja ajoittain pakonomaisen väkivaltainen. Henry osoittautuu kuitenkin musikaalisesti lahjakkaaksi ja löytää musiikista keinon purkaa tunteitaan. Henrylle rock-musiikki tuo mieleen nukkuvan laiskiaisen jossain autobahnin reunamilla ja hiphop lämpimän samppanjapullon [...] pallomeressä nautittuna mustavalkotelevisioiden ympäröimänä. Jazz on Henryn suosikki, koska sen luomat tilat ja näyt salpasivat hänen hengityksensä.

Välillä kirjan tapahtumat ja tyyli on oudon banaalia enkä osaa päättää onko se pitkästyttävää tajunnanvirtaa vai omaleimaisen erikoista. Toisaalta tyylissä on jotain lapsekkaan riemukasta, mutta toisaalta kaikki on tavallisen arkista, hämmentävää ja hankalasti määriteltävää. Kun olen lukenut 300 sivua ja edessä on vielä n. 150, taisteluväsymys iskee. En vain saa kirjasta otettu enkä tajua sen pointtia lainkaan.

Teos olisi kaivannut reilusti tiivistämistä. Teksti tuntui vyöryvän ja purskahtelevan kirjailijan mielestä, mutta luomisvimmaisen raivoisa ja rönsyilevä kerronta ei ole kovin lukijaystävällistä. Lukeminen oli välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui samalta kuin se, kun joku kertoo yöllä näkemästään unesta: hassua ja absurdia, joo, mutta hemmetin tylsää kuunneltavaa se silti jostain syystä on.

Välillä kirjassa oli myös outoja pieniä virheitä, jotka pistivät silmään. Yhdessä kohdassa pohditaan asunnon ostamista Helsingin laidalta, koska siellä vuokrat ovat halvempia. Henry taas painoi otsansa vasten viileää tuulilasia, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon, että hän istui kyseisessä kohdassa auton takapenkillä.

Väriä kirjassa kyllä oli, jopa liikaa. Oliko aivan pakko kertoa kaikkien seinien värit, ikkunoiden koko, mattojen sävyt, kuviot ja jopa nukan pituus joka kerta, kun astutaan uuteen huoneeseen? Varmasti kirjailijalla on selkeä mielikuva paikoista päässään, mutta jotain voisi jättää lukijankin kuviteltavaksi - varsinkin kun moiset yksityiskohdat olivat pääosin irrelevantteja. Väri on toki tärkeä elementti kirjassa, mutta kaikkien esineiden ja ympäristön värien jatkuva kuvailu aiheutti sen, että ydinajatus hukkui väriähkyn alle. Muu tuntui jäävän taka-alalle, kun piti aina selittää, että hotellihuoneen tapetit ovat nimenomaan vaaleankeltaiset, verhot helmenharmaat ja kokolattiamatto turkoosi.

Ottaen huomioon miten pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti jokainen tapahtumapaikka ja juonenkäänne kirjassa selitettiin ja kuvailtiin, loppu oli liiankin avoin ja turhauttavan arvoituksellinen. Se jätti auki kysymyksiä antamatta minkäänlaista vihjettä vastauksista.

Haaste on siis korkattu, mutta tämä kirja saa kyllä lähteä lämmittämään jonkun muun hyllyä. :)

Moni muu on lämmennyt kirjalle paljon paremmin. Hesarin Jukka Petäjä oli aivan myyty. Liisan mielestä kirja oli hyvällä tavalla kummallinen. Myös Habanera ja Sanna pitivät kirjasta.

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla. WSOY. 2013. 445 sivua.

Kirja.fi: Lapset auringon alla
HS kirjat: "Haiku-humala kieppuvan avaruuden alla"
Savon Sanomat: Lapset auringon alla

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo

Makaan selälläni joen pohjassa. Tiedän, että on talvi, koska joen pinta on jäässä. Ilma on tummumassa, mutta vielä ei ole pimeää. Ylitseni virtaava vesi on painanut minut pohjaan keskelle sinne uponneita jätteitä ja romuja. Veden täytyy olla kylmää, mutta en tunne sitä lainkaan; sen sijaan minulla on lämmin ja mukava olo. En hengitä - minun ei tarvitse.

