maanantai 21. lokakuuta 2013

Juhani Karila: Gorilla

Till piti suoraviivaisista asioista. Ihmiset olivat harvoin sellaisia, selkeitä. Siksi Till ei vastannut tervehdyksiin ja keskeytti pitkät selostukset. Puheen tavoista hän inhosi eniten ehdotuksia. Ne olivat pyöreitä, vieriviä. Käskyt olivat suoria ja hyviä. Kuten:
- Tapa Lev Demidov.

Vai että tällainen kirja... Juhani Karilan novellikokoelmaa lukiessa tunteet heittelivät laidasta laitaan: yllättymisestä pöyristymiseen, turhautumisesta ärtymykseen. Ainakaan kirja ei siis ollut mitäänsanomaton! :)

Silti täytyy myöntää, että olin lopettaa leikin kesken jo ensimmäisen novellin kohdalla. Kun huomaa lukevansa lauseita kuten "Jäsenten kuiva raivo sattui katsojien silmiin", niin väkisin alkaa miettiä, onko kirjailija tässä ihan tosissaan. Eikä hän taida aina olla. Se käy ilmi viimeistään "Rakkautta ennen Seinäjokea" -nimisessä novellissa, jossa ulkoavaruuden oliot hyökkäävät matkustajajunaan ja alkavat lahdata ihmisiä.

Välillä Karilan pelkistetty tyyli turhautti ja ärsytti. Sen lisäksi muutamat novellit olivat niin oudon absurdeja, etten saanut niistä minkäänlaista otetta. Mutta toisaalta kaikista jäi sellainen maku suuhun, että jos niitä lähtisi ihan urakalla analysoimaan, niin niistä saisi varmasti paljon enemmän irti. Se kai se on se syy, miksi absurdit novellit tai novellit ylipäätään sopivat huonosti tällaiselle kärsimättömälle ja laiskalle lukijalle: haluan lukea jotain helposti avautuvaa, helposti ymmärrettävää ja helposti tulkittavaa. :)

Mutta välillä Karila pääsee vauhtiin ihan eri tavalla: erityisesti kokoelman pidemmät novellit olivat minusta viihdyttäviä, erikoisia ja yllättäviä. Suosikkini oli ehdottomasti "Tarkka-ampujat" -niminen novelli, joka taitaa itse asiassa olla koko kokoelman pisin. Siinä kaksi eri puolilla sotivaa tarkka-ampujaa kohtaa toisensa Stalingradin taisteluissa toisessa maailmansodassa. Kumpikin on alansa rautainen ammattilainen, tunnettu huippuampuja, joka osuu pieneenkin maaliin satojen metrien päästä. Kummankin tehtävänä olisi pistää toinen päiviltä, mutta asiaa mutkistaa molemminpuolinen kunnioitus toisen ammattitaitoa kohtaan.

Useita Karilan novelleja yhdistää huippuammattilaisuuden tai lahjakkuuden teema, jota kärjistetään ja liioitellaan. "Kuningasasemassa" isä voittaa shakkipelin toisensa jälkeen, kun hän pelaa poikaansa, shakin maailmanmestaria, vastaan. "Gorilla" on tarina tytöstä, jonka piirustustaito saa ihmiset itkemään, laulamaan ja jopa riisumaan spontaanisti vaatteensa. "Joku pelastaa sinut" kertoo miehestä, joka osaa soittaa flyygelillä kaikki kappaleet kirjaimellisesti kuoliaaksi: sahanpuruksi, pölyksi ja sirpaleiksi.

Karila liioittelee, pistää mielikuvituksen liikkeelle ja yrittää herättää hämmennystä ja hämmästystä. Minuun kuitenkin vetosivat selvästi enemmän kokoelman "perinteisemmät", vähemmän absurdit tai kokeelliset novellit, sillä niissä Karilan tarinankerrontataidot tulivat selvemmin esiin.

Myös Kirsi ja Taika ovat sukeltaneet Gorillan absurdien novellien maailmaan.

