sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian palkintoehdokkaani 2018


Vuosi 2018 taisi jäädä blogihistoriaan jo pelkästään postausten vähäisen määrän vuoksi, mikä hieman rajoitti myös tätä äänestystä, mutta joka kategoriaan löytyy silti jotain. :) Tässä Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden 2018 parhaiksi kirjoiksi Blogistanian eri kategorioissa. Mukana on myös lyhyt pätkä blogiarviostani.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Mari Ahokoivu: Oksi (Asema Kustannus)

Jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like)

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

2 pistettä: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Atena)

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme.

1 piste: Hiromi Kawakami: Sensein salkku (S&S)

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää.

2 pistettä: André Simon & Susanna Olkinuora: Ugu Ugu ja hiljaisuuden kaupunki (Mini Kustannus)

Yksinkertainen, mutta kaunis tarina kertoo ystävyydestä ja myötätunnosta, kauniiden sanojen merkityksestä ja anteeksiannosta.


Blogistanian Tieto 

3 pistettä: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

... konepistooli tehnyt yhdeksänkymmentä reikää taivaaseen, aseiden pauke tappanut myrskysäällä sadepisaroita, kaksikymmentä luotia mennyt kuulle, ammukset särkeneet sanoja, luodit puhkoneet sanoja niin, että aakkoset harvenivat a-b-c-l-r-s-t-x-z:ksi, rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Yhdysvaltalainen Jennifer Clement oli minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija, jonka tuoreimpaan suomennettuun romaanin Rakkaudesta aseisiin tartuin viime vuoden puolella, kun kirjailija oli vieraana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Clementiltä on suomennettu myös Meksikon huumesodista kertova Varastettujen rukousten vuori (Like, 2014) sekä New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva Basquiatin leski (Like, 2015).

Rakkaudesta aseisiin vaikutti heti alusta asti ihan minun kirjaltani: lapsen näkökulma kerronnassa, hieman kielellä kikkailua (tosin välillä en ollut varma, onko suomennos hieman kömpelö vai töksähtelevätkö lauseet tarkoituksella), värikkäät ja yllättävät kielikuvat ja lumoava, lähes taianomaisen rujonkaunis tunnelma. Ahmin kirjan kannesta kanteen yhdeltä istumalta.

Romaanin päähenkilö on 14-vuotias Pearl, joka asuu äitinsä Margotin kanssa autossa talovaunualueella. Pearl suhtautuu olosuhteisiinsa lapsen viattomalla käytännöllisyydellä: kun asuu autossa, ei tarvitse murehtia myrskyistä ja salamoista, mutta pelkää hinausautoa. Piti ihan googlettaa, minkä näköinen auto on Pearlin ja tämän äidin Mercury Topaz: aika tavallinen, hieman tylsän näköinen, vanha automalli.

Margot on saanut tyttärensä 16-vuotiaana ja karannut vauraasta kodistaan. Tai ainakin tällaista tarinaa äiti kertoo Pearlille. Nyt Margot elättää heitä siivoustöillä.

Talovaunualueella, alligaattoreita kuhisevan rämeikön ja myrkkyhuuruja puhkuvan kaatopaikan kupeessa, asuu muitakin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita ihmisiä. Roberta Young on entinen luonnontieteiden opettaja, joka on jäänyt puille paljaille jo edesmenneen miehensä sairaalamaksujen takia. Pearlin ystävän April Mayn vanhemmat taas ovat kuuro, jalkapuoli sotaveteraani Bob ja hoitajana työskentelevä Rose.

Jennifer Clement Helsingin kirjamessuilla 2018
Clement ei osoittele tai saarnaa, mutta näyttää konkreettisesti, kuinka hyvinkin toimeentuleva ihminen voi olosuhteiden pakosta jäädä oman onnensa nojaan keskelle köyhyyttä ja kurjuutta, vailla mahdollisuutta nousta enää takaisin. Esimerkiksi sairaalavakuutuksen puute ja sitä myöten sairaalamaksujen tähtitieteelliset summat Yhdysvalloissa ovat aika hätkähdyttävää luettavaa tällaiselle suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille. Jotkut asiat ovat meillä sentään aika hyvin. (Samaa aihetta sivusi muuten myös Lionel Shriver romaanissa Jonnekin pois, tosin hieman eri näkökulmasta.)