"Nostalginen, yllättävä, aavemainen" - nämä kolme adjektiivia on valittu takakanteen kuvailemaan Heikki Hietalan novellilajitelmaa. Hietalan esikoisromaani Hotelli Tulagi oli positiivinen yllätys: kertomus entisestä toisen maailmansodan hävittäjälentäjästä oli sekä viihdyttävän toiminnallinen että haikean nostalginen. Odotukset novelleita kohtaan olivat siis jo valmiiksi korkealla.

Suomalaiset lukijat saavat nauttia Hietalan tuotoksista hieman jälkijunassa, koska kirjailija kirjoittaa Hannu Rajaniemen tavoin englanniksi, ja teokset pitää siis suomentaa. Tässä tapauksessa välissä ehti kulua viitisen vuotta: alkuperäinen Filtered Light & Other Stories julkaistiin Yhdysvalloissa 2012.

Kokoelmaan tai "novellilajitelmaan", kuten kannessa lukee, kuuluu 19 novellia ja kolme osaa: "Maa", "Tuuli" ja "Tuli". Kaikkia yhdistää jollain tavalla valo: edesmenneen ihmisen kuvajaisen yliluonnollinen kajastus, vanhanaikaisen kameran sokaiseva salamavalo tai vaikkapa yötaivaalla loistavat tähdet.

Ensimmäinen novelli, "Huvila", ei vielä vakuuta, mutta toinen, "Kissankultaa", on jo hyvällä tavalla häiritsevä. Spefiä ja suomikummaa näistä vinksahtaneista tarinoista ainakin löytyy.

Eniten pidin pidemmistä novelleista. "Hiilipohjainen"-nimisessä tarinassa pikkavanhalla koulupojalla on mielikuvitusystävä ulkoavaruudesta, joka on pojan äidin mielestä vähän liiankin karmivan todellisen oloinen. "Kissankultaa" kertoo oululaisesta opettajasta, joka tapaa teerimetsällä oudon valokuvaajan. "Sillan yli"-novellissa eläkkeelle jäänyt historian professori etsii Euroopasta eräässä maalauksessa esiintyvää kaarisiltaa samoihin aikoihin, kun Hitler on nousemassa valtaan. Jälkimmäisessä novellissa oli jo melkein murakamimainen tunnelma, kun aika vääristyy ja rinnakkaistodellisuus tai tuonpuoleinen ilmaantuu esiin.

Suosikkini oli kuitenkin "Hän sokaisi minut tieteellä", jossa neuvostoliittolaiskolhoosiin laskeutuu Maksim Gorki -propagandalentokone Siperian-kiertueellaan. Kolhoosin asukkaat ovat ihmeissään valtavasta peltilinnusta valokuvauslaboratorioineen ja kirjapainoineen, mutta yhden asukkaan silmät aukeavat vierailun seurauksena uudella tavalla. Myös "Takku"-nimisen novellin avausasetelma on herkullinen: minäkertoja saa kesätöitä Lumotun peikkometsän satuhahmona. Peikkopuvussa koikkelehtiminen lasten iloksi kuulostaa mahtavan absurdilta, mutta novellin juoni sortuu lopussa epäuskottavuuteen.

Valo oli viistoa myös kirjaa lukiessa. :)
Toisista novelleista siis pidin, joistakin en, ja kokonaisuutena minulle jäi kokoelmasta hieman epätasainen fiilis. Osa tarinoista tuntui viimeistellymmiltä, melkein jo romaanin aihioilta, osalle taas en lämmennyt lainkaan. Välillä kielen raskaus häiritsi lukukokemusta. Esimerkiksi tällaiset virkkeet ovat uuvuttavia: Mutta astuessani peremmälle ja keihästyessäni parvekkeen avoimesta ovesta sisään virtaaviin auringon viime säteisiin näin hänet.

Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille spekulatiivisen fiktion ja suomikumman ystäville. Nämä novellit olivat viihdyttäviä, yllätyksellisiä ja hyvällä tavalla häiritseviä.

Bloggaajista myös Henna ja Krista ovat lukeneet kokoelman.

Heikki Hietala: Viisto valo. Sitruuna. 2017. 230 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Filtered Light - Other Stories
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Sitruuna Kustannus: Viisto valo
Sitruuna Kustannus: Heikki Hietala

perjantai 10. helmikuuta 2017

Julian Fellowes: Belgravia

Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin. Väitteessä saattaa olla perää – ainakin se pitää ehdottomasti paikkansa, kun ajatellaan tapoja ja tottumuksia, naisten asemaa, aristokraattien valtaa ja lukemattomia muita arkipäiväisyyksiä. Toisaalta on paljon samankaltaistakin. Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin.