Juhani Karilan Gorilla esitellään Helsingn kirjamessujen esikoiskirjapaneelissa perjantaina 25.10 klo 14.00 (Takauma-lava).

Juhani Karila: Gorilla. Otava. 2013. 140 sivua.

Otava: Gorilla
Savon Sanomat: Gorilla

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Booker-palkinto Eleanor Cattonille

Seuraan Booker-palkintoa tiiviimmin kuin kirjallisuuden Nobel-palkintoa, ihan vain koska Booker-ehdokkaat ja voittajat ovat melko suurella todennäköisyydellä kirjoja, joista varmasti myös pidän ja jotka jaksan ja haluan lukea. :)

Vuoden 2013 Booker-palkinto myönnettiin eilen illalla uusiseelantilaiselle Eleanor Cattonille romaanista The Luminaries. Kirjailijan nimi ei sano minulle yhtään mitään, vaikka Cattonin The Luminariesia edeltävä esikoiskirja on peräti suomennettu nimellä Harjoitukset (Siltala, 2010). Siltala julkaisee myös The Luminariesin suomennoksen ensi vuonna.

Catton oli vedonlyöjien suosikki tänä vuonna, vaikka kuuden parhaan ehdokkaan joukosta löytyi suomalaisille lukijoillekin tuttuja isoja nimiä, kuten Colm Tóibín The Testament of Mary -romaanilla ja Jhumpa Lahiri The Lowland -romaanilla. Voittaja rikkoo ennätyksiä: 28-vuotias Catton on palkinnon historian nuorin voittaja, ja 832-sivuinen The Luminaries puolestaan pisin romaani, joka on koskaan voittanut.

The Luminaries sijoittuu 1800-luvun Uuteen-Seelantiin ja kertoo kultakuumeen tuhoisasta vaikutuksesta pikkukylään maaseudulla. Historiallisessa romaanissa on kuulemma kummitustarinan ja murhamysteerin piirteitä. Pitää varmaankin tutustua... :)

Booker-palkinto muuttuu ensi vuonna, kun yhdysvaltalaiskirjailijat saavat ensi kertaa asettua ehdolle. Tähän saakka palkinto on myönnetty parhaalle englanninkieliselle romaanille, joka on julkaistu ns. Kansainyhteisössä (+ Irlannissa tai Zimbabwessa). Monet ovat kritisoineet palkinnon "avaamista" maailmanlaajuiseksi, koska pelätään, että amerikkalaiskirjailijoiden osuus kasvaa suhteettoman suureksi pienempiin kirjamaihin verrattuna. Itsekin olen vähän skeptinen, mutta saa nähdä... Ei kai hyvää kirjallisuutta pitäisi arvottaa kirjailijan kotimaan perusteella. :)

TheManBookerPrize: The Luminaries
Granta: The Luminaries

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Craig Thompson: Habibi

Missähän törmäsin Habibiin ensimmäistä kertaa? Saatoin lukea siitä jostakin sanomalehdestä tai Sallan blogista, en enää muista. Nimi vilahteli kuitenkin mediassa viime vuoden alussa ilmestyneen suomennoksen jälkeen niin usein, että painoin sen mieleen. Viime vuoden kirjamessuilla hypistelin albumia Liken osastolla, mutta en silloin raaskinut ostaa järkälettä omakseni. Lopulta sain sen ystävältä lainaan. :)

Aluksi irrelevantti huomio, joka ei millään tavalla koske kirjan sisältöä: Habibia on lähes mahdotonta lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; ainakaan jos lukee selällään, kuten minä. Järkäle joko väsyttää käsivarret tai murskaa sisäelimet painollaan. :)

Mutta tämä on vain sivuseikka, kun kirjan kannet on aukaistu. On aika kliseistä sanoa näin, mutta minä ainakin sukelsin täysin toiseen maailmaan, kun luin kirjaa. Craig Thompsonin piirrosjälki on uskomattoman kaunista. Usein koko sivun kokoiset piirrokset olivat täynnä huolella piirrettyjä yksityiskohtia; välillä taas tyhjyys teki tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle: osa ruuduista saatettiin jättää valkoisiksi, jolloin huomio kiinnittyi enemmän niihin, joissa taas oli jotain.

