perjantai 28. kesäkuuta 2013

Jonathan Coe: Unen talo

Seuraavana aamuna Terry heräsi.
Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. Unesta valveille siirtymisen elämys oli ollut Terryn ulottumattomissa yli kymmenen vuotta, ja vaikka hän ei nytkään ollut täysin varma siitä mitä oli kokenut, hän - niin pian kuin aamun aurinko alkoi pilkistellä hänen makuuhuoneensa pienten ikkunoiden paksujen verhonreunojen takaa - tiesi ainakin sen että jotain uutta ja poikkeuksellista oli tapahtunut.

Ashdown, "unen talo", on entinen opiskelija-asuntola, joka toimii nykyisin klinikkana erilaisista unihäiriöistä kärsiville ihmisille. Kunnianhimoisen tohtori Duddenin johtama parantola hoitaa kaikenlaisia tapauksia narkoleptikoista unissakävelijöihin, unettomuudesta kärsivistä valveunissa eläviin ihmisiin. Dudden on omasta mielestään ratkaissut unen arvoituksen: uni itsessään on sairaus, ja turha nukkuminen lyhentää elämää auttamattomasti. Senpä vuoksi hänen tavoitteenaan on tutkia, kuinka ihminen voisi tulla toimeen täysin ilman unta.

Jostain syystä Ashdown alkaa vetää puoleensa monia rakennuksessa aiemmin opiskelleita ihmisiä. Jotkut tulevat klinikalle potilaina tai vieraina, toiset lääkäreinä tai psykologeina. Suurin osa ei tunnista toisiaan. Yhdessä he muodostavat palapelin, jonka kuva hahmottuu lukijalle vasta aivan kirjan lopussa.

Juonen kaksi eri tasoa limittyvät toisiinsa: joka toisessa luvussa kerrotaan menneisyyden tapahtumista, opiskelukavereista Ashdownin asuntolassa. Joka toinen luku taas keskittyy klinikan arkeen. Kirjailija on yrittänyt yhdistää nämä kaksi tasoa toisiinsa hieman väkinäisen oloisesti: usein menneisyyteen sijoittuvan luvun viimeinen lause loppuu kesken ja ajallisen hyppäyksen jälkeen seuraava luku jatkaa kesken jäänyttä lausetta. Vähän turhaa kikkailua minusta.

Muuten romaanin rakenne on taidokas, ja jännitys henkilöiden todellisista suhteista säilyy loppuun saakka. Romaanin loppupuolen epäuskottavat juonenkäänteet herättivät pientä turhautumista; osa paljastuksista oli kuin saippuasarjasta revittyjä (sukupuolenvaihdoksia, koomaan vajoamisia, hulluja tiedemiehiä...).

Todellisuus ja unet kiertyvät romaanissa yhteen kiehtovilla tavoilla. Arvoituksellinen ja välttämätön tarve nukkua yhdistää kaikkia maailman ihmisiä, vaikka kaikki eivät koekaan näkevänsä unia. Unien lisäksi romaanissa käsitellään myös toisenlaisia visuaalisia tarinoita, elokuvia. Elokuvien fiktiivinen maailma kietoutuu myös yhteen unien kanssa.

Jos jostain pitäisi vielä kitistä, niin se olisi suomennoksen kieli. En tunne Jonathan Coen kirjoitustyyliä, mutta suomennoksen lauserakenteet ja sanavalinnat kuulostivat välillä todella kummallisilta ja kömpelöiltä. En osaa tarkalleen sanoa, mikä kielessä tökki, mutta ainakin lauseet tuntuivat välillä hirvittävän raskailta (kuten yllä olevan sitaatin ...hänen makuuhuoneensa pienten ikkunoiden paksujen verhonreunojen takaa...). Ei siis mitään maailman sujuvinta ja soljuvinta kieltä...

En löytänyt Unen talosta muita blogiarvioita, onko kukaan muu lukenut kirjaa? Tai oletteko lukeneet muita Coen suomennettuja romaaneja, Konnien klubi tai Suljettu piiri?