Olen viime aikoina erinäisistä syistä johtuen kaivannut kevyttä, koukuttavaa lukemista ja tämä paksu, viihteellinen historiallinen romaani vastasi siihen tarpeeseen erinomaisesti.

Kirjailija Julian Fellowes on yksi Downton Abbey -tv-sarjan luojista ja käsikirjoittajista ja se näkyy tässäkin romaanissa. Fellowesilla on taito kuljettaa tarinaa tasaisen varmasti eteenpäin eikä suvantovaiheita juuri ole. Lukijaa ei piinata pitkittämällä jännitystä turhaan vaan jokainen kirjan luku on kuin tv-sarjan jakso: harkittu kokonaisuus, jossa on sopivasti uusia juonenkäänteitä. Mainio tv-sarja tästä varmasti tulisikin. Alun perin Belgravia ilmestyikin poikkeuksellisesti luku kerrallaan, vähän niin kuin tv-sarja: lukijat saivat ensin ostaa kaksi ensimmäistä lukua ja pääsivät sitten lukemaan yhden uuden luvun kerrallaan joka viikko, kunnes koko kirja oli ilmestynyt.

Romaanissa eletään 1800-lukua. Sosiaalisesta noususta haaveileva James Trenchard perheineen sekä kreivitär Brockenhurst alkavat yhtäkkiä suosia nuorta Charles Popea, maalaispapin poikaa. Pope omistaa puuvillatehtaan ja luo uraa Lontoossa, kun epäilykset tämän menneisyyttä kohtaan heräävät. Lontoon seurapiirielämässä kuohuu eikä juonittelusta tule loppua. Romaanissa seurataan kahden suvun vaiheita ja sitä, miten ne kietoutuvat toisiinsa.

En ole katsonut Downton Abbey'a, mutta olen ymmärtänyt, että osa sen lumosta liittyy tapaan kuvailla ylhäisön lisäksi myös palveluskuntaa - kahden maailman vuorovaikutusta ja yhteentörmäyksiä. Belgraviassa palvelijat ovat lähinnä statisteja, toki aina paikalla ja korvat höröllä, mutta eivät tapahtumien ytimessä. Veikkaisin silti, että Downton Abbeyn fanit ja muutkin viktoriaanisen Lontoon ystävät viihtyisivät kirjan parissa, vaikka kovin paljon uutta se ei genreen tuokaan.

Belgravian henkilöt eivät ole kovin moniulotteisia ja loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta sen antaa anteeksi, kun kirja on muuten niin koukuttava ja miellyttävä lukea. Fellowes on selvästi tuon aikakauden asiantuntija; sen verran huolella ja yksityiskohtaisesti miljöötä ja tapakulttuuria on kuvattu. Suomentaja Markku Päkkilä on saanut tehdä ahkerasti taustatyötä saadakseen moareesilkkileningit ja hevosenjouhikrinoliinit kohdilleen käännöksessäkin. Ja muutenkin suomennos on todella sujuvaa tekstiä.

Muutkin kirjabloggaajat ovat seikkailleet Belgraviassa. Kannattaa lukea ainakin Katjan, Tuijatan, Kristan ja Susan arviot.

Julian Fellowes: Belgravia. Otava. 2016. 477 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Belgravia
Suomentaja: Markku Päkkilä
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Otava: Belgravia
Lukulamppu: Belgravia
Wikipedia: Julian Fellowes

torstai 2. helmikuuta 2017

Kevään ja kesän 2017 uutuuskirjat


Teen taas itselleni muistin virkistykseksi ja listahulluna ihmisenä listan tämän kevään - ja vähän kesänkin - kiinnostavimmista uutuuskirjoista. Osa näistä on jo ehtinyt ilmestyä tammikuun puolella, mutta suurin osa on vielä tuloillaan. Mukana myös muutama lupaavan oloinen lastenkirja ja luettelon lopusta löytyy kourallinen englanninkielisiä uutuuksia.


Aula & Co.
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito. Ärrävikainen nainen etsii itseään ja rakkautta Irlannissa. Ilm. 3/2017.