Thompson käyttää hyväkseen itämaista ornamentiikkaa ja symboliikkaa, koristeellisia koukeroita ja erityisesti arabialaisia aakkosia. Nuo kirjaimet ovat minulle tuttuja maasta, jossa asuin lapsena. Opin silloin lukemaan niitä (taito, jota en koskaan kadu, vaikkei sille nykyään ole juuri koskaan mitään käyttöä), joten Habibin kirjainkoukeroiden tavaaminen tuntui ihanan nostalgiselta paluulta menneisyyteen. Yritin muistella alif, bee, pee, tee, dee, see jne. aakkosrimpsua ja tavata kirjan arabiankielisiä sanoja. Osan ymmärsin, mutta monet oli kirjoitettu joko niin koukeroisella kaunolla tai arabiaksi (mitä taas en puhu), että ne menivät yli ymmärryksen. :)


Kirjassa arabialaisten kirjainten koukerot ja kalligrafia muodostavat symboleita, kuvioita, ihmiskehoja ja jopa puroja. Kieli ja tarinat ovat kauniilla tavalla läsnä kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Albumin kieli on runollista ja usein jotenkin haikeaa. Suomentaja Ida Takala on tehnyt loistavaa työtä; siitä kertoo myös kirjan valinta vuoden 2012 parhaaksi käännössarjakuvaksi.

Kirjabloggaaja innostui kaivamaan vanhat oppikirjansa esiin. Kyllä, kuvassa piileksii myös lammas. :)
Habibi on kertomus naisesta ja pojasta, Dodolasta ja Zamista (tai Habibista), jotka elävät keskelle aavikkoa päätyneessä laivanhylyssä, kunnes heidän tiensä eroavat. Dodola päätyy sulttaanin haaremiin ja Zam eräänlaiseksi orjaksi, mutta kumpikin jää kaipaamaan toista.

Thompsonin kirjassa ehkä hätkähdyttävintä on sen peittelemätön seksuaalisuus ja ruumiillisuus. Erityisesti naisen ruumista käsitellään monesta eri näkökulmasta, raskaudesta ja synnytyksestä lähtien. Toinen teema on uskonto ja uskonnollisuus: monet kirjassa kerrotuista tarinoista ovat peräisin Koraanista, mm. Nooan ja Abrahamin tarinat. Nämä ovat tietysti tuttuja myös Raamatusta, ja monet noiden pyhien kirjojen tarinoista ovatkin peräisin samasta tarinaperinteestä tuhansien vuosien takaa. Thompson yrittää ehkä muistuttaa, että vaikka islamin ja kristinuskon välinen kuilu tuntuu nykyään kasvavan, niissä on enemmän yhteistä kuin tiedämme.

Minusta Habibi on kuitenkin pohjimmiltaan rakkaustarina; epäsovinnainen, surullinen ja vaikuttava rakkaustarina. Yksi upeimmista sarjakuvista, joita olen lukenut tänä vuonna.

Kirjan kotisivuilta löytyy muuten huikeita kuvia kirjan syntyprosessista, kannattaa vilkaista!

Craig Thompson: Habibi. Like. 2012. 665 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Habibi
Suomentaja: Ida Takala

Habibibook.com
Like: Habibi

tiistai 8. lokakuuta 2013

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. Minulla on varmaan neljäkymmentä eri salasanaa ja tunnuslukua verkkopankkeihin ja puhelimeen ja luottokorttiin ja nettiliittymiin, neljäkymmentä eri tilinumeroa, ja jos ne laskee yhteen niin siinä on meidän koko elämämme.