Jonathan Coe: Unen talo. Tammi. 1998. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The House of Sleep
Suomentaja: Arto Virtanen

Wikipedia: Jonathan Coe
Yliopisto-lehti 15/1998: "Unen karkottaja"

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Helen Dunmore: House of Orphans

She and Lauri needed to be together, side by side, eating and sleeping and playing cards, telling fortunes in candle wax, dragging heavy bags of potatoes home from market, keeping out of the adults' way when they had hangovers, doing all the things that just naturally fell into place when there were two of you, almost all the time... the way they used to be.

I came across this book while I was searching for another. I wanted to read Helen Dunmore's The Siege about the blockade of Leningrad in 1941, but since I couldn't find that, I decided to read The House of Orphans instead.

The year is 1901, the place is Finland. Eeva, the orphaned 16-year-old daughter of a revolutionary, is sent from the "House of Orphans" to be a housekeeper for Thomas, a widowed country doctor. Thomas soon becomes fascinated by the quiet orphan girl who does not want anyone to know that she can read and write, speak several languages and has fairly radical political views.

The first part of the book is written almost entirely from Thomas' point of view, which is an interesting choice. Eeva remains in the shadows, a complete mystery to the reader. What is she thinking, how does she feel, what are her plans and dreams for the future while she does the housework for a lonely doctor in the middle of a pine forest?

I thought the first part of the book was quite slow, almost boring in its predictability: a widowed country doctor falling for an intelligent, mysterious young maid. How original...

But then everything changes. The peaceful, solitary homeliness of the doctor's cottage transforms into the energy and clamour of a growing city: the second part of the book is set in Helsinki. Eeva finds her childhood friend, Lauri, who is taking part in the emerging underground uprising against the Tsar's rule. And Eeva seems to suddenly gain a whole new personality! She becomes a totally different person from the one that stayed quiet and invisible in Thomas' house and at the orphanage. But still she remains only in the fringes of the action...

Eeva was like the bird in the tale, that blew from one end of the hall to another, from dark night into dark night. She had no connection here. She was an orphan and a girl from nowhere, from generations of people who had owned nothing and left no mark on the earth.

Unfortunately she left no mark on this reader either...

The novel was totally different from what I expected. From the title, I figured that this would be a story set in an orphanage. But the "House of Orphans" is the setting only in the first few chapters of the book. And from the cover, I imagined a rustic historical novel, perhaps set in the rural countryside. That was wrong as well. Then, for the first half of the book, I thought that it would be a typical love story between a wise older man and a young, witty girl. But it wasn't that either. Then I thought that there would be more historical facts about the underground movement against the Russian Tsar in the beginning of the 20th century. But all the politics remained strangely in the background as well.

So I don't really know what to think of this book. I guess it tries to describe the resistance of the Finns against Russian domination through the eyes of a young girl, but - although the idea is interesting - the book itself leaves you wondering what the author was really trying to achieve. "Fine but oddly unsatisfying book," as Jane Gardam writes in her review in The Guardian.

Helen Dunmore: House of Orphans. Fig Tree. 2006. 330 pages.

HelenDunmore.com
The Guardian: "Storm Warning"
Wikipedia: Helen Dunmore

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

Millaista on sairastua syöpään?
Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äänettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärillä on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. [...]
Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä. [...]
Alan tottua hoitojen rytmiin ja vain niihin. En tunne olevani potilas enkä ainakaan syöpäpotilas, en vieläkään. Tulen kohdelluksi sairautena, kasvottomana potilaana ja toimenpiteiden jatkumona. Ja välillä kauniisti, mutta sekään ei tunnu oikealta. Oliko minulla jossain perhe, poika... koti?

On kirjoja, jotka tulevat niin sanotusti lähelle. Ja sitten on kirjoja, jotka tulevat iholle, mieleen ja ajatuksiin... Melkein liian lähelle.

Laura Save, alle kolmikymppinen nuori nainen, lääkisopiskelija ja toinen pienen Otso-vauvan kahdesta äidistä, saa kuulla sairastavansa luusyöpää.

Kun on itse alle kolmikymppinen nuori nainen ja toinen pienen vauvan kahdesta äidistä, niin elämäntilanne liippaa niin läheltä, että tuskin lähempää voisi olla... Onneksi.

Ennen kirjan lukemista mietin tosissani, pystynkö ylipäätään lukemaan sen vai tuntuuko se liian omakohtaiselta. Onnistunko etäännyttämään itseni kirjan tapahtumista ja henkilöiden tunteista, koska en välttämättä halua samastua niihin enää yhtään enempää?