Bazar
Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Neurokirurgin omaelämäkerrallinen teos syövästä ilmestyi tekijän kuoleman jälkeen. Ilm. 1/2017. 

Gummerus
Han Kang: Vegetaristi. Kansainvälisen Booker-palkinnon voittaja
eteläkorealaisesta perheestä, pakkomielteistä ja naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa. Ilm. 3/2017.

Karisto
Anneli Kanto (kuv. Noora Katto): Vilma Virtanen virpomassa. Viisi villiä Virtasta 9. Virpomisperinteitä Virtasten lasten sympaattisessa seurassa. Ilm. 3/2017. /LUETTU!

Lasten Keskus
Sylvie Misslin & Amandine Piu (kuv.): Missä olet, prinssi Hurmelo? Prinsessaystävykset etsivät prinssiä metsän poluilta. Lapsi saa itse päättää, miten tarina etenee. /LUETTU!

Myllylahti
Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi. Jatkoa huikealle -kirjalle. Vesi kertoo poikkitieteellisesti, mitä vesi on ja mikä sen merkitys maapallolle ja ihmisille on. Ilm. 4/2017. 

Mäkelä
Poppy Bishop & Alison Edgson: Karhun kirjasto. Kuvakirja lukemisesta ja jaetuista tarinoista. Ilm. 2/2017. /LUETTU!

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautateillä. Jatkoa mahtavalle sarjalle, jossa tutustutaan erilaisiin työpaikkoihin – tällä kertaa juniin. Ilm. 4/2017.

Otava
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Romaani nuoresta taiteilijanalusta ja rakkaudesta – totta kai. Ilm. 1/2017. /LUETTU!

Granta 8: Eläin (toim. Aleksi Pöyry). Muun muassa Laura Gustafsson, Antti Heikkinen ja Colm Tóibín kirjoittavat eläimistä.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Kiitelty ja kehuttu esikoisromaani Afrikasta Amerikan orjaplantaaseille ja nykypäivän Yhdysvaltoihin. Ilm. 3/2017.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Vain McEwan voi onnistua jossain näin hullussa: rikosromaani on kerrottu kohdussa olevan syntymättömän vauvan näkökulmasta. Ilm. 3/2017. /LUETTU!
Oldrich Ruzicka & Alexandra Hetmerova: Mistä tavarat tulevat? Lasten tietokirja kertoo, mistä arkiset tavarat tulevat. Ilm. 4/2017.

S&S
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa. Omaelämäkerrallinen teos kuolemasta, vanhemmuudesta ja surusta voi olla rankkaa luettavaa. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Ilm. 2/2017.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Brittiläisen
neurokirurgin kertomus siitä, millaista on leikata ihmisaivoja työkseen. Ilm. 4/2017. /LUETTU!

Sanna Mander: Avain hukassa. Kuvakirjan  riimitellyssä tarinassa tutustutaan kerrostaloon ja etsitään avainta. Ilm. 4/2017.

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit. Kuvakirja turhamaisuudesta ja ahneudesta. Ilm. 4/2017. /LUETTU!

Siltala
Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna. Kertomuksia 3–5-vuotiaan lapsenlapsen kanssa vietetyistä hetkistä. Luin otteen kirjasta kustantamon sivuilta ja olin aivan myyty. Ilm. 3/2017.

Tammi
Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Rapakon takana kuohuttanut ja puhututtanut romaani neljästä ystävästä. Ilm. 3/2017. /LUETTU!

Petina Gappah: Muistojen kirja. Zimbabwelaiskirjailijan kehuttu kirja kertoo kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odottavasta naisesta. Ilm. 2/2017. /LUETTU!

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Nobel-kirjailija Pamuk saapuu Helsinki Litin vieraaksi toukokuussa. Olen lukenut mieheltä vain Lumi-nimisen romaanin vuosia sitten, mutta tähän Istanbuliin sijoittuvaan kirjaan voisin tutustua. Ilm. 4/2017.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Mazzarella yrittää kirjassaan tiivistää – ei enempää eikä vähempää – kuin käsityksensä elämän tarkoituksesta. Hän jos joku siihen varmasti pystyy. Ilm. 1/2017. /LUETTU!

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Nobel-palkitun kirjailijan teoksessa ääneen pääsee yli 200 tyttöä ja naista, jotka tarttuivat aseisiin ja sotivat rintamalla toisessa maailmansodassa. Ilm. 4/2017.