Keski-ikäinen aviomies ja perheenisä Shep Knacker on raatanut koko ikänsä mielessään vain yksi tavoite: säästämillään rahoilla hän hyppää oravanpyörästä ja lähtee viettämään "helppoa elämää" jollekin paratiisisaarelle tai kehitysmaahan, jossa hän pystyy elämään hulppeasti lopun ikäänsä (tai kuten Shep sanoo, "joissakin maissa voi elää kuukauden sillä rahalla, jolla lännessä saa klemmarirasian"). Shepin unelma murenee, kun vaimo Glynis ilmoittaa, että hän olekaan enää kovin innoissaan "Toisesta elämästä", kuten Shep sitä kutsuu. Sitä paitsi ikääntyvä isä ja hankala sisar vaativat Shepiä kantamaan heistäkin vastuuta. Kaiken kukkuraksi Glynis sairastuu vaikeaan sairauteen, ja Shepin unelma uhkaa karata käsistä.

En ole aiemmin lukenut Lionel Shriverin kirjoja, vaikka Poikani Kevin kiinnostaa. Jonnekin pois päätyi kuitenkin lukupinoon ensimmäiseksi, osittain ihan siitä syystä, että sitä on kehuttu muissa blogeissa ja se tuli myös toiseksi Blogistanian Globalia 2011 -kilpailussa.

Tuntuu, että elämässä on nykyisin paljon vähemmän aikaa lukea, ihan konkreettisesti. Tunnit heräämisen ja nukkumaanmenon välillä hupenevat jonnekin pois, kun työ, lapsi, puoliso ja epämääräiset kiireet ja velvollisuudet vievät oman aikansa. Sen vuoksi olen tainnut viime aikoina karsastaa tiiliskiviä tai "vaikeita" kirjoja; on tehnyt mieli jotain lyhyttä ja kevyttä. Jonnekin pois oli poikkeus. Yli 500-sivuinen kirja on raskas sekä fyysisesti että sisällöllisesti, mutta jotain kirjan hienoudesta kertoo ehkä se, että luin sen ahmimalla melko lyhyessä ajassa. :)

Jonnekin pois on runsas, laaja ja moniulotteinen lukuromaani. Henkilöhahmot muodostuvat yksityiskohtaisesti kuvailtujen ajatusten ja pitkien dialogien kautta eläviksi, todentuntuisiksi ja realistisiksi. Inhimillisiin hahmoihin on helppo samastua. Erityisesti Shep on helppo kuvitella: sympaattinen sekoitus paatoksellista idealismia, pätemisentarvetta, päättäväistä itsekkyyttä, mutta myös syvää velvollisuudentuntoa ja avuliaisuutta.

Romaanissa otetaan suurennuslasin alle mm. Yhdysvaltain sairausvakuutusjärjestelmä, joka näin suomalaisen silmiin vaikuttaa sekä sekavalta että pelottavalta. Käytännössä sairausvakuutus on usein kiinni työnantajasta, jos vakuutusta ei pysty omasta pussistaan hommaamaan (niiden hinta hipoo pilviä). Hyvällä tuurilla työnantaja kattaa kaikki työntekijän ja tämän perheen sairauskulut, mutta kukaan ei käytännössä valvo sitä, millaisen vakuutuksen työnantaja on ottanut ja mitä se kattaa. Pahimmassa tapauksessa vakavasti sairastuva työntekijä tai tämän perheen jäsen joutuu maksamaan kulut omasta pussistaan. Ja se ei ole halpaa lystiä.

Muutenkin romaanissa tarkastellaan kriittisesti amerikkalaista/länsimaista kulttuuria ja sen omituisuuksia: Shep ei esimerkiksi ymmärrä "mitä hyötyä on kulttuurista, joka neuvoo lähettämään joulutervehdyksiä tai panemaan haarukan lautasen vasemmalle puolelle mutta jättää ihmisen yksin miettimään, mitä tehdä kun vaimoa viilletään auki."