Puolisoni (sattumalta lääkisopiskelija...) ilmoitti, että hän ei ainakaan moista pystyisi lukemaan.

Luin silti. Nopeasti, yhdellä kertaa. Yritin pysytellä etäällä. Yritin olla samastumatta, pohtimatta asiaa liikaa. Onnistuin aika huonosti...

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Etäännytysyrityksistäni huolimatta tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi, kun pääsin lukemaan - ja samalla melkein tahtomattani kuvittelemaan - millaista syöpään sairastuminen voi konkreettisesti olla. Kirja kertoo hyvin yksityiskohtaisesti sekä kliinisestä hoitoprosessista että syvimmistä henkilökohtaisista tunteista. Millainen prosessi sairaalassa lähtee liikkeelle, kun selviää, että jollakulla on syöpä. Kuinka sitä hoidetaan lääkkeillä, joilla on niin hurjia sivuvaikutuksia, että niitä joudutaan hoitamaan samaan aikaan toisilla lääkkeillä. Kuinka omasta ruumiista tulee vastenmielinen vihollinen, jota ei voi sietää, mutta jota ilman ei voi elää. Kuinka löytää aivan uusia itsesäälin tasoja, vaikka yrittää väkisin löytää jotain positiivista. Kuinka, kaikesta huolimatta, Syöpäklinikan osastolla saattaa yöllä iskeä riemastuttavan hallitsematon hikka- ja hihittelykohtaus... :)

Kaikkien, jotka vain uskaltavat, kannattaa lukea tämä kirja. Mutta erityisesti syöpäpotilaiden kanssa työskentelevien pitäisi tutustua tähän. Ihan puhtaasti lääketieteellisessä mielessä harvoin saa käsiinsä näin arvokkaan yksityiskohtaista, potilaan näkökulmasta kerrottua tietoa syöpähoidoista. Ja vieläpä potilaan, joka lääketieteen opintojensa ansiosta ymmärtää tasan tarkkaan ja osaa selittää, mistä sairaudessa ja sen hoidossa on kyse! Kirja onkin huomattu ja arvosteltu myös mm. Lääkärilehdessä.

Kirjan koskettavin puoli on silti sen rivien välistä kuultava varovainen toiveikkuus, surumielinen kaipaus, inhimillisyys. Ja se mahdoton: hyvästien jättäminen paitsi omalle elämälle, unelmille ja tulevaisuudelle, myös omalle puolisolle ja lapselle.

Välillä iskee paniikki kun mietin, mitä kaikkea minulta jää kokematta siksi, että olen sairastunut. Olin ajatellut, että eläisin koko elämäni Sofian kanssa, että vanhenisimme yhdessä ja keksisimme jonkin aivan uuden harrastuksen tai tavoitteen sitten joskus eläkkeellä. Että rakastuisimme toisiimme aina yhä uudestaan ja olisimme toistemme tukena elämän kohtuullisenkokoisissa karikoissa. Että voisimme yhdessä kasvattaa Otsosta kunnon miehen ja parhaimmassa tapauksessa saada vielä lapsen tai kaksi Otsolle sisaruksiksi.

Kirja on tehnyt vaikutuksen myös Annamiin, Susaan, Annika K:hon ja Kristaan.

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY. 2013. 380 sivua.

WSOY: Paljain jaloin
WSOY: Laura Save

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Alkuvuoden luettuja


Luettujen kirjojen listauspäivitykset ovat unohtuneet minulta kokonaan, joten tässä tulee kerralla helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuun luetut.

Helmikuun luetut:
Gustave Flaubert: Bibliomania
Laura Save: Paljain jaloin

Maaliskuun luetut:
Helen Dunmore: House of Orphans
Jonathan Coe: Unen talo

Huhtikuun luetut:
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Leena Krohn: Tainaron

Toukokuun luetut:
Marja Björk: Poika
P. G. Wodehouse: Hot Water
Hanna Hauru: Paperinarujumala
Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa.

Palaan arvioimaan nämä kunnolla myöhemmin. Nyt en malta; on pakko palata työn ääreen, vaikka ulkona on helle, uimaranta on sadan metrin päässä ja lapsi konttaa limenvihreissä sortseissaan olohuoneessa ja sanoo "tjoo!", kun häneltä kysytään ulos lähtemisestä...