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko. Humoristisessa romaanissa kolmekymppinen koomikko syntyy uudelleen vauvana. Ilm. 1/2017.

Teos
Satu Taskinen: Lapset. Kiehtovalta kuulostava yhdenpäivänromaani. Ilm. 3/2017. /LUETTU!

Leena Parkkinen & Jussi Karjalainen (kuv.): Pikkuveli ja mainio harharetki. Mielikuvituksellinen, kielellä leikittelevä seikkailuteos lapsille. Ilm. 3/2017.

WSOY
Miki Liukkonen: O. Saman herran aiempi romaani Lapsetauringon alla on juuri luettavana, ja tämä kuulostaa vähintään yhtä runsaalta (sivumäärä 800), kunnianhimoiselta ja käsittämättömältä teokselta. Ilm. 4/2017.

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja. Kotimaiselta suosikkinovellistiltani tulee uusi kokoelma. Ilm. 1/2017. /LUETTU!

Anne Leinonen: Kirjanoita. Nuortenromaani kahdesta symbioottisesta kaupungista. Ilm. 5/2017.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja. Kahden elämässään eksyneen ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Ilm. 2/2017.

Affinity Konar: Elävien kirja. Identtisistä kaksosista kertova kehuttu keskitysleiriromaani. Ilm. 6/2017.

Kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta ilmestyy tietenkin myös enemmän kuin ehtii edes tajuta saati lukea. Tässä muutama poiminta vuoden tulokkaista:

Allie Brosh: Solutions and Other Problems. Sarjakuvataitelijan Hyperbole and a Half lumosi minut. Ilm. 9/2017.

John Boyne: The Heart’s Invisible Furies (Doubleday). Irlantiin sijoittuva historiallinen romaani. Ilm. 2/2017.

Paula Hawkins: Into the Water (Doubleday). Kahdesta siskoksesta kertova romaani muistoista ja menneisyydestä. Ilm. 5/2017.

Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton). Arundhati Royta ei voi ainakaan liian nopeasta julkaisutahdista moittia. Kirjailijan edellinen - ja ainoa - romaani ilmestyi 20 vuotta sitten! Ja se on edelleen kaikkien aikojen suosikkikirjani. Joten tämä on tietenkin minulle se vuoden odotetuin kirja. Ilm. 6/2017.

Alan Hollinghurst: The Sparsholt Affair (Picador). Kirjailijan ensimmäinen romaani Vieraan lapsen jälkeen. Ilm. 10/2017.

Alison Bechdel: The Secret to Superhuman Strength (Cape). Uusi sarjakuvaromaani Bechdelilta liittyy yllättäen fitness-trendiin. Ilm. 12/2017.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian palkintoehdokkaani 2016


Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista. Ääniä annetaan tuttuun tapaan neljässä kategoriassa ja osallistun itse niihin kaikkiin.

Vaikka tuntui, että viime vuosi oli poikkeuksellisen runsas ja hyvä kirjavuosi, niin silti kaikkiin kategorioihin ei ollut hirvittävää tunkua. Esimerkiksi Finlandiassa vain yksi nousi minulla selkeästi ylitse muiden, mutta annan kuitenkin kolmelle kirjalle ääniä. Globalia-ehdokkaita olisi ollut enemmänkin, mutta niistä kolmen parhaan valinta oli helpompaa. Lastenkirjauutuuksiakin tuli luettua melko paljon, mutta ei blogattua, joten Kuopukseen olisi voinut olla enemmänkin tulijoita. Tietokirjallisuutta luin viime vuonna vähän, ja vain yksi kirja pääsee ehdokaslistalle.

Tässä siis ehdokkaani vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi. Laitan jokaisen kirjan alle lyhyen lainauksen arviostani, joka toimikoon perusteluna.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)
"Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti."

2 pistettä: Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva)
"...tarina koukutti ja kosketti. Helminen, toimittaja ammatiltaan, kirjoittaa sujuvasti ja tuntee selvästi aiheensa erinomaisesti. Juoni etenee loogisesti useista aikatasoista huolimatta."

1 piste: Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni (Kustantamo S&S)
"Lääkäreiden ammattislangista ja lyhennerimpsuista syntyy postmodernistisia, lähes käsittämättömiä runoja. Osa on äärimmäisen minimalistisia, lähes haikumaisia. Osa runoista herättää vahvoja mielikuvia, monet ovat ihanan sympaattisia..."