Mieleen jäi myös se, miten romaanissa kuvataan vakavasti sairaita tai kuolevia ihmisiä. Shriver yrittää selvästi välttää stereotypioita surkeista raukoista tai viimeisistä päivistään kaiken irti ottavista sankareista. Romaanissa sairaus saa ihmiset raivoamaan, turhautumaan, ärsyyntymään ja kiukuttelemaan. Tai sitten tunteiden kirjo hupenee, kunnes jäljelle mielen varastoon jää vain muutama alkukantainen olotila:

Varastossa oli jäljellä vain pahoinvointia, pelkoa ja - juhlahetkien varalle - jokunen laatikko avaamatonta raivoa. Oli vain yksi avaamaton laatikko, jossa ei ollut raivoa vaan itsesyytöksiä, tahkeanmustia itsesyytöksiä, ja ne vuotivat laatikossa olevasta reiästä tasaisesti kuin kuuma, juokseva terva.

Romaanin loppuratkaisu, jota yritän olla spoilaamatta tässä kovin pahasti, on ihmeen tyyni ja suorastaan zeniläinen. Pidin siitä, miten romaanin hektinen tunnelma yhtäkkiä muuttui täysin toisenlaiseksi, kun kaikki lähestyi loppuaan. Romaani pohjimmainen kysymys on kuitenkin se, minkä arvoinen ihmiselämä ja onnellisuus on rahassa ja kuka sen saa päättää. Millainen on hyvä elämä, ja miten on hyvä kuolla?


Luulin muuten kirjailijaa nimen perusteella mieheksi, kunnes näin hänen kuvansa kirjan kansiliepeessä. Wikipediasta löytyi tieto, että Shriver muutti etunimensä Margaretista Lioneliksi, koska hänen mielestään "miehiä kohdellaan paremmin" - mitä se sitten tarkoittaakaan. Aika yllättävä veto kirjailijalta nykypäivänä.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain. 2011. 535 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: So Much for That
Suomentaja: Seppo Raudaskoski

Avain: Jonnekin pois
Kiiltomato: Jonnekin pois

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Elo- ja syyskuun luetut (ei se määrä, vaan se laatu)


Elokuussa työkiireet veivät mukanaan myös iltaisin, joten lukuaikaa jäi naurettavan vähän; sängyssä ennen nukkumaanmenoa ehti lukea muutaman sivun Wintersonia ennen kuin silmät painuivat väkisin kiinni. Viime kuussa oli jo vähän enemmän aikaa, mutta saldoksi jäi silti vaivaiset kolme kirjaa. Mutta ei se määrä, vaan se laatu! Erityisesti syyskuussa lukemani kirjat olivat kaikki niin henkeäsalpaavan vaikuttavia, että voisin tältä istumalta laittaa ne kaikki tänä vuonna lukemieni kirjojen top-viitoseen!

Elokuun luetut:
Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu

Syyskuun luetut:
Carol Birch: Jamrach's Menagerie
Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kaikki syyskussa lukemani kirjat olivat täysin erilaisia ja kaikki omalla tavallaan huikeita. Täyspitkiä arvioita on taas tulossa myöhemmin...

Lisäksi sain eilen illalla luettua loppuun Jennifer Eganin The Keepin (äskettäin suomennettu nimellä Sydäntorni) ja olen siitäkin vähän pökerryksissä. Hyvät kirjat tunnistaa pitkästä jälkimausta, ja todella hyvien kirjojen jälkeen on vaikea tarttua uuteen teokseen ennen kuin on "toipunut" edellisestä. Saa nähdä miten seuraavana lukupinossa oleva Wladimir Kaminerin Kolmas krokotiili uppoaa Eganin jälkeen...

Vielä muistutus muille kirjabloggaajille: käykääpä ilmoittautumassa Amman blogissa mukaan Kaikkien aikojen paras kirja -äänestykseen. Ehdokaskirjojen lista (yli 500 kirjaa!) on valmis, ja äänestykseen pääsee osallistumaan sähköpostitse, kunhan siis ilmoittautuu Amman lukuhetkessä mukaan 5.10 mennessä.