Osansa Clementin epäsuorasta kritiikistä saa myös kirjan pääteema, asehulluus. Suhtautuminen aseisiin monissa Yhdysvaltain osissa ja aseväkivallan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Myös lastensuojelujärjestelmän tehottomuus ja korruptoituneet viranomaiset saavat Clementiltä melko rajun käsittelyn.

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin. Like. 2018. 278 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love
Suomentaja: Terhi Kuusisto

Like: Rakkaudesta aseisiin 
Like: Jennifer Clement

tiistai 22. tammikuuta 2019

Mari Ahokoivu: Oksi

Luin Mari Ahokoivun Oksista kehuja sekä Hesarista että Goodreadsistä ja odotin sitä kirjaston varausjonossa pienen ikuisuuden. Lopulta sain sarjakuvateoksen käsiini, eikä se ollutkaan mikään ohut lärpäke (minkähän takia odotin sellaista?) vaan reilusti yli 300-sivuinen jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.

Kaiken keskellä on emokarhu Umi pentueineen. Yksi pennuista, "Parka", on hieman erilainen kuin muut. Sillä ei ole karhumaisia käpäliä tai teräviä hampaita, mutta sitäkin enemmän kysymyksiä ja näyttämisen tarvetta. Emokarhun ja pennun myötä tutustutaan näsäviisaaseen, runoja laulavaan Sotkaan, metsän aavemaisiin varjohahmoihin sekä valtavaan Manaan (joka muistuttaa erehdyttävästi Henkien kätkemän Kasvoton-nimistä henkeä). Muinainen suomalainen mytologia sekoittuu karhumyytteihin, Kalevalan luomiskertomukseen ja laulun taikaan.

"Parka" ja Mana, Oksi, s. 94
Lumouduin jo heti alussa tunnelmallisesta, kauniista kuvitustyylistä. Värejä on käytetty säästeliäästi, mutta värikkäät revontulet, punainen veri ja kullankeltaiset laulut korostuvat sitäkin selvemmin muuten varsin tummista kuvista ja maisemista.

Revontulet ja karhunpesä, Oksi, s. 11
Yllätyin myös positiivisesti tarinan monitasoisuudesta. Takakannen lyhyt kuvaus "laulu äidistä ja tyttäristä" ei kerro vielä juuri mitään. Juoni yllätti raakuudellaan, julmuudellaan ja monitasoisuudellaan. Tarina ei tosiaankaan ollut mikään perinteinen 'karhuemo uhrautuu pentujensa puolesta ja äidinrakkaus voittaa kaiken'-kuvio, vaan jotain paljon synkempää ja monitulkintaisempaa. Yksilön tahto vastaan jumalat. Rakkauden julmat puolet. Luonto ja kaikkien otusten paikka maailmassa.

Oksi, s. 225
Oksi on kaksikielinen; Silja-Maaria Aronpuro on kääntänyt teoksen tekstit englanniksi kunkin sivun alareunaan. Tämä olisi oiva lahja tai hankinta myös ei-suomalaisille lukijoille, joita kiinnostaa suomalainen mytologia ja/tai sarjakuvat. :)

"Oksi" on muuten vanha suomalainen nimitys karhulle, kenties yksi vanhimmista karhua tarkoittavista sanoista.

Vinkki sarjankuvan tekemisestä kiinnostuneille ja muillekin: Mari Ahokoivulla on blogissaan menossa kymmenosainen sarja sarjakuvaromaanin tekemisestä, jossa käydään läpi Oksin luomisprosessia. Postaussarjan kolmas osa ilmestyi noin viikko sitten.

Mari Ahokoivu: Oksi. Asema Kustannus. 2018. 368 sivua.
Englanninkieliset käännökset: Silja-Maaria Aronpuro

MariAhokoivu.com: Oksi
HS: "Mari Ahokoivu teki sarjakuvan suomalaisesta karhumyytistä - lopputulos nostaa tekijänsä mestareiden joukkoon"