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Takashi Hiraide: Kissavieras (Kustantamo S&S)
"Kissat ovat arvoituksia, samoin tämä kirja. Kissavieras on Chibin tavoin kiehtova ja salaperäinen, siro ja sulavalinjainen, pieni, mutta persoonallinen."

2 pistettä: Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois (Atena)
"Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas."

1 piste: Linn Ullmann: Rauhattomat (Like)
"Harvoin pääsee lukemaan näin liikuttavaa, rehellistä ja lämmintä tarinaa epätäydellisistä muistoista, epäsovinnaisesta perheestä ja pyyteettömästä rakkaudesta."


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)  
"Kirjasta aistii, että sitä varten on tehty runsaasti taustatyötä, ja Peetun ajatukset ja tunteet on kuvattu tarkasti ja hienovaraisesti. Kaiken kaikkiaan hieno kirja aivan liian vähän kirjallisuudessa käsitellystä aiheesta!"

2 pistettä: Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus)
"Näkymätön on viiltävän rehellinen, koskettava ja järkyttäväkin tarina siitä, miltä kiusatusta lapsesta voi tuntua. Ja mikä parasta: kirja ei vain kauhistele kiusaamista vaan tarjoaa myös lohtua ja ratkaisun tilanteeseen." 

1 piste: Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä (Teos)
"...runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja."


Blogistanian Tieto

3 pistettä: Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena) 
"Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia."

torstai 26. tammikuuta 2017

Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä

Seisovat rannalla rivissä
varpaat märissä kivissä
Ikiodottajat.
Ne ovat oottaneet iät ja ajat
että jostain tulisi JOTAIN.

Yksi viime vuoden värikkäimmistä, sympaattisimmista ja hupsuimmista lastenkirjoista on ehdottomasti Ulf Starkin kirjoittama (Liisa Ryömän suomentama) ja Linda Bondestamin kuvittama Ennen näkymättömiä eläimiä. Runokirja esittelee toinen toistaan ihmeellisempiä ja mielikuvituksellisempia olentoja, otuksia ja öttimöntiäisiä, karvaturreja, hirviöitä, Hämyjä, Hyssyjä ja Kätkölumouksia.

Linda Bondestam on ehdottomasti yksi suosikkikuvittajistani mitä lastenkirjoihin tulee. Tämäkin kirja on täynnä kirkkaita ja yllättäviä värejä, kollaasimaisesti rakennettuja aukeamia täynnä yksityiskohtia sekä ilmeikkäitä, mitä erikoisempia hahmoja.

Omia suosikkejani otusten joukossa olivat mm. nämä pikkuruiset "Samiskaiset", jotka elelevät punertavassa lammessa ja ovat niin samanlaisia, että Kun ne koettavat sanoa "eri", niin siitäkin tulee "sama". 

Osa runoista on melkein nonsensen puolelle menevää höpsötystä ja riemukasta kielellä leikittelyä. Osa on hassuja ja sympaattisia, osa jopa yllättävän synkkiä. Kuolemaakin käsitellään:

"Kuinkala" kiipeää puuhun ja kuuluttaa: Kuinka suuri on maailma, kuinka äkkiä päättyy elämä! Mikä sitten eteen? - No se sukeltaa takaisin veteen. Kuvassa Kuinkalan sukellus onkin päättymässä ketun suuhun.

Kirjan otukset ovat ilosta lirkuttelevia, maailmaa ihmetteleviä ja elämäniloisia, mutta myös ujoja, yksinäisiä ja surullisia.


Yllätyin siitä, miten innoissaan 4-vuotiaskin oli kirjasta. Vaikka osa runoista oli vielä hieman liian abstrakteja hänelle, osa sai hänet nauramaan ääneen. Tutkimme yhdessä värikkäiden kuvien yllättäviä yksityiskohtia ja ihmettelimme, miten hassuja ja outoja otukset olivat.


Tyttären ehdoton suosikki oli "Könttökinttu", torakoita ja tarakoita syövä, luurankojalkainen örmykkä, joka juo omia kyynelkarpaloitaan ja päälle röyhtäisee.


Ulf Stark ja Linda Bondestam esittelivät kirjaansa Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Bondestam kertoi mm. miten vaikeaa osa hahmoista oli kuvitella ja piirtää, esim. "Moksiskaani" ei vain ottanut muodostuakseen. Lopullinen hahmo onkin vain pikkuruinen siluetti taivaanrannassa ja lukija saa itse kuvitella, miltä se näyttää:


Ulf Stark & Linda Bondestam kirjamessuilla 2016
Ennen näkymättömiä eläimiä on runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja. Mikä parasta, tätä kirjaa lukiessa on päästy käyttämään aivan erityistä kirjanmerkkiä: Bondestamin tyttärelleni kirjamessuilla piirtämää pientä otuskorttia. :)


Kirja oli Ruotsissa August-palkintoehdokkaana. Sitä on luettu myös mm. Värikäs päivä Lastenkirjablogissa ja Viihdevintiöissä.


Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä. Teos. 2016. 56 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Djur som ingen sett
Suomentaja: Liisa Ryömä

Teos: Ennen näkymättömiä eläimiä
Teos: Ulf Stark 
Teos: Linda Bondestam

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi



Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen.

Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta. 

Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma on Ellin, pariskunnan kotiapulaisen, joka jää Viljamin lähdettyä sotaan hoitamaan maatilaa, ottopoika Anteroa ja raskaana olevaa Lempiä. Kolmanneksi ääneen pääsee Lempin kaksossisko nimeltä Sisko, joka valitsee puolisonsa toisin ja päätyy Saksaan.

Lempin lisäksi kyse on myös lemmestä, siis rakkaudesta ja siitä, millaisia muotoja se voi ottaa ja miten käsitys rakkaudesta voi vääristyä, muuttua pahaksi ja pakottaa epätoivoisiin tekoihin.

Kirjan ytimessä on arvoitus: Lempi on kadonnut ja jättänyt lapsensa, aviomiehensä tilan ja perheen kodin Ellin vastuulle. Huhut kertovat, että hänkin lähti saksalaissotilaiden matkaan. Toiset huhut väittävät hänen kuolleen. Kuva Lempistä muodostuu vähitellen muiden kautta, mutta todellinen Lempi jää etäiseksi. Viljamin, Ellin ja Siskon suhde Lempiin kertoo kenties enemmän heistä itsestään kuin Lempistä.

Romaanin kiehtovin, ristiriitaisin ja monikerroksisin hahmo on Elli. Turun kirjamessuilla Minna Rytisalo kuvaili Elliä osattomaksi maailmassa. Elli kyllä osaa rakastaa, mutta hänen rakkautensa on pääosin tuhoisaa, syövyttävää. Lapsia Elli tosin rakastaa pyyteettömästi, mutkattomasti, mutta ei kenties itse tunnista tekojaan ja tunnettaan rakkaudeksi.

Alussa kirjan tyyli hieman tökki ja ärsytti. Kerronta rönsyili ja muistutti tajunnanvirtaa. Lauseet olivat pitkiä ja runsaasti pilkutettuja. Mutta pian tarinan virta alkoi kantaa, kun siihen vain heittäytyi mukaan. Lopulta huomasin, että se mikä alussa ärsytti, lopulta ihastutti. Suosikkikielijuttuni kirjassa olivat lauseet, jotka jäivät tavallaan kesken tai niistä aivan kuin puuttui jokin sana: "Taivaalla sellainen yö ettei muualla." tai "...miehen kasvoilla on ilme ettei ikinä ennen.". Ehkä tuo on jokin murrejuttu, en tiedä, mutta vaikuttava tyylikeino se ainakin oli.

Lempistä tuli mieleen muutama muu melko tuore kotimainen romaani. Kielestä tuli heti mieleen Anni Kytömäen Kultarinta - samanlaista suomalaisen luonnon ja maaseudun maalailua. Aiheesta ja juonesta tuli mieleen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta - siinäkin on nuorta rakkautta, jonka sota repii palasiksi (ja siinäkin on Viljami!). Kolmen eri henkilön näkökulman limittyminen taas toi mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ja siis em. kolme kirjaa ovat kaikki omia suosikkejani viime vuosilta, mutta Lempi ei todellakaan jää niiden varjoon tässä vertailussa!

En siis voi kuin liittyä mukaan kirjaa kehuneiden laajaan joukkoon. Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus. 2016. 234 sivua.